Part 7
— Entä mikä si-sitten minun nimeni on tänään?
— Kristofer, sanoivat molemmat.
Siinä olikin melkein kaikki — Kristofer ei ollut puhelias, kysymys, miten he voivat, pari sanaa ilmasta ja tuulesta — mutta siinä oli sittenkin tarpeeksi. He kuulivat äänen ystävällisyyden, sanojen takana piilevän myötätunnon. Niin vajavaisia kuin olivatkin, he olivat tarkkakuuloisia kuin eläimet, äänensävystä he tunsivat mielialan, isä ja äiti olivat poissa, mutta Kristofer asui navetassa, ja Kristofer oli heidän ystävänsä.
XX.
Kun hän eräänä aamuna makasi lukien, tulivat nuo kaksi odottamatta navettaan. He tulivat hiljaa hänen luokseen, hiljemmin kuin tavallisesti ja ryhtyivät katselemaan häntä. Kristofer puhui heille — ei, he seisoivat yhtä vakavina eivätkä hymyilleet niin kuin muulloin. Äkkiä vanhempi avasi suunsa:
— Muutatko sinä nyt?
Kristofer hämmästyi vähän:
— Miten sinä semmoista kysyt?
— Meidän täytyi silloin muuttaa.
Häntä värisytti:
— Si-silloin, sanot sinä, onko jotakin tapahtunut?
Vanhempi vilkuili oveen päin.
— Ne sanoivat, että me emme saisi sanoa sitä.
— Hyvä Jumala, onko isälle tapahtunut jotakin?
Kristofer oli puhunut kovalla äänellä, sisarukset ilmeisesti säikähtivät, silmät suurenivat kulmakarvojen alla, he tuijottivat häneen suu auki.
— Isälle on ehkä tapahtunut jotakin?
Hetki vielä — sitten pelko sai heissä vallan, he kääntyivät ja syöksyivät ovea kohti, kaksi pientä, säikähtänyttä vuonaa.
— Ei, ei, älkää menkö!
Hän kiiruhti pukeutumaan, oli juuri panemassa liivejä ylleen, kun ovessa taas käytiin ja vaimo ja tytär tulivat navettaan.
— Pikkutytöt ovat kai olleet täällä?
— Kyllä he kävivät täällä pikimmältään.
— Eivätkö he kertoneet mitään?
— Eivät.
Vaimo katsoi häneen huonokuuloisena:
— Sanoitko, että kertoivat?
— Ei, minä en saanut tietää mitään!
— No, sitten saat mennä taloon isännän luokse, hän odottaa tuvassa, tänne tuli sana eilen illalla, mutta me emme tahtoneet herättää sinua.
Kristofer seisoi isäntänsä edessä, ja isäntä ryiskeli ja yritti ensin valmistaa häntä:
— Hm, niin, näetkös, Kristofer sinun isäsi, muistathan hänet —
— Onko isä ehkä mennyt po-pois?
— Juuri niin, Kristofer, oli hyvä, että sinä sanoit sen itse, hän kuoli muutama päivä sitten, vaikka ne löysivät hänet vasta eilen, niin etteivät tienneet sitä aikaisemmin, se oli oikein ikävää sinulle, niin, niin —
Kristoferin jalat vapisivat:
— Mi-mistä hänet löydettiin?
— Oh, hän oli kotona vuoteessaan, hän makasi vaatteet yllään, ihan sellaisena kuin hän kulki täällä.
Vuoteessa kotona, se kevensi heti.
— Etkö kuullut, mihin hän oli kuollut?
— En kuullut, mutta muuten hänet haudataan huomenna, hän oli kyllä jo maannut jonkin aikaa.
Kristofer kysyi hyvin hiljaa:
— Enkö saisi tänään lomaa?
— Tietysti saat, tietysti saat.
