Part 3

Silloin on kuin mäki ryskyisi ja vapisisi, kuin taivas halkeilisi ja maa katoaisi. Huuto vihloo hänen korviaan, ilmassa suhisee kaikenlaista tavaraa, turvetta ja sammalkokkareita satelee ympärille. Hän saa kourallisen multaa kasvoihinsa ja istuu ällistyneenä räpytellen silmiään, joita hiekkajyväset pistelevät, ja kuihtuu ja kutistuu sisäisesti ja muuttuu jälleen vain Kristoferiksi, tuhkimukseksi, jolle kaikki nauravat — seuraavassa hetkessä on joukkio hänen kimpussaan, kääpiö ja kaikki hänen apurinsa. Kulkunen on hänet ilmaissut, kulkunen on juorunnut ja huutanut julki hänen pakopaikkansa, he ovat löytäneet perille kulkusen kilinän avulla, hiipineet kuin käärmeet mäkeä ylös puronkohinan turvissa, joka on kokonaan salannut heidän tulonsa. Kristofer ehtii töin tuskin kätkeä kulkusen taskuunsa, sitten kaikki ryntäävät hänen salaiseen valtakuntaansa, ja ennen kuin hän ymmärtää, mitä he oikeastaan tahtovat, ovat he vääntäneet hänet seljälleen ja tehneet hänestä jonkinlaisen reen. Kääpiö istuutuu kahdareisin hänen rinnalleen ja tarrautuu kiinni hennoilla käsillään — hyp, hän huutaa heinäsirkanäänellään, pari muuta pitää kiinni sääristä kuin ne olisivat aisoja, ja laahaa häntä rinnettä alas, niin että pikkukivet kirkuvat kilpaa. Paimenen asumus tulee vastaan, se pieni kivimaja, missä puu-ukko nukkuu — majakin kirkuu. Kristofer avaa hetkeksi silmänsä, hän ei ole uskoa niitä, siinä on hänen työnsä pirstaleina maassa, hänen hiljainen ilonsa päivästä päivään. Kuinka he voivatkin tehdä sellaista, hän ajattelee, kuinka he voivatkin olla niin julmia, että voivat hävittää sen! Eivätkö he sitten nähneet, miten kaunis se oli, miten viattomana se lepäsi sammalessa, pieni maja makuulavoineen, eivätkö he sitten nähneet mitään, kerrassaan mitään?

Käpy läjähtää hänen otsaansa, tuolla seisoo muudan poika kädet täynnä niitä ja luikkaa ja ulvoo vahingonilosta. Lampaat, välähtää hänen mielessään, pikku pässi, ei, ei, ei —

— Hyp, huutaa kääpiö samassa, ja nuo kaksi muuta, jotka pitävät jaloista, ravaavat eteenpäin minkä jaksavat. Sillä tavoin he laskettavat mäkeä alas, ja Kristofer tarttuu kiviin ja koettaa pitää vastaan. Mutta ote heltiää kerran toisensa jälkeen, hän raapii vain kätensä verille, raastaa nahan sormenpäistä ja repii kyntensä riekaleiksi. Sitten osuu hänen alleen kivi, se viiltää liivit ja paidan halki, hän tuntee ankaraa kipua seljässä, kuin veitsenpiston lihaan ja luuhun. On kuin jotakin katkeaisi hänessä, hänen suustaan tunkeutuu huuto, niin äänekäs, että mäki kajahtaa — havujen kätkössä istuva orava pudottaa käpynsä ja kaikkoaa nopein loikkauksin. Pojat päästävät otteensa jaloista, kääpiö nousee peljästyneenä pystyyn, he käsittävät, että jotakin on hullusti; Kristofer on käynyt niin kalpeaksi kasvoiltaan, niin veltoksi ja raskaaksi heidän käsissään — nyt retkahtaa pää maahan.

— Kristofer!

He huutavat hiljaa ja vaativasti hänelle, seisovat hänen ympärillään silmät pyöreinä ja vaihtaen jonkin peljästyneen katseen; hänen pitää toki vastata heille, he ajattelevat, hän ei saa jäädä makaamaan noin —

— Kristofer!

Kääpiö ravistaa häntä olkapäistä, varovasti kuin sylilasta, synnintunto kasvaa hänessä, hänen äänensä on käynyt aivan araksi, hän kaivaa taskustaan veitsen ja pitää sitä houkuttelevasti Kristoferin silmien edessä — katsoppas tätä, sinä saat sen!

