Chapter 13

Arbakeen luonne oli niin monisotkuista kudosta, että siinä asuva henkikin usein sekaantui ja hämmentyi. Hänessä, valtikkansa menettäneen hallitsijasuvun viimeisessä vesassa, unohdetun kansan jälkeläisessä asusti se tyydyttämättömän ylpeyden henki, joka aina jäytää voimakasta luonnetta; se tuntee vasten tahtoaan sinkoutuneensa pois siitä maaperästä, jolla hänen esi-isänsä loistivat, ja johon luonto ja syntyperä olivat hänet täysin oikeuttaneet. Tämä tunne ei ole myötämielinen, se on sodassa yhteiskunnan kanssa, se näkee vihollisen jokaisessa ihmisessä. Mutta tällä kerralla ei tällä tunteella ollut tavallista seuralaistaan, köyhyyttä. Arbakes oli rikas ja hän oli siten Rooman ylhäisinten veroinen; ja se antoi vapaat kädet hänen intohimoilleen, joita eivät tavallinen työntouhu tai valtiotoimet tyydyttäneet. Kulkien maasta toiseen ja nähden kaikkialla vain Roomaa, hän sai yhtämittaa uutta yllykettä yhteiskuntavihalleen ja nautinnonhalulleen. Hän oli ikäänkuin suuressa vankilassa, jossa hän kuitenkin sai tyydyttää intohimonsa vaatimuksia. Kun hän ei voinut tästä vankilasta vapautua, oli hänen ainoa päämääränsä sentähden koettaa tehdä siitä palatsi. Egyptiläiset olivat ammoisista ajoista asti taipuvia aistillisiin nautintoihin. Arbakes oli perinyt sekä tämän taipumuksen että hehkuvan mielikuvituksen, joka tämän paheen jalostaa. Mutta epäsosialisena nautinnoissaan niinkuin vakavissa askarteluissaankin, ja hyväksymättä ketään itseään ylemmäksi tai edes rinnalleen, hänellä ei ollut juuri lainkaan tovereita, huomioittamatta hänen mässäyksiensä alttiita orjia. Hän oli suuren haaremin yksinäinen isäntä. Mutta hänkin tunsi pian joutuneensa saman kyllästymyksen valtaan, joka on kaikkien sellaisten kirouksena, joiden äly on heidän toimiaan ylevämpi, ja mikä ensinnä oli äkillisen intohimon puuskaa se laimeni vähitellen totutuksi tavaksi. Aistihuumauksista toinnuttuaan hän koetti jälleen kohottautua syventymällä tieteellisiin tutkimuksiin, mutta kun hänen päämääränsä ei suinkaan ollut edistää yhteiskuntaa, halveksi hän kaikkea käytöllisen ja hyödyllisen tutkimista. Hänen synkkä mielikuvitusvoimansa askarteli mieluummin tuollaisissa haavemaisissa, salakähmäisissä puuhissa, jotka aina ovat olleet omituisten ja yksinäisten luonteitten mielihaluja, ja joihin häntä hänen rohkea, ylväs luonteensa ja hänen kansansa mystilliset muistitiedot kiihottivat. Hyljäten silloisen pakanamailman sekaiset uskonnolliset käsitteet hän luotti sitä enemmän inhimillisen tiedon voimaan. Hän ei tuntenut (tuskinpa kukaan niitä sen paremmin siihen aikaan tunsi) niitä rajoja, jotka luonto asettaa tutkimuksillemme. Huomatessaan, että kuta korkeammalle ihmisen tiedot kohosivat sitä enemmän ihmeitä hän kohtasi, hän