Myöhemmin aamupäivällä hän nousi rinnettä kotia kohti. Siitä oli pitkä aika — kokonainen ihmisikä, hänestä tuntui, ja hän katseli ympärilleen tiellä ja kohtasi kaikkialla muistoja. Muistot nyyhkyttivät hiljaa hänessä, jonkinlainen taakka painoi hänen mieltään, oli kuin hän olisi ollut vanha mies niin kauan kuin muisti, vanhus pikkupojasta asti. Nyt hän palasi kotiin lapsuutensa luo, ja lapsuus tuli surullisena häntä vastaan ja pudisti mykkänä ja alakuloisena päätään ja katsoi häneen surumielisesti hymyillen. Mikään ei ollut käynyt niin kuin olisi pitänyt, hyvä Jumala, hyvä Jumala —
Talossa oli ihmisiä, nimismies, kaitsija ja muita, sitäpaitsi pari vaimoa, jotka järjestelivät, nimismies istui pöydän ääressä ja kirjoitti. He kohottivat katseensa, kun Kristofer tuli.
Nimismies antoi Kristoferille kättä ja selitti, minkä tähden he olivat siellä; kun Kristofer pälyili ympärilleen, käsitti hän heti:
— Me olemme vieneet hänet ulos vajaan, meidän oli pakko tehdä niin, ymmärrätkö, me saimme arkun tänä aamuna ja panimme hänet siihen heti.
Kristofer kävi ääneti istumaan, tuokion kuluttua tuli toinen vaimoista tuoden kahvia.
— Arvelin, että sinä ehkä joisit mielelläsi kupillisen.
Kaitsija kuljeskeli ylt'ympäri ja otti selvää talon irtaimistosta, Kristofer kuuli hänen äänensä kahvia juodessaan — kaksi kaappia, iso ja pieni — yksitoista lasia, erilaisia — kuusi paria kuppeja, onko nimismies kirjoittanut sen? Neljä hyvää maitokulhoa — neljä ehyttä kulppia — kolme syvää lautasta —
Sitä kesti jonkin aikaa, Kristofer seurasi veltosti, sitten hän äkkiä havahtui:
— — uushopeainen kulkunen —
Tietämättään hän oli ojentanut kätensä:
— Enkö minä vo-voisi saada sitä?
Nimismies keskeytti kirjoittamisen ja katsoi kaitsijaan:
— Eihän sitä kannata kirjoittaa?
Kristofer sai kulkusen, hän näki kuin sumun läpi, että siitä riippui puulevy, johon oli piirretty joitakin epäselviä kirjaimia — tämä kulkunen on Kristoferin. Se kouraisi häntä syvälle sydämeen, oli kuin vainaja olisi ojentanut kätensä hyväilläkseen häntä, osoittaakseen hänelle hiukan ystävällisyyttä, ennen kuin lähti. Hänet valtasi suloinen tuska, huulet alkoivat väristä, hän nousi hiljaa tuoliltaan ja hoippui ovesta ulos.
— Minä tulen takaisin tuokion kuluttua.
Isä ei ollut heittänyt kulkusta menemään, ei kaivanut sitä maahan, niin kuin sanoi, hän oli päinvastoin pannut sen talteen ja pitänyt erikoisesti huolta siitä, ettei se joutuisi vääriin käsiin. Hän oli muistanut poikaansa, muistanut, että hän iloitsi siitä, muistellut häntä ystävällisesti kaikesta huolimatta. Hän ei siis ollutkaan niin kova, hänessä oli siis sittenkin pohjimmalla arkaa hellyyttä, ja hänessä eli ja värisi pieni siemen, joka ei ollut kuivunut, rakkauden ja elämän siemen —
Oi, se tuntui Kristoferista niin hyvältä!
