Chapter 12

Kun Nydia oli mennyt, tuudittautui Ione ihaniin unelmiin. Glaukus siis rakasti häntä -- hän oli sen tunnustanut -- niin, hän rakasti Ionea! Hän otti tuon rakkaan tunnustuksen jälleen esille; hän pysähtyi jokaisen sanan kohdalla, hän suuteli jokaista riviä. Hän ei kysynyt, kuinka häntä oli voitu panetella, hän vain tunsi varmasti, että niin oli tehty. Hän ihmetteli, kuinka hän koskaan oli voinut tavuutakaan sellaisesta syytöksestä uskoa. Hän kummasteli, kuinka egyptiläisen oli hetkeksikään onnistunut horjuttaa Glaukuksen valtaa hänen sydämessään. Hän värisi kauhusta lukiessaan toistamiseen Glaukuksen varotusta Arbakeesta ja hänen salainen vastenmielisyytensä tuota pelottavaa miestä kohtaan oli muuttumallaan kammoksi. Näistä mietteistä hänet herätti palvelijatar, joka tuli ilmottamaan, että hetki oli tullut lähteä Arbakeen luo vierailulle. Hän säikähti; hän oli lupauksensa vallan unohtanut. Hänen ensimäinen päähänpistonsa oli rikkoa se, toinen oli nauraa omalle pelolleen vanhinta elossaolevaa ystäväänsä kohtaan. Hän kiiruhti pukuunsa lisäämään tavalliset vierailukoreudet ja lähti sitten Arbakeen yksinäiselle asunnolle epätietoisena, tiedustelisiko Arbakeelta lähemmin hänen syytöstään Glaukusta vastaan vai odottaisiko, kunnes hän voisi, lähdettä mainitsematta, ilmaista syytöksen Glaukukselle itselle.

7 LUKU.

Ione joutuu ansaan -- hiiri koettaa nakertaa paulan poikki.

»Rakkahin Nydia!» Glaukus huudahti luettuaan Ionen kirjeen --, »siunattu lähetti, joka aina kuljet maan ja taivaan väliä, kuinka voin sinut palkita?»

»Minä olen ja palkkani saanut!» tessalitar parka sanoi.

»Huomenaamulla siis -- huomenaamulla, kuinka kestän hetket siksi?»

Rakastunut Glaukus ei laskenut Nydiaa pois, vaikka tämä useaan kertaan yritti huoneesta mennä. Hän antoi Nydian yhä uudelleen ja uudelleen toistaa jokaisen tavun, joka oli hänen ja Ionen välisessä keskustelussa. Ehtimiseen hän uteli, unohtaen toisen onnettomuuden, minkälainen oli hänen rakastettunsa katse ja asenne ollut, ja huomattuaan erehdyksensä ja sitä kiireesti anteeksipyydettyään hän kehotti häntä jatkamaan katkennutta kertomustaan. Nydialle niin tuskalliset hetket kuluivat hänestä niin pian ja hämärä oli jo heidät verhonnut, ennenkuin hän Nydian lähetti takaisin Ionen luo uusin kirjein ja uusin kukin. Tuskin oli hän poissa kun Klodius ja jotkut muut hänen toverinsa tulivat häntä tapaamaan. He naureskelivat hänen koko päivän kestänyttä yksinäisyyttään ja hänen vetäytymistään pois tavallisista huvituksista. He kehottivat häntä seuraamaan heidän mukanaan tuon eloisan kaupungin huvittelupyörteeseen, jossa päivä ja yö tarjosivat niin nautittavaa vaihtelua. Sillä silloin kuten nytkin (tuskinpa on koskaan ollut maata ja kansaa, joka niin syvälle korkeudestaan vajonneena on säilyttänyt niin paljon vanhoja tapojaan) italialaisten oli tapana kokoontua hämärissä iltaa viettämään kaduille, ja kuljeskellen temppelien pylväistöissä tai puitten siimeksessä he nauttivat soitosta tai pysähtyivät kuuntelemaan jonkun taitoniekan puhujan esitelmää; he tervehtivät nousevaa kuuta viinimaljoin ja lauluin. Glaukus oli liian onnellinen ollakseen epätoverillinen. Hänen voimakas ilonsa tahtoi purkautua ilmoille. Hän suostui sentähden mielellään toveriensa ehdotukseen ja nauraen ja ilakoiden he pian kulkivat väkirikkaita ja elämää pursuavia katuja pitkin.

