Part 4
Pieni kultainen sävel helisee kulkusesta, lentää hänen kädestään huoneeseen ja muuttaa sen samassa kokonaan. Liesi vajoaa hiljaa maahan, seinät sortuvat äänettömästi, lattia liikkuu hetken... sitten on lakeus hänen edessään, sitten hän on äkkiä kohonnut tunturille, ja myöskin tarha ja maja ja eläimet, sitten vaeltaa puu-ukko polkua myöten, mäkien lomitse, selänteitä pitkin, kulkee eteenpäin ystäviensä keralla, sillä välin kuin aurinko siirtyy hiljaa taivaalla ja täyttää lakeuden valolla. Tunturilla on iltapäivä, iltapäivä ja jälkikesä, ja kanerva hulmuaa hiljaa sineä vasten ja ympäröi häntä kaikkialla, minne hän katsoo. Miten pitkälle hän antaakin katseensa liukua, aina se kohtaa häntä kotoisena, karuna ja lempeänä, sydämellisenä ja terveesti punertavana — viattomasti ja luottavaisesti hymyillen. Kuule, hänen polvissaan rapisee, ikään kuin karkeat kädet sivelisivät häntä, sivelisivät ja päästäisivät ja sivelisivät taas. Se hapuilee hänen jalkojaan, tunnustelee häntä varovasti sormillaan, ikään kuin kysyy, kuka siinä on. Se on seisonut täällä tuulessa ja auringonpaisteessa ja ottanut ravintonsa karusta vuoresta, ollut kitsauden naapurina satoja vuosia ja vielä kauemminkin, mutta on siitä huolimatta itse anteliaisuus. Se on valanut purppuraansa kiville kiitolliseksi vastalahjaksi elämästä, levittänyt tuoksuaan laajalti yli tunturin ja ruokkinut siivekästä maailmaa hunajalla — antanut kivestä yllin kyllin leipää. Mutta ennen kaikkea se on seisonut ja viihtynyt, seisonut ja tuntenut olonsa sanomattoman hyväksi. Se on seisonut täällä sateessa ja myrskyssä, paukkuvassa pakkasessa ja jäässä ja lumessa — seisonut täällä ja viihtynyt kaikissa vaiheissa, mitä hyvänsä tapahtuikin ja tuli sen osaksi. Maan päällä ei ollut mitään niin tyytyväistä, niin lujaa ja nöyrää, niin tervettä jokaiselta kuidultaan. Maan päällä ei ollut mitään niin karaistua, niin vankkaa kaikessa hentoudessaan, niin sitkeätä ja kärsivällistä, niin säikkymätöntä jokaista varpuansa myöten. Eikä mikään ollut vähemmän arkaa ja hemmoiteltua — ja miten ystävällistä kuitenkin, miten kaikkea-syleilevää olemukseltaan, miten vieraanvaraista kaikessa köyhyydessään. Se on jykevää, mutta se ei taitu, se notkistuu pehmeästi jalan alle ja oikaisee itsensä jälleen yhtä joustavasti, se ei ole turhaan imenyt vuoren mehua — oi, kanerva on maailman suloisin kasvi! Kas, sen poikki käy juovia, tuuli sukii sitä suallaan, vihreä murtautuu punaisen lävitse, ja siellä täällä on hopeanharmaita läikkiä — koko kanervikko liikkuu, sen yli kulkee ratsuja, taivaan pilvien vaeltavia varjoja, väriaaltoja, jotka tulevat ja menevät. Ja kaiken keskellä nukkuu kivi, valkea järkäle punaisessa kanervameressä, se on mykkä ja liikkumaton, ja kanerva piirtää vaihtuvan varjonsa sen lakeen — leikkii huolettomasti sen päällä. Se pysyy järkähtämättä paikallaan, puoliksi soran peitossa, auringon vaalentamalla, sateen uurtelemana, iäkkäänä ja vuosista kylläisenä, äärettömyyden vertauskuva — sen kivettynyt aivokoppa, ikivanha kuin aika itse. Ja ihan vieressä loistaa keltano, tulenkeltainen tuohus ohuen varren varassa, joka on tänään ja kuihtuu huomenna — kiitävä tuokio ja iäisyys, jotka ovat hetkeksi kohdanneet toisensa.
