Part 5

Isä suuttuikin kelpo lailla saatuaan vihiä, asiasta, hän pahastui käynneistä, ja tietysti Kristofer sai siitä kärsiä, hän kun oli lähimpänä, sai koko hänen huonon tuulensa painon kannettavakseen. Niin Kristoferin täytyi pyytää heitä jättämään hänet, siitä oli hänelle vain pahoja seurauksia.

Isä pysyi jonkun aikaa kotona, mutta sitten hän keksi ottaa avaimen mukaansa ja sulkea Kristoferin lukon taa lähtiessään. Mutta sittenkään hän ei ollut varma asiasta tullessaan illalla horjuen kotiin ja saatuaan vihdoinkin oven auki.

— Onko täällä ollut joku, hän tavallisesti kysyi pälyillen epäluuloisesti ympärilleen sameilla, punertavilla silmillään ja penkoen vuodepenkkiä löytääkseen ehkä todistuksen.

— No, missä joulukaakku on, sano pian!

— Minulla ei ole mitään joulukaakkua, en ole maistanut ruokaa sitten eilisen.

— Kyllä, sinulla on joulukaakku, sinä et vain tahdo sanoa sitä, tänne vain heti paikalla!

Pojan kielto ei auttanut, isä oli toisinaan kerrassaan itsepäinen ja tahtoi pakottaa pojan valehtelemaan ja tutki häntä kovalla kädellä.

— Nytpä näytän sinulle —

Kerran tapahtui, että Kristofer purskahti itkuun — katkeraan, avuttomaan, epätoivoiseen itkuun. Kaikki kävi niin mielettömäksi, niin armottoman nurjaksi ja pahaksi, hänen kurjuutensa valtasi hänet kokonaan, oli kuin hän yhtäkkiä olisi lysähtänyt kokoon ja heittäytynyt lohduttomuuteensa.

Isä päästi hänet heti, hän ei ollut tottunut siihen, että poika itki, ja hänen oli ilmeisesti vaikea nähdä sitä. Ja ellei hän ymmärtänytkään tehneensä pyhänhäväistystä, vaikeni hänelle hänen pimeydessään, että hän oli menetellyt hullusti. Hän tunsi jotakin katumuksen tapaista, katsoi hämillään ympärilleen ja huomasi kulkusen — kas tässä, Kristofer saa sen!

Jälkeenpäin hän makasi kamarissa liikutettuna omasta hyvyydestään ja viinan pehmittämänä ja sai juomarin tunnekohtauksen ja nyyhkytti ja itki omaa kohtaloaan...

