Part 8

Koko sen päivän hän kulki tunturilla, koko sen päivän hän astui pohjoista kohti tapaamatta ainoatakaan ihmistä. Hän ei tiennyt ajan kulusta, hän söi, kun oli nälkä, ja lepäsi hetken, kun väsyi liiaksi. Välistä hän otti kengät ja sukat jalastaan ja kahlasi hiukan matalassa lammikossa — sitten hän taas jatkoi matkaa uusin voimin, koko nuoruuden lannistumattomalla rohkeudella. Oli kuin hän olisi vahvistunut kävelystä, kuin tunturista olisi jalkopohjien läpi virrannut häneen voimaa, hän nosti pienen päänsä korkealle, ja hänestä tuntui koko ajan kuin hän olisi ollut päämäärässään, kuin hän olisi parhaillaan harjoittanut tointaan, ja hän näki tulevaisuutensa leviävän ympärillään. Miten pitkä matka hänellä oli jäljellä, missä Nils laumoineen oikeastaan oleili — — se ei häntä lainkaan huolettanut, hän tiesi Nilsin olevan jossakin kauempana tunturilla, missä oli hyviä laidunmaita, niin että hän kyllä löytäisi perille. Miten hänen oli jatkettava matkaa — sille Kristofer tuskin uhrasi ajatustakaan, hän kulki vain eteenpäin siinä varmassa vakaumuksessa, että se onnistuisi, että kaikki lopulta kävisi niin kuin hän toivoi.

Iltapäivällä maisema jylhistyi, sen aallot kävivät isommiksi ja korkeammiksi, notkot syvemmiksi, suot leveämmiksi, sinitunturit, jotka kohosivat hänen edessään, työnsivät juurensa lakeutta kohti — pitkiä, jyrkkiä selänteitä; kun Kristofer pääsi jonkin harjalle, saattoi hän nähdä peninkulmien päähän. Vielä olivat vaarat punaisia kanervasta, mutta vihreätäkin näkyi, vihreitä rinteitä ja juovia, jotka kasvoivat tunti tunnilta. Ja joka kerta Kristofer seisoi hiljaa harjalla ja tähysteli kädellään varjostaen ja tehden silmänsä veitsenteräviksi — tuo musta tuolla mäessä tai tuo valkoinen hänen edessään, eikö se liikkunut? Ei, sitten se olikin vain katajapensas tai kivilohkare kanervikossa tai kellastuneen ruohon peittämä mätäs. Ja joka kerta hän pettyi yhtä pahasti ja antoi päänsä painua ja jatkoi matkaansa — sitten hän jälleen oli täynnä toivoa, sitten tuli taas jännittävä hetki, sitten hän uudelleen seisoi selänteellä varjostaen kädellään ja tuijottaen eteensä ja etsien lampaita. Ja kun hän saapui vihreään paikkaan, tempasi hän maasta kourallisen ruohoa ja kieritteli lehtiä käsissään ja huomasi, miten pyöreätä ja hienoa se oli, ja tiesi olevansa oikealla tiellä. Hän puraisi sitä ja tunsi sen makean ja äitelän maun ja oli sitä mieltä, että se maistui auringolta ja kesältä, tunturilta ja lakeudelta ja kaikelta, mitä ympärillä oli.

Pari kertaa hän kohtasi lintuja, ne torkkuivat polulla hänen edessään ja lähteä jymistivät lentoon kirkuen ja meluten, ukkometsoja, koppelolta ja teeriä, ne oleskelivat koko kesän tunturilla ja siirtyivät vasta myöhään syksyllä alas laaksoon. Ja joka kerta hänestä tuntui siltä kuin ne olisivat olleet ihmisiä — kuin hän olisi tavannut toisia ihmisiä, toisia hänen kaltaisiaan olentoja. Kerran hän myöskin näki jäniksen, se sätkähti pystyyn kanervikosta aivan hänen läheltään ja loikki pakoon sarkahousuissaan ja katsoi, että joutui tieltä pois, pieni arka ja säikähtynyt torppari, jolla oli vuode jokaisen pensaan alla. Siinä se nyt istui töllistellen ja ihmetellen ja käännellen korviaan edestakaisin ja koettaen ymmärtää, mitä se oli — ei, sitten se taas kävi araksi ja loikki tiehensä etsiäkseen uuden piilopaikan ja pelastaakseen elämälle vielä yhden päivän.