kuvitteli, että luonto ei vain omassa kiertokulussaan esitä meille ihmeitä, vaan että se itsekin joutuu pois oikealta radaltaan jonkun suuren hengen taikavoimasta. Siten hän haki tietoa sen rajojen tuolta puolenkin, erehdysten ja varjojen maasta. Tähtitieteellisistä totuuksista hän hypähti tähtitaikaisiin kuvitelmiin; kemian löydöistä hän joutui magian aavemaisiin sokkeloihin; ja hän, joka epäili jumalten voimaa, uskoi järkähtämättömästi ihmisen kykyyn. Magia, jota siihen aikaan kaikki n.s. viisaat innokkaasti harjottivat, oli oikeastaan itämaista alkuperää. Se oli aivan vieras kreikkalaisten aijemmalle filosofialle; Se tuli Kreikkaan ensikertaa erään Ostaneen toimesta, miehen, joka Kserkseen joukkoja seuraten joutui herkkäuskoisten kreikkalaisten pariin levittämään Zoroasterin juhlallista taikauskoista oppia. Keisarien aikana se tuli tutuksi myöskin Roomassa (ja joutui Juvenaliin purevan vitsonnan esineeksi). Magia liittyi läheisesti Isiksen palvontaan ja egyptiläisen jumalanpalveluksen kautta levisi myöskin usko egyptiläiseen taikuuteen. Teurgia eli siunausta tuottava magia -- goetia eli musta ja paha henkimanaus olivat täydessä vauhdissa kristillisen ajanlaskun ensimäisellä vuosisadalla; ja Apolloniuksen taikakeinot voittivat Faustuksen taiat. Kuninkaat, hovilaiset, viisaat, kaikki pelkäsivät tuon hirvittävän voiman haltijoita. Ja synkkä Arbakes oli myöskin noita mahtavia loihtijoita. Hänen maineensa ja keksintönsä tunsivat kaikki, jotka vähänkin magiaa viljelivät, he pitivät häntä suorastaan kuolematonna. Mutta hänen jokapäiväiseen kunnioitettuun nimeensä ei osattu sovelluttaa mustan tieteen harjottajan mainetta; hänen oikeata nimeään ei Italiassa tiedetty, sillä »Arbakes» ei ollut alkuperin egyptiläinen vaan medialainen nimi, joka vanhan ajan kansojen yhtämittaisessa sekaannuksessa oli tullut yleiseksi myöskin Niilin laaksossa. Monesta syystä, osaksi ylpeydestä osaksi poliittisista syistä (hän oli nuorena yllyttänyt kapinaan Roomaa vastaan) hän salasi oikean nimensä ja arvonsa. Mediasta hän ei ollut muuta lainannutkaan kuin nimen, ja siinä, missä hänen egyptiläiset toverinsa kunnioittivat kuninkaallista alkuperää, siinä magian harrastajat tunnustivat suuren mestarin. Hän otti vastaan heidän kunnianosotuksensa salaperäisen juhlallisesti ja Suur-Kreikassa ja Idässä hän oli jo hänen tunnettu nimellä: »Hermes, tultasuitsevan vyön omistaja.» Hänen viisastelevat päätelmänsä, ja hänen tietoja näyttävät oppinsa, jotka ilmestyivät moniosaisessa teoksessa, olivat niiden »kiellettyjen taitojen» todistuksia, jotka efesolaiset kristityt iloisina, vaikka ehkä myöskin kaivaten viskasivat tuleen ja riistivät siten jälkimailmalta näytteet paholaisen aikaansaamasta villityksestä.