Arkku oli vajassa kahden pölkyn varassa, alastomana, köyhänä, sanomattoman hyljättynä. Se oli ilmeisesti tehty kiireessä — huono, viallinen kyhäys, ajatteli Kristofer seisoessaan siinä, ja hän muisti äkkiä, että isä oli puuseppä, ja lainasi ikään kuin hänen silmänsä ja mittaili arkkua arvostelevin katsein. Väriä oli sivelty aivan ohuesti, jotta se kuivuisi pian, laudoissa oli toisin paikoin rakoja; oli kuin vainaja olisi maannut siinä puoliksi paljastettuna eikä säädyllisesti kätkettynä. Se loukkasi häntä, hän häpesi isän puolesta, ja hän silmäsi nopeasti ympärilleen keksiäkseen jotakin, millä peittää hänet, palasen hurstia vain tai säkin. Samassa hänen mieleensä juolahti, että hän saattoi sen sijaan käyttää kukkia, sitoa seppeleitä lehvistä ja kanervasta ja kukista, niin kuin laaksossa tehtiin, ja peittää arkun kehnouden niillä. Keltanoita ja kieloja vilisi ympärillä, ylempänä kasvoi isoja sinikelloja, vähän ajan kuluttua hän oli matkalla mäelle kori kädessä ja keräsi minkä ennätti.
Yht'äkkiä hän kohotti päätään ja katseli kuunnellen ympärilleen — eikö joku huutanut hänen nimeään?
Hän jäi katsomaan erääseen kiveen, ja kivi ikään kuin vastasi tuttavallisella katseella ja tiesi ilmeisesti, kuka hän oli. Ihan sen vieressä oli toinen ja sen takana kolmas, isoja, raskaita, kulmikkaita lohkareita, jotka olivat syöksyneet rinteeltä alas ja lepäsivät nyt ajatuksiaan hautoen tuossa sammalessa. Ne lepäsivät siinä ja tekivät havaintojaan ja kuuntelivat, täynnä kokemusta ja viisautta, vanhuuttaan harmaina, tietämisestä mykkinä menneen ajan iäkkäinä todistajina. Ne tuijottivat ja näkivät ilman silmiä, tajusivat ja tunsivat ja pohtivat, ihmeellisen äänetön seurue — lapsuusajan tovereita, koeteltuja ystäviä joka-ainoa. Siinä oli poikavuosien leikkipaikka, missä hän vietti vapaahetkensä ja uneksi maailman ihaninta unta, hän seisoi odottamatta sen keskellä ja kohtasi jälleen sen lempeän rauhan. Muistoja tuli tulvimalla hänen mieleensä, hän muisti pässin, joka seisoi hänen kädessään, kuinka hän piti sitä suunsa edessä ja puhalsi siihen pelkästä hyvyydestä, muisti puu-ukon, joka makasi majassa tähtien tuikkiessa hänen yläpuolellaan ja kaikenlaisten pikkuelävien kurkistaessa ovesta, muisti lammastarhan vesa-aitoineen —
Tuossa oli joitakin pikkupensaita lähekkäin pitkulaisena pyöriönä, silmä tarkasteli niitä ihmetellen — vesa-aita, tuntui joku kuiskaavan hänelle. Vesa-aitahan siinä vielä oli jäljellä, se oli vain tullut ilmieläväksi ja versoi nyt vihrein lehdin. Hänestä tuntui äkkiä siltä kuin hän olisi nähnyt enteen. Ne pienet vihreät vesat, jotka hän kerran oli pistänyt maahan — enemmän kuin puolet niistä eli vielä, enemmän kuin puolet oli juurtunut. Nyt ne seisoivat siinä epäsäännöllisenä ympyränä, oksat toistensa lomassa ja jakoivat paikan niin hyvin kuin voivat, pajut ja raidat ja pihlajat ja haavat. Muutamat olivat kasvaneet hyvinkin isoiksi, toiset eivät vielä olleet polvenkorkuisia, ne olivat olleet liian tiheässä eivätkä olleet saaneet hengitysalaa. Veräjä — vielä oli aukko siinä paikassa, niissä se oli heilahdellut ja sulkeutunut, kun lampaat olivat menneet sisään.
Kristofer istuutui tarhaan.
