Part 14

— Se oli niin kelvottoman kuuma, minä po-poltin sormeni siinä.

— Niin, mutta sinähän heitit sen suoraan karhua kohti?

— Minä ajattelin vähän säikähdyttää sitä —

Heillä oli siitä hauskaa koko kesän, ja he puhuivat siitä alituisesti. Kun he istuivat illalla majassa ja Kristofer laastaroi sormiaan, joissa oli pahoja rakkuloita ja haavoja, saattoi pomo virkahtaa:

— Kyllä minä olen kuullut karhun kimppuun käytävän seipäin, mutta että sen kimppuun käytäisiin kahvipannulla —

Silloin Tarje ja Jon nauroivat ääneen, mutta Kristofer näytti olevan hämillään, hän ei ollut varma siitä, tekivätkö he hänestä pilaa.

— Minähän olen selittänyt

— Niin olet, niin olet, mutta nyt minä selitän erään seikan.

Pomo oli hetken vaiti.

— Olkoonpa sen asian laita miten hyvänsä, mutta sinä päivänä sinulla oli onnea, Kristofer, sinä päivänä sinä teit paremman teon kuin itsekään nyt käsität.

* * * * *

Tapaus tuli tietysti muidenkin tietoon, Tarje ja Jon veivät sen kylään käydessään ruokavaroja hakemassa, sitten se levisi itsestään. Oletko kuullut moista, sanoivat ihmiset ja kyselivät ja tutkistelivat ja purivat merkin nimeen, sepä oli paimenpoika se. Juttu kulki suusta suuhun, talosta taloon läpi laakson, se saapui Kristoferin kotikyläänkin. Oletko kuullut, sanottiin sielläkin — tottahan he pojan muistivat, muistivat hänen silmänsäkin, eikö tohtori ollut kerran sanonut —

Sinä vuonna Kristoferista tuli kuuluisa mies, josta maine kulki kauas jo ennen kuin hän tuli tunturilta alas ja saattoi itse kertoa jonkin sanan.

XXXVII.

Ja sitten sekin kesä meni, ja sitten oli jako ja lammaskauppa — jäännökset vietiin kylään ja ansaittiin silläkin tavoin muutama lantti. Ja sitten oli kestettävä talvi, täytyi istua sisällä kahden vanhuksen seurassa, jotka kumpikin elivät omissa ajatuksissaan, ja palauttaa muistiinsa kesän elämä alusta loppuun ja hillitä kaipauksensa niin hyvin kuin se kävi laatuun. Ja sitten tuli kevät ja keräyspäivä, ja niin he taas lähtivät tunturille — joka vuosi kävi samalla tavalla.

Ja joka vuosi kulki muudan sininen emälammas ylpeänä Mydanin ylänteellä kantaen kaulassaan kilisevää kulkusta ja johtaen erästä lammasryhmää. Ja joka vuosi muudan paimenpoika irroitti kulkusen jakopäivänä ja pisti sen taskuunsa sydän raskaana, säilyttääkseen sen seuraavaksi kerraksi.

Ja joka kevät, heidän lähtiessään, seisoi Vatnessa valkeatukkainen äijärähjä silmissään orpo ilme ja tuijottaen avuttomana heidän jälkeensä.

Ja joka syksy, heidän palatessaan tunturilta, nuo silmät jälleen olivat siellä ovella ja katsoivat heihin huolestuneina:

Minä olen niin vanha nyt, ne ikään kuin sanoivat, ette kai enää mene sinne ylös.

* * * * *

Kun he eräänä tuollaisena syksynä palasivat tunturilta, seisoi pomo kauan veljeensä katsoen, sitten hän laski kätensä hänen olkapäälleen, niin kuin tapansa oli, ja sanoi hellästi hymyillen:

— Tämä oli viimeinen kerta. Minä jään nyt kotiin sinun luoksesi, poika.

XXXVIII.

Se syksy oli Kristoferille kiireinen syksy.