Arbakeen tieto oli vain älyyn perustuvaa; se ei kammonut mitään moralisia lakeja. Hän arveli, että jos kerran ihminen pystyi pitämään aisoissa suurta joukkoa, se pystyi älynsä voimalla myöskin kohoumaan sen yläpuolelle. »Jos», hän teki johtopäätöksiä, »jos minä kykenen laatimaan lakeja, niin eikö minulla myöskin ole oikeus käskeä omia luomiani. Enemmänkin, eikö minulla ole oikeus pitää kurissa -- halveksia -- tuhota minua alempana olevien älyjen saannoksia?» Jos hänestä tätä tietä tuli konna, niin vetosi hän perusteluihin, joiden oikeastaan olisi pitänyt tehdä hänestä hyveellinen -- nimittäin henkisiin kykyihinsä.

Jokaisessa on enemmän tai vähemmän vallanhimoa; Arbakeessa tämä himo vastasi hänen muutakin luonnettaan. Se ei ollut taipumusta vain ulkoiseen ja raakaan etevämmyyteen. Hän ei halunnut kultaa ja purppuraa, noita alhaisen vallanhimon tunnusmerkkejä. Kun hänen nuoruutensa kunnianhimoiset aikeet olivat savuna haihtuneet, oli tilalle jäänyt halveksintaa -- hänen ylpeytensä, hänen vihansa Roomaa kohtaan -- Roomaa, joka silloin oli koko mailma (Rooman ylvästä nimeä hän halveksi yhtä voimakkaasti kuin roomalaiset puolestaan barbareja) -- ei ollut sallinut hänen koskaan pyrkiä saamaan toista ulkonaisesti valtaansa, sillä sehän olisi tietänyt asettua keisarin kätyriksi. _Hänenkö_, kuulun Ramses-suvun jälkeläisen -- pitäisi panna toisen käskyjä täytäntöön, saada valta toisen kädestä! Jo pelkkä ajatuskin siihen suuntaan sai hänet raivoon. Hyljätessään siis sen vallanhimon, joka tyytyy ulkonaiseen valtaan, hän pyrki käyttämään niitä vallanhimon voimia, jotka taluttavat ihmissydämiä. Kunnioittaen siis henkistä voimaa maaemon suurimpana lahjana hän mielellään tunsi sen itsessään sykkivän huomatessaan sen vaikutukset kaikissa niissä, jotka joutuivat häntä lähelle. Sentähden hän aina hakikin nuoria -- siksipä hän heitä koetti vangita ja johtaa. Hän valikoi alamaisensa ihmismielistä -- hän tahtoi hallita näkymätöntä ja aineetonta valtakuntaa! Ellei hän olisi ollut niin aistillinen ja niin rikas, olisi hän asettunut uuden uskonnon perustajaksi. Nyt hänen työtarmonsa väsähti alituisissa nautinnoissa. Paitsi tuota halua tavotella henkistä herruutta (tavallinen viisaitten turhamaisuus!) innoitti häntä lisäksi outo haaveellinen harrastus kaikkeen sellaiseen, mikä jollakin tavalla koski hänen esi-isiensä salaperäistä maata. Vaikka hän ei uskonutkaan maansa jumaliin, uskoi hän ainakin niitä esittäviin vertauskuviin -- tai ehkä paremmin, hän tulkitsi vertauskuvatkin omalla tavallaan. Hän tahtoi pitää pystyssä egyptiläisen uskonnon, koska siten säilyisi edes varjo ja muisto sen entisestä vallasta. Senvuoksi hän lahjotti Osiriin ja Isiksen alttareille kuninkaallisia omaisuuksia ja haki innokkaasti niiden papistoon uusia ja rikkaita jäseniä. Kun papinvala oli vannottu, hän valikoi niiden joukosta, jotka hän oli uhreikseen määrännyt, toverit öisiin irstailuihinsa, osaksi syystä että hän siten sai heidät parhaiten vaikenemaan, osaksi koska hän siten sai vaikutuksensa heihin kiinteämmäksi. Siitä johtui hänen menettelynsä Apekidesta kohtaan ja tässä erikoistapauksessa vaikutti lisävoimana hänen intohimonsa Ioneen.

