Chapter 11

»Et ole», hän sanoi, »vielä nähnyt taloni sisustaa; siellä on paljo sellaista, joka sinua huvittaisi. Siellä on monta huonetta, jotka selvittäisivät sinulle sen mitä niin usein olet minua pyytänyt kuvaamaan -- egyptiläisen talon. Mutta sinä et saa pikkumaisen roomalaisen rakennustavan mukaan mitata sitä valtaavaa suuruutta, niitä väljiä tiloja, sitä juhlallista komeutta tai sitä ryhmittelyä mikä näkyy Theben ja Memfiin palatseissa. Mutta siellä ja täällä sinä sentään tapaat jotakin, joka auttaa sinua luomaan havainnollista kuvaa tuosta ikivanhasta sivistysmuodosta, joka sittemmin on koko mailman muovaillut. Omistaudu siis jonakin näistä ihanista kesäilloista nuoruutesi vakavalle ystävälle ja salli minun ylpeillä siitä, että ihailtu Ione on minun hiljaista asuntoani kunnioittanut käynnillään.»

Tietämättä tuon saman asunnon öitsilöistä mitään ja aavistamatta mikä vaara häntä uhkasi, Ione suostui arvelematta ehdotukseen. Seuraava ilta sovittiin vierailuajaksi. Ja egyptiläinen sanoi iloisin elein ja sydän hurjasta riemusta sykähtäen hyvästit Ionelle. Tuskin hän oli poistunut, kun Ionen luo tuli uusi vieras -- mutta palatkaamme Glaukukseen.

5 LUKU.

Kilpikonna parka. -- Nydian uusi virka.

Aamuauringon säteet valaisivat sitä pientä ja tuoksuista puutarhaa, joka oli erotettu atenalaisen talon peristylestä. Glaukus itse loikoili väsyneenä ja huoletonna viridariumin pehmeällä ruohikolla ja ohut verho oli pingotettu hänen suojakseen kesäauringon polttavia säteitä vastaan.

Kun tuo ihana rakennus tuhkasta kaivettiin, löydettiin sen puutarhasta kilpikonnan kuori.[25] Se oli ollut talon asukkaita. Tuo eläin, tuo outo eläinmailman jäsen, jolta luonto tuntuu riistäneen kaikki elämännautinnot paitsi toimetonta ja uneliasta tietoisuutta omasta olemassaolostaan, oli asustanut puutarhassa jo vuosia ennen kuin Glaukus oli talon ostanut; yli ihmismuistin se oli siellä ollut ja muistitarina sanoikin sen olleen aivan uskomattoman vanhan. Talo oli ostettu ja myyty -- omistajat olivat vaihtuneet -- kokonaiset sukupolvet olivat kasvaneet ja hautaan menneet -- ja yhä vain kilpikonna laahasi laiskaa ja epämiellyttävää olemustaan puutarhassa. Maanjäristyksessä, joka kuusitoista vuotta sitten oli tuhonnut monta kaupungin julkista rakennusta ja säikkyneet asukkaat ikäänkuin poispyyhkäissyt, oli Glaukuksen talokin kauheasti viottunut. Talon silloiset omistajat olivat monta aikaa talosta poissa ja kun he palattuaan puhdistivat viridariumin tuhonjätteistä, löysivät he kilpikonnan elossa ja hävityksestä piittaamattomana. Se näytti elävän ihanaa elämää hitaasti virtaavassa veressään ja tuskin huomattavissa liikkeissään. Mutta se ei ollutkaan niin toimeton kuin näytti. Sillä oli säännöllinen ja ainatoistuva kävelymatka; tuuma tuumalta se kulki kotoisen asuma-alansa halki kuluttaen kuukausia samaan kiertokulkuun. Se oli kestävä matkustaja -- tuo kilpikonna! Kärsivällisesti ja ponnistellen se taivalsi itsepiirtämänsä päivämatkat välittämättä rahtuakaan, mitä ympärillä tapahtui -- itsekseen elävä filosofi! Oli jotakin suurta sen yksinäisessä itsenäisyydessä! -- aurinko, jonka lämmössä se itseään paistatti -- vesi jossa se päivittäin kylpi -- ilma, jota se verkalleen hengitti -- olivat sen ainoita ja muuttumattomia nautintoja. Tuon ihanan ilmaston säävaihtelut eivät sitä lainkaan liikuttaneet. Se kääriytyi kuoreensa -- niinkuin hurskas ihminen hartauteensa -- niinkuin viisas tietoonsa -- niinkuin rakastunut toivoonsa.