Sillävälin Nydia oli saapunut Ionen taloon. Ione oli aikoja sitten lähtenyt sieltä. Hän kysyi välinpitämättömänä, minne hän oli mennyt.

Vastaus kummastutti ja pelästytti häntä.

»Arbakeen -- egyptiläisen taloon! Mahdotonta!»

»Totta se on, lapsukaiseni», virkkoi orja, joka oli hänen kysymykseensä vastannut. »Hän on egyptiläisen tuntenut jo kauan.»

»Kauan! Ja kuitenkin, jumalat auttakoot! Glaukus rakastaa häntä», Nydia puheli itsekseen.

»Ja onko hän», hän äkkiä kysäsi, »onko hän useinkin käynyt hänen luonaan?»

»Ei koskaan tähän asti», orja vastasi. »Ja mikäli huhuissa on perää, olisi ollut viisainta nytkin olla menemättä. Mutta hän, minun emäntä parkani, ei välitä juoruista. Vestibulum-jutut eivät kuulu peristyleen.»[28]

»Ei milloinkaan ennen!» Nydia toisti. »Oletko siitä varma?»

»Varma, rakkaani. Mutta mitä se sinua tai meitä liikuttaa?»

Nydia epäröi hetken, sitten hän pani nopeasti tuomansa kukat pöydälle, kutsui orjan, joka häntä oli seurannut, mukaansa ja lähti talosta virkkamatta mitään.

Puolimatkassa Glaukuksen taloon hän katkaisi äänettömyyden ja mutisi puoliääneen:

»Hän ei aavista -- ei tiedä niistä vaaroista, jotka häntä uhkaavat. Hulluko olen? -- minunko pitäisi hänet pelastaa? Pitää, sillä minä rakastan Glaukusta enemmän kuin itseäni.»

Saavuttuaan atenalaisen taloon sai hän kuulla hänen lähteneen ystäviensä kera ulos, ei kukaan voinut sanoa, minne. Mahdollisesti hän saapuisi vasta sydänyöllä kotiin.

Tessalitar voihkasi; hän lysähti hallin lattialle, peitti kasvot käsillään ikäänkuin kootakseen ajatuksensa. »Aikaa ei ole tuhlata», hän tuumi nousten. Hän puhutteli orjaa, joka oli häntä seurannut.

»Tiedätkö», hän virkkoi, »onko Ionella sukulaisia tai läheisiä ystäviä Pompeijissa?»

»Kuinka, Jupiter auta!» orja vastasi. »Kuinka noin voit kysyä? Jokainen Pompeijissa tietää, että Ionella on veli, joka nuorena ja rikkaana, on ollut -- meidän kesken sanottu -- kyllin hullu ruvetakseen Isiksen papiksi.»

»Isiksen papiksi! Oi, jumalat! Hänen nimensä?»

»Apekides.»

»Nyt ymmärrän kaikki», Nydia mutisi. »Veli ja sisar uhrataan siis molemmat! Apekides, sen nimenhän minä kuulin siellä -- ah! Niin, hän tietää ainakin sen vaaran suuruuden, joka hänen sisartaan uhkaa. Minun täytyy hänen luokseen.»

Hän syöksähti ylös, tarttui sauvaansa, jolla hän aina ohjasi askelensa, ja kiiruhti lähellä olevaan Isiksen temppeliin. Siihen asti kunnes ystävällinen kreikkalainen oli ottanut hänet suojaansa, oli tuo sauva riittänyt johtamaan sokeata tyttö raukkaa Pompejin sokkeloisilla kaduilla. Jokainen katu, jokainen kulma vilkasliikkeisimmässä kaupunginosassa oli hänelle tuttu, ja kun kaupunkilaiset tunsivat herkkää, miltei taikauskoista kunnioitusta sellaista onnettomuutta kohtaan, antoivat kulkijat aina tilaa hänen hapuileville askelilleen. Tyttörukka ei voinut vielä muutamaa päivää sitten aavistaa, että hänen sokeutensa oli hänen suojelijansa ja varmempi johdattaja kuin terävimmätkään silmät.