Mutta Kristofer ei avaa silmiään, Kristofer makaa vain mistään välittämättä, mykkänä ja hiljaisena ja valkeana heidän keskellään eikä kuule eikä tajua mitään, hän on ikään kuin tullut ihmeellisen kaukaiseksi. He katselevat häntä pelokkaasti, ja kaikki huomaavat äkkiä, etteivät he oikeastaan ole tienneet Kristoferia tuon näköiseksi. Hän oli kyllä pitkäkoipinen ja hento ja omituinen, ja pää oli merkillisen pieni ja pyöreä, mutta kasvot olivat niin ilmeikkäät, ne näyttivät niin kehittyneiltä tuskallisine suineen, niin sanomattoman loukatuilta ja hyljätyiltä. Hyvä Jumala, hän makasi siinä seljällään niin kuin paleltunut peipponen, joka ei voinut lentää heidän luotaan eikä piiloutua minnekään. Hän makasi siinä arkana ja häpeilevänä, avuttomana, ikään kuin paljaaksi riisuttuna heidän silmiensä edessä eikä voinut kätkeytyä heiltä, ei paeta heidän pilkkaansa. Ja mitä hänessä oli pilkattavaa, kun he tarkemmin katsoivat, mitä hänessä oli sellaista, jota piti nauraa ja johon piti ampua nuoliaan joka hetki? Heidän keskellään makasi lapsi, väkivalloin voitettuna ja lannistettuna ja katsoi heihin suljetuin silmin, huulillaan mykkä syytös.

— Hengittääkö hän?

He pidättävät henkeään ja kumartuvat hänen puoleensa, katumuksen säilän pistellessä ja pelon karmiessa selkäpiitä.

Hengittää, hän hengittää, he huokaavat kaikki helpotuksesta, ja kääpiö pistää veitsen takaisin taskuunsa ja vilkuttaa rotansilmillään ja sanoo ovelaan tapaansa:

— Juoskaa tuvalle ja varoittakaa vain, sanokaa, että Kristofer on kaatunut ja satuttanut itsensä ja heidän on heti tultava.

VII.

Puolukka-aika on jälleen saapunut, mutta tällä kertaa ei matkasta tunturille tule mitään, Kristofer ei pääse vaeltamaan kukkuloille, hän ei saa nähdä uudelleen paimenta, hänen eläimiään ja kanervikkoa ja tunturilakeutta ja taivasta, joka kaartuu kaiken yläpuolella ja ympäröi sitä sinisellä renkaallaan. Äiti saa mennä yksin tänä vuonna, jos hän tahtoo noukkia marjoja, Kristofer on saanut esteen eikä voi lähteä mukaan, seljässä oli jotakin vialla tuon iltapäivän jälkeen, Kristofer lepäsi vuoteessa — — Kristofer on nyt aina makuulla.

Kukaan ei tiedä, mikä hänellä on vikana, mutta hän on kadottanut liikuntakykynsä, hän ei voi seisoa jaloillaan, ei nousta istumaan vuoteessa eikä kääntyä toisten avutta. Eikä hänen tilansa myöskään edisty, hän ei näy paranevan, pikemminkin hän huononee, askel askeleelta mäkeä alas. Erääseen aikaan hänen laitansa oli niin huonosti, että hän ähkyi ja vaikerteli, jos he vain hakkasivat vähän puita vajassa. Kasvot kalpenivat iskujen kajahdellessa, jokainen niistä oli kuin ruoskansivallus selkään, ja tuska tuntui sormenpäissä asti, hiki kihosi pisaroittain esiin ja valui hänen suupielistään sisään. Näyttää siltä kuin hänellä olisi jokin sisäinen tauti, joka riuduttaa häntä ja lamauttaa hänen jäsenensä; ne kuihtuvat, käyvät laihoiksi ja heikoiksi, jalat ovat ihan kuin hämähäkillä. Muuten ovat tuskat nyt helpottaneet; ne ovat vähitellen vaimenneet, ja kun hän vain makaa hyvin hiljaa, ei hän paljonkaan huomaa sairauttaan, selkä vain on vähän hauras ja hellä. Kun hän vain makaa niin hiljaa kuin kivi, ei hän tunne juuri enempää kuin sekään. Ei kai se kovin vaarallista ole, hän ajattelee, viikon kuluttua hän voi paremmin, sitten hän varmaan voi jo olla hiukan pystyssäkin. Mutta kun viikko on mennyt, on Kristofer yhtä raihnas, yhtä heikko ja kuihtunut kuin ennenkin; ensi viikolla, hän ajattelee asettaen uuden määräajan ja ollen jälleen toivorikas. Mutta sekin viikko tulee ja menee, eikä paranemisesta näy merkkiäkään, sekin viikko vierii jälkeäkään jättämättä. Kristofer siirtää määräaikaa eteenpäin — vielä viikko, hän ajattelee menettämättä koskaan toivoaan, sitten kyllä helpottaa, eihän tätä voi iankaikkisesti kestää, täytyyhän, täytyyhän hänen kerran parantua —