Se oli tunteeton ajan melskeille ja tapahtumille -- se oli oman aikansa kuva -- hidas, säännöllinen, kestävä; ympärillä temmeltävät intohimot eivät siihen ulottuneet -- kuoleman poluillakin se pysyi muuttumattomana. Kilpikonna parka! Vain tulta syöksevä vuorenpurkaus, vain halenneen maan järinä kykeni tuhoamaan tuon sitkeän elämänvoiman! Säälimätön kuolema, joka ei säästä loistoa eikä kauneutta, kulki rauhallisena olion ohi, jonka elämään se niin vähän pystyi muutosta tuomaan.

Tätä eläintä kohtaan elämäniloinen ja vilkas kreikkalainen tunsi mitä syvintä ihailua ja osanottoa, ehkä juuri siinä ilmenevän vastakohdan vaikutuksesta. Hän saattoi tuntikausia tarkata sen hidasta laahautuvaa kulkua filosofoiden sen omituista rakennetta. Hän halveksi sitä, kun hän itse oli iloa täynnä, hän kadehti sitä, kun suru häntä ahdisti.

Nytkin hän sitä katseli, huomasi, kuinka sen matka ruohossa hiljalleen eistyi, vaikka se itse näytti liikkumattomalta, ja hän puheli itsekseen:

»Kotka pudotti kiven kynsistään arvellen kuoresi silla murskaavansa; kivi musersikin runoilijan pään. Siinä on kohtalon vertauskuva! Typerä otus! Sinulla oli isä ja äiti; ehkä sinulla, ammoin sitten, oli puoliso. Rakastivatko sinun vanhempasi, vai rakastitko itse? Kiersikö sinun hidas veresi voimakkaammin kun matelit rakkaasi rinnalla? Onko sinulla lainkaan tunteita? Tunsitko kaipausta, jos elämänkumppanisi oli viereltäsi poissa? Tunsitko jotakin kun hän oli sivullasi? Mitä antaisinkaan, kun saisin kuulla sinun panssaroidun rintasi tarinan -- saisin nähdä sinun heikot halusi toiminnassa -- tarkata niitä pikkuseikkoja, jotka sinulle tuottavat iloa ja surua. Mutta luulenpa, että varmastikin tuntisit Ionen läsnäolon! Hänen mukanaan ilma ikäänkuin lämpenisi ympärilläsi, aurinko helakammin paistaisi. Minä kadehdin sinua nyt, sillä sinä et tunne, että hän on poissa, ja minä -- niin, toivoisin olevani sinunlaisena niinä hetkinä, jolloin en häntä näe! Epäily, pahat aavistukset ryntäävät kimppuuni! Miksei hän tahdo nähdä minua! Päiviä on kulunut enkä ole hänen ääntään saanut kuulla. Ensi kertaa elämä tuntuu minusta tyhjältä. Olen kuin vieras, joka on yksin jäänyt juhlaan -- valot ovat sammuneet, kukat kuihtuneet. Ah, Ione, jospa aavistaisit, kuinka sinua rakastan!»