Hän ei viihtynyt kauaa samalla seudulla; mutta mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä vähemmän hän oli altis uusia näköaloja hakemaan ja hän oli oleskellut Kampanian herkullisissa kaupungeissa jo niin pitkän ajan, että häntä itseäänkin ihmetytti. Hänen ylpeytensäkin jossakin määrässä vaikutti hänen valintaansa. Epäonnistuneen salahankkeensa jälkeen hän ei voinut enää asua niissä kuumissa maissa, joita hän piti laillisena perintöomaisuutenaan, mutta jotka nyt voitettuina ja masennettuina nöyrtyivät Rooman kotkanmerkkien edessä. Roomaa itseä hän vihasi; eikä hän mielinyt lähteä rikkauksillaan kilpailemaan hovin suosikkien kanssa ja joutua itse varjoon hovin verrattoman loiston rinnalla. Kampanian kaupungit tarjosivat hänelle kaikkea, mitä hänen mielensä kaipasi -- erinomaisen ilmaston suloja ja rehevän sivistyksen hienostuneita muotoja. Häntä ei loukannut nähdä täällä häntä itseään rikkaampia; hänen rikkauksilleen ei täällä ollutkaan kilpailijaa; hänen ei liioin tarvinnut pelätä kateellisen hovin vakoojia. Niinkauan kuin hän oli rikas, ei kukaan välittänyt hänen erikoispuuhistaan. Hän sai kulkea mustalla tiellään rauhallisena ja turvassa. Aistillisten ihmisten kirouksena on, että he vasta sitten oppivat oikein rakastamaan, kun heidän aistinsa jo ovat ehtineet tylstyä. Nuoruuden tuli on vähitellen sammunut ainaisessa himojen viljelyksessä; heidän sydämensä on jo väsynyt. Tavotellessaan ikuisesti rakkaudennautintoa ja palavan mielikuvituksensa avulla arvioidessaan sen viehätysvoiman ehkä liian korkealle Arbakeskin oli tuhlannut parhaat miehuusvuotensa löytämättä halujensa tyydykettä. Aamun kaunotarta seurasi päivän kaunotar ja varjot johtivat hänet harhaan, kun hän itse oliota ajoi takaa. Vasta kun hän kaksi vuotta ennen tämän kertomuksen tapahtuma-aikaa kohtasi Ionen, hän huomasi heti ensi hetkessä, että vain Ione kykeni hänessä herättämään todellista rakkautta. Hän oli silloin jo siinä iässä, jolloin ihminen näkee toisella puolellaan kuluneen nuoruuden, toisellaan harmaana sarastavan vanhuuden -- iässä, jolloin me olemme kiihkeämpiä kuin koskaan ennen vakuuttamaan, ennenkuin on myöhäistä, itsellemme sitä, minkä olemme huomanneet välttämättömäksi elämämme nautinnoksi, elämän, jonka valoisan puolen olemme taaksemme jättäneet.

Osottaen sitkeyttä ja kärsivällisyyttä, jonka vertaista hänellä ei ollut ollut tavallisia nautintojaan järjestäessään Arbakes ryhtyi vallottamaan Ionen sydäntä. Hän ei tyytynyt vain itse rakastamaan, hän tahtoi myöskin, että häntä rakastettiin. Tätä toivoen hän oli perustanut kaikki kauniin napolittaren yhä kehittyvään nuoruuteen. Ja kun hän tiesi, kuinka voimakas hengen vaikutus voi olla sellaisiin, jotka itse älyään viljelevät, hän oli tätä silmällä pitäen suunnitellut Ionelle mitä huolellisimman kasvatuksen; hän oli vakuutettu siitä, että Ione silloin parhaiten kykeni oikein arvostelemaan hänen vaatimuksiaan hänen lempeensä -- nimittäin oikein arvostelemaan luonnetta, joka rikollisena ja paheellisenakin oli pohja-aineksiltaan voimakas ja jalo. Jotta hänen luonteensa selvempänä piirtyisi, hän kehotti Ionea seurustelemaan hengettömien nautiskelijoiden parissa, hän toivoi näet, että Ionen luonne, korkeampiin päämääriin pyrkivänä, pian kaipaisi hänen seuraansa ja että verratessaan häntä toisiin Ione vihdoin oppisi rakastamaan häntä. Hän oli unohtanut, että kuten auringonkukka hakee aurinkoa, nuoruuskin löytää nuoruuden, kunnes hänen mustasukkaisuutensa Glaukusta kohtaan oli äkkiä hänelle hänen erehdyksensä paljastanut. Siitä hetkestä asti -- vaikkei hän vielä tiennyt, kuinka paljo hänellä oli syytä pelätä -- sai hänen niin kauan kurissa pidetty intohimonsa väkivaltaisemman ja rajumman muodon. Ei mikään sytytä lemmenliekkiä herkemmin kuin mustasukkaisuus; siitä kasvaa pian hurja, sammuttamaton palo; se unohtaa lempeyden ja hennon; se saa itseensä jotakin väkivaltaista -- julmaa -- vihaa.