Kristofer makaa kulkunen kädessään ja iloitsee siitä salaa, makaa ja säilyttää sitä peiton alla, jottei se ilmaisisi häntä — isä ei saa kuulla sitä, isää ei millään muotoa saa häiritä. Vain silloin kuin isä on poissa talosta, uskaltaa hän huvitella sillä vähän aikaa, uskaltaa ottaa sen esiin ja pudistaa sitä hiukan. Hän makaa keittiönpenkillä juuri ikkunan tasalla ja voi nähdä ulos taivaalle, ja tuvan ovi on tavallisesti auki, isällä on siellä työpajansa, ja hän käyskentelee edestakaisin lattialla kynänpätkä korvallaan ja tuumamitta takataskussa. Kristofer näkee hänet joka kerta, kun hän menee oven ohi, toisinaan hän asettuu ikkunan ääreen ja juo kulauksen kirkasta nestettä pullosta, sitten hän saattaa tulla keittiöön, missä liimatölkki kiehuu liedellä täyttäen talon äitelällä hajullaan. Hän ei ole luonteeltaan erikoisen puhelias, ja se vähäinen, mitä hän sanoo, voisi useimmiten jäädä sanomatta, siitä ei totta tosiaan ole kenellekään iloa, se on aina samaa loukkaavaa nurinaa. Elämä ei käy niin kuin sen pitäisi käydä, mikään ei ole kohdallaan — tuokin poika tuossa. Nyt juuri hän tarvitsi Kristoferia kipeästi, nyt oli valmiina kokonaista neljä kaappia, jotka oli vietävä alas kylään, nyt hän välttämättä tarvitsi apua — ja poika menee satuttamaan itsensä ja makaa sitten vain tuossa. Oli sekin laitaa, hm. Hän astuu ikkunan luo ottaakseen uuden kulauksen.

— No, Kristofer ukkoseni, kauanko sinä olet aikonut maata?

Isä on äkkiä tullut ovelle, hänellä on höylä kädessään, ja siitä putoaa pitkä lastu.

Kristofer kyyristyy kokoon, hän ei tiedä, mitä vastata, katse tähyilee levottomasti joka taholle ja pysähtyy höylänlastuun.

— Kun toiset voivat parantua, niin voit kai sinäkin?

Kyllä, siitä Kristofer on vakuutettu, hän yrittää nyökätä vuoteestaan, vaikka selkään koskee kelpo lailla, kun hän vähänkään liikuttaa päätään.

— Niin, sillä sinullahan ei ole mitään pahempaa vikaa, sinultahan ei ole taittunut mitään; ei käy laatuun, että sinä heittäydyt vuoteen omaksi vain sen vuoksi, että selkää hiukan särkee, sinä et parane koskaan, jos siihen tapaan jatkat.

Ei, Kristofer on ihan samaa mieltä, hänellä ei ole mitään pahempaa vikaa, isä on siinä oikeassa, hirveätä, miten pitkä tuo höylänlastu on, hän käsittää sen täydellisesti, tuo selkä parka vain ei tahdo oikein tulla entiselleen —

— Koetammeko taas nousta ja katsoa, eikö se jo tänään käy?

Kristoferin silmät tummuvat pelosta, hän tietää, mitä on tulossa, ja hänen otsaansa alkaa kohota hikihelmiä; nyt tulee tuntumaan kipeältä, eikä hän uskalla huutaakaan, vaan koettaa tukahduttaa sen jollakin tavoin.

