Chapter 16

Pakanuuden kannattajissa ei ollut läheskään sellaisia epäilyjä Jumalan ihmiskuntaa pelastavan uhritoimen mittaamattomuudesta kuin myöhemmin kääntyneissä. Pakana oli tottunut uskomaan, että jumalat elivät mailmassa, että he olivat saaneet inhimilliset muodot, että heillä oli inhimillisiä intohimoja, tekivät työtä ja saivat tuta onnettomuutta kuten ihmisetkin. Eikö Alkmenen poika,[34] jonka alttarit lukuisissa kaupungeissa suitsuivat pyhää vihkisavua, ollut sankaritöitään suorittanut ihmiskunnan parhaaksi? Eikö suuri dorilainen Apollo ollut mennyt hautaan sovittamaan mystillistä rikosta? Nuo taivasten jumalat olivat olleet mailman lainsäätäjiä ja hyväntekijöitä, ja kiitollisuus oli ihmisen johtanut niitä palvomaan. Senpätähden pakanasta ei tuntunutkaan uudelta eikä oudolta oppi, että Kristus oli tullut taivaasta, että kuolemattomasta oli tullut kuolevainen ja että hän oli ottanut kestääkseen kuoleman tuskan. Ja päämäärä, jonka takia Hän kärsi ja kesti, tuntui Apekideestä suunnattomasti ihanammalta kuin ne pyrkimykset, jotka olivat vanhan käsityksen jumalat saaneet manalassa käymään ja kuoleman kujia kulkemaan! Eikö ollut todella jumalan arvoista laskeutua tänne valituksen laaksoihin hälventämään pilvet, jotka peittivät tulevaisuuden synkkää vuorta -- ratkaisemaan viisaitten epäilyt -- muuttamaan haparoinnin varmuudeksi -- omalla esimerkillä opettamaan hyveellistä elämää -- esiintymisellään selittämään haudan arvotuksen -- ja todistamaan, ettei hengen kuolemattomuusjano ole turhan tavottelua! Tässä juuri oli noiden mainioiden miesten päätuki heidän yrittäessään parantaa ihmiskunnan tilaa. Ei mikään niin herkytä ihmisylpeyttä ja inhimillisiä toiveita kuin usko tulevaan tilaan eikä mikään ole sotkuisempaa ja hämärämpää kuin pakanaviisaitten tätä salaperäistä kysymystä koskevat selitykset. Apekides oli jo aikoja sitten huomannut, että filosofien usko ei ollut joukkojen uskoa, että jos he salaisesti uskoivatkin jumalallisempaan voimaan, eivät he pitäneet viisaana tehdä tätä uskoa yleiseksi. Hän oli myöskin huomannut, että papitkin ivasivat sitä uskoa, josta he rahvaalle puhuivat, että jonkun ja joukon käsitykset eivät koskaan olleet yhtä. Mutta tämä uusi usko tuntui hänestä yhdistävän toisiinsa kaikki, filosofin, papin, kansan, sanansaarnaajat ja uskovaiset; he eivät kiistele ja väittele kuolemattomuudesta, he haastavat siitä selvänä ja varmana asiana; lupauksen suurenmoisuus häikäisi hänet, sen lohdunsanat rauhottivat. Kristinusko sai ensimäiset kannattajansa syntisten joukosta. Monet sen vanhimmista ja marttyyreistä olivat saaneet tuta paheellisen elämän katkeruutta, eivätkä sen väärät tarjonnat enää voineet houkutella heitä vakaan ja puhtaan hyveen poluilta. Kaikki tämän onnellistuttavan uskon vakuutukset vaativat katumusta -- ne olivat aivankuin rikollisia ja synnintuntoisia varten! ja se voimakas häpeäntunne, jonka Apekideessa hänen viimeaikaiset irstailunsa olivat herättäneet, teki hänet herkäksi omaksumaan uskon, joka piti pyhänä tällaista katumusta ja joka lupasi taivaan iloa kääntyneelle syntiselle.