Ensin täytyi hänen ja Jonin lähteä tunturille — kokonaan takaisin Mydanin ylänteelle — etsimään joitakin lampaita, jotka olivat kadonneet heiltä. Ja sitten hänen täytyi lähteä myymään, ajaa satakunta eläintä kylään ja puhua kokeneesti markkinoista ja hinnoista ja osoittaa olevansa myöskin kauppias. Ja kun lokakuu tuli ja paimenrahat oli haettava, täytyi hänen taas lähteä matkaan; hän vaelsi pomon reppu olallaan ja aukaisi toisinaan pienen vihkon ja kirjoitti siihen lyijykynällä jonkin luvun ja piti kirjaa joka-ainoasta äyristä.

— Sinä tulet yksin, sanoivat ihmiset tuntien hänet ennakolta — ei kai Nils ole sairastunut?

Ja saatuaan vastauksen he panivat pöytään ruokaa ja juomaa ja pakottivat hänet istumaan vähän aikaa.

— Odota vähän, he väliin sanoivat ja toivoivat hyvää puhekumppania — sinäkö se tarjosit karhulle kahvia?

— Oh, ei se ollut mitään.

— Kyllä vain, kerrohan meille nyt —

Ei, Kristoferilla ei ollut aikaa:

— Minä lu-luulen, että se saa jäädä toiseen kertaan, Nils py-pyysi minua toimimaan nopeasti.

Syksy puhalsi hänen ylitseen, Kristofer kulki tuulessa eteenpäin kallistuneena ja näki maiseman ympärillään madaltuvan, kunnes kaikki oli yhtä tasankoa. Mäet ja kummut laskeutuivat vähitellen, lopulta hän oli ihan meren rannalla, missä talot vapisivat tuulessa ja olivat paksujen olkiturkkien peitossa. Hän tuli Viknesiin, hän tuli Grobohun — ja ellei hän muistanut jokaista taloa niin kuin pomo, olivat ne hänellä kuitenkin vihkossaan, ja hänen tarvitsi vain katsoa siitä. Gletne, Langeland, Spikka ja Fede — ne olivat kaikki yhdessä rivissä, ja lampaat ja saatavat ja omistajat myöskin. Ja kun joku oli maksanut, piirsi Kristofer kirjaan viivan ja löi sen kiinni ja sanoi:

— Ja si-sitten minun piti kertoa terveisiä Nilsiltä ja sanoa, että hän lopettaa nyt paimentamisen.

Tupa kävi silloin tavallisesti ihan hiljaiseksi.

— Sinun piti kertoa terveisiä Nilsiltä —

He kysyivät moneen kertaan, eivät voineet uskoa kuulleensa oikein.

— Kuka nyt sitten tulee paimeneksi?

Kristofer pudisti päätään.

— Minä en tiedä.

Mutta kotona Vatnessa istuivat pomo ja veli ja katsoivat ulos syksyyn, joka lankesi talon ylitse, ja keskustelivat hiljaa asioistaan ja kohtasivat välistä toistensa katseen ja koettivat nähdä toistensa mieleen.

— Sinä luulet nyt voivasi asettua kotiin, Nils?

— Voin toki, voin toki.

— Sillä sinähän tiedät, ellet voi —

— Älä ajattele sitä asiaa, olenhan sanonut.

— Ei, ei, mutta jos se on sinulle vaikeata —

— Oh, sinä tiedät, että minäkin olen jo vanha, minä voin tarvita lepoa, poika.

— Niin niin, niin niin.

Veli huokasi hiukan.

— Mitä minun pitikään sanoa, älä huoli myydä taloa — kun minä olen mennyt pois, tarkoitan.

Silmät tutkivat jälleen toisiaan, hellinä, lempeinä ja sinisinä.

— Älä sinä puhu semmoisia, sinä elät vielä kauan.

