Part 6

Tuli päivä, jolloin hän pääsi aidasta ja kompuroi sen sijaan kahden kainalosauvan varassa. Torvaldin vaimo seisoi ikkunassa ja katsoi salaa pojan jälkeen, hän seisoi siinä suupielet alaspainuneina ja kasvoillaan puolittain tyly ilme, aivan kuin olisi ollut harmissaan jostakin, ja seurasi raukan horjuvia askelia. Noita pojan silmiä hän mietti — sanaa, jonka tohtori oli lausunut ja joka aikoja sitten oli kiertänyt koko kylän — hänen täytyi välistä vakuuttautua siitä, että se oli enemmän kuin vain sana. Nyt poika jäi seisomaan selkä navetan seinää vasten ja lepäsi siinä jonkun aikaa, pitkäsäärisenä ja pieniruhoisena, housut näyttivät hänen yllään lyhyiltä ja laajoilta ja olivat pahasti pussillaan polvien kohdalta. Mitä hän mahtoi ajatella siinä seisoessaan? Nyt hän kohotti vähän päätään — — vaimo käänsi nopeasti katseensa pois ja ryhtyi kiireesti puuhailemaan keittiön penkillä. Kädet riensivät edestakaisin, talouskalut kilisivät ja kalisivat — ei, sitten hän heitti rievun luotaan, pienet surumieliset kasvot tuolla ulkona eivät enää antaneet hänelle rauhaa. Hetken kuluttua hän otti kulhon maitoa ja meni pihalle.

— Ole hyvä, Kristofer, ajattelin, että sinulla ehkä on jano!

Kieli, joka oli puhunut, oli mykistynyt, mutta sana oli juurtunut ja eli, tästä lähtien oli kuin suojeleva käsi Kristoferin pään päällä, siunaava tunnusmerkki hänen polkunsa yllä...

XVII.

Kaitsija oli kierroksellaan, hän kävi taloissa, sai runsaasti ruokaa ja juomaa ja nyökkäsi armollisesti, että kaikki oli hyvin. Eräänä päivänä hän tuli Aanaankin ja sai lämpimiä vohveleita — niin oli sielläkin kaikki hyvin.

— Hm, sanoi hän hyväntuulisena yrittäen laskea leikkiä vaimon kanssa — sinun pitäisi mennä uusiin naimisiin!

Kristofer meni hänen luokseen, kun hän lähti, hän tulla kompuroi navetan takaa, missä siihen asti oli oleksinut:

— Saisinko pu-puhua vähän sinun kanssasi?

Kaitsija löi häntä olalle.

— Tietysti saat, tietysti saat.

— Enkö voisi päästä kotiin!

— Onko sinulla jotakin valittamista? Eikö sinun ole hyvä täällä?

— On, mutta isältä otetaan kaikki pois, isä ei voi maksaa tätä, isällä ei todellakaan ole varoja!

Mutta kaitsija oli kylläinen vohveleista, huolet eivät hänestä nyt maistuneet.

— Älä sinä siitä ole huolissasi, Kristofer, se asia kyllä järjestyy — — —

Kristofer oli Aariassa talven yli, hän oli jo jättänyt pois toisen kepin ja puuhaili oksapuiden kimpussa vajassa ja auttoi toisinaan lehmän lypsyssä. Niin kului määräaika umpeen, ja eräänä aamuna tuli Johannes Rise hakemaan häntä puoleksi vuodeksi.

— Millainen hän on, kysyi Johannes kahvin ääressä keittiössä — voiko hän tehdä mitään?

— Hän on sukkela, vastasi Torvaldin vaimo — muuta en voi sanoa.

— Kas vain, tuumi Johannes tyytyväisenä — ehkäpä minä saankin täyden miehen!

Oli kuin nuo sanat olisivat kiusanneet vaimoa, ilme kävi tylyksi ja jäykäksi.

— Sitä minä epäilen, sanoi hän tuimasti.

— Mutta sinähän sanoit —

— Minä sanoin, että poika on sukkela, minä en puhunut mitään miehestä!