Hänessä humisi, hänessä lauloi hiljaa, hänestä tuntui kuin hän olisi istunut lapsijoukossa ja kohdannut lasten luottavaisen hymyn ja kuullut niiden suloista, siunattua jokellusta — ja oli kuin ne olisivat olleet hänen omia lapsiaan, kauniita, kainoja, viattomia lapsia. Jonkinlainen syvä kunnioituksen tunne valtasi hänet, tämä oli juhlahetki, hän olisi voinut riisua kenkänsä ja heittäytyä maahan rukoillakseen hiljaa, rukoillakseen pyhyyden itsensä edessä. Se oli hänen lähellään, se hengitti häneen, hänen oma lapsuutensa seisoi elävänä hänen edessään kaikkine unelmineen ja kaikkine toiveineen. Vähän matkan päässä hiipi polku ohi, kapea uurre ruskeassa maassa, katse seurasi sitä mäkeä ylös katajien ja kallioimarteiden lomitse. Ja taas tuntui kuin joku kutsuisi häntä ja vetäisi häntä puoleensa vastustamattomalla voimalla, tunturin ääni, Jumalan ääni, ja vastaus tuli syvältä hänen sielustaan, niissä kaipaus kyti ja hehkui haavan tavoin.
Ja äkkiä hän pani kätensä taskuun ja pudisti tiukua ilmassa, niin kuin oli lapsena tehnyt.
Osasiko hän, osasiko hän niin kuin ennen?
XXI.
Kristofer palasi tupaan vihreä vesa kädessään, syvät silmät katsoivat suoraan eteensä rauhallisina ja kirkkaina.
Nimismies istui vielä pöydän ääressä.
— Olipa hyvä, että tulit, Kristofer, me puhelimme juuri sinusta, ymmärräthän, ei jää kovin —
Kaitsija puuttui puheeseen:
— Meidän on pakko myydä talo, en näe muuta neuvoa, me emme tietenkään tahtoisi menetellä ankarasti, mutta sinun isäsi oli aikalailla takapajulla, niin, sinähän tiedät, millaista se oli.
Kristofer istui sormeillen vesaa.
— Myykää vain minun puolestani.
Nimismies nyökkäsi.
— Sepä oli hyvä, Kristofer, arvelinkin, että sinä kyllä ymmärtäisit, sinun ei tietenkään tarvitse kärsiä hätää, me järjestämme kyllä sinun elämäsi, jäähän täältä sentään jotakin yli —
— Ajattelin tulla toimeen omin neuvoin.
Miehet vaihtoivat katseita pöydän yli.
— Niin, niin, jos voisit, jos luulet olevasi tarpeeksi terve siihen — me olimme muuten hiukan ajatelleet, että olisi kenties parasta, jos sinä rupeaisi! suutariksi.
Kristofer pudisti päätään.
— Minä luulen, e-että se ei kävisi, minä en ole kyllin kätevä, minä vain pi-pilaisin.
He katsoivat hämmästyneinä häneen, poika istui siinä niin kypsänä ja aikuisena, hänen lempeät, syvät, kirkkaat silmänsä katsoivat heihin uneksivina ja saattoivat kummankin epävarmaksi. He huomasivat äkkiä, että ihmiset olivat oikeassa, että oli totta, mitä he olivat kuulleet.
— Oletko ehkä ajatellut jotakin muuta?
— Ajattelin ruveta paimeneksi.
Nimismies nyökkäsi.
— Se ei ole lainkaan hullumpaa, se kävisi varmaan, kun vain tietäisimme
— Minä olen puhunut Nils Vainen kanssa.
— Oletko puhunut Nilsin kanssa?
— Olen, en aivan ny-nyt, mutta hän luuli kyllä — Miehet katsahtivat taas toisiinsa.
— Kun itse haluat, Kristofer, emme me pane vastaan, ymmärrätkö, mehän tahdomme vain sinun omaa parastasi — vai niin, sinä olet puhunut Nilsin kanssa?
Kaitsija kysyi:
— Sinä ajattelit ehkä lähteä mahdollisimman pian?
— Ajattelin, että i-isän hautajaisten jälkeisenä päivänä, minullahan ei ole mitään syytä jäädä kauemmaksi.