Arbakes päätti hetkeäkään enää tuhlaamatta ryhtyä varovaisiin ja seurauksiltaan varmoihin toimenpiteisiin. Hän päätti itsensä ja kilpailijansa väliin nostaa ylipääsemättömän sulun; hän päätti vallata Ionen ruumiin. Tässä rakkaudessa, jota oli niin kauan valmisteltu ja jota oli ravittu puhtaammilla toiveilla kuin pelkillä aistihimoilla, ei häntä tosin pelkkä omistaminen tyydyttänyt. Hän ei tahtonut vallata vain Ionen kauneutta, vaan myöskin hänen sydämensä ja henkensä. Mutta hän kuvitteli, että kun hän rohkealla rikoksella ensin on Ionen muista ihmisistä eristänyt ja hänet sitonut kahleilla, joita ei yhden miesmuistin aikana katkota, Ione olisi pakotettu suuntaamaan ajatuksensa vain häneen; taikatempuillaan hän sitten täydentäisi vallotustyön ja seuraamalla roomalaisten ja sabinitarten mainiota esimerkkiä vahvistettaisiin väkivalloin saatu herruus lempeämmillä keinoilla. Tähän päätökseen häntä olivat yllyttäneet hänen tähdistä saamansa ennustukset. Ne olivat usein, jo vuotta ennen ja juuri kuluvaa kuukautta varottaneet käännekohtana, jolloin jokin hirvittävä onnettomuus uhkaa häntä, vaanii suorastaan hänen henkeään. Hänen toimiaikansa oli siis rajotettua ja tarkkaan määrättyä. Hän päätti siis kuolevan hallitsijan lailla koota hautaussaattoonsa kaikki ne, jotka ovat hänelle rakkaita. Hän päätti, omien sanojensa mukaan, jos kerran kuolema hänet yllättää, saada edes tuntea eläneensä ja Ionen omakseen.

9 LUKU.

Mitä Ionelle tapahtui Arbakeen talossa. -- Ensimäiset merkit hirmuisen vihollisen raivosta.

Kun Ione astui egyptiläisen tilavaan eteishalliin, sama kammo, mikä oli hänen veljeensäkin tarttunut, valtasi nyt hänetkin. Jotakin pelottavaa ja varottavaa oli tuon synkän tebeläisen sfinksin rauhallisissa ja surullisissa piirteissä, niiden majesteetilliset ja intohimottomat muodot olivat marmoriin niin hyvin veistetyt: --

Ikivanhaa kokemusta kuvastaa sen katse, ikuista henkeä heijastaa sen silmä. --

Solakka etiopialainen orjatar hymyili vahingoniloisena ottaessaan hänet vastaan ja viittasi häntä seuraamaan mukanaan. Puolitiessä tuli Arbakes, juhlapuvussaan, välkkyvin jalokivin. Vaikka vielä olikin kirkas päivä, oli talo ylhäisten tapaan keinotekoisesti hämärretty, ja lamput loivat rauhallista ja hyvätuoksuista hohdettaan kirjaillulle lattialle ja komeaan pylväistöön.

»Ihana Ione», Arbakes virkkoi kumartuen tarttumaan hänen käteensä. »Sinä sokaiset päivän -- sinun silmäisi säteily valaisee koko hallin -- sinun hengityksesi täyttää sen hyvillä tuoksuilla.»