Käynnit lakkasivat, ja isä teki taas retkiä kylään niin kuin ennenkin. Ne kestivät vain kauemmin, päivä meni ja yökin, eikä isää kuulunut. Ja jälleen Kristofer makasi odottaen vuoteessaan, jälleen hän makasi ihan yksinään, ja tyhjyys ja yksinäisyys raastoivat hänet jälleen piinapenkille, tuntien ryömiessä hänen ylitseen. Kristofer vain ei kuullut niitä, kello oli pysähtynyt tuvassa, isä unohti vetää sen, talossa vallitsi kuollut hiljaisuus, liedessä oli vain kylmää tuhkaa, hiilihanko lojui jalat ilmassa, liima oli jähmettynyt tölkkiin. Miten ihmeellistä kaikki oli, hän ajatteli ja siirsi katseensa esineestä esineeseen, tuolla oli kynttilänjalka hyllyllä, tuossa oli kulkunen lattialla, jonne se oli eräänä päivänä pudonnut, tuossa oli kahvimylly tuolilla, ja tässä hän itse makasi ja katseli niitä — ei silmällä, vaan silmän läpi, jollakin näkymättömällä sen takana, joka oli hänessä ja tuijotti ulos kahdesta reiästä ja tarkkasi ympäröivää maailmaa. Ja jos hän sulki silmänsä, niin kaikki ikään kuin katosi, vain tuo näkymätön hänessä pysyi. Se asui hänessä ja piti häntä pienenä talonaan ja eli siinä surullista vanginelämää eikä voinut päästä pois. Se lepäsi jossakin hänen ruumiissaan hiljaisin, lasketuin siivin ja värisi hellyyttä ja nuoruutta ja elämää ja rukoili hiljaa ja lempeästi, rukoili sääliä ja armeliaisuutta. Hän makasi siinä tarkkakuuloisena ja tutkisteli itseään ja aprikoi ja ihmetteli ja huomasi, miten hänessä liikkui, ja hapuili omaa sieluaan. Oli kuin olisi kulunut satoja vuosia, oli kuin hän olisi maannut ja muistellut entisiä ja muistanut nuoruutensa kaukaisena ja kadonneena, kuin hän olisi homehtunut vuoteessaan ja tomuttunut ja tullut harmaaksi ja viisaaksi. Ja kun hän jälleen avasi silmänsä, oli kaikki hänen ympärillään niin kuin ennenkin, kynttilänjalka oli liikkumattomana hyllyllä, kahvimylly seisoi vaieten tuolilla ja näytti yhtä lohduttomalta. Hän siirsi katseensa syrjään — lovinen huuhdekuppi rahilla lieden edessä, sekin liikkumaton ja eloton. Ajallinen ympäröi häntä ja sulki tien hänen katseeltaan, minne hän sen siirsikin, se tuntui hänestä toisinaan kovin katkeralta. Hän tahtoi pois piiristä, kaikki ikään kuin käänsi selkänsä hänelle, katse kierteli hiljaa ylt'ympäri, oli kuin hän olisi etsinyt jotakin — Jumala, hän ajatteli missä on Jumala?

Päivä päättyi vihdoinkin, oli kuin aika olisi unohtanut itsensä ja kaatanut pohjasakkaansa hänen päälleen ja toimittanut häntä, kunnes meni pois. Hän makasi ja taisteli oman orpoutensa kanssa ja koetti pitää puoliaan elämää vastaan, samalla kuin hän ähkyi sen ankaran käden alla ja ruumis kuihtui hoidon puutteesta. Hänessä värisi tuska, rajaton ikävä, joka vuoti ääneti verta hänen sydämessään ja hedelmöitti sen rehevän mullan — elämän katkera, elvyttävä voima, joka siunaa sen ja antaa sille sisällyksen ja kasvun ja sielun ja vihkii sen tehtäväänsä ja tarkoitukseensa.

Niin hän makasi ankarissa kärsimyksissä, samalla kuin hänessä hänen itsensä sitä huomaamatta tapahtui ihme. Hän oli sidottuna ja irroitti itsensä, hän makasi repaleissaan ja hautoi omaa kallisarvoista sieluaan, kärsimyksessä pestyä, kaipauksen siunaamaa, mutta kuitenkin valon täyttämää — pieni turvaton ihmistoukka, joka vääntelehti oljilla ja inhosi elämäänsä.

Se oli Kristoferin koettelemusaika, hänen vihkimyksensä ja ankara keväänsä.

XII.

Köyhäinhoidon täytyi lopulta puuttua asiaan.

Se oli epäröinyt mahdollisimman kauan, antanut isälle välistä varoituksen ja toivonut, että asia paranisi sillä, isähän ei ollut semmoinen mies, jonka kanssa mielellään riitaannuttiin — lyhyesti sanoen, viivytellyt ratkaisua, lykännyt sitä viikosta viikkoon ja pysytellyt syrjässä, mikäli voi. Mutta kun varoituksista ei ollut apua, oli sen vihdoin pakko toimia, varsinkin kun ihmiset alkoivat valitella ja puhuivat ääneen laiminlyönnistä. Eräänä päivänä se liikahti, kaitsija tuli arvokkaasti astellen mukanaan kaksi isoa miestä, he saapuivat juhlallisesti naapuriston läpi, virkaintoisina, valppaina ja tärkeän näköisinä, vakuuttautuakseen omin silmin siitä, että asiaan oli puututtava. Heillä oli onni mukanaan; isä ei ollut kotona, kun he tulivat. Kristofer makasi aivan yksinään, ja ovi oli nytkin lukossa. Mutta niin kuin usein käy, kun hidas pyörä alkaa pyöriä — se ei ole kovinkaan helposti pysähdytettävissä. Kaitsija haetti nimismiehen ja murtautui kaikkivoivasti taloon.