»Tule», natsarealainen virkkoi huomatessaan sanojensa vaikutuksen, »tule siihen hiljaiseen paikkaan, johon me kokoonnumme -- me harvat valitut. Kuuntele siellä rukouksiamme, vakuuttaudu katuvien kyyneleittemme suoruudesta, ota osaa yksinkertaiseen uhriimme -- se ei ole teuraseläimiä ja kukkaköynnöksiä, vaan se on sydämen alttarilla esitettyjä hurskaita ajatuksia. Kukat, joita me uhraamme, ovat lakastumattomia -- ne kukkivat vielä silloinkin, kun meitä ei enää ole; niin, ne seuraavat meitä haudan tuolle puolelle, ne puhkeavat uuteen kukkaan taivaassa jalkojemme juureen, niiden ikuinen tuoksu ihastuttaa meitä, sillä ne ovat hengen kukkia; ne uhrit ovat voitettuja kiusauksia ja kaduttuja rikkomuksia. Tule, ah, tule! Älä hukkaa hetkeäkään; valmistaudu tästä alkaen tuohon suureen, tärkeään siirryntäpäivään, pimeästä valoon, surusta iloon, rikollisesta kuolemattomaan! Tänään on Jumalanpojan päivä, päivä, jota me vietämme juhlana. Vaikka me tavallisesti kokoonnummekin öiseen aikaan, on meitä jo nytkin jokunen koolla. Mikä ilo ja riemu meidät täyttääkään, kun me saamme viedä kadonneen lampaan pyhään laumaan!»

Apekideesta, jonka luonne pohjaltaan oli niin puhdas, tuntui Olintuksen esiintymisessä olevan jotakin erikoisen jaloa ja hyvänsuopaa -- siinä oli hänestä henki, joka tunsi oman onnensa toisen onnesta -- ja jonka suurena päämääränä on vain uusia tovereita johtaa ikuiseen autuuteen. Hän oli liikutettu, pehminnyt, voitettu. Hän ei ollut kyllin rohkea jäämään yksin; myöskin uteliaisuutta sekaantui hänen puhtaampiin ajatuksiinsa -- hän halusi lähemmältä katsella niitä menoja, jotka huhu tiesi kuvata niin mustiksi ja eriskummallisiksi. Hän mietti hetken, katsahti papilliseen pukuunsa, ajatteli Arbakesta, värähti kauhusta, nosti katseensa natsarealaisen kirkkaaseen otsaan; siinä mies, joka on huolissaan ja tuskissaan -- vain hänen hyvästään, hänen pelastuksestaan. Hän kietoi vaipan ympärilleen niin että se peitti kokonaan hänen muun pukunsa, ja sanoi: »Vie minua, minä seuraan sinua.»

Olintus puristi iloisena hänen kättään, ja sitten he astelivat joen rannalle, hypähtivät erääseen veneeseen, jommoisia tällä rannalla oli aina saatavissa. Vene lykättiin vesille; auringolta suojaava kangasverho esti ketään heitä huomaamasta; nopeasti he kulkivat virtaa alas. Eräästä heidän ohitseen lipuvasta veneestä kuului hempeää soittoa; veneen kokka oli kukin koristeltu; -- se kulki merelle päin. »Noin», Olintus virkkoi surullisena »noin kulkevat nautintoa tavottelevat huolettomina ja aavistamatta pettymyksiään suurelle valtamerelle myrskyyn ja haaksirikkoon! Me sivuutamme heidät, ja saavumme rauhallisesti ja huomaamatta rauhan maahan.»

Apekides nosti päänsä ja huomasi auringon verhon aukosta erään noista iloisista veneessäolijoista -- se oli hänen sisarensa. Rakastuneet olivat juuri sillä huvimatkalla, josta aijemmin olemme jo puhuneet. Pappi huokasi ja vaipui jälleen tuhdolleen. He saapuivat rannalle, jolla esikaupunkimaisesti matalat ja vähäpätöiset huonerivit ulottuivat aivan vedenpartaalle saakka. Noustuaan maihin ja sidottuaan veneen Olintus kuljetti pappia oikeata katusokkeloa pitkin ja vihdoin he saapuivat erään naapureitaan tavallista suuremman rakennuksen lukitulle ovelle. Olintus koputti kolmasti -- ovi aukeni ja sulkeutui heti kun Apekides johtajineen oli astunut kynnyksen yli sisään.