Mutta jouduttuaan Glaukuksen turviin, oli hän tämän määräyksestä saanut orjan alinomaiseksi seuralaisekseen. Tähän toimeen pantu orjaparka, joka lisäksi oli kaikkein lihavinta lajia, ja joka oli jo kahdesti samana päivänä saanut taivaltaa Ionen talolle, ja oli nyt komennettu kolmannelle matkalle (jumala tiesi, minne), kiiruhti hänen perässään, voihkien kohtaloaan ja vakuuttaen Kastorin ja Polluksin nimeen, että tuolla sokealla tytöllä oli Merkuriuksen siivet ja Kupidon kestävyys.

Mutta Nydia ei tarvinnut lainkaan hänen opastustaan osatakseen Isiksen tuttuun temppeliin. Esipiha oli tyhjä ja esteittä hän saapui pyhäkköön.

»Ei täällä ole ketään», lihava orja virkkoi. »Ketä etsit tai ketä tahdot puhutella? Tiedäthän, etteivät papit asu temppelissä.»

»Huuda!» hän vastasi kärsimättömänä. »Yöt päivät on aina joku pappi (flamen) vartioimassa Isiksen alttaria.»

Orja huusi -- ei vastausta.

»Näetkö ketään?»

»En.»

»Erehdyt, kuulen huokauksen. Katso tarkemmin.»

Orja katsoi kummastellen ja aprikoiden ympärilleen ja erään alttarin edessä, joka vieläkin on tallella temppelin pienessä huoneessa, hän äkkäsi syvään hartauteen vaipuneen olennon.

»Minä näen jonkun», hän sanoi, »ja päättäen valkeasta puvusta hän on pappi.»

»Oi, Isiksen palvelija!» Nydia huudahti, »vanhimman jumalattaren palvoja, kuule minua!»

»Kuka kutsuu?» sanoi matala ja suruvoittoinen ääni.

»Muuan, jolla on tärkeitä tietoja annettava eräälle järjestönne jäsenelle. Olen tullut selittämään enkä vastausta hakemaan.»

»Kenen kanssa tahdot haastella? Hetki ei ole sopiva neuvotteluihin. Mene, älä häiritse minua. Yö on jumalille pyhitetty, päivä ihmisille.»

»Olen tuntevinani äänesi! Sinua juuri etsin. Olen sinun ennenkin kuullut puhuvan. Oletko pappi Apekides?»

»Olen», pappi vastasi poistuen alttarilta ja lähestyi aitausta.

»Sinä se olet! Jumalten olkoon kiitos!»

Viitaten kädellään hän antoi orjalle merkin mennä loitommalle; tämä totteli, sillä hän luuli, että tyttö oli tullut temppeliin suorittamaan joitakin taikauskoisia menoja, ehkä Ionen turvaksi; hän istahti eräälle kivelle jonkun matkan päähän puhujista.

»Hiljaa!» Nydia kuiskutti nopeasti ja matalalla äänellä. »Oletko ihan varmaan Apekides?»

»Jos minut tunnet, voithan itse nähdä minun piirteistäni.»

»Olen sokea», Nydia vastasi. »Minä näen vain korvillani ja ne sinut tuntevat. Mutta vanno, että olet Apekides!»

»Minä vannon jumalten nimeen, oikean käteni ja kuun kuutta.»

»Vaiti! puhu hiljaa -- kumarru lähemmä -- anna kätesi! Tunnetko Arbakeen? Oletko pannut kukkia kuoleman alttarille? Ah! kätesi on kylmä -- mutta kuule! -- oletko vannonut tuon hirveän valan?»

»Kuka sinä olet, mistä tulet, kalpea tyttö?» Apekides virkkoi pelästyneenä. »En tunne sinua. Sinun rinnoillasi ei ole minun pääni levännyt. En ole koskaan ennen sinua nähnyt.»