»Et saa minulle puhua noin», Ione sanoi hymyillen. »Sinä unohdat, että itse olet minua kasvattanut pitämään vähäpätöisinä henkilökohtaisia imarteluja. Sinä olet opettanut minua halveksimaan mairittelua. Pitääkö sinun holhottisi nyt hyljätä saamansa oppi?»

Ione oli näin puhuessaan niin hurmaava ja teeskentelemätön, että egyptiläinen tuli entistäänkin rakastuneemmaksi ja olisi ollut taipuvainen uudistamaan äskeisen virheensä, mutta hillitsi sentään itsensä. Hän vastasi sukkelasti ja iloisesti ja kiiruhti jatkamaan keskustelua.

Hän kuletti Ionen useitten huoneitten kautta, joissa kaikissa hänen vain Kampanian kaupunkien poroporvarilliseen komeuteen tottuneet silmänsä luulivat näkevänsä koko mailman aarteet.

Seinillä upeili voittamattomia taidemaalauksia ja lamput valaisivat parhaimpien kreikkalaisten mestarien veistoksia. Helmin koristettuja jalokiviarkkuja oli pylväitten väliköissä; ovet ja kynnykset olivat mitä harvinaisinta puulajia; kultaa, jalokiviä oli tuhlaillen siroteltu kaikkialle. Toisinaan he olivat kahden näissä huoneissa, toisin ajoin he sivuuttivat polvistuneen orjajoukon, joka Ionelle tarjosi rannerenkaita, kultakäätyjä ja muita kalleuksia. Mutta turhaan Arbakes kehotti häntä ne ottamaan.

»Olen usein kuullut», hän sanoi ihmeissään, »että sinä olet rikas, mutta tällaisia aarteita en koskaan edes uneksinut sinun omistavan.»

»Minä toivoisin», egyptiläinen vastasi, »voivani ne kaikki juottaa yhdeksi kruunuksi, jonka sitten saisin painaa sinun päähäsi.»

»Ah! Minä musertuisin sen painon alle. Minusta tulisi siten toinen Tarpeia», Ione vastasi nauraen.

»Mutta sinä et silti halveksi rikkautta, Ione? Köyhät eivät tiedä, mitä elämä saattaa tarjota. Kulta on suuri taikuri -- se toteuttaa unelmamme -- se antaa meille jumalan voiman -- sen omistamisessa on suuruutta, valtaa -- se on väkevin, mutta nöyrin orjamme.»

Taidokas Arbakes koetti Ionen häikästä aarteillaan ja kaunopuheliaisuudellaan; hän koetti hänessä herättää halua päästä kaiken näkemänsä omistajaksi. Hän toivoi, että Ione yhdistäisi omistajan omaisuuteen ja että hänen rikkauksiensa loistosta jotain säteilisi häneenkin. Mutta Ione tunsi miltei voivansa pahoin kuullessaan nyt kohteliaisuuksia noilta huulilta, jotka tähän asti olivat halveksineet lausua naiselliselle kauneudelle osotettuja tavallisia mairesanoja; ja sillä herkullisella tottuneisuudella, joka on ominaista vain naissuvulle, hän koetti antaa hänen sanoilleen toisen merkityksen ja naurahdellen ja leikitellen hän vastaili toisen hehkuviin puheisiin. Ei mikään mailmassa ole niin viehättävää kuin sellainen puolustautumistapa. Siinä on jotakin afrikalaista taikuria, joka lupasi sulanpiirrolla antaa tuulille uuden suunnan.

Egyptiläinen olikin nyt ehkä enemmän ihastunut hänen sirouteensa kuin hänen kauneuteensa. Vain vaivoin hän kykeni tunteensa salaamaan. Ah! Sulka oli tehokas vain kesäisiä tuulenväreitä vastaan, -- kuinka se myrskyn kestänee!