— Et, et, Johannes kumartui kahviaan juomaan.

Vaimo kulki edestakaisin lattialla ja järjesteli lieden yläpuolella olevaa hyllyä.

— Sinun pitää olla hyvä hänelle, sanoi hän äkkiä.

— Muuta en ole aikonutkaan.

— Sinä puhuit äsken miehestä!

— Niin teinkin, minä ajattelin myllyä, että voisin käyttää häntä siellä, helpompaa työtä hän ei voi saada —

Vaimo kuohahti:

— Tahdotko sinä ihan tappaa hänet?

— Tappaa hänet, mitä puhetta se on?

— Oh, etkö usko minun tuntevan sinua ja tietävän, millainen sinä olet?

— Jos sinä tunnet minut, niin tunnen minäkin sinut, etpä sinäkään liikoja perusta.

— Mitä sinä sillä tarkoitat?

Johannes pani kupin syrjään.

— Oletko sinä ehkä paljonkin parempi? Sanovat, että sinä annoit pojan maata tuossa ja _unohdit_ pestä hänet, kunnes tohtori käski. Ja sitten sinä tahdot tulla puhumaan minulle —

— Johannes, se ei ollut tarkoitukseni, usko minua, minä sanon tämän vain pojan vuoksi, minä tulin kovin pahoilleni, kun sinä mainitsit myllystä — oletko nähnyt häntä koskaan?

— Ei, en ole.

— Siinä tapauksessa sinun pitää tarkata häntä, Johannes, katsella häntä vähän, ennen kuin päästän hänet menemään.

Vaimo tuli mukaan pihalle ja jäi katsomaan rattaiden jälkeen, kunnes ne katosivat mutkan taa.

Niin Kristofer oli jälleen muuttoretkellä, hän istui rattailla ja katsoi ulos kevääseen monenlaisten ajatusten painamana ja kiduttamana ja teki havaintoja puista tien varrella ja oli huolissaan siitä, miten perille tultaessa kävisi. Hän käsitti, että Johannes oli pahalla tuulella, ja aavisti olevansa siihen syypää, eikä se suinkaan tehnyt muuttoa hänelle helpommaksi eikä johtanut häntä valoisampiin mietteisiin. Kunpa olisi ollut terve, kunpa olisi ollut iso ja vahva! Hän katsoi ylös tunturille, ajatukset vaelsivat selännettä pitkin —

Vähän ajan kuluttua hän havahtui.

Risen eteläpuolella olevassa metsikössä nousi muudan mies tien vierestä, aivan kuin olisi istunut siinä odottamassa, ja kulki hitaasti rattaiden ohi. Hetkeksi hän kohotti päätään ja loi Kristoferiin lyhyen katseen likaisten silmälasiensa läpi — sitten hän taivutti niskansa ja tallusteli edelleen, pienenä, käpristyneenä ja kehnosti puettuna, oli kuin hän olisi hiukan horjunut.

Kristofer tuijotti hänen jälkeensä; joka paikassa pisteli.

— Hyvä Jumala, eikö siinä ollut isä?

— Oli varmasti, vastattiin edestä.

— Miksikähän hän meni ohi?

Johannes vastasi vaivautuneena:

— Oletko varma siitä, että hän tunsi sinut?

Kristofer ei vastannut heti, eräs ajatus pälkähti hänen päähänsä, mutta hän harkitsi hetken.

— Ti-tiesikö isä, että minä muutan tänään?

— Siihen en osaa vastata.

— Ju-juoko hän vieläkin?

Se tuli kuin hiljainen huokaus.

— Hm, niin sanotaan, Johannes maiskutti hevoselle ja kysyi, aivan kuin se vasta nyt olisi juolahtanut hänen mieleensä — mitä minun pitikään sanoa, oliko sinun muuten hyvä olla Aanassa?

— Oli, oikein hyvä.

— Sanotaan, että vaimo on ankara?

— Minä en voi sitä sanoa.

— Ei, ei — minä vain kysyn.