»Mutta sinä olet kuullut minun ääneni -- Mutta valjetkaamme siitä -- ne muistot ovat häpeäksi meille kummallekin. Kuule, sinulla on sisar?»

»Puhu! Puhu! Mitä hänestä?»

»Sinä tunnet kuoleman ilojuhlat, vieras -- ehkä mielit itsekin olla niissä mukana -- mutta tahtoisitko laskea sisaresi niihin, silloinkuin Arbakes on isäntänä?»

»Oi, jumalat! Hän ei uskalla! Tyttö, jos minua petät, niin vapise! Minä revin sinut palasiksi!»

»Puhun totta. Juuri nyt puhuessani on Ione Arbakeen asunnossa -- ensi kertaa hänen vieraanaan. Sinä tiedät nyt, mikä vaara häntä uhkaa. Hyvästi! Olen velvollisuuteni täyttänyt.»

»Pysähdy, jää», pappi huusi pidellen päätään. »Jos kaikki on totta, niin kuinka voin hänet pelastaa? Minua ei päästetä sisään. En tunne tuon kamottavan talon kaikkia salakäytäviä. Oi, Nemesis, näin minua oikein rankaiset!»

»Minä päästän orjani kotiin. Ole sinä oppaani ja toverini! Minä vien sinut tuon rakennuksen yksityisovelle. Minä kuiskaan sinulle tunnussanat. Ota ase mukaasi -- sitä voi tarvita!»

»Odota hetki», Apekides sanoi pujahtaen erääseen temppelinkomeroon ja palasi parin minuutin kuluttua kietoutuneena sellaiseen laajaan viittaan, jollaista siihen aikaan kaikensäätyiset ihmiset käyttivät ja joka hyvin peitti hänen papinpukunsa. »Nyt», hän sanoi hammasta purren, »jos Arbakes on uskaltanut -- mutta hän ei tohdi! ei tohdi! Miksi sitä epäilisin? Onko hän niin tunnoton konna! En tahdo sitä vielä uskoa. Mutta sofisti -- musta taikuri hän joka tapauksessa on! Auttakaa minua, jumalat -- Ah! onko jumalia? Kyllä, on yksi jumalatar, joka minun ääntäni kuulee, ja se on -- kosto!»

Näitä mietteitä hautoen Apekides kulki vaikenevan ja kalpean toverinsa rinnalla autioituvia katuja pitkin Arbakeen talolle.

Orja, jonka Nydia oli vapauttanut toimestaan, kohautti olkapäätään, murahti jonkun kirouksen ja mihinkään poikkeamatta kiiruhti kubikulumiinsa (makuusuoja).

8 LUKU.

Egyptiläisen yksinäisyys ja yksinhaastelu. -- Lisää hänen luonteestaan.

Siirtykäämme kertomuksessamme joku hetki taaksepäin. Saman päivän aamuhämärässä, jonka Glaukus oli saanut valkealla merkitä, istui egyptiläinen unetonna ja yksinään talonsa korkean ja pyramidimaisen sivutornin ylimmällä huipulla. Korkea rintasuojus oli kuin vallina ja yhdessä rakennuksen korkeuden ja sitä ympäröivän tiheän puuryhmän kanssa se muodosti suojan uteliailta ja tähystäviltä katseilta. Hänen edessään oli pöytä, jolla oli salaperäisin kirjaimin täytettyjä papyruskääröjä. Taivaantähdet alkoivat jo vaaleta ja yön varjoista erottautuivat kaljut vuorenhuiput; vain Vesuvius oli yhä verhoutuneena synkkään ja paksuun sumuun, jota viime päivinä oli yhä mustempana ja sakeampana kertynyt sen kiireelle. Yön ja päivän välinen taistelu näyttäytyi vieläkin selvempänä laajalla valtamerellä, joka tyynenä levittäytyi kuin suunnaton järvi, viinitarhojen ja puiden peittämän puoliympyränmuotoisen rantaman reunaamana, ja puitten alta vilahtelivat sieltä täältä, vielä nukkuvan kaupungin valkeat kiviseinät.