Kaitsija katsoi ulos ikkunasta, eipä kylläkään, eipä kylläkään.
— Mutta minä tarvitsisin vähän ruokaa ja paidan, o-olisiko nimismies niin hyvä, että menisi minun puolestani takuuseen kauppiaalle — jo-jos tästä tosiaan jää jotakin yli.
— Tietysti, sehän lankeaa luonnostaan, nimismies kirjoitti jotakin paperilapulle — kas tässä, anna kauppiaalle tämä minulta, sitten saat kaikkea, mitä tarvitset, parasta, että varustaudut hyvin. Ja jos isäsi peruista jää jotakin, panemme sen pankkiin sinun nimellesi.
Kristofer pisti lapun taskuunsa.
— Ja olisiko nimismies sitten vielä hyvä ja ilmoittaisi Fa-Faretiin, niin että he saisivat tietää, milloin minä tulen? Sillä minähän tulen sanomaan hyvästi —
Kristofer jäi kotiin yöksi. Hän oli istunut myöhään iltaan punoen seppeleitä ja koristaen arkkua, se kävi hitaasti, hän ei ollut tottunut, ja itku sumensi tavan takaa hänen silmänsä. Toinen vaimoista tuli uudelleen iltapäivällä tuoden hänelle hiukan ruokaa, hän auttoi häntä myöskin kokoamaan vaatteitaan ja korjaili niitä niin hyvin kuin saattoi.
Hän viivytteli hiukan lähtöään illalla, seisoi tuokion katsellen ympärilleen eikä oikein tiennyt, saattoiko lähteä.
— Et kai aio valvoa?
— En, en valvo.
Vaimo meni, Kristofer jäi yksin.
XXII.
Iltapäivällä seuraavana päivänä Kristofer ponnisteli mäkeä ylös iso mytty kädessään. Hän oli saattanut isänsä hautaan, kulkenut yksin rattaiden perässä paikatuissa vaatteissaan läpi kylän, sillä välin kuin kellot vaikeroivat ja pauhasivat tornissa ja täyttivät ilman valitushuudoilla. Sitten hän oli ollut Faretissa hakemassa omaisuuttaan ja hyvästelemässä ja kiittämässä, ja Gunhild ja Emma, vähämieliset sisarukset, olivat saaneet seurata häntä pihan poikki ja seisoa aidan takana katselemassa, kun hän meni. He seisoivat siinä pitäen toisiaan kädestä, kaksi avutonta lapsiparkaa, jotka janosivat hyvyyttä ja lämpöä ja palelivat ihmisistä uhoavassa kylmyydessä. He seisoivat siinä kuin kaksi pientä lammasta aidan takana, muuten sieluttomilla kasvoillaan ihmeellisen surullinen ilme — ja äkkiä he purskahtivat uikutukseen, epätoivoiseen ja murheelliseen itkuun, joka pisti häntä niin kuin oas. Hänen täytyi olla kova — häntä halutti mennä takaisin ja panna kätensä heidän kaulalleen ja painaa molemmat puoleensa — mutta siitä ei olisi ollut hyötyä, se ei olisi auttanut siitä, mikä edessä oli. Niinpä hän vain huiskutti kädellään ja kiiruhti eteenpäin rinnettä ylös, sydän raskaana, mieli ilottomana.
Alussa oli metsä mukana.
Se seurasi polun kummallakin puolella, korkeita, tuuheita, humisevia kuusia ja siellä täällä joitakin mäntyjä. Ne seisoivat maan kamaraan tarrautuneina, juuret kokonaan näkyvissä, oli kuin niillä olisi ollut linnunvarpaat — isot, elävät, matomaiset jalat, jotka kiemurtelivat sammalen halki ja kohottivat polvensa päivänvaloon. Mutta rinteen noustessa metsä kävi harvemmaksi ja puut matalammiksi, pihlajia ja pähkinäpensaita ilmestyi vähitellen joukkoon, niinikään koivuja, tammivesakkoa, raitoja ja leppiä. Kristofer pysähtyi ja leikkasi itselleen sauvan, hän loi samassa katseensa metsän yli, joka lepäsi hänen allaan vihreänä mäkenä ja levisi tasamaaksi vasta laakson pohjassa. Hyvästi, sanoi jokin hänessä, hän näki edessään nummen, pienen pienen katon rinteen alla, kirkon kummullaan hautojen ympäröimänä — — — alakuloisuuden helmiäishohto loi loistettaan jokaiseen muistoon, hän nieleskeli vähän aikaa ja jatkoi taas.