— En tiedä, sanoo hän pelokkaasti ja saa työnnetyksi kulkusen syrjään, ettei se joudu tielle — en luule, että voin tänään — e-eikö olisi parempi odottaa vielä vähän.

Isä laskee höylän kädestään.

— Eikö mitä, kyllä se käy!

Hän tarttuu Kristoferin kainaloista ja kohottaa hänet varovasti istumaan, ja Kristoferkin ponnistelee ja auttaa niin hyvin kuin taitaa. Hän koukistaa jalat alleen ja kaivaa varpaansa vuoteeseen ja etsii tukikohtaa, hän taivuttaa pienen päänsä taaksepäin ja yrittää kaikin voimin. Kasvot ovat ihan valkeat ja silmät seljällään, hän puree hampaat lujasti yhteen ja ikään kuin lukitsee suun, nyt se tulee, hän ajattelee. Ja se tulee joka-ainoa kerta — raateleva tuska seljässä, joka sytyttää liekkejä hänen silmiensä eteen ja raivoaa läpi koko laihan ruhon. Lihassa on kuin kihisevä mehiläisparvi — hyvä Jumala, hän voisi huutaa, niin että se kuuluisi laaksoon asti, huutaa julki koko pienen sielunsa ahdistuksen! Mutta hän hillitsee itsensä sittenkin, isän vuoksi se ei saa tapahtua, se olisi väärin häntä kohtaan. Häneltä pääsee vain ähkäisy, vain pieni ja lyhyt äännähdys pusertuu hänestä äärimmäisessä tuskassa, hetkellä, jolloin hänen silmissään mustenee ja hän on kadottamaisillaan tajuntansa. Hän koettaa kyllä korjata sen — krr, hän sanoo ja rykii hiukan yrittäen johtaa isää harhaan. Mutta isä ei ole petettävissä, hänellä on tarkka korva.

— Ahaa, poikaseni, hän sanoo laskien pojan jälleen pitkäkseen, siinä hän nyt makaa tukka pörrössä ja suuria hikipisaroita otsalla ja hengittää lyhyin ja kiihkein vedoin. Hän ei pysty vastaamaan sanaakaan, ennen kuin vähän ajan kuluttua.

— En voi sille mitään, isä.

Sisältä tuvasta kuuluu mutinaa:

— Sinä et voi sille mitään, se on totta — mutta voisit kai olla kompastelematta mäellä ja satuttamatta itseäsi, niin kuin teet? Voisit kai käyttäytyä muiden ihmisten tavoin, vaikka oletkin piilukirveen näköinen.

Höylä aloittaa jälleen työnsä, se tiuskii tiheään ja kuulostaa vaaralliselta ja vihaiselta. Kristofer näkee sen vuoteestaan joka kerta, kun se kiitää oven ohi, se sylkäisee pitkän lastun, joka työntyy siitä esille kielen tavoin ja kiertyy sitten sykkyrälle. Kristoferin sydän pamppailee, ja hiki valuu kaulaa pitkin; kuluu aikaa, ennen kuin hän rauhoittuu, ennen kuin tuska asettuu. Ja höylä tuvassa toruu torumistaan, se ei tiedä mitään siitä, miten onnettomuus on tapahtunut, se ei tiedä mitään.

Vähän ajan kuluttua hän hapuilee hiljaa kädellään ja löytää kulkusen oljista. Hän ei uskalla soittaa sitä, isä ei siedä häneltä nyt hiiskahdustakaan, Kristofer makaa vain pitäen sitä kädessään ja vakuuttautuen siitä, että se on hänellä, ja on siitä kiitollinen ja iloinen. Tältä päivältä on pahin kestetty, nyt hän saa maata rauhassa jonkin aikaa, niin tavallisesti käy. Kun hänellä vain olisi ollut vähän ruokaa, hän tuntee vatsansa olevan hiukaisevan tyhjän, hän söisi nyt mielellään jotain, palasen ohkoleipää ja siirappia tai piimää. Mutta se saa jäädä siksi kunnes äiti tulee, hän on muualla leipomassa tänään, eikä isää saa häiritä sellaisella. Eihän äiti voi enää kauan viipyä, sitäpaitsi kai isä kohta lähtee. Hänen täytyy varmasti mennä kylään tänään, valmiit työt ovat täällä tiellä, sitten on taas kaikki hyvin.