Hetki oli niitä, joita egyptiläinen salaisiin tutkimuksiinsa tarvitsikin -- ja jotka ovat välttämättömiä tieteelle, joka tähdistä ennustaa kohtalomme vaiheita.

Hän oli käärönsä pannut kokoon, kirjottanut muistiin ajan hetken ja merkit, ja nojaten päätään käsiinsä hän hautoi ajatuksia, joita hänen huomionsa herättivät.

»_Taas_ ovat tähdet minua varottaneet! Joku vaara siis uhkaa minua», hän puheli hiljaa itsekseen, »joku äkillinen, turmaa tuottava vaara. Tähdet uhkaavat minua samalla ivallisella tavalla kuin, elleivät tarinamme kerro väärin, aikoinaan Pyrrhosta -- hänenhän kohtalonsa oli kaikki voittaa, mutta ei mistään nauttia -- kunniaa saavuttaa, mutta ei laakereita niittää -- mainetta saada, mutta ei sen hedelmiä korjata -- seppeleitä, mutta ei triumfikulkua -- kuuluisuutta, mutta ei sen seurauksia; ja vihdoin hän tylstyy omaan taikauskoonsa ja kuolee kuin koira iskusta, jonka muuan vanha akka hänelle tiilikivestä antaa! Tähdet pilkkaavat minua todella, kun ne asettavat minut tuon tappelupukarin rinnalle -- kun ne minun tiedontavotteluilleni lupaavat samanlaista menestystä kuin tuon toisen kunnianhimoisille hulluuksille -- ikuista ahertelua -- eikä mitään varmaa päämäärää -- Sisyfuksen työtä, -- vuori ja kivi! -- kivi, synkkä kuva! se muistuttaa minulle, että minua kohtaa samanlainen kuolema kuin epirolaista. Minun täytyy vielä kerran tutkia. 'Varo!', sanovat nuo säteilevät profeetat, 'kun sinä kuljet vanhoilla muureilla, tai piiritysvalleilla tai ulkonevilla kallionkielekkeillä -- ylhäältä sinkoava kivi on kohtalon määräyksestä tuleva sinun tuhoksesi!' Ja vaara ei ole kaukana, mutta en voi varmasti päivää ja hetkeä määrätä. No niin, jos tiimalasini hiekka on loppuun vuotamallaan, loistakoon se ainakin viimeiseen silmänräpäykseen asti. Minä näen maineen, onnen, kunnian sädehtivän sen mustan kuilun tuolla puolla, johon minun lopulta pitää syöksyä. Kuinka siis voin, näin lupaavin entein vaaran jälkeen, itse vaaraan joutua? Minun henkeni kuiskii toivoa; se liitää ihastuneena uhkaavien hetkien yli, se uneksii tulevaisuudesta -- sen oma rohkeus on sen paras ennustaja. Jos minä niin äkkiä ja pian tuhoutuisin, niin kuoleman varjo synkentäisi minut ja minä tuntisin kamottavan kohtaloni esimakua. Minun henkeni ilmaisisi suruna ja huolena ennakolta kauhean Orkuksen läheisyyden. Mutta se hymyilee -- se vakuuttaa minulle pelastusta.»