Talonväki oli järjestynyt pihalle ottamaan heitä vastaan, vanha, koukkuselkäinen ruotimuori, vaimo, joka piti pienintä sylissään, vanhin poika ja hänen veljensä ja sisarensa — resuinen, riehakkaan näköinen parvi, joka loi pitkiä, salavihkaisia silmäyksiä.

— Sinä viivyit kauan, sanottiin.

Johannes astui alas rattailta ja katsahti taakseen olkapäänsä yli, oli kuin hän olisi tahtonut, vakuuttautua siitä, että oli onnellisesti silmän kantamattomissa, että Aanan emäntä ei voinut nähdä häntä.

— Äh, sanoi hän vain rykäisten.

Kristofer seurasi hämillään hänen perässään, hän laski pitkät jalkansa maahan ja nousi jäykästi ja kömpelösti pystyyn. Siinä hän nyt seisoi Torvaldin vaatteissa epämuodostuneine yläruumiilleen, jonka sairaus oli kyyristänyt kokoon ja tehnyt entistäkin lyhyemmäksi, seisoi askeleen päässä rattaista ja katsoi arasti eteensä.

Nyt se tulee, hän ajatteli.

Kuului hiljaista hihitystä — sitten lapset purskahtivat äänekkääseen nauruun ja ryntäsivät portaita sisään paiskaten oven perässään kiinni.

XVIII.

Kevättuuli puhalsi oven edessä, aikuiset saivat kiireitä ulkona, Johannes, vaimo ja ruotimnori — ja niin Kristofer joutui istumaan kotona ja hoitamaan taloa ja lapsia ja katsomaan; etteivät nämä päässeet kaivolle eivätkä purolle, hän oli juuri sopiva siihen toimeen. Se oli ollut ruotimuorin tehtävänä, mutta ruotimnori oli vielä sitkeä ja saattoi vähän ahertaakin; Johannes huomasi pian voittavansa vaihdossa, ja se pantiinkin heti toimeen. Ruotimuori astui nyt pellolla raskaat, multaiset puukengät jalassaan ja taivutteli selkäänsä ja kaivoi sormin kiviä puupyttyynsä, ja Kristofer istui kotona paimentamassa lapsilaumaa, hänellä oli kenties pienin sylissään, ja hän oli yksinkertaisesti lapsenpiikana. Jumala häntä lohduttakoon ja auttakoon!

— Hy-hys, sanoi hän sammaltaen ja häpesi, niin että punastui eikä uskaltanut kohottaa katsettaan lapsesta ja kohdata ärsyttävää hihitystä ympärillään. Ja vanhin poika ja muut sisarukset seisoivat hänen ympärillään hautoen kepposta ja odottaen vain tilaisuutta. Hei, nyt he ottivat hänen sauvansa ja ryntäsivät ovelle kiljuen ja meluten, oli kuin he olisivat kiskaisseet häneltä jalan ja iloinneet hänen avuttomuudestaan.

— Heinäseiväs, he huusivat — ota meidät kiinni nyt!

He saattoivat ärsyttää poikaa niin kauan, että hän siirsi lapsen sylistään ja kompuroi heidän jälkeensä parhaan taitonsa mukaan yrittäen herättää kunnioitusta — teidän pitää olla ki-kilttejä lapsia, te-teidän pitää tulla kotiin, sanon minä. Ei, sitten pienin alkoi huutaa, hänen täytyi mennä nopeasti takaisin, ennen kuin pellolla olevat kuulivat ja tulivat katsomaan, mikä oli hätänä.

— Hy-hys, sanoi hän ja keinutti lasta tottumattomin käsin eikä tiennyt, mitä tehdä. Hänen mielensä kävi lohduttoman surulliseksi, vanhat muistot heräsivät verta vuotavina, pienokaisen mariseva itku sekoittui niihin tuskallisella tavalla — ja kaikesta siitä työntyivät esiin isän kasvot, niin kuin silloin aidan takaa, ja katsoivat häneen turvonnein silmin:

— Tiedätkö, että minun pitää maksaa, että ne ottavat vaikka paidan päältäni, ellen maksa?