Mutta kun hän tuli ylemmäksi, oli kuin taakka olisi vähitellen liukunut hänen hartioiltaan, mieli täyttyi ihmettelyllä ja rauhalla — lopulta hänellä ei enää ollut muuta kannettavaa kuin myttynsä, se punainen, kokoonkiedottu huivi, jossa hänen omaisuutensa oli. Hän oli kantanut sitä kädessään, nyt hän pisti sauvansa solmun alle ja nosti mytyn olkansa taakse, se oli ehkä sillä tavoin kevyempi. Ja polku ryömi hänen edessään ja vei jalkaa hitaasti ylöspäin, varovasti ja varmasti äkkijyrkännettä kohti, joka kohosi laakson edessä huimapäisine katajineen ja hoikkine, kitukasvuisine mäntyineen. Aurinko oli jo aikaa ollut kätkössä tunturin takana, ja tuuli tuli rapisten perille varjojen halki, lievä viileys levisi ylt'ympäri. Eräässä kohdassa oli hiljainen hyttysparvi polun yläpuolella, harmahtava, aaltoileva harso, joka supistui ja laajeni — jonkinlainen elävä olento, hän ajatteli, naamioitu, laahushunnulla verhottu. Se puuhaili siinä viileydessä ja liikkui kiireesti, salaisen elämän hiljainen lähde. Kristofer kiersi kaukaa — kun hän tuokion kuluttua käänsi päätään, kiehui parvi siinä edelleen ja muutti muotoaan pitkulaisen kuhilaan kaltaisena. Vielä kerran hän katsoi taakseen — vieläkin hän erotti jonkinlaisen pilven, kapean usvapatsaan, joka häilähteli polulla ja herätti hänessä ihanan muiston ja toi sanoman hänen kaipaavaan mieleensä. Ja päivä painui, ja pilvet sinersivät, ja pohjoisessa syöksyi rinnettä alas vesiputous — värisevä kieli, jota tuuli kosketti ja joka täytti ilman heikolla kohinalla...
Hän pääsi jyrkänteelle otsa hiessä, laski mytyn maahan ja hengähti hiukan. Laaksoon oli tullut ilta, kasvava hämärä, joka taajeni yötä kohti ja kietoutui hiljaa maiseman ympärille. Mutta ylhäällä tunturilla oli vielä päivä, yhä kimalteli tunturilakeus auringossa niin kauas kuin hänen katseensa kantoi ja vielä kauemmaksi. Se lepäsi laveana taivaan alla pitkin, hiljaisin ääriviivoin, niin kuin oli levännyt tuhansia vuosia — avoimena auringolle ja avoimena tuulelle; siinä oli kapeita metsäjuovia, kanervakankaita ja soita ja alastomia kallioita, jotka pyöristyivät uneksivina ylös notkojen keskeltä ja nostivat toisinaan selkäänsä kivilohkareen, talon kokoisen jättiläispään. Ne lepäsivät siellä yksinäisinä ja tuijottivat eteensä jäykin kivikatsein ja katsoivat toisiinsa tunturilta tunturille — pitkänäköisinä kuin taivaan kotkat, raskasmielisinä kuin pimeys itse. Ja laajalti ympärillä kimalteli kanerva laskevan auringon valossa pienen pienin helmin, hienoin haurain purppurakelloin, joita vilisi jokaisessa varvussa. Se seisoi niin hiljaa, niin iloisena illassa — niin suloisesti ihastuneena iltaruskoon, sekoittaen siihen oman lempeän punerruksensa ja vangiten sen kultaiset säteet. Se seisoi siinä niin kauniina ja puhtaana, niin kiitollisena elämästä, niin täysin onnellisena osastaan, siinä piili salattu hartaus, täydellisen antautumisen kyky, sen nöyryys ja värisevä ihanuus, joka on elämän avain ja joka paljastaa sen syvimmät salaisuudet. Kristofer katseli ympärilleen — kanerva tuli hiljaa liukuen häntä kohti, kanerva kohtasi häntä kaikkialla. Se punersi koivikon ympärillä, joka kohosi valkeana etelässä päin, se hehkui kaukana selänteillä, se hymyili hänen kenkänsä vieressä. Ja tässä hehkuvassa punassa solui polku yhä eteenpäin — kapea, kiemurteleva uurre, joka katosi hiljaisesti loimuavaan valoon.