Kun he olivat eräässä hallissa, jonka seiniä peittivät hopealla huolitellut valkeat verhot, taputti Arbakes äkkiä käsiään, ja kuin taikaiskusta kohosi lattiasta pöytä -- leposohva tai valtaistuimen tapainen karmiininpunaisine telttakattoineen ilmestyi samassa hetkessä Ionen jalkojen juureen -- ja tuossa tuokiossa alkoi verhojen takaa kuulua näkymätöntä ja mitä vienointa soittoa.

Arbakes laskeutui Ionen jalkoihin, ja poikaset, nuoria ja kauniita kuin Kupidot, palvelivat heitä.

Juhla-ateria oli loppunut, soitto hiljeni hiljenemistään, ja Arbakes virkkoi ihanalle vieraalleen:

»Oletko, suojattini, milloinkaan tässä tylyssä ja epävakaisessa maailmassa tuntenut halua katsahtaa rajan tuolle puolen? -- Oletko koskaan tahtonut vetää syrjälle tulevaisuuden esiverhoa, ja mielinyt nähdä tulevia tapahtumia? Sillä ei vain menneisyydellä ole henkensä; vaan jokaisella _tulevallakin_ toiminnalla on oma henki -- varjo. Kun oikea hetki koittaa, saa se elämän, varjo saa ruumiin ja se astuu mailmaan. Haudantakaisessa maassa on kahdenlaisia henkiolentoja -- niitä, joilla on tulevaisuustehtävää ja niitä, jotka jo ovat työnsä suorittaneet. Jos me viisautemme avulla voisimme tuohon maahan tunkeutua, niin näkisimme nuo molemmat joukot, ja oppisimme, kuten minä olen tehnyt, tuntemaan sekä kuolleitten salaisuudet että elävien tulevat kohtalot.»

»Oletko sinä oppinut? -- Voiko tieto viedä niin pitkälle?»

»Tahdotko koetella tietojani, Ione? ja haluatko nähdä oman kohtalosi? Siitä tulee yhtä jännittävä draama kuin joku Aiskyloon tekemistä; olen sen sinua varten valmistanut, jos sinä vain tahdot nähdä varjojen näyttelevän osaansa.»

Napolitar vavahti. Hän ajatteli Glaukusta. Hän huokasi ja värisi. Yhtyivätkö heidän kohtalonsa? Puolittain epäillen ja uskoen, peläten ja omituisen isäntänsä sanojen synnyttämän uteliaisuuden kiihottamana hän oli tovin ääneti ja vastasi sitten:

»Se voi säikyttää -- se voi kauhistuttaa! Katsahdus tulevaisuuteen voi ehkä katkeroittaa nykyisyyttä!»

»Ei, Ione. Minä itse olen nähnyt tulevaisuutesi ja kohtalosi henkien vaeltavan Elysiumin puutarhoissa; ja asfodiilista ja ruusuista he kiertävät sinun ihanan tulevaisuutesi kukkaköynnöstä ja muille niin kovasydämiset kohtalottaret kehräävät sinulle rakkauden ja onnen lankaa. Tahdotko tulla mukaan ja kuulla tuomiosi, voidaksesi siitä jo etukäteen iloita?»

Taas kuiski Ionen sydän: »_Glaukus_!» Hän vastasi tuskin kuuluvasti myöntyen. Egyptiläinen nousi ja häntä kädestä pitäen talutti hänet juhlasalin poikki. Verhot hävisivät kuin manauksesta ja soitto helähti iloisempaan sävellajiin. He tulivat pylväistöön, jonka laidoilla suihkukaivot viskasivat ilmaan kirkkaat kaarensa; he saapuivat leveitä ja mukavia portaita myöten puutarhaan. Oli tullut ilta; kuu oli korkealla taivaalla, ja nuo ihanat kukat, jotka päivisin nukkuvat, mutta öisin täyttävät yöilman suloisilla tuoksuillaan, loistivat tiheinä ryhminä käytävillä, jotka veivät tuuheitten pensaikkojen halki tai painuivat kuin kunnioitustaan osottaen niiden kuvapatsaitten juureen, joita oli asetettu polun kummallekin puolelle.