— Minä en elä kesään, Nils, ja sen tähden tahtoisin mielelläni tietää — minun olisi silloin niin hyvä olla, jos tietäisin, että sinä ottaisit talon, minä en tahtoisi valittaa mistään.

Nils katsoi ulos ikkunasta.

— Hyvä on, minä en myy taloa.

— Kiitos.

Veli huoahti taas.

— Entä Kristofer, mitä hänelle teemme?

— Oh, kyllä siihen neuvo keksitään.

— Etkö luule, että hän suostuisi jäämään tänne taloon?

— Minä en ole puhunut hänen kanssaan, mutta enpä uskoisi sitä.

— Ei, ei, niin kai se on — — mutta jospa hän haluaisi paimentaa?

— Ajattelin auttaa häntä, jos niin olisi.

— Niin niin, niin niin.

Tuokiota myöhemmin Nils käänsi päätään:

— Sinä saatat olla väsynyt, sinun pitäisi panna maata.

— Ellei aika sitten käy sinulle pitkäksi?

— Ei toki, minä voin istua hetkeksi lukemaan.

Kristofer tuli takaisin, pomo luki rahat ja silmäili hiukan tuota pikku vihkosta, sitten hän sulki kaikki erääseen lippaaseen.

— Erinomaisesti suoritettu, Kristofer, minä en olisi itsekään voinut tehdä sitä paremmin.

Pari päivää myöhemmin Kristofer istui yksin kamarissa, missä hänen tapansa oli suutaroida, paikkaillen hiukan saappaitaan — silloin tarttui joku hiljaa säppiin, pomo tuli huoneeseen ja sulki oven perässään ja istuutui rahille.

— Minulla olisi vähän puhuttavaa sinulle, ja veljeni nukkuu paraikaa tuvassa, niin että saatoin yhtä hyvin lähteä sinun luoksesi.

Kristoferin kasvoja kuumotti.

— O-ole hyvä, hän sanoi nousten seisomaan.

— Sinähän olet ymmärtänyt, Kristofer, että minulta on nyt työ lopussa. Minä en voi lähteä enää, veljeni on käynyt vanhaksi ja heikoksi — niin, olet kai nähnyt, miten hänen laitansa on. Mutta samalla minä tunnen olevani vastuussa sinusta enkä kai myöskään voi päästää sinua menemään. Sinä olet tullut minun luokseni, ja minä olen luvannut opettaa sinut, sitäpaitsi minä tunsin sinun äitisi — no niin, tahtoisin nyt kysyä: etkö ole muuttanut mieltäsi, tahdotko edelleenkin olla paimenena?

— Minä en ole mu-muuta ajatellut.

— Hyvä, nyt olemme siis selvillä siitä asiasta. No, sinä olet ollut minun palveluksessani neljä kesää, ellen väärin muista, ja käyttäytynyt kaikin puolin hyvin. Sinä veit lampaat kylään, sinä hait paimenrahat, ja kummankin sinä suoritit yksin, ja kummankin sinä suoritit erinomaisesti — — mitä sanot, etkö aloittaisi nyt omaan laskuusi?

Kristoferin sydän hytkähti, hän ei ollut odottanut kysymystä ja jäi seisomaan lattialle puolipökerryksissä.

— Se e-ei toki käy, minä o-olen liian nuori.

Pomo kumartui rahillaan eteenpäin.

— Minä en ollut sinua vanhempi, kun ryhdyin paimentamaan omaan laskuuni, mutta minä aloitin tietysti pienestä, minä aloitin sadalla lampaalla —

Kristofer katsoi häneen hämmästyneenä:

— Sadalla lampaalla, niinkö sanoit?

— Niin, ja minä olin ihan yksin koiran kanssa.

— Ja se kä-kävi?

— Se kävi oikein hyvin. Kolme tai neljä vuotta myöhemmin minulla oli viisisataa lammasta, ja minä olin suurin paimen tunturilla ja tarvitsin paimenpojan avukseni.