Sitten ei ole niin väliä ruoasta, hän voi sen sijaan soittaa kulkusta ja loihtia esiin jos jonkinlaisia näkyjä, soittaa itsensä ylös tunturilakeudelle ja kanervikkoon ja unohtaa tuokioksi oman kurjuutensa.

VIII.

Aika rientää, ja Kristofer makaa, on mennyt kuukausia, kokonainen vuosi.

Hän on yhä yhtä raihnainen, tosin enää ei tee niin kipeätä, mutta selkä on jatkuvasti yhtä heikko, yhtä kuihtunut ja voimaton kuin ennen. Ja jalat ovat käyneet vielä hoikemmiksi, vielä kurjemmiksi, vielä laihemmiksi, liha on vähitellen hävinnyt, niin että koko luu tulee näkyviin, ja polvenlumpio törröttää suurena kuin nyrkkiin puristettu käsi. Ja höylä toruu edelleen tuvassa, ja liima kiehuu liedellä levittäen äitelää hajuaan ympärille.

Muuten on kaikki siedettävän hyvin, kun vain äiti on kotona, äiti on todella kiltti. Hän antaa Kristoferille ruokaa, kun hänen on nälkä, ja hänellä on aina jokin sana häntä varten, ja hän auttaa häntä monella tavalla, poikaa pitää toki auttaa, hänellä ei ole liikuntakykyä niin kuin toisilla ihmisillä, eikä hän sen vuoksi tule toimeen omin neuvoin. Kenties äiti on hiukan kärsimätön ja helposti kiivastuva, mutta hänellä on työtä käsien täydeltä, ja hän tekee sitä aamusta iltaan, hoitaa heidän taloutensa ja leipoo ja pesee vielä toisille, sitäpaitsi hän leppyy pian. Oh, kyllä käy laatuun, kun äiti on kotona, hän hoitaa häntä, kun hänellä vain on aikaa, tarkastaa hänen makuuhaavansa, jopa peseekin niitä rievulla. Iho ei tahdo kestää, se hieraantuu pois muutamin paikoin, ja siihen tulee visvaisia haavoja, niin että alushursti liimautuu kiinni. Eihän se tietenkään ole hauskaa, varsinkaan jos hän koettaa liikkua, siirtää hiukan jäseniään, kun ei jaksa alati maata samassa asennossa, mutta ei se kuitenkaan mitään merkitse. Vasta silloin hänen tuskansa todella alkavat, kun äiti on poissa ja hän jää yksin isän kanssa, silloin hänen olonsa tosiaan on tukala.

Äiti nousee tavallisesti aikaisin, kun hänen on mentävä jonnekin pois, ja panee kaiken kuntoon molempia toisia varten — kahvin, päivällisen ja illallisenkin. Siten isä pääsee niistä huolista, hänen tarvitsee vain sytyttää tuli ja nostaa pata tai kattila liedelle. Perunat ovat sopassa, selittää äiti, neljä viisi kappaletta kummallekin, ja lisäksi viipale suolaista silavaa, tarvitsee vain keittää sitä vähän, ja tässä on juustoa illalliseksi ja heravoita, jos se maistuu paremmalta. Hm, vastaa isä vuoteenlaidalta, hän vetää sukkia jalkaansa ja on kaikkein tylyimmällä tuulellaan, koko olemukseltaan tuima ja pureva, niin että sen kuulee suoraan seinän läpi, ja nyt Kristofer tietää ehdottoman varmasti, että hänellä on edessään vaikea päivä.

Kenties äiti vaistoaa sen kulkiessaan tuossa edestakaisin ja järjestellessään hiukan ennen lähtöään, sillä hän koettaa vähän puhella, sanoa jotakin huvittaakseen isää ja saattaakseen hänet hieman paremmalle tuulelle. Kunpa hän jättäisi sen tekemättä, ajattelee Kristofer keittiön penkillä, hän on siinä maatessaan tullut vanhaksi ja viisaaksi ja on tehnyt pieniä huomioitaan ja tietää, että isä tahtoo olla rauhassa eikä siedä tuollaista lähentelyä; on kuin hänellä olisi kaunaa äitiä kohtaan, mikä siihen sitten lieneekään syynä, vanhaa vihaa, joka kaivertaa mieltä ja tekee hänet vastahakoiseksi ja pilkalliseksi ja töykeäksi. Ja välistä sitten tulee:

— Ei, sinun olisi pitänyt ottaa hänet, tiedäthän!