»Mihin sinä viet minut, Arbakes?» Ione kysyi kummastellen.

»Kas tuonne», hän vastasi viitaten käytävän päässä olevaan pieneen rakennukseen. »Tuolla on kohtalottarille pyhitetty temppeli -- meidän uskonnolliset menomme vaativat niin pyhän paikan.»

He joutuivat pieneen halliin, jonka takaseinällä riippui musta verho. Arbakes kohotti sitä, Ione astui sisään ja huomasi olevansa pilkko pimeässä.

»Älä pelkää!» egyptiläinen virkkoi, »valoa tulee kyllä pian.» Hänen vielä puhuessaan alkoi kaikkialle vähitellen levitä hentoa valoa. Ione huomasi nyt olevansa avarassa huoneessa, joka oli aivan mustiin verhottu, ja samanvärinen leposohva oli hänen vierellään. Keskellä salia oli matala alttari ja sillä pronssinen kolmijalka. Sivuseinämällä seisoi korkealla graniittijalustalla yömustasta marmorista veistetty, suunnattoman suuri pää, jonka Ione sen otsalle kierretystä vehnäntähkää muistuttavasta seppelestä tunsi suureksi egyptiläiseksi jumalattareksi. Arbakes astui alttarin eteen. Hän oli seppelensä pannut erääseen lippaaseen ja puuhaili nyt tyhjentämässä pronssimaljakon sisällystä kolmijalkaan, josta äkkiä leimahti sinervä, väräjävä liekki. Egyptiläinen palasi Ionen luo ja mutisi vieraskielisiä sanoja, joita Ione ei ymmärtänyt. Alttarin takainen verho alkoi häälyä -- halkesi vihdoin kahtia ja siihen syntyneestä aukosta Ione näki edessään epäselvän, värittömän maiseman, mutta se tuli sitä elävämmäksi ja kirkkaammaksi, mitä kauemmin hän sitä katseli; vihdoin hän erotti siinä puita, puroja, niittyjä ja lopulta avautui hänen eteensä mitä ihanin maalaismaisema. Pian ilmestyi etualalle epäselvä varjo, joka pysähtyi Ionea vastapäätä. Vähitellen taikavoima muutti senkin yhtä eläväksi kuin luonnonkin; se sai muodot ja selvät piirteet ja ah! Ione tunsi niissä oman itsensä!

Maisema häipyi äkkiä sumuun ja siitä sumusta ilmestyi taustaksi komea palatsi. Keskelle sen avaraa salia oli pystytetty valtaistuin -- epäselvät orja- ja vartijajoukot ympäröivät sitä -- ja kalpea käsi piteli valtaistuimen yllä diademintapaista kruunua. Nyt ilmestyi uusi henkilö näyttämölle. Se oli kiireestä kantapäähän verhottu mustaan pukuun -- sen kasvot olivat peitetyt -- se polvistui Ionen varjon eteen -- tarttui hänen käteensä ja viittasi valtaistuimeen ikäänkuin kehottaen häntä nousemaan sille.

Napolittaren sydän löi kiivaasti. »Tahdotko, että tuo varjo ilmaisee itsensä?» kuiskasi ääni hänen vierellään -- Arbakeen ääni.

»Ah, kyllä.» Ione vastasi hiljaa.

Arbakes kohotti kätensä; haamu näytti heittävän yltään vaipan, johon se oli kääriytyneenä ja Ione kirkaisi -- hän näki Arbakeen haamun polvillaan edessään.

»Siinä on sinun kohtalosi!» kuiski ääni jälleen hänen viereltään. »Sinut on määrätty Arbakeen morsiameksi.»

Ione kauhistui; musta esiverho peitti jälleen koko haavenäytelmän ja Arbakes itse -- todellinen, elävä Arbakes oli hänen edessään polvillaan.