Kaitsijalla oli taaskin onnea, hän tapasi Kristoferin hengissä, mutta äärimmäisen heikkona ja voimattomana, kaikin tavoin laiminlyötynä, nälän perinpohjin riuduttamana. Hän makasi siinä likaisessa vuoteessaan, niin kuin oli maannut jo kauan, kynnet pitkinä ja tukka tavattoman takkuisena pieni tungoksessa unohtunut veli, jolle hoitokunnan olisi pitänyt olla sallimuksena ja joka sen olisi pitänyt jo aikoja sitten pelastaa huonosta hoidosta. Siinä he nyt seisoivat kynnyksellä neljään mieheen ja tuijottivat ja vaikenivat, aivan kuin olisivat sisimmässään olleet syvästi hämillään, kuin olisivat hävenneet tuon surkeuden edessä, joka katsoi heihin puhumatta ainoatakaan katkeraa sanaa — ja heillä olikin syytä hävetä, kun itse olivat täysin terveitä. Kristofer makasi hiljaa ja harmaana penkillä ja katseli heitä sumein silmin; melu oli herättänyt hänet, huulet liikkuivat hiukan.

Kaitsija koetti puhutella häntä.

— Millaista on olosi täällä, Kristofer?

Kristofer liikutti jälleen huuliaan, kuului vain joitakin epäselviä ääniä, kieli oli ikään kuin lamaantunut, ääni kuivunut nälästä ja janosta.

Kaitsija käänsi päätään ja tutki nopeasti huoneen.

— Meidän täytyy siirtää hänet heti.

Vielä saman tunnin kuluessa Kristofer siirrettiin alas laaksoon. Kaitsija ja hänen seurueensa kantoivat, he kulkivat penkki keskellään ja puhelivat hiljaa ja innokkaasti, Kristofer oli valveilla ja kuuli joka sanan:

— Täytyy kai antaa hänet Tønnes Vraalstadille —

— Miksei, mutta se on niin kehno paikka, eiköhän Aanassa Torvaldin luona olisi parempi?

— Torvaldin, virkkoi eräs ja ikään kuin maisteli jotain ja oli sen näköinen kuin se olisi maistunut pahalta.

— Tai Johannes Risen?

He puhuivat asiasta puoleen ja toiseen eivätkä voineet päästä yksimielisiksi, sitten kaitsija sanoi:

— Emmekö lepää vähän?

Miehet laskivat penkin maahan ja jäivät rinteelle neuvottelemaan, vähitellen keräytyi ympärille joukko lapsia.

— Pannaan hänet kiertämään, arveli nimismies — se on hänelle parasta, hän saa silloin vähän vaihtelua, eihän joka paikassa ole yhtä kehnoa —

Mutta kaitsija tunsi lain.

— Se ei ole oikeastaan luvallista muuta kuin terveisiin nähden.

— Ei, ei, tiedän sen kyllä, mutta parhaat paikat ovat varatut, olisi parempi muutella hiukan, silloin se ei hänestäkään tuntuisi niin vaikealta,

— Jos luulet, että voimme uskaltaa sitä —

Kristofer sattui aivastamaan, miehet tarttuivat taas penkkiin ja kantoivat edelleen rinnettä alas, lapset seurasivat uteliaina perässä.

— Mutta mitä me hänelle ensi hätään teemme?

Kaitsija tiesi neuvon.

— Panemme hänet Svingeniin Petran luo, missä hän saa olla siksi, kunnes olen puhunut kunnanvaltuuston kanssa, minä kyllä järjestän asian.

— Entä isä, kysyi joku — onkohan hänellä mitään, mistä ottaa?