Mutta tunturin poikki, taivasta kohti vaeltaa puu-ukko ja iloitsee — — ei, hän itse vaeltaa siellä kulkunen kädessään ravistaen ääniä ulos auringonpaisteeseen, missä ne hyrisevät niin kuin kultaiset mehiläiset ja täyttävät ilman hiljaisilla ja suloisilla sävelillä. Ja kanervatöyhdöt taipuvat hänen jalkansa alla, varvut paneutuvat pitkäkseen maahan ja nousevat jälleen hiljaa hänen takanaan ja kurkistavat hänen jälkeensä, minne hän menee. On kuin hän vaeltaisi jonkinlaisessa kotikutoisessa kankaassa, karkeassa nukassa, joka takertuu jalkoihin ja jää riippumaan hänen vaatteisiinsa. Hän kulkee hiljaisesti iloiten laitumelta laitumelle ja kuulee välistä koiran haukkuvan, lepää ja kulkee kehässä taivaan alla, sillä välin kuin hoikat jalat tömistävät maata halkinaisilla sorkillaan, sillä välin kuin eläimet kokoontuvat hänen ympärilleen ja seuraavat häntä huolettomasti viikosta viikkoon ja mässäilevät ruoholla päivät päästään. Se on kuin elävien mättäiden vaellusta, ne astelevat koiran ajamina hänen perässään tunturia pitkin, kulkunen on herättänyt ne, kulkunen on koonnut ne — kaikki kankaan ja suon mättäät, ne ovat nousseet kuullessaan kulkusen äänen ja noudattaneet sen kutsua iloisin mielin. Nyt ne tulevat vilisten pajujen välistä, töykkivät ja tungeksivat ikuisesti rauhattomina, ruohoa, ne ajattelevat, enemmän ruohoa, enemmän hyvää, mustat ja valkeat vaihtavat paikkaa keskenään, seljät kohoavat esiin kanervikosta, katoavat ja kohoavat jälleen esiin...
Kristofer elää sen kaiken, hän makaa keittiön penkillä ja heiluttaa kulkusta, näkee sen kaiken sisäisellä näkemysvoimalla, tajuaa sen mahtavana tunteena, joka valtaa hänet pauhun tavoin ja saattaa hänet läähättäväksi ja ihan heikoksi. Hän ei voi selittää sitä, hän tietää vain, että se on semmoista ja että se on ollut semmoista niin kauan kuin hän muistaa, että se alkaa hänen sisässään ja täyttää hetkeksi hänen olemuksensa ja ikään kuin kohottaa hänet pois itsestään. Sellaisina hetkinä ovat rajat poissa ja lait toiset kuin ennen, Kristofer ei ole lapsi eikä aikuinen, hän on vain tunteva olento, ihminen, jolla on kaikki aistit avoinna, johon iankaikkisuus laskeutuu ja jota se hellällä kädellä koskettaa. Hän makaa siinä tarkkakuuloisena ja selvänäköisenä ja uneksii ja näkee, ja hän tuntee sen kestäessä mielessään melkein tuskallista riemua, rakkautta ympäröivään elämään, taivaan Jumalaan ja kaikkeen, mitä hän on luonut, halua rakastaa ja tehdä hyvää, olla ruohon ja kanervan kaltainen, heittäytyä pitkäkseen siihen, syleillä sitä pienellä ruumiillaan, painaa sitä puoleensa, hävitä siihen ja olla yhtä sen kanssa koko elämänsä ajan.