Päätettyään tämän yksinhaastelun egyptiläinen nousi vaistomaisesti ylös. Hän kulki nopeasti ahtaan, tähtikattoisen tornitasokkeen poikki ja pysähtyi sen kaiteelle katselemaan harmaata ja alakuloista maisemaa. Aamu-usvat viilensivät hänen otsaansa ja vähitellen hänen mielensä sai entisen rauhan. Hän ei kurkistanut enää tähtiin, jotka toisensa perään häipyivät taivaankumulta, hän antoi katseensa liidellä allaan olevilla laajoilla tasangoilla. Aamuauteresta pistäiksi kaupungin rauhaisessa satamassa kelluvien laivojen mastot näkyvin. Tuon loiston ja touhun torin tavallinen humu oli tauonnut. Muita valoja, kuin sieltä täältä temppelien pylväistöistä ja vaiteliaan forumin porttiholveista pilkistäviä tuikkuja ei ollut häiritsemässä eloonheräävän aamun harmahtavaa ilmaa. Uimuvan kaupungin sydämestä, sieltä, missä pian tuhannet intohimot heräävät, ei vielä ääntäkään; elämän valtimot eivät vielä lyöneet; ne olivat vielä ummessa, unen ikeessä. Etäiseltä amfiteatterilta, jossa kivi-istuimet kohosivat toinen toistaan ylemmäksi -- itsekseen ja pyöreänä seisten se näytti uinuvalta hirviöltä -- nousi usvapilviä, jotka muuttuen yhä mustemmiksi ja mustemmiksi vihdoin verhosivat lähistöllä kasvavien puitten tumman lehvistön. Kaupunki näytti silloin -- ja näyttää matkailijasta vieläkin, seitsemäntoista vuosisadan perästä -- Kuoleman kaupungilta.[29]

Merikin -- tuo iloinen ja tasainen meri -- lepäsi yhtä tyynenä, paitsi että kaukaa kuului jotakin hillittyä, heikkoa, säännöllistä huokailua kuin nukkuvan hengitystä, ja ikäänkuin levitetyin käsin työntyen viheriäiseen ja kauniiseen maahan se näytti vaistomaisesti syliinsä sulkevan sen rannalla olevat kaupungit -- Stabiaen,[30] Herkulaneumin ja Pompejin -- merensyvyyden lapset ja kasvatit.

»Te nukutte», egyptiläinen sanoi silmäillen noita kaupunkeja, Kampanian kunniaa ja kukintaa, »te nukutte! Olkoon se kuoleman ikuista lepoa! Teidän kaltaisianne -- valtakunnan kruunun jalokiviä -- olivat muinoin Niilin kaupungitkin! Niiden suuruus on mennyt; ne nukkuvat raunioittensa alla, niiden palatsit ja temppelit ovat haudassa, käärme mataa niiden katujen ruohossa, sisilisko asuu niiden autioissa halleissa. Luonnon salaperäiset lait, jotka yhden alentavat kohottaakseen toisen, ovat teidätkin niiden raunioista korkealle nostaneet. Sinä, ylpeä Rooma, olet Sesostriin ja Semiramiin maineen riistänyt -- sinä olet rosvo, joka verhoot itsesi anastamallasi saaliilla! Ja nuo -- voitonriemuiset orjat, joita minä (menneitten hallitsijoiden viimeinen jälkeläinen) nyt katselen, kaikkinielevän valtasi ja loistosi toverit, ne minä kiroon! Koittaa hetki, jolloin Egypti on kostettu! sittenkun barbaarin sota-ratsu on kyliänsä saanut Neeron kultaisessa palatsissa! ja sinä, Rooma, joka tuuleen olet vallotuksia kylvänyt, saat hävityksen ryöpyssä korjata kylvösi hedelmät.»

Maalarin tai runoilijan mielikuvissa ei liene koskaan väikkynyt kuvaa niin synkästä ja kamottavasta tuhonennustajasta kuin Arbakeesta hänen singotessaan ennustusta, jonka kohtalo niin kaamealla tavalla toteutti. Aamuhämärä, joka kalventaa kaunottarenkin nuorteat posket, antoi hänen juhlallisille ja komeille piirteilleen kalmanvärin, musta, tuuhea tukka varjosi niitä, tumma, laaja viitta liehui ilmassa, nyrkkiin puristettu, voimakas käsi oli ilmassa koholla, välkkyvät silmät, hurjasta ilosta palaen -- siinä oli profeettaa, siinä oli paholaista.