— Hänetkö, vastaa äiti ja käy vielä puheliaammaksi, hän ei käsitä, että hänen pitäisi vaieta, hän tarkoittaa kyllä hyvää, hän on saanut sellaisen mielijohteen, että hänen pitää rupatella, ja seuraa sitä tarkemmin ajattelematta, hänellä ei ole aikaa ajatella ensin. Hän on jollakin tavoin hätäinen, hän ei edes istu syödessään, hän seisoo koko ajan ja pitää samalla huolta muistakin asioista. Istu nyt kerrankin, sanoo isä, ja Kristofer kuulee äänestä, että hän on kovin ärtyisä tänään. Äiti istuutuu, viipyy tuokion rahilla, mutta sitten taas nousee:

— Tulitikut, minne mahdoin panna rasian, tiedätkö?

Miksi hän tekeekin niin, ajattelee Kristofer, ja hänen kätensä käyvät kosteiksi hiestä, miksei hän voi olla hiukan varuillaan.

Äiti intoutuu jälleen:

— Haluatko lisää kahvia, isä?

— En, vastaa isä kiivaasti, on kuin hän löisi pöytään, vaikka hän ei ole liikuttanut sormeakaan.

Kutakuinkin samalla tavoin käy aina, joka päivä. Ja kun äiti tarttuu salpaan ja on juuri menemässä ulos, muistaa hän tavallisesti erään seikan:

— Älä nyt unohda Kristoferia, tiedäthän, ettei hän tule toimeen omin neuvoin!

Tuvasta mutistaan:

— Puhukoon asiansa, minä en voi ruveta häntä paimentamaan, poika voi itse sanoa, mitä tarvitsee.

Ja kun ovi on painunut kiinni, menee isä kattilalle, vaikkei halunnut lisää ja täyttää kuppinsa jälleen kahvilla.

Mutta asiansa puhuminen, sepä juuri onkin se vaikeus, joka usein tekee Kristoferin olon niin tukalaksi, johon hän epäröi ryhtyä ja jota hän karttaa mahdollisimman kauan. Mikään ei ole niin ikävää, isä käy aina niin ärtyisäksi, niin kärsimättömäksi, niin pahantuuliseksi — nyt häntä tietysti piti häiritä! Koettaapa Kristofer miten hyvänsä, aina se sattuu sopimattomaan aikaan, aina on isällä jotakin hommaa, joka ei siedä minuutinkaan keskeytystä. Nyt hän paraikaa kiilloittaa, tai hän liittää, tai hän liimaa eikä voi vähään aikaan poistua työnsä äärestä. Kristofer saa odottaa vähän, ei kai sillä ole semmoista kiirettä, kohtuus kaikessa!

Päivä tuntuu loputtoman pitkältä —

Kristofer koettaa nukkua hiukan, uinahtaa hetkisen aikaa tappaakseen. Mutta sitten hänen haavojaan kirveltää, kirveltää ja kutkuttaa yhtaikaa, aivan kuin hän makaisi pahassa asennossa. Ja sisällä tuvassa puuhaa isä pitäen hirveätä melua työkaluineen, paiskellen lautoja ja palkkeja luotaan, niin että läjähtää, ja metelöiden vasaralla, ja taltalla ja viilalla. Hm, sanoo hän vanhaan, umpimieliseen tapaansa, hän ei tänään ole erikoisen armollisella tuulella. Paras maata hiljaa ja sulkea silmänsä ja olla nukkuvinaan, isä voi tulla keittiöön milloin hyvänsä, eikä ole helppo arvata, mitä hän taas keksii. Hän ojentaa Kristoferille usein laudanpään, kun hyväksi näkee, ja pyytää Kristoferia pitämään vastaan, vaikka se on hänelle mahdotonta, pitämään kiinni sillä aikaa kuin hän merkitsee sen. Ja kun merkintä epäonnistuu senvuoksi, että Kristofer on liian heikko, saattaa isä töytäistä häntä laudalla ja temmata sen sitten pois ja mennä menojaan äkäisesti murahtaen.