Se kirveli hänessä niin kuin myrkky, hän kuuli äänen ja äänensävyn, muisti nuo katkerat sanat. Sittenkin, sittenkin —

Eikö kaikesta katkeruudesta huolimatta ollut kuin isä olisi seisonut siinä rukoillen, seisonut kynityn kerjäläisen kaltaisena pojan edessä ja kerjännyt, sydän ahdistusta täynnä.

— — Minä olin aikonut antaa sinulle kulkusen — Erehtyikö Kristofer? Eikö siinä piillyt hellyyttä, eikö tuokion ajan tuntunut siltä, kuin pienen pieni lapsenkäsi olisi avuttomasti haparoinut hänen kättään?

— Hy-hys, hys, hy-hys —

Vähän sen jälkeen olivat lapset ikkunassa ja varjostivat käsin silmiään ja katsoivat huoneeseen, sormet rummuttivat lasiin, silmät loistivat vahingonilosta:

— Tule hakemaan puujalkaasi!

Kristofer oli Risessä syksyyn asti, sitten hän joutui Vraalstadiin ja sieltä Faretiin — miten ollakaan, ne kuljettivat häntä talosta taloon kahden vuoden ajan, pitivät häntä apulaisenaan ja käyttivät häntä milloin mihinkin työhön. Niin hän kulki kädestä käteen, kärsivällinen ja hiljainen palvelija, joka ei koskaan valittanut eikä koskaan nurkunut, vaan mukautui kaikkeen, mitä hänelle tehtiin, ja ahersi niin hyvin kuin taisi. Totta kyllä, ettei hänestä tullut työmiestä ja että hän oli kenties hiukan kankeakätinen, mutta hän oli altis ja uuttera, hyvänä apuna talossa ja sitäpaitsi ilmaisena apuna. Hän sitoi luutia ja vuoleksi hierimiä, hän oppi lypsämään ja kitki rikkaruohoja, hän oli mukana perunannostossa — mutta kun kaitsija tuli kyselemään pojasta, ei tämä kaikki ollutkaan mitään.

— Ooh, sanoivat he venytellen — kyllähän hän jo vähän tepastelee.

Sillä oli asia selvä, pojasta oli edelleenkin pidettävä huolta, ja niin Kristofer jäi yhä kunnan hoidettavaksi, hänen täytyi edelleenkin olla muille apuna ja palvella heitä niin kuin he hyväksi näkivät.

Sillä välin hän oli päässyt ripille.

Hän oli vanhin kirkon permannolla ja vastasi oikein kaikkiin kysymyksiin; pappi oli ilmeisesti tyytyväinen häneen, kaikki saattoivat nähdä, että hänellä oli kirkas ymmärrys ja että hän oli harvinaisen valpas poika. Mutta niinpä hän olikin lukenut ahkerasti, varsinkin raamatunhistoriaa, joka vaikutti häneen merkillisen väkevästi ja täytti hänen mielensä kaipauksella ja haaveilla. Olihan hän lukenut sitä ennenkin ja tunsi sen suureksi osaksi kouluajoilta — siitä huolimatta se nyt oli uutta, kaikki oli toisenlaista, rikkaampaa ja kauniimpaa, ja näyttäytyi hänelle mahtavampana kuin ennen. Kirjan lehdiltä kohosi näkyjä, ja nuo näyt, palasivat ulkona luonnossa ja loivat hohdetta kiviin ja kantoihin ja värittivät arkipäivän, joka häntä ympäröi, värittivät hänen oman surkean elämänsä. Kaipaus oli kyntänyt hänen mielensä kamaran ja tehnyt sen hedelmälliseksi, nälkäinen ruokamulta syvällä hänen sielussaan levisi nyt peltona ja odotti sadetta. Hänet valtasi ihmeellisen kotoinen tunnelma, äänet, jotka puhuivat kirjasta, ihmiset, jotka, tulivat siitä häntä vastaan — ne olivat ikään kuin vanhoja tuttuja, luuta hänen luustaan, niin kuin kirjoitettu oli. Noille ihmisille hän oli sukua, hän tunsi niin kuin nuo ihmiset, ne olivat samaa lajia kuin hän itse. Noin hänkin ajatteli, noin hänkin tunsi.