Ja jälleen alkoi päivä painua, jälleen tuli ilta lakeudellakin, töyräät alkoivat sinertää, ja pitkiä varjoja hiipi esiin kivien ja kantojen alta. Ja jälleen tuuli laskeutui levolle kanervikkoon, joka punersi hänen ympärillään laskevan auringon hehkussa, ja jälleen oli kuin olisi tullut pyhä — kuin taivas olisi auennut hänen päänsä päällä ja katsonut maahan hiljaisen tuokion ajan, ja maa lepäsi laajana hänen jalkainsa juuressa — hurmaantuneena, kirkastuneena ilta-auringon hohteessa, lepäsi kuin iankaikkisuuden säteiden valossa ja vietti mielenylennyksen hetkeä ja vastasi kunnioittavasti taivaan katseeseen. Kanervasta ja pursusta, ruohosta suolla ja pensaasta töyräällä huokui rauhaa, lempeätä suloa, joka oli niin kuin kukkaistuoksu illalla. Kaikesta huokui kaipausta, tomu katsoi ikävöiden ylös valoon, katoavaisuus tunsi koti-ikävää —sillä oli muistamisen hiljainen hetki.

* * * * *

Senkin yön Kristofer nukkui kanervikossa, joka taipui hänen ylitseen pienin, hennoin äännähdyksin ja pakeni ja rapisi hänen allaan, jos hän hiukankin liikahti. Sinäkin yönä hän lepäsi ulkona lakeudella — jalat jäykkinä ja kankeina kuin pölkky, ja nukkui nukkumistaan. Ja jälleen hän aukaisi silmänsä ja kohtasi uuden, kastetuoreen aamun, jälleen hän avasi myttynsä ja aterioi hyvällä ruokahalulla — sitten hän taas nousi ja lähti. Tosin hänen ruumiinsa oli jäykkä ja raskas ja hänen täytyi ponnistella, ennen kuin pääsi pystyyn, mutta hän jatkoi sittenkin matkaansa, kulki, kunnes jäseniä ei enää pakottanut, kunnes väsymys ja kankeus katosi. Täytyi käyttää aamuhetkeä hyväkseen, päivällä oli niin kuumaa, että vaatteet liimautuivat ruumiiseen ja haittasivat yhtämittaa jalannousua. Niinpä hän paapersi eteenpäin pitkillä kolvillaan, kankaiden poikki, pajujen lomitse, soiden yli — eteenpäin pohjoisessa näkyviä sinituntureita kohti. Tist, tist, kuului hänen ympäriltään, kirvinen kutsui kanervikossa, ja silloin tällöin hän kohtasi riekon, joka ponnahti noituen lentoon, kun ei enää uskaltanut maata alallaan. Teeri oli vähemmän arka, se nosti vain päänsä varvikosta ja piti häntä olinpaikastaan silmällä. Kristofer saattoi mennä ihan sen vierestä, se makasi paikoillaan tarkaten häntä ja punniten mahdollisuuksiaan jalat joustimien tavoin jännitettyinä ja seurasi häntä liikkumattomalla katseellaan. Rautiainen tirkisteli katajasta, tiaisparvia lensi ilman halki nytkähtelevään, keikkuvaan tapaansa, räkättirastas pärpätti rämeikössä, kala uiskenteli hiljaa järvessä, kaikkialla oli elämää ja liikettä. Ja väliin hän kuuli tunturikurmitsan äänen, se istui jossakin mättäällä ja vihelsi, pitkiä, pehmeitä, surumielisiä säveliä, jotka olisivat voineet tulla kaisloista ja ruovoista, tuulesta ja yksinäisyydestä, joka häntä ympäröi. Oli kuin tunturilla itsellään olisi ollut puhekyky, kuin linnut tuolla suolla olisivat olleet sen oma alakuloinen ääni.