He kulkivat aution atriumin kautta ja saapuivat suurehkoon huoneeseen, johonka oven sulkeuduttua heidän jälkeensä pääsi valoa vain pienestä ovenpäällisestä ikkunasta. Mutta ennenkuin he astuivat sisään, sanoi Olintus ovelle naputtaessaan: »Rauhaa teille!» Ääni vastasi sisältä: »Rauhaa keille?» »Uskoville!» Olintus vastasi ja ovi aukeni. Kaksi- tai neljätoista henkilöä istui puoliympyrässä puuhun veistetyn ristiinnaulitun edessä, vaijeten, ajatuksiin vaipuneina.

Olintuksen astuessa huoneeseen he katsahtivat häneen sanaakaan virkkamatta. Ennenkuin heitä puhutteli, natsarealainen polvistui, ja hänen huultensa liikkeistä ja ristiinnaulitun kuvaan suunnatuista katseista Apekides tiesi, että hän rukoili. Kun tämä oli ohi, kääntyi Olintus läsnäolevien puoleen ja sanoi: »Miehet ja veljet, älkää hämmästykö, vaikka tuonkin mukanani Isiksen papin. Hän on tähän asti elänyt sokeitten parissa, mutta pyhä henki on hänet valaissut -- hän tahtoo nähdä, kuulla ja oppia.»

»Tapahtukoon niin», muuan joukosta sanoi; ja Apekides huomasi puhujan vielä nuoremmaksi, kuin hän itse olikaan, tälläkin oli elähtäneet ja kalpeat piirteet, syvälle painuneet silmät ilmaisivat niinikään uupumatonta ja kuumeista henkistä ponnistelua.

»Tapahtukoon niin», toinen ääni toisti. Joka näin puhui oli myöskin vasta mieheksi tullut; hänen ruskea ihonsa ja aasialainen asunsa ilmaisivat hänet Syyrian pojaksi -- hän oli nuorempana ollut tavallinen rosvo.

»Tapahtukoon niin», kolmas ääni kuului. Ja kääntyessään ääntä kohden pappi näki edessään pitkä- ja harmaapartaisen, vanhan miehen, jonka hän tunsi rikkaan Diomedeen orjaksi.

»Tapahtukoon niin», koko joukko yhtaikaa toisti. -- Siinä oli miehiä, jotka kahta poikkeusta lukuunottamatta olivat kansan alhaisoa. Näiksi poikkeuksiksi Apekides huomasi erään kaartinupseerin ja aleksandrialaisen kauppiaan.

»Emme vaadi», Olintus alkoi, »emme vaadi sinulta vaitiolon lupausta. Emme vaadi sinulta valoja (niinkuin aremmat veljistämme tahtoisivat), valoja, ettet meitä kavalla. Tosin ei ole mitään selvää lakia meitä vastaan, mutta joukko verenhimoisempana omia hallitsijoitaan vaanii meidän henkeämme. Niin, veljeni, eikö silloinkin kun Pilatus vielä epäröi, eikö kansa silloin kiljunut: 'Ristiinnaulitse Kristus!' Mutta me emme ole huolissamme turvallisuudestamme. Kavalla meidät joukolle, petä meidät jos tahdot -- me olemme valmiit kuolemaan -- iloisina me käymme jalopeuran kynsiin ja kidutuksen tuskaan -- me uhmaamme haudan kummoa, ja mitä kuolema on rikolliselle, se on kristitylle ikuisuus.»

Heikko hyväksynnän mutina kuului joukosta.

»Tulet luoksemme tutkivana, palaa kääntyneenä! Uskontomme? -- sinä näet sen. Tuo risti on meidän ainoa kuvamme, tuo kirja sisältää Kereemme ja Eleusiksemme salaisuudet. Hyveemme? -- se on meidän elämäämme! Rikollisia olemme kaikki olleet; kuka meitä nyt voi jostain rikoksesta syyttää? Meidät on kaste entisestä pessyt. Mutta mikään ei ole omaa ansiotamme; kaikki on Jumalan. Tule tänne, Medon», hän puhutteli orjaa, joka kolmantena oli puoltanut Apekidestä, »sinä olet joukkomme ainoa, joka et ole vapaa. Mutta taivaassa viimeinen on ensimäinen; ja niin on meidänkin keskuudessamme. Avaa nyt kirja, lue ja selitä.»