Kirja puhui hänelle jatkuvasti, jatkuvasti se askarrutti hänen mieltään ja ajatuksiaan. Se irroitti tunnelman hänen sydämessään ja löysi ilmaisumuodon hänen sisimmälle olemukselleen ja antoi hänen hämärimmille tunnoilleen sanoja. Tuo pieni sinikantinen kirja ikään kuin kohotti hänet tomusta ylös valoon ja valon rauhaan. Hän omaksui sen hengen, hän omaksui sen äänet, sen viisas yksinkertaisuus hurmasi hänet ja siirsi hänet kaukaiseen muinaisuuteen Jumalan itsensä kasvojen eteen —

* * * * *

Hän saattoi joutua paimentamaan talon lehmiä — silloin hän pani kirjan liivien alle, ennen kuin lähti kotoa. Hänellä oli mukanaan eväspussi, leipää ja piimää, ja hän tuli takaisin vasta illalla; koko päivän hän vaelsi yksinään karjalaumansa kanssa. Se oli hänelle sopivaa työtä, pitkät ajat hän saattoi välillä istua ja lepuuttaa selkäänsä, eläimet olivat hitaita ja kömpelöitä eivätkä levittäytyneet kovin suurelle alalle. Ja kun päivä kävi lämpimäksi, asettuivat ne unisina maahan ja jäivät usein makaamaan tuntikausiksi.

Niiden tuntien aikana valui kultainen virta Kristoferin ihmettelevään mieleen.

Hän ryömi tavallisesti pensaikkoon, mistä hän saattoi katsoa ympärilleen lehvien lomitse, siellä hän istui kirja sylissä ja selaili sitä hellin käsin. Hiljainen juhlatunnelma valtasi hänet, se kohosi kirjan lehdiltä ja täytti hänen sydämensä kunnioituksella, hänen päänsä päällä ikään kuin humisi, nykyhetki kävi kaukaiseksi ja epätodelliseksi, ajan virta kääntyi ja juoksi takaisin itseensä, ja unet alkoivat versoa, näyt nousivat hänen sisimmästään ja ottivat häntä kädestä ja veivät hänet mukanaan. Uusia seutuja levisi hänen eteensä, vihreitä kenttiä, erämaita, virtoja, Egypti ja Niili ja Niilin lieju. Outoja kenttiä vaelsi ohi, ihmiskunnan isät tulivat häntä vastaan, Set, Eenok, Metusalem — oli kuin hän olisi selaillut maailman alkuaikaa ja nähnyt menneiden tulevan ja menevän. Kuva seurasi toista — Nooa nousi arkkiinsa, joka oli kolmesataa kyynärää pitkä, ja hänellä oli mukanaan suuri eläinpaljous, kuhiseva saattue, jossa oli eläviä olentoja jättiläisestä kääpiöön, elefantista matoseen asti, kaksi jokaista lajia, joka ei voinut elää vedessä. Ja rankkasade tuli ja meri nousi, kaikki taivaan sulut olivat ammollaan, kunnes koko maa oli veden peitossa ja kaikki eläväinen hävitetty.

Ja Jumala muisti Nooaa ja nosti tuulen maan päälle — Uusi kuva sukeltaa esiin, vesi oli laskeutunut takaisin syvyyksiin, liejuinen maa levisi silmien eteen savenharmain töyräin ja kostein metsin, kuohuvin putouksin ja kiitävin virroin. Kaatuneita puita ajelehti virran mukana, kuolleita eläimiä, kuolleita ihmisiä, ruumiita lojui läjittäin maassa, muutamat puoliksi mutaan hautautuneina. Ja usvaisessa ilmassa liiteli lepäämättä kyyhkynen ja etsi vihreätä lehteä.