Ja Kristoferin täytyy maata siinä ja tehdä havaintoja isän työtavasta, jokaisesta äänestä, jonka kuulee tuvasta, ja keksiä, mitä hänellä on odotettavanaan, ja koettaa sopeutua siihen. Saakohan hän ruokaa tänään, hän miettii, usein on käynyt niin, että isä on tehnyt työtä yhtä päätä iltaan asti panematta mitään suuhunsa. Mutta sekin vielä menee mukiin, se ei sittenkään ole pahinta, siihen voi aina mukautua. Pahempaa on maata ja miettiä, mitä tänään mahtaa tapahtua, maata ja päätellä isän mielentilaa työnteon vauhdista ja määrästä, tajuta äreys ja katkeruus ja olla hänen kiukkunsa kohteena. Pahempi on maata ja tuntea, ettei isä välitä hänestä, vaan mieluummin soisi, ettei häntä olisi. Pahempi on maata ja ajatella, että hän makaa tässä ilman omaa syytä. Pahempi on maata ja pohtia, mahtaako hän milloinkaan päästä jalkeille...

IX.

Määrättyinä päivinä kulkee joku ohi, rippikoululaiset tunturiylänteiltä; he seuraavat polkua tullen mennen ja kulkevat ihan seinän vieritse, Kristofer kuulee heidän askeleensa ja tietää, että heitä on pitkät rivit. He tulevat kaukaa tunturilta, muutamilla on peninkulman matka, tulevat joistakin köyhistä tunturitaloista, jotka lepäävät hajallaan järvien välissä kullakin pieni raivattu alue ympärillään. Se vie ajatukset ylös tunturille ja kanervikkoon ja soille, polkua pitkin laidunmaille, missä ruoho kasvaa rehevänä ja sievänä. Nils Vatne, missä hän nyt mahtaa liikkua? Ja onko hänellä lehmä ja paimenpoika mukanaan ja yhtä monta lammasta kuin ennen? Ja onkohan tunturilla yhtä kaunista, onkohan ilma yhtä peilikirkasta ja kimaltavaa ja lakeus yhtä laaja, yhtä loputon kuin hänen mielessään? Hän työntää kätensä olkiin ja löytää kulkusen ja hyväilee sitä — kunpa hän uskaltaisi vähän soittaa nyt, juuri nyt, kun kaikki muistuu mieleen, ja koettaa loihtia tuota kaikkea näkyviin, viime kerrasta on jo kovin pitkä aika. Isä ei ole antanut hänelle vapaita hetkiä, isä on tehnyt työtä yhtä mittaa, kunnes on mennyt makuulle, ei ole ollut tilaisuutta, ehkä hän ei enää osaakaan sitä.

Sitten tulee vihdoinkin sunnuntai, ja nyt riippuu kaikki siitä, mitä isä tekee — jääkö hän kotiin vai lähteekö kirkolle tapaamaan tuttuja ja rupattelemaan hiukan. Jos nyt näkyy merkkejä siitä, että isä aikoo lähteä — jos hän pyytää puhdasta paitaa tai pyhävaatteitaan — voi, silloin Kristoferin tekee mieli hyppiä riemusta, hän lämpenee kiitollisuudesta, ristii kätensä peiton alla ja kiittää hiljaa mielessään Jumalaa. Hän on maannut valveilla ja kuunnellut kello kuudesta saakka, huomannut, että ulkona on kaunis ilma, päivänpaistetta, linnunlaulua, kimalaisten surinaa, lämpöä, hän on maannut ja toivonut kiihkeästi uskon ja epäuskon vaiheilla, ja sitten isä todellakin nousee ja varustautuu lähtemään kirkkoon, hyvä Jumala, miten iloiseksi hän tulee, miten sydämestään tyytyväiseksi, nyt hän ja äiti jäävät kahden ja voivat tehdä, mitä haluavat.

Tunnit, jotka nyt tulevat, ovat palsamia koko viikoksi, sen vaivoihin ja vastuksiin, kaikkeen sen kurjuuteen ja kaikkeen sen surkeuteen. Kristofer on kaivanut kulkusen esiin, se kimaltelee hänen kädessään kuin saippuakupla, kil — se sanoo hiljaa keittiössä, kaikki kirkastuu hänen silmissään, hän on kuin puu-ukko majassa, hänen sydämensä laajenee, osaa, osaa, hän osaa sen yhä, paremmin kuin koskaan ennen.

Kil — —