Näistä lemmenhaaveiluista Glaukuksen herätti Nydia. Hän tuli kevein, mutta varovin askelin pitkin tablinumin marmorilattiaa. Hän kulki oviholveikon kautta ja pysähtyi kukkien luo, jotka reunustivat puutarhaa. Hänellä oli kädessä vesiastia ja hän valeli nääntyviä kukkia, jotka näyttivät saaneen kirkkaamman värin hänen lähestyessään. Hän kumartui hengittämään niiden tuoksua. Hän siveli niitä arkaillen ja hyväillen. Hän kosketti niiden oksia, olisiko joku kuihtunut oksa tai joku mataava toukka häiritsemässä niiden kauneutta. Ja kun hän siinä kulki kukasta kukkaan, vakavin ja nuorekkain elein ja siroin liikkein, oli vaikeata kuvitella puutarhan jumalattarellekaan taitavampaa palvelijatarta.

»Nydia, lapseni!» Glaukus virkkoi.

Hänen äänensä kuullessaan Nydia pysähtyi -- kuunnellen, punastuen, syvään hengittäen, puoliavoimin huulin hän käänsi päänsä siihen suuntaan, josta ääni kuului. Hän pani vesiastian syrjään ja kiiruhti hänen luokseen -- ja ihmeellistä oli nähdä, kuinka varmasti hän kulki kukkien lomitse ja osasi lyhintä polkua pitkin uuden isäntänsä luo.

»Nydia», Glaukus sanoi silitellen lempeästi hänen tuuheata, kaunista tukkaansa, »sinä olet nyt ollut kolme päivää minun kotijumalieni suojeluksessa. Ovatko ne sinulle hymyilleet? Oletko onnellinen?»

»Ah, niin onnellinen!» orjatar huokasi.

»Ja nyt», Glaukus jatkoi, »kun sinä nyt jotenkin olet toipunut entisestä paikasta saamistasi muistoista -- ja kun olet saanut uudet vaatteet (hän kosketti hänen kirjailtua tunikaansa), jotka paremmin sopivat sinun hennolle varrellesi -- ja kun sinä, rakas lapsi, nyt olet tottunut onneen, jota jumalat sinulle alati suokoot, niin aijon pyytää sinulta jotakin.»

»Ah! Mitä voin tehdä hyväksesi?» Nydia kysyi kätensä ristiten.

»Kuule», Glaukus virkkoi, »ja niin nuori kuin oletkin, tulee sinusta minun uskottuni. Oletko koskaan kuullut Ionen nimeä?»

Sokea tyttö hengähti syvään ja kalveten vaaleaksi kuin joku peristylen pylväistä hän vastasi ponnistellen ja hetken vaitiolon perästä.

»Olen! Olen kuullut hänen olevan Napolista kotoisin ja kauniin.»

»Kaunis! Hänen ihanuutensa häikäisee päivän! Napolista! Ei, hän on kreikatar! Vain Kreikka voi sellaisia muotoja synnyttää. Nydia, minä rakastan häntä!»

»Niin arvelinkin», Nydia vastasi rauhallisena.

»Minä rakastan, ja sinun pitää se hänelle kertoa. Aijon lähettää sinut hänen luokseen. Onnellinen Nydia, sinä pääset hänen huoneeseensa -- saat nauttia hänen äänensä musiikista -- saat paistatella hänen aurinkoisessa ilmapiirissään!»

»Mitä! Kuinka! Lähetätkö minut pois?»

»Sinä menet Ionen luo», Glaukus vastasi äänessään sävy: »Mitä enempää voit halutakaan?»

Nydia purskahti itkuun.

Nousten ylös Glaukus veti hänet luokseen rauhottaen häntä veljellisin hyväilyin.

»Lapseni, Nydiani, sinä et vielä tiedä, mikä onni sinua odottaa. Hän on ystävällinen ja lempeä ja vieno kuin keväänhenkäys. Hänestä tulee sinun nuoruutesi sisar -- hän osaa arvostella sinun suuria kykyjäsi -- hän osaa rakastaa sinun yksinkertaisia sulojasi niinkuin ei kukaan muu, sillä hänellä on itsellä samaa. Itketkö vielä, lapsi rukka? En tahdo sinua pahottaa. Etkö halua tehdä minulle mieliksi?»

»Tahdon, jos vain voin sinua hyödyttää. Käske! Katso, en itke enää, -- olen rauhallinen.»