Tarpeetonta lienee meidän pitemmältä seurata Medonin lukemista ja kokouksen kulkua. Nuo siihen aikaan niin oudot ja uudet opit ovat nyt jo tarpeeksi tutut. Kahdeksantoista vuosisadan aikana olemme saaneet tutustua raamatun henkeen ja Kristuksen elämään. Ja meistä pakanapapin epäilykset ehkä tuntuisivat liian kummallisilta ja sangen vähän opettavilta ne selitykset, joita oppimattomat, karkean yksinkertaiset, vain sisäisestä vakaumuksestaan tietoiset miehet antoivat.

Mutta sitten seurasi jotain sellaista, mikä ankarasti järkytti napolilaista. Kun lukeminen oli päättynyt, kuultiin heikkoa naputusta ovelta; tunnussanat vaihdettiin, ovi avattiin, ja kaksi lasta, joista vanhempi tuskin oli vielä seitsemäänsä täyttänyt, astui arkaillen sisään. He olivat talon isännän lapsia, saman synkän ja kovettuneen syyrialaisen, jonka nuoruus oli kulunut hurjisteluissa ja veritöissä. Seuran vanhin (sama vanha orja) levitti heille sylinsä, he syöksyivät suojelijansa käsille -- painuivat hänen rinnoilleen ja heidän häntä hyväillessään hänen kovat piirteensä lientyivät. Ja nyt nuo rohkeat ja tuliset miehet, nuo kohtalon kolhimat, elämän rajutuulten pieksämät miehet, jotka olivat lujasti panssaroituneet uhmaamaan koko mailmaa, valmiit kidutusta kärsimään ja asestetut kuolemankin voittamaan -- miehet, jotka olivat kuviteltavimman jyrkkänä vastakohtana herkille hermoille, pehmeille sydämille, nuoruusiän hennolle hauraudelle, samat miehet nyt ympäröivät lapset, hyväilivät näiden sileätä otsaa, ja heidän partahuulensa vääntyivät lapsekkaaseen ja isälliseen hymyyn. Vanhus aukaisi käärökirjan uudelleen ja pani lapset sanelunsa mukaan kertaamaan saman rukouksen, jonka mekin hiljaa itseksemme toistamme Herralle ja jonka vielä nytkin opetamme lapsillemme. Sitten hän kertoi heille yksinkertaisin sanoin Jumalan lapsiin kohdistuvasta rakkaudesta, kertoi, ettei varpunenkaan putoa maahan Hänen sitä näkemättä. Tämä miellyttävä tapa opettaa lapsia säilyi kauan ensimäisessä kirkossa, muisteltiin sanoja: »Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä kieltäkö heitä!» Ja tästä ehkä johtui se taikauskoinen harhaluulo, jonka mukaan natsarealaisia syytettiin samasta rikoksesta, jonka he voitokkaina selviydyttyään viskasivat juutalaisten niskoille, että he näet inhottavien uskonnollisien menojensa yhteydessä salaa uhrasivat lapsia.

Vakava syyrialainen isä näytti lapsiensa viattomuudesta johtuneen ajattelemaan nuoruusvuosiensa elämää -- ennenkuin rikokset olivat sen tahranneet.

Hän tarkkasi vakavin katsein heidän nuorten huultensa liikkeitä. Hän hymyili, kun he nöyrinä kertasivat pyhät sanat; ja kun lukeminen oli loppunut ja he vapaina ja iloisina hypähtivät hänen polvelleen, painoi hän heidät rintaansa vasten, suuteli heitä yhä uudestaan ja uudestaan ja kyynelet vierivät hänen poskilleen -- kyynelet, joiden alkulähteelle oli mahdotonta päästä, niin sekaantunut oli ilo suruun, katumus toivoon, tieto omasta kurjasta entisyydestään rakkauteen lapsiinsa.