Kaitsija tiesi taaskin neuvon:

— Ellei ole, niin tulee olemaan, me olemme selviytyneet pahemmistakin miehistä kuin hän.

Vähän ajan kuluttua eräs virkahti:

— Miten sinun perunasi kasvaa?

Kristoferin kohtalo oli ratkaistu, köyhäinhoito oli tehnyt velvollisuutensa.

XIII.

Kaksi pitkää päivää Kristofer makasi Petran navetassa, tämä maalasi parhaillaan taloaan eikä voinut sijoittaa häntä muualle; Petra kävi aina välillä katsomassa lehmää ja poikaa ja pani ruokaa ja juomaa kummankin eteen. Sitten tuli vihdoinkin Aanan Torvald, joka oli oleva hänen ensimmäisenä huoltajanaan ja jonka oli määrä ottaa hänet heti mukaansa.

Torvaldilla oli hevonen ja rattaat matkassa, Kristofer kuuli hänen kääntyvän pihalla, hän taisteli juuri silloin surullisten ajatusten kanssa ja oli täynnä pelkoa ja levottomuutta. Missä hän on, kysyi Torvald — kahvia, ei kiitos, minulla ei ole aikaa, minun täytyy lähteä heti takaisin. Vähän sen jälkeen he tulivat hakemaan häntä, Kristofer näki karkeapiirteiset kasvot ja terävät tikansilmät, jotka katsoivat häneen hetken — sitten he olivat jo liikkeellä vuodepenkki välissään.

— Hän näyttää heikolta, virkkoi edellä kulkeva.

— Niin, eikä kai kauan sitäkään, vastattiin takaa välinpitämättömästi.

— Oletko siistinyt hänet?

— Minä vaihdoin heti, oljet ja panin hänelle toiset lakanat, mutta ne minä tahdon takaisin —

Penkki nostettiin rattaille ja sidottiin kiinni kytkyellä ja köydellä, sitten Torvald maiskutti hevoselle ja ajoi hitaasti kylän läpi, ja ihmiset tulivat ulos ovilleen ja töllistelivät heidän jälkeensä.

Tielle oli keräytynyt nuorta väkeä, ja kun rattaat menivät ohi, kumartuivat he Kristoferin puoleen ja katsoivat häneen uteliaasti. Ja Kristofer makasi hiljaa penkillään ja katseli ympärilleen, hän näki silmiä, jotka tuijottivat häneen ja sitten taas vetäytyivät arkoina pois, aivan kuin paeten tehtäväänsä. Ja Torvald itse istui edessä leveä selkänsä Kristoferiin päin ja kääntyi tuskin kertaakaan katsomaan häntä.

Päivä oli tuulinen, olkien läpi kävi veto, ja Kristofer paleli peiton alla, samalla kuin rattaiden täristessä pompahteli edestakaisin. Jonkin ajan kuluttua hän veti peiton korvilleen ja koetti nukkua hetken, häntä vaivasi katkera tunto, että hän oli omalla hautausretkellään, matkalla maan poveen ja tiesi sen itse —

He saapuivat Aanaan puolenpäivän tienoissa. Torvald riisui hevosen valjaista ja vei talliin, kaviot iskivät kovasti permantoon, ovi paiskautui kiinni hänen jälkeensä.

Hetken kuluttua hän seisoi pihalla poimien heinänkorsia mekostaan, sitten hän meni naputtamaan ruutuun:

— Nyt saat tulla vähän nostamaan!

Kristofer raoitti silmiään — jälleen uusi ihmispää hänen edessään, jälleen uudet kasvot, välinpitämättömät, kovat ja kylmät, niinkuin vain ihmiskasvot voivat olla.

— Mutta Herran nimessä, mitä sinä tuosta tahdot, eikö hän mieluummin olisi saanut kuolla sinne, missä oli?

Vuodepenkki kannettiin tupaan, missä Torvald ja hänen vaimonsa nukkuivat yöllä, ja asetettiin ulkoseinän viereen. Siinä Kristofer sitten taas makasi seljällään ja katsoi kattoon ja laski parruja ja ihmetteli, miten pitkää elämä oli.