»Sinä olet jälleen minun oma Nydiani», Glaukus jatkoi suudellen häntä kädelle. »Mene sitten hänen luokseen! Jos ei sinua siellä miellytä, jos olen sinua pettänyt, niin palaa takaisin. Minä en _anna_ sinua kellekään, minä vain lainaan. Taloni on aina sinulle turvapaikkana, lapsi kulta. Ah! Jospa se voisi kaikkia turvattomia ja onnettomia hoivata! Mutta jos minun sydämeni oikein puhuu, niin pian minä saan sinut jälleen, lapseni. Minun taloni on pian Ionenkin ja sinä asut yhdessä meidän kanssamme.»

Kauhun ele värähti sokean tytön kasvoilla, mutta hän ei itkenyt enää -- hän oli tyyntynyt.

»Mene siis, Nydiani, Ionen taloon -- annan sinulle näyttää tien. Ota mukaasi ihanimpia kukkia mitä löydät, annan sinulle maljakon niitä varten; sinä pyydät anteeksi niiden arvottomuutta. Otat mukaasi myöskin sen kitaran, jonka eilen sinulle annoin, ja josta sinä osaat loihtia niin ihania säveleitä. Sinä annat hänelle tämän kirjeen, johon satojen ponnistelujen jälkeen olen koettanut ajatukseni painaa. Kuuntele jokaista äänensävyä, tarkkaa jokainen värähdys ja kerro minulle kun jälleen tapaamme, antaako se musiikki minulle toivoa vai täytyykö minun pelätä. Nydia, en ole moneen päivään nähnyt Ionea; siinä eristäytymisessä on jotakin salaperäistä. Minä epäilen ja pelkään. Tutki -- sinähän olet nopsa, -- ja sinun hellyytesi minua kohtaan tehköön tarkkanäköisyytesi kymmenkertaisen teräväksi -- tutki tämän epäystävällisyyden syitä. Puhu minusta niin usein kuin tilaisuuden saat, kaikukoon huulillasi alati minun nimeni. Anna hänen pikemmin _aavistaa_ kuin selvästi _huomata_, kuinka syvästi minä häntä rakastan. Huomaa, huokaako hän sinun puhuessasi, vastaako hän sinulle ja jos hän ei kaikkea hyväksy niin mikä äänensävy on hänen sanoissaan. Ole minun ystäväni, toimi minun parhaakseni ja ah! kuinka hyvin sinä siten korvaatkaan sen vähän mitä minä olen sinun puolestasi tehnyt! Sinä ymmärrät minut, Nydia; sinä olet vielä lapsi -- olenko sanonut jotakin sellaista mitä et käsitä?»

»Et.»

»Ja sinä tahdot auttaa minua?»

»Tahdon.»

»Tule sisään, kun olet kukat poiminut, minä annan sinulle maljakon, josta puhuin. Hae minut Ledan huoneesta! Ethän ole enää suruissasi, kultaseni?

»Glaukus, olen orja. Saako suru ja ilo minua liikuttaa?»

»Sanotko niin! Ei, Nydia, ole vapaa! Vapautan sinut. Nauti siitä niinkuin tahdot ja anna anteeksi minulle, että halusin sinulta palvelusta.»

»Sinä olet loukkaantunut. Ah! Toivon, etten vapauteni uhallakaan sinua pahottaisi, Glaukus. Holhoojani, pelastajani, suojelijani, anna anteeksi sokealle tyttö. paralle! Häntä ei pahota, vaikka hänen täytyykin sinut jättää, jos hän siten voi sinulle onnea tuottaa.»

»Palkitkoot jumalat sinun hyvän sydämesi!» Glaukus sanoi syvästi liikutettuna ja aavistamatta, minkä tulen sytytti, hän suuteli uudelleen häntä otsalle.

»Annathan anteeksi minulle», Nydia sanoi, »etkä enää puhu minulle vapaudesta; minun onneni on olla orja. Olet luvannut, ettet minua kenellekään lahjota --.»