Kuva muuttui, ihmiset ja eläimet olivat tulleet ulos arkista, ne seisoivat yhdessä rykelmässä uudestisyntyneen maan kamaralla, ja uhrituli suitsusi keskellä ja katsoi ihmetellen taivaalle. Pilvissä kimalsi arvoituksellinen merkki — seitsenvärinen sateenkaari, Jumalan sinetti hänen sopimuksessaan Nooan kanssa, sinetti, joka on vielä tänä päivänä.

Kristofer kääntää lehteä, kuluu tuhat vuotta tai enemmän — Aabraham istuu majansa ovella ja sivelee pitkää partaansa, karjan levätessä nurmikolla niin kuin lehmät tuossa, sitten lankeaa varjo hänen jalkainsa juureen, ja kolme miestä seisoo hänen edessään.

Kristofer näki heidät selvästi edessään, kolme korkeata, kuninkaallista hahmoa syvin silmin ja jaloin otsin, Jumala keskellä ja kaksi enkeliä, heillä oli laajat viitat ja paljaissa jaloissaan ruskeat sandaalit, Aabraham tunsi heidät heti ja kumarsi maahan kunnioituksesta.

Ja Saara otti jauhoja ja leipoi kakun.

Nuo pari sanaa toivat kuvaan elämää, erikoista luonnollisuutta ja suloa, joka liikutti ja hurmasi häntä. Saara leipoi kakun Jumalalle, ja Jumala ei halveksinut sitä, Jumala istuutui ja aterioi, Jumala söi Saaran kakkua ja Aabrahamin lihavaa vasikkaa, hän istui puun alla majan ulkopuolella ja piti hyvänänsä ihmisten tavoin. Ja aurinko paistoi heihin — sama aurinko, joka oli tuolla taivaalla, paistoi puun läpi heihin ja näki heidän istuvan ja puhelevan keskenään, heidän varjojensa liikkuessa nurmella. Nyt oli puu aikoja sitten lahonnut, maja korjattu pois ja kadonnut maan päältä ja Saara ja Aabraham muuttuneet tomuksi — vain Jumala oli edelleen olemassa. Niin saattoi Jumala vieläkin kulkea maan päällä, niin saattoi hän vieläkin ottaa ihmismuodon ja vaeltaa samalla tavoin ja sekoittua ihmislasten joukkoon. Niin saattoi hän vielä jonakin päivänä tulla —

Kristofer unohtui seuraamaan ajatusta.

Hänen lähimmäisensä saattoi olla Jumala, Jumala saattoi olla hänen lähimmäisensä. Hänelle selveni hämärästi, että lähimmäisensä rakastaminen oli Jumalan itsensä rakastamista.

Jokin pieni ääni hänet taisi herättää, putoava pisara tai suriseva kimalainen, hän taivutti oksat varovasti syrjään ja katsoi ihmetellen ulos pensaasta. Hiljainen, sulkeutunut rauha vallitsi kaikkialla. Lehmät makasivat maassa sorkat allaan, ne makasivat puoliunessa, matustavin leuoin ja hienonsivat aikaisemmin syömäänsä ruokaa. Päivänkorento lensi niiden yli, välistä se pysähtyi hetkeksi ilmassa, pieni soihtu, joka tuli ja katosi, katinkultasiipien leikki, joka kahisi auringossa ja surisi ohitse. Ja takana seisoi metsä hikoillen pihkaa, oravan ja tiaisen puuhaillessa havujen lomassa — — kaikki tuo tavoitti hänet hiljaisena kohinana ja lisäsi lempeätä huminaa hänen mielessään. Hän kuuli Jumalan äänen, Jumala saattoi olla tulossa hänen luokseen, Jumala oli yhtä väkevänä olemassa tänään kuin tuhat vuotta sitten. Piti vain tuntea hänet, peljätä häntä sisimmässään... oi, hänessä humisi humisemistaan, hän ei olisi voinut sitä sanoin selittää, se oli hänessä, ja hän tunsi sen kokonaan ja tiesi ehdottomasti, millainen se oli.