Kuten sanoin, tässä näyssä oli jotakin, mikä erikoisesti liikutti Apekidestä; ja vaikeata todella on löytää muotoa, joka paremmin sopisi hyvään perustuvalle uskonnolle, selvemmin toisi esille perhe-elämän tunnealoja ja voimakkaammin liikuttaisi ihmisrinnan herkimpiä kieliä.

Silloin avautui hiljaa huoneen sisäovi, ja huoneeseen astui sauvatukinen, vanha mies. Koko seurakunta nousi seisomaan; jokaisen kasvoille levisi syvän kunnioituksen piirre, ja tarkastaessaan vanhuksen piirteitä Apekideskin tunsi vastustamatonta kiintymystä häneen. Ei kukaan voinut noihin kasvoihin katsoa niihin ihastumatta; sillä jumalallinen hymy niistä säteili, Jumalan rakkaus oli niissä muodon saanut -- ja tämän hymyilyn kunniakehä oli hänen kasvoilleen jäänyt.

»Jumala olkoon kanssanne, lapseni!» vanhus virkkoi kohottaen kätensä ja hänen puhuessaan kapusivat lapset hänen polvilleen. Hän istui penkille ja he kietoutuivat hänen rinnoilleen. Oli ihanaa katsella elämän äärimäisyyksien noin toisiinsa yhtyneinä -- puron, joka juuri lähteestään iloisena pulppuaa ja juhlallisen, ikuisuuden valtamereen virtaavan kymen! Niinkuin painuvan päivän hämärässä maa ja taivas näyttävät sulavan yhteen ja esineitten ääriviivat vain hahmoina näkyvät ja vuorenhuiput kätkeytyvät usvapilveen; samoin tuntui tuon hyvänsuovan vanhuksen hymykin kaikki koossaolijat kirkastavan, poistavan ikäeron, luovan lapsuuteen ja miehenikään sitä taivaan valoa, jonka yhteyteen vanhuus pian toivoo pääsevänsä.

»Isä», Olintus virkkoi, »sinä, johon Vapahtajan ihmetyö on vaikuttanut, -- sinä, joka olet haudasta noussut Hänen armonsa ja Hänen voimansa elävänä todistajana -- katso! Tässä on joukossamme vieras, uusi lammas, joka laumaamme liittyy.»

»Siunaan hänet», vanhus sanoi. Joukko väistyi. Apekides lähestyi kuin vaiston työntämänä, hän lankesi polvilleen hänen eteensä, vanhus laski kätensä papin päälaelle ja siunasi hänet, mutta ei ääneen. Hänen huulensa liikkuivat, silmät katsoivat ylös, ja kyynelet -- sellaiset kyynelet, joita vain hyvät ihmiset vuodattavat toiselle onnea toivottaessaan -- vierivät hänen poskiaan pitkin.

Lapset seisoivat kääntyneen vieressä. Hänen sydämensä oli kuin näiden -- hän oli tullut heidän kaltaisekseen -- Taivaan valtakuntaan päästäkseen.

4 LUKU.

Mihinkä kulkee rakkauden virta -- mihin?

Kun nuoret sydämet saavat esteittä toisiaan rakastaa, ovat päivät kuin vuosia -- kun päivä paistaa ja suunta on selvä -- kun niiden lempi on onnellista ja molemminpuolista. Ione ei salannut enää Glaukukselta sitä kiintymystä, mitä tunsi häneen, ja nyt he eivät enää muusta puhuneetkaan kuin lemmestään. Nykyhetken hurman yllä väikkyivät tulevaisuustoiveet kuin kirkas taivas keväisten ketojen päällä. He kulkivat lohdullisissa ajatuksissaan kauas ajanvirran mukana, he suuntasivat matkansa välittämättä kohtalon laatimasta merikartasta, he elivät päivän odottaakseen uutta aamua. Heidän nuorille sydämilleen surut ja kuolema olivat tuiki tuntemattomia. Ehkä he rakastivat toisiaan sitäkin enemmän, koska olosuhteet eivät tarjonneet Glaukukselle muuta tavoteltavaa kuin lempeä, koska vapaan valtion kansalaiselle ominaisia intohimoja ei tällä atenalaisella ollut, koska hänen synnyinmaansa ei voinut hänelle tarjota mitään valtiollista työalaa, koska hänessä ei ollut kunnianhimoakaan rakkauden tasaajana ja senpätähden hänen henkensä ja sydämensä olivat niin tulvillaan vain lempeä. Heistä tuntui elämän rautakausi todella kultaiselta, heidän tehtävänään oli vain elää ja lempiä.