Ja on kuin syvällä hänen sisimmässään kaksi ohutta, anovaa kättä menisi ristiin ja kuuluisi hiljainen, värisevä rukous:
Oi, antakaa hänen tulla terveeksi, eihän käy laatuun, että hän menehtyy täällä ja hänen mukanaan kaikki tämä nuoruus ja sielun kauneus, antakaa hänen päästä jalkeille ja toimimaan, vapauttamaan se, mikä hänessä elää, antakaa, hänen tulla paimeneksi, antakaa hänen nähdä jälleen tunturi ja kanervikko ja kohdata Jumala ennen kuolemaansa —
Niin Kristofer rakasti elämää, vaikka se oli kohdellut häntä ankarasti. Niin hän ponnisteli ylös polkua — polkua, joka oli syvällä hänen omassa sielussaan, niin hän makasi viikosta viikkoon kokien väliin katkeria pettymyksiä ja ahersi ja toivoi ja taisteli, kunnes sai onnentunteen syntymään ja saattoi taas kestää vähän aikaa.
X.
Ja aika kuluu, päivät menevät, ne raatelevat eteenpäin tunti tunnilta ja täyttävät jälleen pitkän vuoden — Kristofer makaa yhä vuoteessa, vieläkään ei ole havaittavissa muutosta, ei näkyvää parannusta; sama kuihtunut selkä, samat makuuhaavat, sama avuttomuus kuin ennenkin. Jokin kivi, jokin tikku, ne lojuvat tuolla eivätkä tiedä mistään, niillä ei ole tuskia eikä vaivoja, ne ovat onnellisesti kaiken ulkopuolella, mutta Kristofer on vielä elävä, Kristofer makaa siinä ja elää.
Hän heräsi joskus yöllä ja avasi silmänsä selko seljälleen — ympärillä oli tyhjää ja pilkkosen pimeää. Kello tikitti kamarissa, missä isä ja äiti nukkuivat, ja hänen sisästään vastasi kumea ääni, joka saattoi hänet ihmeellisen pelokkaaksi ja levottomaksi — hänen oma sydämensä, joka työskenteli hänessä ja oli niin kuin sulkulaitos syvällä hänen sisässään ja jolla oli hämärä alkuperänsä ja päämääränsä. Ja seinän takana hengitettiin raskaasti, siellä makasi toisia ihmisruumiita, joista hän oli saanut alkunsa, ne hengittivät pimeään ja ilmaisivat itsensä äänellään.
Tavallisesti kului hiukan aikaa, ennen kuin hän pääsi oikein valveille, ennen kuin hän muisti murheellisen tilansa, ennen kuin se selvisi hänelle koko murheellisessa lohduttomuudessaan. On kuin tietoisuus palaisi takaisin jostakin kaukaisesta paikasta, missä se on ollut muutaman päivän paossa, mystillisessä yhteydessä kaikkeuden ja Jumalan kanssa — nyt se heräsi murheellisessa vankilassaan, matalassa, surkeassa kopissaan ja tunsi olevansa telkien takana, sidottuna tomuun katkaisemattomin sitein. Tässä hän makasi, hän ajatteli, ja tässä hän oli maannut sata vuotta ja oli sielultaan ja ruumiiltaan vanhus, ja tässä hänen pitäisi maata vielä sata vuotta. Tämä oli elämä, joka hänen piti elää loppuun, jota hänen piti kärsiä, kunnes se päättyisi. Hän purskahtaa itkuun ja puree hampaansa peittoon, kaikki on niin mieletöntä ja niin kovaa.