»Niin olen.»

»Ja nyt menen kukkien luo.»

Vaijeten Nydia otti Glaukuksen kädestä rikkaasti jalokivin koreillun maljakon, jossa kukkien väriloisto ja tuoksu keskenään kilpailivat; kyyneletönnä hän kuunteli hänen jäähyväissanojaan. Kun tämä oli vaijennut, epäröi hän hetken -- hän tuskin uskalsi vastata hänelle -- hän tarttui toisen käteen -- painoi sen huulilleen -- veti hunnun kasvoilleen ja riensi nopeasti pois. Hän pysähtyi vasta kynnyksellä, ojenteli käsiään ja äänteli itsekseen:

»Kolme onnellista päivää -- kuvaamattoman onnen päiviä olen elänyt sitten kun sinut näin, siunattu kynnys! Asukoon rauha iäti tässä talossa senjälkeen kun minä olen mennyt. Ja nyt minun sydämeni ei enää koskaan sinusta erkane ja ainoa toivo mikä minulla vielä on, on -- kuolla!»

6 LUKU.

Onnellinen kaunotar ja sokea orjatar.

Orja tuli Ionen huoneeseen ilmottamaan, että Glaukuksen palvelijatar halusi häntä tavata.

Ione mietti hetken.

»Hän on sokea, tuo palvelijatar», orja sanoi. »Hän tahtoo asiansa puhua vain sinulle.»

Arvoton on se sydän, joka ei onnettomuudelle lämpene. Heti kun Ione kuuli, että lähetti oli sokea, tunsi hän, että hänen oli mahdotonta antaa kieltävää vastausta. Glaukus oli osannut valita pyhän asiamiehen -- lähetin, jota ei voinut ovelta karkottaa.

»Mitä hänellä lienee asiaa minulle? Miksi hän sanantuojan lähettää?» Ja Ione sydän sykähti nopeammin. Oviverho työnnettiin syrjään, heikot ja kaiuttomat askelet kuuluivat marmorilattialta ja palvelijattaren opastamana Nydia astui sisään tärkeine asioineen.

Hän pysähtyi hetkeksi ikäänkuin kuunnellen ääntä, jota kohden suuntaisi askelensa.

»Tahtooko jalo Ione», hän virkkoi vienolla ja matalalla äänellään, »puhua jotakin, jotta osaisin haparoivat askeleni oikein ohjata voidakseni lahjani laskea hänen jalkojensa juureen.»

»Rakas lapsi», Ione sanoi liikutettuna ja pehmenneenä, »älä vaivaa itseäsi tällä liukkaalla lattialla; palvelijatar kyllä ottaa sinulta lahjasi ja antaa sen minulle.» Ja hän viittasi palvelijatarta ottamaan maljakon.

»Minä saan kukat antaa vain sinulle», Nydia vastasi ja korvaansa luottaen hän astui hitaasti sille paikalle, missä Ione istui ja polvistuen hänen eteensä ojensi hänelle kukkamaljakon.

Ione otti sen hänen kädestään ja pani sen eräälle sivupöydälle. Sitten hän kohotti hänet ystävällisesti ylös ja kehotti häntä istahtamaan viereensä, mutta tyttö vastustelihe arkana.

»En ole vielä asiaani loppuun asti suorittanut», hän virkkoi ja otti poveltaan Glaukuksen kirjeen.

»Nämä rivit ehkä ilmaisevat syyn, miksi se, joka minut on lähettänyt, on valinnut niin halpa-arvoisen sanansaattajaksi Ionen luo.»