Myöhemmin päivällä kaikki vaikeni, räkättirastas ei pärpättänyt enää, rautiainen istui hiljaa vesakossa, tunturikurmitsa oli ääneti suolla, kala lakkasi uiskentelemasta järvessä. Tunturin piirteet jäykistyivät, vaivaiskoivu seisoi liikkumattomana helteessä, jäkälä ja sammal rutisivat jalan alla, kallio höyrysi kuumuudesta — Kristofer ponnisteli yhä eteenpäin. Hän kulki kirvelevässä paahteessa unisena ja velttona, silmät puoliummessa ja veti lyhyttä varjoa perässään — ainoa, mikä peninkulmien alalla liikkui ja oli elävä. Hiukan matkaa vielä hän ajatteli ja katsoi lähintä selännettä ja asetti sen äärimmäiseksi päämääräksi, tuonne varjoon vain, sitten hän heittäytyisi maahan ja nukkuisi iltaan asti. Mutta kun hän oli päässyt harjalle, asetti hän itselleen uuden päämäärän ja ajoi itseään vielä kappaleen matkaa eteenpäin — ensin tuon suon yli, ensin tuonne koivikkoon, sitten hän saisi levätä, sitten hän saisi heittäytyä nenälleen kanervikkoon, saisi hukkua, häipyä siniseen uneen —

Äkkiä hän hätkähti:

Selänteen rinteellä kohosi eläin jääden seisomaan ja tuijottamaan eteensä. Se oli vajaan sadan askeleen päässä hänestä ja nuuski ja kuunteli valppaana ja epäluuloisena, paksu lammas, jolla oli kaulassaan kaulain ja kyljessään ruskea merkki, tervaristi harmaan keltaisessa villassa. Se oli varmaan kuullut jonkin äänen, tuntenut, että ihminen oli lähellä — nyt se seisoi vaiti ja vartioi, valmiina juoksemaan tiehensä, valmiina antamaan pelolle vallan ja ryntäämään pakoon rajulla vauhdilla. Se ei vain ollut varma siitä, mistä käsin vaara uhkasi, sen vuoksi se jäi siihen seisomaan ja tuijottamaan, leuat liikkumattomina ja jalat jäykkinä.

Kristofer pysähtyi samassa hetkessä, väsymys oli kuin poispuhallettu, hän astui varovasti askeleen syrjään ja painautui hitaasti kanervikkoon. Hän makasi sydän jyskyttäen ja kurkisti varovasti varpujen lomitse koettaen nähdä tulematta itse nähdyksi. Vähän matkan päässä jokin taas liikahti, toinen eläin kohotti päätään ja sen takana vielä yksi — koko mäki oli täynnä lampaita, niitä vilisi kivien ja mättäiden, pajujen ja vaivaiskoivujen välissä, ristin rastin, niitä oli ympäröivässä kanervikossakin. Selkiä pyöristyi maasta, korvia pisti esiin, pieniä suippoja turpia tuli näkyviin, leveitä häntiä ja hoikkia jalkoja, lihava takaruumis, kapea kaula — — — minne Kristofer siirsikin katseensa, se kohtasi elämää ja taas elämää. Toiset makasivat vierekkäin yhdessä röykkiössä, toiset olivat hajallaan siellä täällä, mutta kaikki ne lepäsivät ja märehtivät helteessä ja jauhoivat hiljaa leuoillaan ja katsoivat eteensä unisin silmin. Tuo yksi vain oli pystyssä ja kuunteli — valppaana ja hiljaa väristen, oli kuin se olisi nuuskinut koko ruumiillaan, raisuna ja villinä tunturielämästä, arkana pitkästä, kahleettomasta vapaudesta. Siellä oli jotakin, siellä oli jotakin... ei, muut makasivat ihan hiljaa, vain kimalainen pörisi kanervikossa täyttäen sen unettavalla äänellään. Lampaan kurkkuun pulpahti jokin möykky, alaleuka liikahti, se pureskeli hetken ja lakkasi taas — sitten se laskeutui hitaasti maahan ja torkahti jälleen auringonpaisteeseen.

Kristoferin sydän lämpeni, hän kävi sisimmässään iloiseksi kuin lapsi. Hän tirkisteli varpujen lomitse ja siirsi katseensa eläimestä eläimeen, näki niiden loikovan tuossa rauhallisina ja äänettöminä ja hienontavan ruokaansa suloisesti hyvinvoipina — ne matustivat ajankuluksi siinä levätessään. Se oli hänestä kovin kaunista, ja hän tunsi, miten hellyys kasvoi hänessä, eikä voinut, ei voinut katsoa tarpeekseen, oli kuin hän olisi katsonut jostakin raosta uuteen, luvattuun maahan, missä kaikki oli viattomuutta ja kauneutta ja rauhaa. Eläimet, jotka lepäsivät tuossa — miten hyviä ne olivat, miten tyytyväisiä, miten lempeitä, miten turmeltumattomia luonnoltaan, oli kuin Jumala olisi luonut ne eilen, ne tulivat suoraan Jumalan käsistä eikä ihmissormi ollut niitä saastuttanut, ne olivat samanlaisia tänään kuin luomisen aamuna, Jumala oli päästänyt ne suoraan kanervikkoon, puhtaina ja uudestiluotuina. Kristofer uskalsi tuskin hengittää, ei vain häiritä, hän ajatteli, ei säikähdyttää millään tavoin, maata vain ja kutistua pieneksi ja olla niitä lähellä ja katsella niitä. Oi, hänen tuli niin hyvä olla, hän oli tulvillaan sanomatonta elämänriemua, oli kuin hän olisi ollut polvillaan elämän kynnyksen edessä ja nähnyt sen salaisuuteen. Jumala, hän kuiskasi, anna minun jäädä tänne tunturille, tee niin, että minä saan olla Nilsin luona —