Kristofer seisoi vähän aikaa sauva kädessä, hänet valtasi sanoin selittämätön tunnelma, oli kuin hän olisi seisonut maan reunalla ja nähnyt taivaan aukenevan päänsä päällä, nähnyt pyhyyteen itseensä. Iltalaulu, ajatteli hän hiljaa, tietämättä, mistä sana tuli, ja hän otti myttynsä ja lähti taas, oli kuin hänen yläpuolellaan olisi soitettu, soitettu illan ja pyhän tuloa. Ja kun hän nyt asteli siinä polkua, pitkin, kodittomampana kuin koskaan ennen, kun hän seurasi sen ruskeata uurretta ja kuuli soran natisevan jalkainsa alla ja tunsi kanervan sivelevän polvia rehellisillä, karkeilla käsillään — niin, kun hän vaelsi hiljaisuuden halki alas länteen painuneen auringon häikäisevää, kuparinhohtoista loimua kohti, alkoi hän tuntea onnea, turvallista varmuutta, josta ei koskaan ennen ollut tiennyt. Haapa, joka seisoi kuunnellen parvessaan, mättäät, jotka nukkuivat niityllä luoden pitkiä, yhä kasvavia varjoja, vesiuurros kummun juurella, joka lepäsi suossa niin kuin virtaava valo — hänen omat unelmansa ympäröivät häntä, hänhän kulki keskellä haaveittensa valtakuntaa ja antoi käden lakaista kanervikkoa huulillaan mykkä riemu ja tunsi, että se todella oli olemassa! Hän ei enää menettäisi sitä, ei heräisi näkemään, että se oli kuihtunut, että se oli unta ja muuttui arjeksi ja tomuksi. Hän oli ollut täällä kerran lapsuudessaan ja painanut paikan mieleensä koko sydämensä hartaudella, nyt hän oli tullut takaisin ja tunsi sisimmässään joka askeleella, että hän oli syvästi ja ikuisesti kotona, yhteinen alkuperä liitti hänet siellä kaikkeen. Oi Jumala, kaikki oli siis hyvin, kaikki oli siis kääntynyt parhaaksi ja käynyt sittenkin hänen tahtonsa mukaisesti.
Metso nousi maasta ja lensi suhisten hänen ohitseen, se herätti hänet paikalla ja toi hänen ajatuksensa takaisin nykyhetkeen, hän jännitti silmänsä ja seurasi henki kurkussa sen matkaa, kunnes se oli vain piste sinessä. Se lensi kaaressa ruskotusta kohti — tuolla se laskeutui kanervikkoon, se oli löytänyt makuupaikan, missä oli suojassa yöltä ja pimeydeltä. Ja jälleen ilo kuohahti hänessä: hän nukkuisi itsekin tunturilla, sillä oli epävarmaa, tapaisiko hän ihmisiä, hänen täytyi arvatenkin tehdä niin kuin lintu, paneutua hänenkin kanervikkoon makuulle. Sillä ei vain ollut mitään kiirettä, hämärässä oli niin hyvä kulkea, se ruokki hänen ajatuksiaan ja hiipi hänen mieleensä, sulki hänet rauhallisen ja tyytyväisen tunnelmansa piiriin, hän saattoi vielä ehtiä kappaleen matkaa, vielä päästä pitkälle, ennen kuin yö tuli.