Napolitar otti kirjeen, ja Nydia tunsi hänen kätensä vavahduksen ja hän huokasi. Kädet ristissä ja alasluoduin silmin hän siinä seisoi ylvään ja komean Ionen edessä -- ehkä yhtä ylväänä kaikessa nöyryydessäänkin. Ione viittasi kädellään, ja palvelijat poistuivat. Hän katsahti vielä kerran nuoreen orjattareen ihmetellen ja säälien; sitten hän vetäytyi hiukan syrjemmälle avasi kirjeen ja luki seuraavat sanat:

»Glaukus lähettää tämän mukana enemmän kuin hän tohtii sanoa. Onko Ione sairas? -- orjasi sanovat, ettet ole ja se vakuutus lohduttaa minua. Onko Glaukus loukannut Ionea? Ah! Sitä kysymystä minun ei pitäisi tehdä _sinulle_! Viisi päivää olen sinun lähettyviltäsi ollut karkotettuna. Onko aurinko paistanut? -- en tiedä. Onko taivas hymyillyt? -- ei se ainakaan minulle ole hymyillyt. Minun aurinkoni ja minun taivaani ovat Ione. Olenko loukannut sinua? Olenko ollut liian rohkea? Sanonko kirjeitse sen mitä en suin tohtinut lausua? Ah! Vasta etäällä sinusta olen saanut oikein tuntea sen viehkeyden, johon olet minut kietonut. Etäisyys, joka on minulta onnen riistänyt, antaa minulle rohkeutta. Sinä et tahdo minua nähdä; sinä olet karkottanut myöskin sen liehijäparven, joka sinua muuten ympäröi. Voitko sinä rinnastaa minut noiden kanssa? Se ei ole mahdollista! Sinä tiedät hyvin, etten ole heidänlaisensa -- että heidän taipumuksensa eivät ole minun. Vaikka olisinkin kaikkein alhaisinta lajia, niin ruusun tuoksu on minut täyttänyt, sinun henkesi on löytänyt asuntonsa minussa, se on puhdistanut, pyhittänyt, innoittanut minut. Ovatko he parjanneet minua, Ione? Sinä et usko heitä. Vaikka itse Delfoin oraakkeli sanoisi, että sinä olisit arvoton, en sitä uskoisi; ja olenko minä herkkäuskoisempi kuin sinä? Minä muistelen viime kohtaustamme -- laulua, jonka silloin lauloin -- katsetta, jolla sinä sen palkitsit. Kiellä, jos tahdot, Ione, mutta meissä on jotakin yhteistä ja meidän silmämme sen tunnustavat, Vaikka huulemme vaikenevat. Salli minun nähdä sinut, kuule minua ja minä häviän iäksi, jos niin tahdot. En aikonut sinulle niin nopeasti rakkauttani tunnustaa. Mutta ne sanat ovat särkeä sydämeni, niiden täytyy päästä ulos. Ota vastaan siis minun kunnioitukseni ja valani. Me tapaamme toisemme Pallaan alttarilla; emmekö kohtaa toisiamme sitä ennen vieläkin vanhemman alttarin edessä?

»Kaunis, ihana Ione! Jos minun tulinen nuoruuteni ja atenalainen vereni ovatkin vieneet minua harhaan, niin ovat ne harha-askelet opettaneet minua sitä korkeammaksi arvioimaan sen sataman, johon vihdoin olen saapunut. Ripustan vettä valuvat vaatteeni Merenjumalan alttarille. Olen haaksirikosta pelastunut. Olen löytänyt _sinut_. Ione, salli minun vielä kerta nähdä sinut; sinä olet ystävällinen vieraille, tahdotko olla tyly omalle heimolaisellesi? Minä en odota vastaustasi. Ota kukat, jotka sinulle lähetän; niiden hieno tuoksu puhuu selvemmin kuin suu. Ne saavat auringolta tuoksun, jota ne henkivät -- ne ovat rakkauden vertauskuvia, ne saavat ja antavat kymmenkertaisesti takaisin -- sydämen vertauskuvia, sydämen, joka on imenyt itseensä sinun säteitäsi ja kiittää sinua niistä aarteista, joita se sinulle jälleen tarjoo. Minä lähetän nämä kukat sinulle tuomaan erään, jonka sinä ottanet ystävällisesti vastaan hänen itsensä vuoksi, ellet minun. Hän on kuten mekin muukalainen, hänen isiensä tuhka on hehkuvamman taivaan alla, mutta hän ei ole yhtä onnellinen kuin me, hän on sokea ja orja. Nydia parka! Koetan niin paljon kuin mahdollista lieventää Luonnon ja Kohtalon julmuutta pyytämällä lupaa saada hänet sinun turviisi. Hän on ystävällinen, reipas ja älykäs. Hän on harjaantunut soittoon ja lauluun, ja kukkia hän hoitaa kuin itse Kloris.[26] Hän toivoo, Ione, että sinä miellyt häneen; ellet, niin lähetä hänet takaisin minulle.