Hän siirsi katseensa kaupungista ja merestä -- hänen eteensä levisivät viljavan Kampanian viinitarhat ja vainiot. Kaupungin vanhanaikuiset portit ja muurit -- osittain pelasgilaista alkuperää -- eivät tuntuneet sen laajuutta rajottavan. Joka taholla kohosi huviloita ja kyläsiä Vesuviuksen rinteillä, joka ei silloin vielä ollut niin jyrkkä ja korkea kuin nykyisin. Sillä niinkuin itse Roomakin oli rakennettu sammuneelle tulivuorelle, yhtä huolettomina etelän asukkaat uskalsivat asettua asumaan tulivuoren vehreälle ja viinisatoiselle rinteelle, sillä he arvelivat sen tulen ikipäiviksi sammuneen. Yhdeltä kaupunginportilta alkoi hautajono, kooltaan ja rakenteeltaan mitä kirjavin kokoelma. Kaiken yllä kohosi tuon kauhunvuoren pilvipeitteinen huippu, ja sen vaihtelevista valohäivähdyksistä paljastui siellä täällä syviä rotkoja ja säröisiä kallionkielekkeitä, jotka olivat edellisten hävitysten todistuksia ja tulevista tuhoista ennustivat -- mutta ihmiset ovat sokeita!

Vaikeata on käsittää, minkätähden senaikuiset tarut usein kuvasivat näitä seutuja niin synkiksi ja kaameiksi; minkätähden runoilijat ovat juuri näille penikulmien laajuisille hymyileville tasangoille -- Baiaeseen ja Misenumiin kuvanneet helvettinsä sisäänkäytävän ja kynnyksen -- Akeroninsa ja tarunomaisen Styksinsä; miksikä näille Flegraen[31] niityille, jotka silloin viiniä hersyivät, on jumalat pantu kamppailemaan, ja titanit viety hurjaan otteluun taivaanvoimien kanssa -- ellemme oleta, että jo silloin mielikuvitus näki tulen ja hävityksen ruhjomissa vuorenhuipuissa olympolaisen moukariniskun vaikutusta.

Mutta ei vaiteliaan tulivuoren rauhallinen ja kalju kiire, ei vainioiden vehmas vehreys, ei surunvoittoinen hautajono, eivät ylellisen kansan loistavat huvilat -- nyt Arbakeen silmää kahlinneet. Vesuviuksen rinteeltä laskeutui tasangon laitaan kapea, ruokkoamaton polku, jonka alasvierähtäneet kivijärkäleet ja tuuheat villipensastot usein paikoin tukkivat. Sen juurella oli soinen lätäkkö; ja Arbakeen terävä silmä huomasi siellä elävän olennon, joka liikkui tuossa vetisessä liejukossa ja kumartui silloin tällöin ikäänkuin poimiakseen mudasta sen tuotteita.

»Haa!» hän sanoi ääneen, »minulla on siis seuraakin yötä yksin valvoessani. Vesuviuksen velho tuolla liikuskelee. Mitä! tutkiiko hänkin, niinkuin taikauskoiset luulevat, tutkiiko hänkin suuria tähtiä? Harjottaako hän magian houretta kuunpaisteessa vai kokooko hän (kuten hänen asennostaan käy päättäminen) suosta myrkyllisiä yrttejä? Hyvä, minun täytyy oppia tuntemaan tuo työkumppalini. Joka tietoon pyrkii, sille ei mikään inhimillinen muoto saa olla halveksittavaa. Halveksittavia olette vain te -- te lihavat ja laiskat olennot -- ylellisyyden orjat -- tyhjät vetelehtijät -- jotka vain aistejanne tyydyttäen kuvittelette, että maaparka kyllä jaksaa kasvattaa teille yhtaikaa sekä myrtin että laakerin. Ei, vain viisas ymmärtää nauttia. Meille vain on oikea nautinto suotu, kun äly, sydän, kokemus, tieto, taito, mielikuvitus, kaikki yhtyvät ja mahtavan virran lailla vihdoin päätyvät _aistien_ mereen! -- Ione!»

Lausuttuaan viimeisen, ihastuttavan sanan Arbakes vaipui jälleen syviin mietiskelyihin. Hän seisoi paikallaan, katse tuijotti maahan; kerran parin hän hymyili iloisesti ja jättäessään tornin hakeakseen vuodetta hän mutisi: »Jos kuolema on niin lähellä, täytyy minun ainakin voida sanoa, että olen rakastanut -- Ionen täytyy tulla omakseni.»