Ja taas Kristofer matkaa eteenpäin, jälleen hän vaeltaa kanervikon halki, niin kuin hän on vaeltanut unelmissaan, ja kuulee, miten varvut liikahtelevat hänen ympärillään lähettäen iltaan hauraita, ritiseviä ääniä. Ja laajalti ympärillä vaipuu lakeus lepoon, laajalti ympärillä vajoaa tunturi takaisin ihmeelliseen, sulkeutuneeseen rauhaan. Lampien ja järvien katse käy uniseksi, kanervikko harmaantuu hitaasti hämärässä, pimeys kokoaa pensaat ja vesakon, ääriviivat katoavat, rajat lakkaavat olemasta. Mutta polun takana, kaiken takana kumpuaa hiljainen kultalähde sineä kohti.
Hiljaisuuden vallitessa taivaan ja maan välillä vaeltaa Kristofer onnellisena eteenpäin...
XXIII.
Sen yön Kristofer nukkui kanervikossa — syvästi ja hyvin, suojaisassa kuopassa, johon aurinko oli koko päivän paahtanut — siinä hän makasi kuin mikäkin jänis mytty pään alla ja nuttu peittonaan ja nukkui, nukkui, kunnes aamu tuli.
Tuuli herätti hänet, se tulla tassutteli päivänkoitteessa ja kajosi häneen kylmillä käsillään ja vihelsi hiljaa hänen korvaansa, heti hän muisti, missä oli, ja asettui istumaan kanervikkoon ja katsoi unisena ympärilleen:
Taivas ja maa vastasivat katseeseen, lempeällä sinellä ja hehkuvalla punalla oli ystävällinen, elävä ilme — sen pienen tuokion ajan, jolloin unen sumut hunnuttivat hänen näkönsä, oli kuin jokin silmä olisi tarkannut häntä, kuin aamu itse olisi seisonut hänen vieressään ja katsellut häntä tutkivasti. Seuraavassa hetkessä hän istui yksinään ja näki vain kanervikon, joka leikki tuulessa kaukaisen, tutkimattoman taivaan alla, jossa valkeat pilvet kiitivät. Hän istui aivan valveilla, palellen ja väristen, lakeuden ympäröimänä joka puolelta, kaukana pohjoisessa kohosi sinitunturi sulkien tien; sitten hän tunsi olevansa pahasti nälissään ja otti myttynsä. Kulkunen heräsi ja liikahti, harmaa sukkakerä vieri ulos, rasvainen paperipussi kurkisti esiin ja raamatunhistoria tahraisine sinisine karsineen — — vähän ajan kuluttua hän pureksi leipää ja käristettyä silavaa ja joi palanpaineeksi piimää. Ja taas läikähti ilo hänen sisimmässään, taas häneen palasi tuo kotoinen tuntu, varmuus, hartaus, syvä mielihyvä siitä, että oli olemassa. Ihan hänen vieressään riippui kimalainen kanervassa imien mettä, se keinui hiljaa tuulessa — pieni tyytyväinen veli, joka söi aamiaista niin kuin hänkin. Ja tuulihaukka lensi matalalta hänen ylitseen, se kiiti tiehensä valoisassa aamussa hillittömänä ja huimapäisenä kuin vihuri. Kristofer heilutti sille lakkiaan istuessaan siinä ruokaa suussaan ja jakaessaan hyvinvoinnin tunnetta kaiken ympäröivän kanssa, oli kuin hän olisi tavallaan nähnyt siinä oman itsensä, oman nuoren, vallattoman mielensä... Sitten hän kuivasi kätensä kanervaan, pisti lakkiinsa vaivaiskoivun oksan, solmi mytyn kokoon ja lähti.