»Vielä yksi sana -- olen suora, Ione. Miksi ajattelet niin ylevää tuosta synkästä egyptiläisestä? Hän ei tunnu minusta lainkaan kunnon mieheltä. Me kreikkalaiset opimme lapsesta asti tuntemaan ihmisiä; me olemme aina yhtä tarkkanäköisiä, vaikkei meillä aina olekaan vakavanylhäistä ilmettä, meidän suumme hymyilee, mutta silmämme ovat terävät -- ne tarkkaavat -- ne arvostelevat -- ne tutkivat. Arbakeen sanoihin ei ole aina luottamista; onko hän ehkä sinulle puhunut pahaa minusta? Melkein niin luulen, sillä luotasi lähtiessäni hän jäi. Kai huomasit, kuinka vastenmielinen olin hänestä; siitä asti et ole minua puheillesi päästänyt. Älä usko mitään, mitä hän minun moitteekseni maininneekin; jos hän on niin tehnyt, niin kerro se minulle heti, sillä sitä saattaa Glaukus Ionelta odottaa. Hyvästi! Nämä rivit saavat koskettaa kättäsi, nämä kirjaimet näkevät silmäsi -- ovatko ne onnellisemmat kuin niiden kirjottaja? Vielä kerran, hyvästi!»

Ionesta tuntui kirjeen luettuaan kuin sumuverho olisi hänen silmilleen laskenut, Mikä oli Glaukuksen luultu rikos? -- ettäkö hän ei todella rakastanut! Ja nyt hän suoraan ja lämpimin sanoin tunnustaa rakkautensa. Siitä hetkestä asti Glaukuksen valta oli ennallaan. Kirjeen jokaisesta hellästä sanasta, joista kaikista huokui romanttista ja lohduttavaa intohimoa, hän sai piston sydämeensä. Hän oli Glaukuksen uskollisuutta epäillyt ja luottautunut toiseen! Ja olihan hän Glaukukselta riistänyt oikeuden, joka kaikille rikollisille suodaan, tilaisuuden saada rikkomuksensa kuulla ja itseään puolustaa! Kyynelet vierivät hänen poskilleen -- hän suuteli kirjettä -- hän pisti sen poveensa ja kääntyen Nydiaan, joka yhä seisoi samalla paikalla ja samassa asennossa, hän sanoi.

»Etkö istahda, lapseni, siksi kunnes kirjotan vastauksen tähän kirjeeseen?»

»Sinä siis vastaat?» Nydia vastasi välinpitämättömästi: »Hyvä, orja, joka minut tänne saattoi, saa viedä vastauksesi.»

»Sinähän jäätkin luokseni. Usko minua, sinun työsi käy helpoksi.»

Nydia nyökäytti päätään.

»Mikä on nimesi, rakas lapsi?»

»Nydiaksi minua sanotaan.»

»Kotimaasi?»

»Olympoon maa -- Tessalia.»

»Sinusta tulee minulle rakas ystävä», Ione virkkoi hyväillen, »sillä sinä olet melkein kuin heimolaisiani. Mutta, minä pyydän, älä seiso kauempaa kylmällä ja sileällä marmorilla. Kas niin! Nyt voin sinut hetkeksi jättää.»

Ione kirjotti:

»Ione tervehtii Glaukusta -- Tule luokseni, Glaukus! Tule huomenaamulla! Minä olen ollut väärässä, mutta minä tahdon kertoa sinulle kaikki, mistä sinua on syytetty. Älä pelkää enää egyptiläistä -- älä pelkää ketään! Sinä luulit liian paljon sanoneesi. Ah! Minä tein sen näissä parissa sanassa. Hyvästi!»