Eläimet alkoivat liikkua, toinen toisensa jälkeen nousi ja maisteli kanervaa ja nuuski mäelle päin, jokin tiuku soi hiljaa ja suloisesti — tuokion kuluttua olivat kaikki jalkeilla ja hajaantuivat hitaasti rinnettä alas. Askel askeleelta ne siirtyivät eteenpäin, takkuisia villaruumiita tunkeutui pensaiden läpi, ruskeita tervaristejä tuli näkyviin ja katosi taas, jonkin kerran näkyi valkeakin, sitten ne tulivat alas notkoon — pitkä, kaartuva jono eläimiä, jotka nousivat nakerrellen mäen ja häipyivät toiselle puolelle. Mutta vasta kun viimeinen oli siirtynyt selänteen yli, hiipi Kristofer varovasti perässä, kunnes taas sai eläimet näköpiiriinsä — sillä tavoin hän seurasi lampaiden kintereillä koko pitkän iltapäivän, kanervikon tuoksuessa hunajalta auringossa ja paarmojen ja kimalaisten suristessa ympärillä. Oi, miten kauniita ne olivat, hän ajatteli ja kuuli, miten kulkunen hyrisi mytyssä ja valitsi yhden eläimistä muka itselleen. Se saisi kulkusen kaulaansa ja kulkisi sitä soitellen tunturilla ja olisi komein kaikista lampaista! Hän liukui mahallaan, hän ryömi polviensa varassa, pari kertaa hän nousi seisomaan pajupensaan takana ja kurkisti varovasti vesojen lomitse. Ja niin hän kulki suoraan muuatta miestä kohti, joka istui kivellä ja tuijotti häneen, hopeanharmaa ukko, jolla oli siniset silmät ja syviä ryppyjä kapeissa kasvoissaan. Musta paimenkoira lepäsi hänen edessään kanervikossa, se makasi pää käpälien välissä ja katsoi herkeämättä Kristoferiin.

— No, mies, kuului hetken kuluttua.

Tämä ihmisääni hiljaisuudessa — Kristofer havahtui, hän seisoi aivan Nilsin edessä ja kohtasi hänen viisaan, tutkivan katseensa. Oli kuin hän olisi herännyt unesta ja nähnyt ympärillään kylmän ja ankaran todellisuuden, hänen asiansa painoi raskaana hänen rintaansa, hänestä tuntui, ettei hän voinut sitä esittää, se kävi yhtäkkiä niin mielettömäksi.

XXIV.

— Minä olen katsellut sinua vähän aikaa, mistä sinä tulet?

— Minä tu-tulen alhaalta laaksosta.

— Sinä tulet laaksosta — mitä sinä täällä sitten teet?

— Minulla oli asiaa —

Siniset silmät katsoivat katsomistaan.

— Sillä ei kai ollut pahaa kiirettä, sinä liikut melko hitaasti.

— Minä en tahtonut peloittaa lampaita.

— Etkö voinut kiertää?

— Minua halutti ensin katsella niitä.

— Hm.

Vanhus antoi päällään merkin.

— Lähemmäksi, mies, minua haluttaa katsella sinua!

Kristofer astui muutaman askeleen, Nils katsoi häneen pitkään.

— Niin arvelinkin, sinä olet Elsen lapsi.

— Niin, minä —

— Odotahan vähän, siellä Ruglandissa, sinähän se tulit yöllä — ja nukuit seisoallasi ha'an veräjällä, sinä menit silloinkin ensin lampaiden luo.

— Niin, minä tulin kysymään, voisinko päästä sinulle paimenpojaksi.