XIV.

Mutta aina, ei käy niin kuin luullaan —

Pari kolme päivää Kristoferin tulon jälkeen Torvald sairastui, ja hänen täytyi paneutua vuoteeseen. Ja kun asia alkoi näyttää vakavalta ja lisäksi sattui niin onnellisesti, että tohtori oli käynnillä lähistössä, lähetettiin hänelle sana; ei auttanut kitsastella, kun huoltajasta itsestään oli kysymys. Sillä tavoin tohtori joutui Aanaan ja sai nähdä Kristoferin.

Se oli pikku tohtori Hjort, siunattu olkoon hänen muistonsa, tuima, peloton ja tuittupäinen, aina piiska kainalossa, lämmin ihminen ja kunnon mies. Hän avasi oven ilman muuta, niin kuin hänen tapansa oli, näki Kristoferin ja meni suoraan hänen luokseen:

— No, ystäväiseni, miten on sinun laitasi?

— Ei se hän ole, kuului takaa — vaan mies tuolla vuoteessa.

— Eikö hän? Kyllä hän minusta on tarpeeksi huonon näköinen. No, mikä sinun nimesi on, poikani?

Kristofer sai vaivoin suunsa auki.

— Kri-Kristofer, hän sanoi.

— Sinä olet talon poika, vai kuinka?

Torvaldin vaimo pudisti päätään.

— Ei, tohtori on erehtynyt, se on vain muudan, jonka olemme ottaneet luoksemme —

Sairaan tutkiminen ei kestänyt kauan, tohtori teki muutaman kysymyksen matalalla äänellä, sitten kuului yksi ainoa sana — keuhkotulehdus. Kristofer avasi heti silmänsä, sana tuntui hänestä niin ankaralta, ei, vaimo seisoi yhtä rauhallisena, yhtä välinpitämättömänä ja kylmänä.

— Hän ei ehkä kestä sitä?

Kristofer ei kuullut vastausta, häntä värisytti, ja kun hän jälleen avasi silmänsä, oli tohtori hänen vuoteensa vieressä.

— Mikä sinussa sitten on vialla?

Vaimon ääni keskeytti:

— Oh, tohtorin ei pidä välittää hänestä —

Tohtori viittasi hänet luotaan.

— Miten kauan olet maannut, poikaseni?

Kristofer kostutti ensin huuliaan.

— Minä en va-varmaan enää muista sitä.

Vaimo kiirehti heti avuksi:

— Hän on maannut nyt kolme vuotta.

— Kolme vuotta, sanot sinä — onko joku lääkäri käynyt häntä katsomassa?

— En ole kuullut sellaisesta.

Tohtori veti peiton syrjään ja kumartui vuoteen yli, sitten hän äkkiä suoristautui:

— Milloin poika viimeksi on pesty?

Vaimo loi katseensa lattiaan.

— Minä en osaa sanoa sitä, poika on vastikään tullut, me saimme hänet tupaan muutamaa päivää aikaisemmin, ja sitten mieheni sairastui —

— Pese hänet heti, sanon minä ja sitten poika on heti paikalla siirrettävä, onhan sinulla toinenkin huone, joka tapauksessa hänet täytyy saada pois täältä. Ei, ole vain rauhassa, minä jään tänne siksi aikaa ja pidän huolta siitä, että sinä teet niin kuin sanon —

Siitä tuli kelpo metakka, naapurivaimoille lähetettiin sana, he tulivat tuoden vettä ja soikon, penkki siirrettiin viereiseen kamariin, ja kun kaikki oli ohi, makasi Kristofer yksin erikoisessa huoneessa yllään Torvaldin paita ja katseli ulos avoimesta ikkunasta ja imi keuhkoihinsa raitista ilmaa.

— Etkö sinä pääse kävelemään, poikaseni?

Tohtori istui vuoteen reunalla katsoen Kristoferia silmiin ja ihmetellen hänen syvää katsettaan.