Kun Ione palasi kirjeineen, jota hän ei ollut edes läpilukenut (tavallista lemmen kiirettä ja arkuutta!), nousi Nydia paikaltaan.

»Sinä olet kirjottanut Glaukukselle?»

»Olen.»

»Ja kiittääkö hän sanantuojaa, joka kirjeesi hänelle antaa?»

Ione unohti, että hänen toverinsa oli sokea. Hän lehahti punaiseksi ja vaikeni.

»Minä tarkotan», Nydia virkkoi rauhallisemmalla äänellä, »että vähinkin epäystävällinen sanasi häntä pahottaa, pieninkin ystävyytesi on riemua hänelle. Jos kirjeesi sisältää edellistä, niin anna orjan viedä vastaus, jälkimäisessä tapauksessa päästä minut -- palaan vielä tänä iltana.»

»Ja miksi, Nydia», Ione sanoi vältellen, »miksi silloin tahdot olla kirjeenkantaja?»

»Se sisältää siis sitä!» Nydia huudahti. »Ah! kuinka voisi toisin ollakaan! Eihän kukaan saata olla epäystävällinen Glaukukselle!»

»Lapseni», Nydia sanoi hieman viileämmin kuin ennen, »sinä puhut lämpimästi -- Glaukus on siis sinun mielestäsi rakastettava?»

»Ylevä Ione! Glaukus on minulle ollut mitä onni ja jumalatkaan eivät ole olleet -- _ystävä_!»

Se arvokas surumielisyys, joka ilmeni näissä yksinkertaisissa sanoissa, liikutti kaunista Ionea. Hän kumartui suutelemaan Nydia. »Sinä olet kiitollinen ja syystä; kuinka saankaan punastua tunnustaessani, että Glaukus on kiitoksesi arvoinen! Mene, Nydiani -- vie itse tämä kirje, mutta tule takaisin pian. Ellen ole kotona palatessasi -- ja tänä iltana voi niin käydä -- löydät huoneesi aivan minun huoneeni vierestä. Nydia, minulla ei ole sisarta, tahdotko sinä olla?»

Tessalitar suuteli Ionen kättä ja virkkoi sitten hieman hämillään:

»Ihana Ione, saanko pyytää sinulta suosionosotusta?»

»Et voi mitään sellaista pyytää, johon en suostu», napolitar vastasi.

»Sanotaan», Nydia virkkoi, »että sinä olet kaikkia kuvauksiakin kauniimpi. Ah! En voi nähdä sitä, joka koko mailmaa ihastuttaa. Sallitko minun kädelläni hivellä kasvojasi? Vain siten voin minä kauneutta tajuta -- ja harvoin erehdyn.»

Hän ei odottanut Ionen vastausta, vaan vielä puhuessaan hän hellästi ja hitaasti kuljetti kättänsä pitkin kreikattaren poiskääntyneitä kasvoja -- piirteitä, joita vain yksi ainoa kuva mailmassa muistuttaa -- tuo ihana, vaikkakin typistelty kuvapatsas hänen synnyinkaupungissaan, Napolissa -- nuo kreikkalaiset kasvot, joiden rinnalla firenzeläinen Venus vaikuttaa perin köyhältä ja maiselta -- niin sopusuhtainen -- nuortea -- niin älykäs ja henkevä on toinen -- juuri sellainen, jommoiseksi nykyajan tutkijat kuvittelevat Psyken.[27]

Nydia hiveli vielä palmikoitua tukkaa ja sileätä otsaa -- hennonpehmeitä poskia -- hienopiirteisiä huulia -- valkeata joutsenkaulaa. »Nyt tiedän, että olet kaunis», hän sanoi. »Ja minä voin nyt aina pimeässä mailmassani maalata ja kuvata sinut aivan tarkkaan.»