Pintapuolisesta tarkkaajasta, jota vain voimakaspiirteiset ja räikeästi sivellyt luonteet miellyttävät, tuntuvat tämäntapaiset rakastuneet liian jokapäiväisiltä. Sellaisten luonteitten kehityksestä, jotka tahallaan esitetään tavallisiksi, puuttuu lukijan mielestä erikoisuutta, ja ehkä todella teen näiden rakastuneiden luonteista epätodellisen kuvan, kun en selvemmin väritä heidän yksilöllisiä ominaisuuksiaan. Mutta ehkä myöhemmin viivähdän hetkeksi heidän onneauhkuvan kuvansa edessä, silloinkun he saavat tuta sen hirveän onnettomuuden ensi iskut, jota kohden he nyt kulkevat ja johon he ovat niin vähän valmistuneet. Heidän nykyinen hempeän iloinen elämänsä on mahdollisimman jyrkkänä vastakohtana sallimuksen myöhemmille oikuille. Eipä paljoa välitetä kukattomasta, hedelmättömästä tammesta, jonka luja ydin ja vahva runko kestää myrskyn, mutta huolehditaan kyllä myrtin hennoista oksista ja viiniköynnöksen heikoista karhista.

Oli elokuun puolitaival -- seuraavaksi kuuksi oli heidän häänsä määrätty ja Glaukuksen oven pihtipielet olivat jo köynnöksin koristellut ja joka yö hän vei Ionen oven eteen uhkeita uhrilahjoja. Häntä ei nähty enää entisten iloisten toveriensa parissa, hän eli vain Ionen seurassa. Aamupäivin he paistattivat päivää ja soittivat ja lauloivat; iltaisin he jättivät kaupungin iloisen humun ja lähtivät veneretkelle merelle tai kuljeskelivat kohtalokkaan Vesuviuksen vehmailla, viinitarhapeitteisillä rinteillä. Ei merkkiäkään enää maanjäristyksestä, huolettomat pompeijilaiset unohtivat vallan, että he olivat saaneet lähestyvästä tuomiostaan niin hirveän varotuksen. Pakanallisen taikauskonsa sokaisemana Glaukus kuvitteli tuota maanjäristystä jumalien lähettämäksi pelastamaan, ellei juuri häntä, niin ainakin Ionen. Hän toimitti kiitosuhreja tämän uskonsa pyhäköissä ja Isiksenkin alttarin hän köynnöksin koristutti. Muistellessaan hehkuvaa ja elävää marmorikuvaa hän häpesi sitä vaikutusta, mikä sillä oli ollut häneen. Hän ymmärsi nyt hyvin, että kaikki oli ollut vain ihmisen keksimää taikuutta; sillä tulos vakuutti hänelle, ettei jumalattaren vihaa siinä ilmennyt.

Arbakeen he olivat kuullet vielä elävän. Sairasvuoteella maaten hän vähitellen toipui siitä iskusta, jonka hän oli saanut. Hän jätti rakastavat rauhaan. Mutta itsekseen hän hautoi koston hetkeä ja suunnitelmia.