— Minä olen loukannut selkäni.

— Mutta siitähän on nyt kolme vuotta, oletko sen jälkeen yrittänyt kävellä?

— E-en, en ole.

Tohtori teki päällään merkin.

— Auttakaa minua kääntämään poika, varovasti, että saan hiukan katsella häntä. Koskeeko tähän?

— Ei, ei siihen kyllä koskekaan.

— Pankaa hänet varovasti takaisin seljälleen — voitko liikuttaa jalkojasi? Koeta nostaa polvia hiukan.

Tohtori löysi korren ja kutitti hänen jalkapohjiaan.

— Hyvä, Kristofer, erinomaista, sanon minä! Ja nyt kerron minä sinulle erään asian — sinun pitää alkaa nousta pystyyn ja opetella jälleen kävelemään!

Kristofer ei sanonut sanaakaan, hän vain tuijotti tohtoriin.

— Sairaus on ohi, ymmärrätkö, seljässä on kyllä vamma, mutta se ei suuria merkitse. Sinä olisit voinut nousta jo aikoja sitten, sinussa ei enää ole mitään vikaa, sinä olet vain maannut, kun olet luullut olevasi kipeä.

Kristofer pysyi edelleen vaiti, mutta hänen silmänsä olivat kostuneet.

— Sinä et tietenkään osaa heti, sinä olet menettänyt tottumuksen ja sinä olet menettänyt voimat, mutta ne palaavat, ole varma siitä. Nyt sinun pitää päästä joka päivä ulos juomaan aurinkoa ja raitista ilmaa, kun vain on sopiva sää. Sinä voit ryömiä vähän tai seisoa aidan varassa, sitten saat nähdä, miten pian se sujuu!

Tohtori oli ulkona käytävässä.

— Kuka on vastuussa siitä, että näin on voinut käydä?

Vaimo astui askeleen taaksepäin.

— Herran nimessä, en minä, poika tuli, kuten sanottu, meille muutama päivä sitten, minussa ei tosiaankaan ole syytä!

— Kiitä luojaasi ja Jumalaasi, ellet ole —

Tohtori keskeytti äkkiä ja katsoi tiukasti vaimoon.

— Olkoon nyt vastuussa kuka hyvänsä — tästä lähtien tulet sinä joka tapauksessa olemaan. Muista, poika on avuton ja tarvitsee kaikkea mahdollista hoitoa. Sinun miehesi, joka makaa tuolla sisällä, no niin, sinä ymmärrät kyllä, minä en uskalla luvata mitään hänen suhteensa. Mutta poika voi parantua, pojasta voit saada iloa. Olet ehkä itsekin kerran ollut äiti! Hyvä, katso hänen silmiään, katso, miten syvät ja lempeät ne ovat, ne eivät ole lapsensilmät, niissä on aikuisen surumielinen katse. Kuka on syypää siihen, että nuo silmät ovat tulleet sellaisiksi?

Tohtorin ääni kävi ankaraksi:

— Keitä täällä on köyhäinhoitokunnassa? Pian, sinä tiedät kai heidän nimensä ja voit sanoa minulle, missä he asuvat?

Tohtori sai pyytämänsä tiedot ja kirjoitti ne muistikirjaansa.

— Hyvästi, sanoi hän ojentaen kätensä — minä pistäydyn pian katsomassa.

Sinä iltana vallitsi kylässä suuri hämmennys. Eräät rattaat ajoivat ylt'ympäri ja pysähtyivät köyhäinhoitokunnan jäsenten ovien eteen, pieni ponteva mies työnsi jalkapeitteen syrjään, hyppäsi maahan piiska kainalossa ja astui muitta mutkitta sisään. Joka-ainoan luona hän kävi, ja vihdoin nimismiehenkin luona —

Mitä hän puhui eri taloissa — se on nyt samantekevää. Mutta seurauksena oli monta punaista ja synkkää naamaa, ja sitä oli kestänyt pitkän aikaa. Tuo piiskaa kantava pikkumies ei juuri antanut armoa eikä myöskään punninnut sanojaan, hän puhui niin, että se muistettiin, eikä välittänyt, jos kirvelikin.