Äiti on viime aikoina ollut sairas, ruoka ei pysy hänessä, ja hän on näöltään kalpea ja harmaa: kun Kristofer on itkenyt itkettävänsä, kuulee hän, että äiti vikisee ja huokaa ja vaikeroi vuoteessaan — heitä on nyt kaksi, joiden on paha olla. Mutta äiti on sentään jalkeilla, päivisin ja siivoaa talon niin hyvin kuin voi, ei sovi käydä makaamaan, työtä on niin paljon, ei toki, hänen täytyy tehdä, mitä jaksaa. Niinpä äiti tassuttelee ylt'ympäri talossa ja järjestelee patojaan ja pannujaan ja lakaisee hiukan ja koettaa pitää puhdasta. Ja toisin ajoin hän istuu hetken rahilla kädet kupeisiin painettuina ja huojuu hiljaa edestakaisin silmät ummessa ja suu tiukasti suljettuna. Hän ei ole käynyt ulkona viime aikoina, hän ei enää voi, sanoo hän, kun joku tulee naapurista pyytämään häntä heille leipomaan tai auttamaan muissa toimissa. Hän on ilmeisesti kovin heikko ja huononee nyt säännöllisesti, on vain kysymys siitä, kuinka kauan sitä kestää, kuinka kauan hän jaksaa pysyä pystyssä, ennen kuin tauti saa lopullisesti yliotteen. Kristofer aavistaa pahinta, vaikka hän karkoittaa sen ajatuksen mielestään eikä tahdo ajatella sitä loppuun. Jos äiti käy lopulta aivan voimattomaksi, jos hänkin joutuu vuoteen omaksi, jos äiti — — kulkunen, mihin kulkunen on joutunut, tietenkään hän ei uskalla soittaa, sillä kello on kaksi aamulla, mutta auttaa kuitenkin, kun pitää sitä vähän kädessään, tuntee sen viileyden ja uneksii itsensä hetkeksi ylös tunturille. Hyvä Jumala, miten elämä on raskasta ja miten täytyy unohtaa ja pyyhkiä pois — pyyhkiä pois ja hävittää, jäljettömiin, tuudittaa suru ja pelko uneen.
* * * * *
Äitikin joutui vuoteen omaksi.
Ja nyt täytyi isän hääriä ja keittää ja siivota talossa ja hoitaa heitä ja pitää heitä silmällä, isän, jolla oli niin kiivas luonto ja yksipuolinen käsitys maailman menosta, Jumala auttakoon heitä sairaita. Se kävi hänelle suorastaan ylivoimaiseksi, hän kahlasi höylänlastuissa niin kuin iso, sihisevä sopuli ja veti niitä mukanaan kaikkialle taloon, keittiöön, kamariin, koskaan eivät hänen asiansa olleet niin hullusti, niin nurinkurisesti olleet kuin nyt. Ja kesken kiireisintä työtä hän saattoi lakata hetkeksi ja kohottaa pullon suulleen ja juoda kelpo kulauksen. Se ei juuri tehnyt häntä lempeämmäksi — varsinkaan jos äiti näki sen vuoteesta ja varoitti häntä ja pyysi häntä olemaan ottamatta.
— Katso itsesi, minä kyllä pidän itsestäni huolen!
Kristoferilta ihan valui hiki, sanat lankesivat niin hirveän kovina, isä ikään kuin heitti kivellä vähääkään välittämättä, mihin osui. Ja heti sen jälkeen hän ryhtyi suurella melulla työhönsä, kuin lannistaakseen kaikki vastaväitteet, päästäkseen kuulemasta mahdollisia nuhteita ja purkaukseen jollakin tavoin katkeruuttaan. Tässä hän raatoi koko päivän, kulki kuin renki edestakaisin, ja talossa oli kaksi sairasta ihmistä, joita täytyi yhtä mittaa palvella. Tässä hänellä oli työtä käsien täydeltä, ja tavan takaa häntä häirittiin kaikenlaisilla mahdottomilla asioilla, hänen täytyi tehdä naisväen töitä ja keittää ja muuta semmoista, hänen täytyi suorittaa satoja tehtäviä, jotka eivät oikeastaan kuuluneet hänelle. Ole hyvä, ruokaa, ole hyvä, kahvia, ole hyvä, auta siinä tai siinä! Heidän ei tarvinnut muuta kuin komentaa ja maata ja syödä ja juoda vuoteessa ja lihota ja elää mukavasti. Auta — hm, apu maksoi rahaa, ei toki, kyllä täytyi tulla toimeen omin neuvoin, ellei tahtonut joutua perikatoon. Ja kyllä sitä kohta jouduttaisiinkin perikatoon, jos tätä jatkuisi. Saatana, sanoi hän ääneen toisinaan, hän ihan hyppi höylänlastuissa, työkalu lensi hänen kädestään, kenen toisen elämä oli niin kurjaa kuin hänen?