— Niin teit, niin teit —

Siniset silmät tarkastelivat jälleen.

— Ja nyt olet arvatenkin tullut kysymään minulta vielä kerran?

— Niin, niin minä ajattelin.

— Oletko ennen paimentanut?

— En, en ole —

Nils hymyili.

— Etkö ole, no niin, sen näkikin hyvin siitä, miten sinä tulit, minä tahdoin vain koettaa, puhuitko totta. Mitä minun vielä pitikään kysyä — milloin sinä lähdit kotoa?

— Kaksi päivää sitten, minä lähdin iltapäivällä.

— Sitten sinä olet kulkenut nopeasti, mutta yöt, niissä sinä ne olet nukkunut?

— Kuopassa kanervikossa.

— Ja se kävi hyvin?

— Kävi.

Nils viittasi kädellään:

— Istu, sinä voit olla väsynyt.

Kristofer istuutui, jalat tärisivät hänen allaan.

— Sinä tunnet ylämaan ennestään?

— En, en tunne.

— Sinä et tiennyt minun olinpaikkaani?

— Tiesin, että sinä olit jossakin pohjoisessa, tarkkasin laidunmaita, arvelin löytäväni lampaita —

— Ja kun ensin olit löytänyt lampaat, sitten löytäisit toki Nilsinkin, niin kai ajattelit?

— Niin, niin minä arvelin.

— Mutta etkö sinä lainkaan ajatellut sitä, että Nilsillä saattaisi olla tarpeeksi paimenpoikia?

— Sen verran täytyi uskaltaa, mi-minä vain ajattelin.

— Ja ellei se käykään laatuun?

Kristofer ei vastannut heti, hänen syvät silmänsä tuijottivat Nilsiin merkillisin, kipein ilmein.

— Semmoista en milloinkaan tahtoisi ajatella.

Nilskin oli vähän aikaa vaiti, oli kuin hän olisi miettinyt vastausta.

— No, mutta sanohan minulle eräs seikka, kun sinä et ole paimentanut, mistä sitten voit tietää, että tahdot olla paimenena?

— Se on ollut minulla, la-lapsesta asti, minä olen tuntenut sen koko ajan —

— Etkä kuitenkaan ole koettanut?

— Minä tulin kipeäksi, tämä selkä se oli vialla.

— Hm, senhän kyllä näkee — mutta entä sitten kuin tulit taas terveeksi?

Kristofer loi katseensa maahan.

— Minä olin silloin toisten luona, minun äitini oli kuollut.

— Olen kuullut kerrottavan siitä. No, sinä sanoit olleesi toisten luona?

— Minut oli pantu kotoa pois, tarkoitin.

Nils nyökkäsi.

— Sinä olet siis levännyt ja — — entä sitten, mitä sinä sitten teit?

— Minä olin vieraiden hoidettavana tä-tähän asti, ne väittivät, etten minä ollut terve.

— Olit vieraiden hoidettavana tähän asti? Kuka sinusta maksoi?

Kristoferin kasvot kävivät tummanpunaisiksi, Nils näki sen ja väistyi.

— No, se on samantekevää, se ei kuulu minuun, mutta kun rahat loppuivat, niin ne arvatenkin polttivat sormensa ja päästivät sinut heti menemään?

Kristofer katsoi häneen vilpittömästi:

— Ne tahtoivat tehdä minusta su-suutarin.

— Kutka tahtoivat?

— Nimismies tahtoi, hän ja kaitsija —

— Sanoitko suutarin?

— Niin, ne puhuivat siitä.

— Ja sitten sinä lähdit tänne tuntureille?

— Niin, minä en voinut ruveta suutariksi.

— Sinä et voinut ruveta suutariksi —

He puhelivat vähän aikaa asiasta, Nils kysyi hänen ikäänsä, sitten hän istui tuokion tuijottaen ilmaan.

— Olkoon menneeksi, sanoi hän äkkiä kumartuen taputtamaan koiraansa — sinun ei tarvitse ruveta suutariksi, minä opetan sinut, tarkoitan.

Kristofer nousi kiireesti pystyyn:

— Si-sinä siis ta-tarvitset minua?

Silloin Nils hymyili jälleen ja pudisti hopeanharmaata päätään.

— Minulla on kyllä tarpeeksi paimenpoikia, niin että sitä en juuri voi sanoa, mutta minun ymmärtääkseni sinä tarvitset minua!

— Minä saan jäädä?