Suuri tunne valtasi hänet, oli kuin joku henki olisi asettunut asumaan häneen ja kuiskannut sanomattomia asioita hänen sydämeensä ja siirtänyt rajat peninkulmien taa. Saattoiko hän selittää lintujen viserryksen, tuulen hiljaisen suhinan lehvissä? Ei kielellä, ei sanoin, siitä huolimatta hän ymmärsi kummankin ja tajusi ne täydeltä olemukseltaan, koko sielunsa hartaudella.

XIX.

Faretissa, missä Kristofer viimeksi asui, oli tiukkaa paikoista, siellä hoidettiin vähämielisiä lapsia, ja niitä oli talon täydeltä, mutta yksi lisää, he kai ajattelivat ja siirsivät hänet navettaan heti, kun karja oli päästetty metsään, siellä hänellä oli kuin oma huoneensa. Vähän matkan päässä seisoi pyöreä lehmä, jonka oli määrä poikia seuraavassa kuussa, niin hän samalla piti sitä silmällä eikä ollut yksin yöllä, kun hänellä oli elävä olento seuranaan.

Valo herätti hänet tavallisesti aikaisin, aurinko paistoi sisään seinässä olevasta aukosta ja pisti hänen kasvoihinsa, kärpäset alkoivat pöristä ikkunassa. Hetken kuluttua lehmä kävi levottomaksi, se nousi ja laskeutui taas pitkäkseen, se heilutti päätään, niin että vitjat rämisivät, ja paukautti väliin sarvillaan seinään. Pikkulinnut visersivät ulkona, keltavarpunen istui pensaassa ja laski, yks kaks kolme neljä viis kuus — seitsemän.

Kristofer torkkui vähän aikaa.

Kärpästen pörinä ja lintujen viserrys, lehmän hengitys, nuo monet ystävälliset äänet hänen ympärillään — kaikki se virtasi hiljaa hänen tietoisuuteensa ja täytti hänet suloisella hyvinvoinnin tunteella. Hän makasi silmät ummessa ja katsoi sinertävään sumuun, oli kuin aamu olisi hengittänyt häntä kohti, sillä oli suussaan hienoa kultatomua, ja se puhalsi sitä hänen kasvoihinsa, hänen tunnelmaansa ja alttiiseen mieleensä. Ja unet heräävät ja liikahtelevat, näyt alkavat nousta, aika virtaa taaksepäin ja vie salaperäisellä tavalla hänet mukanaan. Hänen jalkojensa alla on polku, se johtaa hänet onnellisesti ylös valtakuntaan, jonne hän ikävöi, ylös sen hiljaiseen, armeliaaseen rauhaan. Ja hänen mielensä vaeltaa hitaasti edellä, heitä on ikään kuin kaksi polulla, ja itse hän seuraa varovasti perässä ja astuu omia jälkiään. Minne he menevät, minne he joutuvat? Unohdettuja seutuja leviää hänen ympärillään, paikkoja, joihin hän palaa tutuksi tuntemisen syvässä ilossa, Gosan, Arabia, Kaanaanmaa. Siitä huolimatta se on niin kuin tunturi kotona, lakeus lepää kaiken alla ja katsoo häneen raskaalla katseellaan. Noitatunturi nukkuu kanervassa siirtolohkareet selänteellään, lampi lammen takana näkyy, sinertäviä kiiloja ja läikkiä — kaukana vain hopeainen nauha, joka näyttää värisevän tuulessa, Jordanin virta tai Genetsaretin järvi. Kristofer kulkee ja tuntee itsensä entisekseen, nykyhetki ja menneisyys kohtaavat toisensa ja liukuvat yhteen ja tulevat yhdeksi, hän ojentaa kätensä antaen kanervan solua sen läpi, sen karkea kosketus kulkee suloisena tunteena hänen lävitseen. Hyvä vastaanotto, hän ajattelee ja katsoo iloisesti ympärilleen — suota ja kanervikkoa ja taas suota, siellä täällä alaston kallio ja kaiken yllä ääretön rauha. Ja takana kohoaa Siinain vuori, sinertävä keila, jonka huippu piirtää pilviä, hyvä Jumala, hän näkee senkin! Silmä liukuu ihmetellen ylt'ympäri, rinteiden vihreillä ruoholäikillä on siellä täällä varjoisa maja, eräästä kohdasta kohoaa savua, eiköhän ole ilta, hän ajattelee, eiköhän hänen pidä koota laumansa ja ajaa se kotiin tarhaan? Hän muistaa äkkiä palvelevansa Laabania, hän palvelee häntä paimenena, Jaakob on hänen nimensä — — —