Kristofer tunsi vapisevansa vuoteessaan, niin että jäsenet tärisivät ja sydän rummutti pelosta. Kunpa äiti vain vaikenisi, kunpa hän vain ei avaisi suutaan ja sanoisi varomatonta sanaa! Hän tunsi isän kovin hyvin ja tiesi, miten täynnä kiukkua ja vaarallinen hän oli, tiesi, että vähäisinkin hiiskahdus voisi pilata päivän kokonaan, että yhden ainoan tavun sanominen nyt oli samaa kuin pistää häntä piikillä, ole hiljaa, äiti, niele vain ja ole hiljaa —
Eräänä tuollaisena pahana päivänä isä tuli odottamatta keittiöön, juuri kun Kristofer leikki kulkusella, hän oli aikonut kylään ja kääntynyt syystä tai toisesta takaisin ja seisoi nyt yhtäkkiä hänen edessään ovella ja katsoi häneen happamesti.
— Vai niin, semmoistako sitä tehdäänkin, kun luullaan, että ollaan yksin — mitä sinulla siinä oikeastaan on?
Kristofer jähmettyi.
— Se — se — se on vain kulkunen —
— Mistä sinä sen olet saanut käsiisi?
— O-olen löytänyt sen.
— Se on ihan samantekevää, sinun pitäisi ymmärtää sen verran, ettet häiritsisi äitiäsi, kun hän makaa sairaana, anna se heti tänne.
— Mutta minä sain äidiltä luvan, se ei tee mitään, hän sanoi, minä saisin so-soittaa niin paljon kuin haluan. —
— Samantekevää, siitä minä en tahdo tietää mitään, täällä ei saa olla mitään hälinää, kun talossa on sairaita.
Nyt puuttui äiti asiaan.
— Kristofer sai minulta luvan, älä ota kulkusta häneltä, poika paralta, hänellä ei ole mitään muuta, niillä leikkiä.
Isä koroitti ääntään:
— Leikkiä, leikkiä, kuka, on sanonut, että hänen pitää leikkiä? Ottakoon hetkeksi myllyn ja jauhakoon kahvia, niin hänestä on vähän hyötyäkin, sen sijaan että nyt vain maata lekottelee!
Äiti koetti vielä kerran:
— Miksei hän saisi vähän leikkiäkin? Hänen olonsa ei varmaan ole kovin suloista, hänhän makaa tuossa jo kolmatta vuotta, suo hänelle se ilo, minkä hän voi saada, anna hänen pitää pieni huvinsa!
Mutta ei, isä otti kulkusen ja pani sen tupaan kaapin päälle, siinä se kimalsi reunalla eikä ollut enää hänen. Äiti huokasi:
— Että voitkin olla niin kova!
* * * * *
Eräänä yönä Kristofer jälleen heräsi, äiti puhui isän kanssa, eikä hän voinut, olla kuulematta joka sanaa:
— Sinun pitää mennä huomenna kylään ja etsiä käsiisi väkeä — mene sepän luo ja kysy heiltä, eikö tytär voisi tulla vähän auttamaan, tämmöinen elämä ei käy laatuun — kyllä sinun pitäisi se itsesikin käsittää.
Isä väitti vastaan:
— Minun pitäisi käsittää? Eikö meidän ole pakko säästää, vai oletko perinyt jotakin? Minun täytyy oikein kysyä —
Mutta äiti ei antanut hänen puhua loppuun, hän jatkoi hitaasti ja selvästi, välillä raskaasti läähättäen:
— Etkö ymmärrä — että tässä tulee kuolema? Minä makaan nyt kuolinvuoteellani — ethän toki ole odottanut — että minä vielä nousisin?