— Oletko ehkä ajatellut jotakin muuta?

Kristofer katsoi häneen epävarmasti.

— Mitä sinä tarkoitat?

— Millainen ihminen minä olisin, jos antaisin sinun mennä takaisin! Ihmishirviö, totisesti — vai mitä sinä itse tekisit, jos sinä olisit täällä paimenena ja minä seisoisin sinun edessäsi tahtoen päästä paimenpojaksi ja olisin uneksinut siitä koko elämäni? Antaisitko sinä minun mennä takaisin, jos tietäisit, mitä minä nyt tiedän — mennä täältä ylämaasta lampaiden luota alas laaksoon elää kitkuttamaan suutarina? Tekisitkö minulle semmoisen tempun? Et ikinä! Ja olkoon Nils muuten millainen mies hyvänsä, hänkään ei sitä missään tapauksessa tee, ja niin on se asia puhuttu loppuun. Sinä et tahdo olla suutarina, sinä tahdot mieluummin paimentaa — hyvä, sinä saat paimentaa, meillä on tarpeeksi suutareita ennestään. Täällä olen minä nimismies, näetkös, minä olen vuokrannut tämän maan rotkosta tuolla pohjoisessa Rokkeniin etelässä ja hallitsen täällä niin kuin itse tahdon!

Pitkä, kömpelö Kristofer kuunteli suu värähdellen.

— Sa-saanko minä siis olla sinulla paimenpoikana?

— Sinä _olet_ minulla paimenpoikana, ja juuri nyt me alamme paimentaa, meidän täytyy heti lähteä matkaan, jos aiomme ehtiä kiertää ennen yön tuloa, emmeköhän ole puhelleet jo tarpeeksi kauan. Sinä saat oppia »käymään reunan», sen me teemme ainakin kaksi kertaa päivässä, minä olin juuri lähdössä, kun huomasin sinut tuolla mäellä. Sinä etenit niin hitaasti, luulin ensin näkeväni varkaan. Vai koirako sinut ensin huomasi — — miten on, sinä olet ehkä nälissäsi?

— Oh, kylläpähän tässä kerkeää.

— Täytyykin keretä, meillä ei ole aikaa syödä nyt, sinä saat ruokaa, kun päästään perille. Minä asun näet herroiksi, minulla on talo ja keittiö ja keittiömestari ja kokki ja kaikki — erinomaisen komea talo, kuninkaalla ei ole hienompaa kuin minulla, Mydanin linnaksi me sitä nimitämme. Niin, tosiaan, sinusta tuntuu varmaan oudolta, kun joudut muuttamaan tuommoisista laakson pikku mökeistä oikeaan linnaan, sinun käy niin kuin Tuhkimuksen, pääset ylhäisiin oloihin!

Nils oli merkillisen veitikkamaisen näköinen.

— Nimesi, minä en enää muista —

— Kristofer.

— Kristoferhan se oli, tule nyt, me lähdemme heti, pysy nyt minun perässäni ja näyttäydy niin vähän kuin mahdollista äläkä koskaan ole näkevinäsi lampaita, niitä ei pidä häiritä, jos ne vain pysyvät siellä, missä tulee. Ja sitten olet ehkä huomannut, että Meidän Herramme on luonut meidät sellaisiksi, että silmät ovat kallossa, ne eivät ole mahassa eivätkä myöskään polvissa. Koeta sen vuoksi katsoa vain päälläsi ja laita, että kaikki muu on kätkössä — — —

Nils napsautti sormillaan ja lähti menemään katsomatta taakseen. Koirakin ponnahti samassa pystyyn ja seurasi valppaana ja viisaana hänen kintereillään, ja Kristofer tuli onnellisena perässä pää pyörryksissä ja kivistävin jaloin. Hänessä humisi, hän kulki kuin huumeessa — — —

* * * * *

Hämärän tultua Nils pysähtyi ja osoitti kädellään:

— Tuolla näet linnani, poika!

Heidän edessään näkyy pimeässä lohjennut kallioseinämä ja rotkossa pieni maja, kiviröykkiötä muistuttava laitos, jossa on katto ja jonkinlainen ovi tai luukku, se on ikään kuin itsestään syntynyt. Kristofer tuijottaa, ja se näyttää hänestä tutulta — maja, hän ajattelee ja muistaa puu-ukon ja hänen asumuksensa, sydän lyö muutaman kerran kiivaasti. Jumala on opastanut häntä, Jumala on ollut hänen kanssaan, nyt hän itse seisoo oven ulkopuolella, unelma on onnellisesti täyttynyt, leikki muuttunut todeksi.