Mutta pienessä kamarissa Aanassa makasi sinä päivänä pieni ihminen nyyhkyttäen ja vavisten suuren liikutuksen vallassa, entisyys vuoti vuotamistaan verta hänen mielessään ja tulevaisuus katsoi siihen hymyillen. Ilo ja katkeruus taistelivat hänen sisimmässään, elämänkaipaus värisi hänessä eikä voinut, ei voinut rauhoittua. Hänet oli herätetty jonkinlaisesta horroksesta, nyt hän katsoi ikkunasta ulos, lehvien yli kauas sineen ja tähyili ympärilleen todellisuuteen ja tiedusteli omaa elämäänsä.

XV.

Pikku tohtori ei koskaan tullut takaisin. Muutamaa päivää myöhemmin hän kuoli tapaturmaisesti eräällä sairaskäynnillä. Kerrotaan, että hevonen pillastui, pyörä osui viittakiveen — — niin oli kaikki silmänräpäyksessä lopussa. Siinä hän lojui ohimo murskana ja verijuova poskella, hän, joka oli ollut mies kaikissa toimissaan, miesten mies —

Muudan kiertelevä maallikkosaarnaaja on sittemmin loukannut vainajan muistoa. Eräs noista monista vaeltavista profeetoista, jotka irtolaisuuslain pitäisi ottaa huomaansa, on rohjennut häväistä haudassaan lepäävää vainajaa. Hän on opettanut kansaa, selittänyt tutkimattoman tarkoitusta ja ottanut tuomion käteensä. Hän ei ole edes arkaillut käyttää vainajasta rumaa nimitystä. Vainaja oli syntinen, vainaja oli kadotettu, Herran käsi oli lyönyt hänet. Niin on tapahtunut, ja niin on saanut tapahtua.

Mitä, miksi?

Vainaja oli kuollut niin nopeasti, vainaja kuoli valmistautumatta —

Tarvitseeko armeliaisuus lykkäystä? Täytyykö sen harkita, ennen kuin avaa sylinsä? Pitääkö rakkaudella olla aikaa, pitääkö sen ensin neuvotella vanhurskauden kanssa ja lainata sen kylmiä lyijyluoteja?

Kuoleeko se valmistautumatta, joka kuolee täyttäessään tehtäväänsä?

XVI.

Torvald kuoli ja haudattiin, mutta Kristofer parani. Torvald kannettiin pois puuarkussa jalat edellä ja peitettiin turpeella, mutta Kristofer sai elämän takaisin ja housut vainajan peruista ja ryömiskeli maassa ja aloitti olemassaolon uudestaan.

Hän oli kerran aikaisemmin oppinut kävelemään, hän oppi sen nyt toistamiseen. Käsien ja kyynärpäiden avulla hän veti itseään eteenpäin, polvet tukivat ja varpaat työnsivät, hän ryömi lattian poikki, hän ryömi kynnyksen yli ja pääsi vihdoin aitaan asti. Jos sitten joku nosti hänet pystyyn, seisoi hän siinä jalat vavisten ja piti molemmin käsin kiinni seipäästä, puri hampaansa yhteen ja koetti olla vahva. Hän seisoi minuutin, seisoi kaksi — joka kerta hän jaksoi kauemmin, lopulta hän yritti siirtää jalkaa — sekin kävi vähitellen. Tietysti hän väsyi pian, pää tuntui raskaalta olkapäillä, ruumista alkoi kolottaa, hiki pisaroi esiin hiusjuurista — hänen täytyi paneutua vähäksi aikaa pitkäkseen, maata ja hengittää keuhkoihinsa ilmaa pitkin, virkistävin siemauksin. Hyvä Jumala, hän ajatteli ja näki tunturin kohoavan edessään ja muisti vanhan haaveensa ja tunsi toivon uudelleen elpyvän. Se hyrisi hiljaa syvällä hänen sydämessään, se oli kuin vieno, laulava kulkunen kultaisessa taivaassa. Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Hän sulki silmänsä, hänen mieleensä kohosi näky, tunturilakeus liukui esiin viettävänä ja pitkin kanervatöyräin, täynnä nukkuvia mättäitä. Sitten tuli vaeltava mies reppuineen, mättäät nousivat hiljaa hänen perässään ja seurasivat hitaasti yhä kasvavana parvena —