— Oh, sinä uskot aina pahinta. —
— Täällä me makaamme molemmat emmekä saa kunnollista hoitoa emmekä edes puhtautta — minusta ei niin ole väliä, mutta Kristofer tuolla — ajattele häntä ja tee se hänen tähtensä — ellet tahdo sitä minun vuokseni tehdä. Kristofer voi voimistua — hän voi vielä parantua — sääli häntä — poika parkaa!
— Voimistua, luulenpa tietäväni sen asian, ehei, sitä hän varoo tekemästä!
Silloin äiti kiljahti:
— Sinä et saa olla niin kova! Minä kärsin kauheasti, kun minun täytyy ajatella, että Kristoferin elämä tulee jatkumaan yhtä kurjana kuin nytkin. Kun minä olen poissa — kuka hänestä silloin piittaa, ellet sinä muuta mieltäsi?
Pimeässä sähähti:
— Ei, sinun olisi pitänyt ottaa Nils!
— Nils? Mitä minulla on Nilsin kanssa? Minähän olen niin monesti selittänyt sinulle — ettei hän koskaan sanonut sanaakaan, eikä siinä siis voinut olla mitään. Ei, anna minun puhua loppuun — kohta minä en enää puhu — mutta sinun pitää olla hyvä Kristoferille, kun minä olen poissa, ja antaa hänen olla rauhassa eikä puhua hänelle niin tylysti. Niin, minä tiedän kyllä, etten itsekään ole ollut niin kuin olisi pitänyt — mutta nyt en sitä enää voi muuttaa. Ja Kristofer on ollut niin kärsivällinen — Kristofer on hyvä poika — koeta pitää hänestä vähän. Hänhän on sinun omaa lihaasi ja vertasi — ei kai se kovin vaikeata voi olla.
Kristofer ei nyt vähään aikaan kuullut mitään, hänen rinnastaan pusertui nyyhkytys, joka tärisytti hänen laihaa ruumistaan, hän taisteli ja kamppaili vuoteessaan, puri epätoivoisesti kangaskaistaletta ja työnsi sen syvälle suuhunsa; oli kuin hellä käsi olisi sivellyt hänen sydäntään ja avannut sen. Kaikki sen sulut pauhasivat hänessä, kaikki sen suljetut lähteet pulppusivat. Koski niin kipeästi, niin sanomattoman kipeästi, kun äiti teki kuolemaa ja ajatteli häntä ja oli hyvä hänelle, rakas äiti, kiltti äiti.
— Ja sitten sinun pitää jättää pullo, pyysi äiti kamarissa; ääni oli kovin matala ja väsynyt.
— Pötyä, vastasi isä tahtoen nähtävästi päästä koko asiasta.
— Äläkä enää ajattele Nilsiä, ei Nilsin kanssa ollut mitään — olinhan minä silloin niin nuorikin —
— Äh, tuli äreästi ja happamesti.
Äiti oli vähän aikaa vaiti.