Lehmä läimäyttää sarvillaan seinään, Kristofer säpsähtää, hän avaa silmänsä sepo seljälleen ja katselee neuvottomana ympärilleen — hän makaa vain navetassa, Faretin navetassa, jossa on mustia hirsiä ja pienen pieniä aukkoja ja hämähäkinverkkoja, se puristuu kylmän kosteana hänen ympärilleen turvekattoineen ja maapermantoineen, yksinäisine lehmineen ja ikkunassa surisevine kärpäsineen. Hän makaa syvällä laakson pohjassa, makaa ja herää vähitellen todellisuuteen ja tottuu siihen, että on maan päällä, ikään kuin vaihtaa olomuotoaan ja muuttuu jälleen entiseksi köyhäksi huutolaiseksi. Mutta hänen sisimmässään on kipeä kaipaus, hän tahtoo herättää unen henkiin, loihtia valtakunnan takaisin, kohottaa sen syvältä sydämestään, luoda sen uudestaan teossa, elämässä...

Sitten ehkä ovessa käytiin, emäntä tuli raskaasti astuen navettaan tai joku hänen tyttäristään, he kolistelivat painavilla puukengillään ja huusivat toisilleen kaikin voimin ja olivat kumpikin huonokuuloisia.

— Ylös, Kristofer, he sanoivat ja muka herättivät hänet.

Välistä oli pari vähämielistä mukana, kaksi hentoa, pisamaista tyttöstä, joilla oli vanhat, surkeat kasvot ja paikoillaan pysyvä katse, kaksi sisarusta ylempää pitäjästä, jotka oli otettu hoitoon joskus keväällä. He menivät säännöllisesti Kristoferin luo ja katselivat, kun hän pukeutui, vanhempi piti nuorempaa kädestä, ja siinä he seisoivat koko ajan. Vaikka kohta he olivatkin ylen vakavia, oli heissä jotakin hyväntahtoista, he muistuttivat kerittyjä lampaita, kahta laihaa, nälkiintynyttä vuonaa. Oli kuin he olisivat siinä odottaneet jotakin, syötävää tai vain pientä ystävällisyyttä, heiltä puuttui jotakin, he tunsivat palelevansa maan päällä ja kaipasivat hiukan lämpöä ja hyvyyttä. Isä oli poissa ja äiti oli poissa, he eivät sitä kai täysin käsittäneet, mutta he huomasivat sen seuraukset, tunsivat kaipausta sielunsa pohjassa ja tarvitsivat jotakin, millä sitä vaimentaa. Siinä he seisoivat Kristoferin edessä ja katsoivat häneen veltoilla silmillään ja rukoilivat sanomatta sanaakaan.

Kristofer sanoi tavallisesti hyvää huomenta ja nyökkäsi heille, heti molemmat vastasivat nyökkäämällä, ilme kirkastui ja jännittyi, nyt se tuli, he ajattelivat, nyt tuli se hyvä, jota he kaipasivat, se pieni lämpö, jota he tarvitsivat.

— Onko sinun ni-nimesi tänäänkin Gunhild?

Vanhemman kasvot loistivat mielihyvästä, kyllä, hänen nimensä oli tänäänkin Gunhild.

— Ja sinä siinä vieressä olet nimeltäsi Emma?

Nyt nuorempi hymyili ja nyökkäsi innokkaasti.