Ei, hän kääntyi aitaan päin, tarttui vapisevin käsin seipääseen ja koetti jälleen päästä pystyyn.

Kun hän eräänä päivänä taas ponnisteli aidan luona, ilmestyi isä suoraan hänen eteensä. Hän oli varmaankin maannut piilossa jossain, hän ponnahti yhtäkkiä ylös ruohikosta ja katsoi tuimasti poikaan:

— No, täälläkö sinä siis oleksit!

Kristofer jäi seisomaan sanomatta sanaakaan, pelko karmi selkäpiitä, oli kuin isä olisi lyönyt häntä kasvoihin.

— Täälläkö sinä oleksit, minä kysyn? Etkö voi vastata?

— Ne — tulivat ja ottivat minut, ni-nimismies ja jotkut muut.

— Ne ryöstivät sinut, kai tarkoitat, mursivat vielä lukonkin kappaleiksi, sillä välin kuin minä olin hakemassa tarveaineita ja olin poissa talosta vähän aikaa!

— Minä en sille mitään voinut.

Kasvot aidan takana tulivat lähemmäksi.

— Sinä olisit toki voinut kieltää, olisit voinut sanoa, ettet tahtonut —

— Minä olin niin heikkona, isä, minä en voinut sanoa mitään.

— Samantekevää, sinun ei olisi pitänyt lähteä, ei, sillä sinun ei ollut lupa lähteä, luulin, että tiesit sen?

— Mu-mutta ne tulivat hakemaan minua!

— Samantekevää, eikö sinun pidä totella minua, minua, joka olen sinun isäsi? No, miten kauan sitten olet aikonut olla kotoa poissa?

— Minä luulen, että ne sanovat, että minun ensin pitää tulla terveeksi.

— Ne sanovat, ne sanovat — Tiedätkö, että minun pitää maksaa sinusta, että ne ottavat vaikka paidan päältäni, ellen maksa? Ajatteleppas sitä vähän.

Kristoferin polvet vapisivat ja tärisivät.

— Minä en tosiaankaan voi siihen mitään, i-isä!

— Et voi mitään, sanot sinä, mitä lorua se on? Sinä voit muuttaa takaisin kotiin, tiedän minä, sinä voit tulla asumaan minun luokseni!

Kristofer kysyi hiljaa:

— Voinko minä — voinko minä nimismiehestä huolimatta?

— Nimismies, mitä tekemistä minulla on hänen kanssaan?

Kasvot tulivat ihan Kristoferin eteen, turvonneet silmät tuijottivat terävästi.

— Nimismies, sanot sinä? Aiotko sinä peloittaa isääsi nimismiehellä? Hyvä, Kristofer, jää sitten sinne, missä olet, minä aioin vain tehdä sinulle hyvää, arvelin, että sinä ehkä kaipasit pois, että vieraiden luona oli ikävää, että sinä halusit päästä kotiin. Nimismies, sanot sinä? Minä olin aikonut antaa sinulle kulkusen — katsos, minulla oli se mukanani taskussa — kiitos vain, nyt se saa jäädä antamatta, minä kaivan sen jonnekin, niin ettet sinä enää milloinkaan saa nähdä sitä. Hyvästi, senkin pitkä —

Kristofer ei kuullut sanaa, jykevä selkä kääntyi häneen päin, tuumamitta vilkutti silmää ja kyräili häntä paheksuvasti, hiukan kuluneet puukengät kolisivat tiehensä — sitten hän laskeutui maahan ja itki.