— Sinä et ollut tuollainen ennen, mikään ei ollut näin ennen. Tiedänhän minä, että minä olen ollut ajattelematon — ja kenties suututtanut sinut monta kertaa, mutta millainen sinä olet ollut? Ja oliko välttämätöntä olla sellainen, jos joskus oli vähän vastoinkäymisiä? Kumman elämän luulet olleen vaikeampaa koko tänä aikana, sinun vai minun — oletko koskaan ajatellut sitä? Ja kumman on ollut pahempi olla, sinun vai Kristoferin, joka makaa tuolla — mitä vastaisit siihen Herrallemme, jos hän sitä sinulta kysyisi? Sinulla on liikuntakyky, mutta Kristofer, mitä hänellä on? Tuolla hän makaa seljässään nyrkin kokoinen kuhmu — — — ei, nyt minä tahdon puhua suuni puhtaaksi, minun olisi vain pitänyt tehdä se jo aikaisemmin. Tiedätkö, minulla on päivällä niin hirveitä tuskia — että voisin huutaa kuin eläin — hillitsen itseni vain sinun tähtesi, sen vuoksi ettet sinä sitä siedä ja jotten säikähdyttäisi Kristoferia, hänen elämänsä on muutenkin tarpeeksi katkeraa. Mutta minua vaivaa sittenkin ankarammin se ajatus, että minä olisin voinut tehdä enemmän Kristoferin hyväksi, kun olin terve ja pystyssä — ajattele sitä, isä, sanon minä! Ja sen vuoksi pitää sinun antaa hänelle kulkunen takaisin — ja olla hiukan hyvä hänelle — sinun aikasi tulee kyllä — ja on toista maata ja tietää kuoleman lähestyvän kuin me luulemmekaan silloin kuin olemme terveitä ja koetamme kuvitella sitä mielessämme. Ja siitä kulkusesta hän iloitsi niin kovasti — sillä oli niin kaunis ääni — minä kuuntelin sitä usein, ja minusta tuntui kuin helluntaikellot olisivat soineet, ja minullakin oli iloa siitä — —
* * * * *
Kristofer makasi keittiön penkillä ja kuuli, että äiti rukoili hänen puolestaan ja koetti tehdä hänen elämänsä helpommaksi, kun hän itse olisi poissa. Ja Kristofer avasi silmänsä ja katsoi ikkunasta ulos yöhön, jossa oli suuria, kultaisia tähtiä — katsoi niitä kyynelvirran läpi, joka ei tosin järkähdyttänyt niitä radoiltaan, mutta kuitenkin lisäsi oman loistonsa niiden loistoon, niin että ne tuikkivat kahta kirkkaampina. Ja yö, hiljaisuus, taivas tuolla ulkona — se kaikki muuttui vihdoin suunnattomiksi kasvoiksi, jotka kumartuivat hänen ylitseen; niiden ilmeessä oli lupausta, niiden olemuksessa armeliaisuutta, syvä sääli kuulsi niistä kultaisina tähtinä.
Kylästä tuli apua, isä oli taipunut, sepän tytär hääri talossa ja järjesti kaikki tottunein käsin, puhdisti padat, pesi lattiat ja pani sairaiden vuoteet kuntoon. Se kevensi äidin viimeisiä päiviä, kevensi heidän molempien elämää ja saattoi kaiken vähäksi aikaa paremmalle tolalle; Kristofer alkoi uudelleen toivoa, ehkäpä äiti paranisikin.
Mutta eräänä iltana äiti mainitsi häntä nimeltä, ääni oli matala ja epäselvä, ja Kristofer käsitti, että loppu oli sittenkin tullut.
— Kristofer, sanoi hän hitaasti, ja se kuulosti niin lempeältä, niin lempeältä — jää hyvästi nyt!
Kristofer katsoi tupaan, hän ei voinut nähdä äitiä, mutta hän erotti hämärästi kulkusen, joka yhä oli kaapin reunalla, minne isä sen oli pannut; se oli tomuttunut ja kiilloton.
— Hyvästi, hän vastasi, ja hänen suunsa tuli ikään kuin multaa täyteen.
Vähän myöhemmin toiset sulkivat oven ja olivat äidin luona, kunnes kaikki oli ohi, ja auttoivat häntä kuolemaan.
XI.
Kristofer makasi vielä puoli vuotta sen jälkeen kuin äiti oli haudattu; hänellä ei enää ollut juuri muita tuskia kuin makuuhaavansa, mutta siitä huolimatta se oli hänen vaikeinta aikaansa. Muistot vuotivat verta, ja koti oli käynyt sanomattoman autioksi, taloustoimissa käytetty apu oli sanottu irti, hän ja isä olivat nyt kahden talossa, mutta usein hän oli yksin. Isä oli tullut niin levottomaksi, hän liikkui paljon ulkona, ja vähän väliä hänen täytyi mennä kylään, ja ajan mittaan tuli pullo yhä useammin esille. Kristofer katseli häntä usein, kun hän seisoi höyläpenkin luona ja joi silmät ummessa, aivan kuin ei itse olisi tahtonut sitä nähdä.