Aamuisin Ionen kotona ja iltaretkilläkin Nydia oli heidän alituinen ja usein ainoakin toverinsa. He eivät huomanneet sitä salaista tulta, joka tyttörukkaa kulutti. Se tavaton rohkeus, jolla hän sekaantui heidän keskusteluunsa, hänen omituiset, usein itsepäiset oikkunsa jätettiin huomioittamatta kun muistettiin, minkä palveluksen hän oli heille tehnyt ja kuinka säälittävä hän onnettomuudessaan oli. Heidän kiintymyksensä häneen teki vieläkin suuremmaksi koko hänen olentonsa omituisuus, nopeat vaihtelut hurjasta kiihkosta kärsivään lempeyteen -- sekotus suurta tietämättömyyttä ja kehittynyttä älyä -- herkkyyttä ja kovuutta -- lapsen tahatonta iloisuutta ja naisen kylmää ylväyttä. Vaikka hän ei tahtonutkaan ottaa vastaan hänelle tarjottua vapautta, sai hän kuitenkin aivan vapaasti liikkua, mennä minne halusi, hänen sanojaan ja tekojaan ei moitittu eikä sidottu; ihmiset tunsivat tuota kovanonnen kolhimaa, herkästi loukkaantuvaa tyttörukkaa kohtaan samaa huoltavaa ja ymmärtävää osanottoa mitä äiti tuntee sairaloista ja heikkoa lastaan kohtaan -- he varoivat käyttämästä minkäänlaista pakkoa, silloinkin kun se olisi ollut hänen hyväänsä. Hän käytti saamaansa vapautta riistäytymällä irti niiden orjien hoivasta, jotka oli häntä palvelemaan määrätty. Nytkin niinkuin aijemmin suojattomina päivinäänkin hän kulki yksin vilkkaita katuja pitkin ainoana ohjaajanaan ohut sauvansa. Oli todella ihmeellistä huomata, kuinka notkeasti ja varmasti hän osasi välttää uhkaavan vaaran ja kuinka helposti hän löysi tiensä kaupungin sokkeloisimmissakin osissa. Mutta hänen suurimpia nautintojaan oli edelleenkin käyskennellä Glaukuksen puutarhassa kukkia vaalien -- kukat ainakin palkitsivat hänen lempeän rakkautensa. Joskus hän uskalsi isäntänsä huoneeseenkin ja alotti keskustelun, mutta useimmiten hän äkkiä sen katkaisi, sillä Glaukus kykeni nykyään puhumaan vain -- Ionesta, ja hänen huuliensa lausumana tuo nimi viilsi Nydian sydäntä. Usein hän katkerasti katui Ionen hyväksi tekemäänsä palvelusta -- usein hän sanoi itsekseen: »Jos hän olisi langennut, ei Glaukus ehkä enää häntä rakastaisi», ja synkät ja rumat ajatukset raastoivat hänen rintaansa.

Jaloa pelastustyötään suorittaessaan hän ei ollut kokenut vielä mitään tuskia eikä aavistanut mikä häntä odotti. Hän ei ollut sitä ennen koskaan ollut mukana kun Glaukus ja Ione toisensa tapasivat, hän ei ollut ennen huomannut, että sama ääni, joka hänelle puhui ystävyyttä, saattoi toiselle huokua suurta lempeä. Sen tuskantunteen, joka oli hänen rintansa täyttänyt hänen huomatessaan, että Glaukus rakasti toista, hän oli aluksi masentanut ja vaijentanut. Mutta vähitellen mustasukkaisuus alkoi saada yhä rajumman ja rajumman muodon; siihen sekaantui vihaa -- ja sisäiset äänet kuiskivat kostoa. Niinkuin näemme puunoksan kiinteän vihreän lehden tuulessa lepattavan ja maahan pudonneen, kuihtuneen lehden liikehtivän nopeasti, äkkiä myrskyn mukana kohouvan ylös ilmoihin -- sinne tänne, levotonna, rauhatonna, niinpä onnellisten ja toivovien rakkauskin on vielä kokematon lentoyrityksissään -- myrskyn raivo on silloin vain leikintekoa! Mutta sydän, joka jo on elämän vihreän kevään kuluttanut, joka on toivoton, joka ei enää tunne kesää suonissaan, sellainen sydän on särkynyt ja se joutuu saman myrskytuulen heiteltäväksi, joka hellii vain veljiään. Silla ei ole tarjolla oksaa mihin tarttua, se ajelehtii paikasta paikkaan -- näin se kulkee myrskyn kynsissä, kunnes se on iäksi tomuksi muuttunut.