— Miten hieno se on, sanoo hän hiljaa.

Jokin koira murisee majassa, sitten kuuluu muutamia haukahduksia.

Nils odottaa hetken.

— Taitavat jo nukkua, hän sanoo ja kolkuttaa hiljaa luukkuun — ylös nyt, miehet!

Sisältä kuuluu unista mutinaa, sitten luukku avataan.

Nils hiipii varpaisillaan majaan, Kristofer taivuttaa päätään ja seuraa varovasti perässä.

XXV.

Kuluu viikko ja toinenkin —

Kristofer on ehtinyt perehtyä seutuun ja käy reunan nyt yksinään, hän on tosin nuorin paimenista, mutta Nils on pomo eikä tee eroa, mitä toiset paimenet osaavat, se pitää Kristoferinkin osata. Ei auta muu kuin totella paikalla, ottaa hyvä tahto avukseen ja käyttää sekä korvaa että silmää ja yrittää niin hyvin kuin voi.

Siellä on Kristoferin lisäksi kaksi paimenpoikaa — Jon Ekra ja Tarje Time, molemmat tyyniä ja maltillisia miehiä, jotka ovat paimentaneet lampaita jo monta vuotta. Kumpikaan ei ole luonteeltaan erikoisen puhelias, jos heillä on vapaahetki, niin he tavallisesti vain istuvat ja tuijottavat ilmaan vaieten, vaieten kuin kivet heidän ympärillään. Mitä sitten ajattelevatkin, he puhuvat siitä ylen säästeliäästi, kieli käy täällä tunturilla hitaaksi, vikkelyys siirtyy käsiin ja jalkoihin. Mutta he ovat kumpikin hyväntahtoista väkeä, kun Kristofer puhuttelee heitä, on heidän tapanaan hymyillä ennen kuin vastaavat, ystävällistä hymyä, valloittavaa hymyä. Ja varsinkin Jon Ekra hymyilee kauniisti, hän on pieni pisamainen pallero, tukka vaaleanpunainen ja pörröinen, ikää hänellä on noin kaksikymmentäkaksi vuotta. Kasvot ovat reippaat ja hilpeät, veitikkamaiset ja ylen eloisat — siitä huolimatta Jon Ekra on hiljainen. Hän näyttää aika veijarilta — luulisi hänen alati hautovan kaikenlaisia kujeita ja kepposia ja riemuitsevan niistä mielessään. Jon on peräti poikamaisen näköinen, hänellä on pinnallinen luonne, on ihmisten tapana sanoa nähdessään hänet, Jonin ei auta väittää vastaan. Eikä Jon väitäkään, Jon tekee vain työnsä ja antaa jokaisen pitää luulonsa. Ja mitä kujeita hän sitten hautoneekin, mistä kepposista riemuinneekin — ei niistä ainakaan mitään tule, sellainen Jon on. Tarje on sulkeutuneempi, umpimielisempi ja arempi, hänestä on vaikeampi saada otetta. Hän on tumma ja melko pitkä, hiukan nuorempi kuin Jon, mutta paljon vanhemman näköinen. Kasvonpiirteet ovat terävät ja hienot ja hyvin vakavat, ajattelee Kristofer ja aprikoi, mitä hänessä mahtaa piillä. Tarje on melkein kokonaan mykkä, hän sanoo vain sen vähän, mikä on välttämätöntä sanoa. Se ei juuri ilmaise häntä, ei paljasta hänen ajatuksiaan, ei kerro, kuka hän on. Hän muistuttaa viulua, miettii Kristofer tietämättä oikein itsekään minkä tähden, mutta hän käsittää, että Tarje on paimen koko olemukseltaan niin kuin hän itsekin. Ja hän näyttää viihtyvän parhaiten, kun saa kuljeksia yksinään, silloin hän laulaa kuin laulurastas kirkkaalla, syvällä äänellään, se voi kuulua pitkien matkojen päähän tuulen mukana. Mutta jos hän huomaa jonkun kuuntelevan, tietää, että ihmisiä on lähellä — heti laulurastas säikkyy ja vaikenee, vain paimen on jäljellä, nuorukainen, joka kuljeksii sinne tänne toivoen, ettei kukaan näkisi eikä kuulisi. —