Älä tee sitä, isä, hän ajatteli, etkö muista, mitä äiti sanoi!
Kerran sattui, että isä aukaisi silmänsä juodessaan ja kohtasi Kristoferin syvän katseen. Hän jäi seisomaan vähäksi aikaa panematta pulloa pois, se katse oli niin äärettömän lempeä, ja vaikka poika makasi tuolla vuoteessa, oli kuin se olisi tullut ylhäältä käsin ja mennyt häneen niin kuin valo. Hän tahtoi ojentaa poikaa, sinä et saa katsoa minuun tuolla tavoin, kunnioita isääsi ja äitiäsi — mutta hän ei saanut sanotuksi sanaakaan. Hm, virkkoi hän vain ja rykäisi, hän ei keksinyt mitään, mikä olisi puolustanut häntä ja kätkenyt hänen häpeänsä. Hm, sanoi hän vain ja astui syrjään, niin että seinä tuli väliin.
Myöhemmin päivällä Kristofer huomasi, että isä vilkuili häneen, kun luuli, ettei hän huomannut, hän keksi asiaa keittiöön hänen luokseen, ja hänen katseensa viisti häntä koko ajan, kunnes hän kääntyi takaisin ja meni. Oli kuin hän olisi tahtonut vakuuttautua siitä, että oli nähnyt oikein — mutta ajattelipa hän mitä hyvänsä, seuraavana päivänä oli kaikki entisellään. Niin hän luisui alamäkeä, kävi kykenemättömäksi työhönsä ja laiminlöi sen yhä suuremmassa määrin. Usein hän nukkui myöhään päivään, ja kun hän vihdoin sai noustuksi, kuljeskeli hän rykien ja syljeskellen edestakaisin, joi pullosta ja kakisteli jälleen. Kristofer kuuli, miten hän yski hetken — ei, sitten häneltä meni kaikki myttyyn. Hän seisoi siinä ja puhui hajanaisesti elämän vioista ja puutteista, sillä välin kuin kärpäset surisivat ikkunassa ja jyskyttelivät hiljaa lasiin. Se päättyi säännöllisesti kylämatkaan, ja nuo retket kestivät yhä kauemmin ja kävivät yhä tiheämmiksi. Saattoi mennä monta tuntia, kokonainen päiväkin saattoi lopulta mennä, eikä isää kuulunut kotiin.
Sillävälin Kristofer makasi vuoteessaan saamatta ruokaa ja saamatta hoitoa, makasi siinä surullisine ajatuksineen, samalla kuin hänen tukkansa ja kyntensä kasvoivat, ja koettaen auttaa itse itseään, missä taisi, ja suoriutua mahdollisimman hyvin. Ja kun oljet hänen allaan kävivät märiksi, penkoi hän niitä käsillään ja koetti käännellä niitä saadakseen hetkeksi kuivaa. Kun hänellä vain olisi vähän ruokaa, hän ajatteli, ei aika tuntuisi niin pitkältä, se ikään kuin pysähtyi paikoilleen välistä, kun hän taisteli nälän kanssa voimatta sitä vaimentaa. Ja jos hän antoi ajatusten lentää — ne tulivat aina, takaisin niin kuin väsyneet linnut ja asettuivat hänen luokseen, eikä millään ollut öljypuun lehteä, ei millään ruohonkortta nokassaan. Ne istuivat vain alakuloisina hänen ympärillään, eivät jaksaneet lentää ulos —
Jonkun kerran oli sattunut, että ihmisiä tuli katsomaan häntä, he koputtivat varovasti ovelle ja tulivat huoneeseen aran näköisinä, ja heillä oli usein jotakin hyvää muassaan.
— Isä ei kai ole kotona, he kysyivät katsellen pelokkaasti ympärilleen ja pistäen herkut hänelle ja lähtien taas pian, he nähtävästi pelkäsivät tulevansa yllätetyiksi ja pitivät huolta siitä, että pääsivät turvaan.