Kamarissa oli hetken aikaa hiljaista.

— Entä le-lehmä, oliko sinulla se?

— Minä tulin toimeen vuohilla, se kävi ihan yhtä hyvin. Ja kuitenkin me olimme kauemmin tunturilla kuin nykyisin ollaan — täyteen neljä kuukautta, Kristofer — me emme vain menneet niin ylös. Sehän ei ollut välttämätöntä, kun meillä oli niin vähän eläimiä, me emme tarvinneet niin isoja laitumia. Ja vuohenmaito on erinomaisen hyvää, kun sinä vain totut sen makuun, siinä ei ole mitään vikaa. Mutta jos sinä tahdot lehmän —

Pomo oli hyvin veitikkamaisen näköinen, — — niin ei siitäkään mikään estä, tarkoitan.

Kristofer hämmentyi ja punastui yhä enemmän.

— Ta-tarkoitatko täyttä totta, Nils?

— Minä tarkoitan, mitä sanon, Kristofer, sinä voisit tehdä sen, minkä minäkin olen tehnyt, ja aloittaa pikkuhiljaa omin neuvoin ja olla tästä lähtien oma herrasi. Sinä saat merkillistä voimaa ja tahtoa, kun tunnet seisovasi omilla jaloillasi ja olet vastuussa siitä, mitä teet, semmoinen kasvattaa sinua. Mutta ellei sinulla ole halua —

Kristofer haroi tukkaansa vapisevin, hikisin käsin.

— Jos sinä luulet, että minä voin uskaltaa.

— Uskaltaa, niinkö sanot? Se, joka meni yksinään karhua vastaan, se uskaltaa kyllä yksinään tunturille, siitä ei epäilystäkään.

Molemmat olivat vähän aikaa vaiti.

— Niin, koiria sinä saisit minulta.

Kristoferin silmät leimahtivat.

— Entä miten monta la-lammasta luulisit minun voivan ottaa?

— Sitä ei ole ihan helppo sanoa, kolme- tai neljäsataa, se riippuu monesta seikasta, siitäkin, missä saakka sinä paimentaisit. Sillä sinun pitäisi ensin lähteä tunturille katsomaan sopivaa laidunmaata —

Samassa Kristoferin mielessä välähti, ettei hänen tarvinnut etsiä, että hän jo aikoja sitten oli löytänyt laitumensa ja muisti sen ensi hetkestä asti:

Helluntaikukkula, hän ajatteli ja näki sen kohoavan silmiensä edessä ja kuuli äänen, joka kutsui yöllä, ja käsitti, että hänen kohtalollaan oli silloin ollut salainen sanoma hänelle. Se kätketty ennakkotietämys syvällä hänen sisimmässään, jota ihmiset nimittävät aavistukseksi, oli salaa säilyttänyt paikan muistissa ja oli tahtonut muistuttaa häntä siitä, kun hän tuli.

Pomo oli noussut rahilta.

— No, sillähän ei ole mitään kiirettä, Kristofer, siitä ei voi tulla mitään ennen kevättä, ajatteleppas tällä välin asiaa, kunnes pääset selvyyteen itsestäsi.

— Minä luulen, että voin vastata heti, se ei siitä mu-muutu, vaikka odottaisinkin vähän aikaa.

Kristofer katsoi pomoa silmiin, ja pomo ajatteli mielessään, että niin kaunista ja syvää katsetta hän ei ollut milloinkaan nähnyt.

— Jos on niin, että minuun luotetaan, että minä saan kootuksi lampaita, ta-tarkoitan, ja vuokratuksi sen ylänteen, jota ajattelen — niin minä yritän keväällä ja teen niin kuin sinä olet neuvonut.

Pomo tarttui hänen käteensä.

— Sinä saat vuokratuksi, mistä tahdot, Kristofer, sen päivän jälkeen, jolloin tarjosit karhulle kahvia, sen puolesta sinun ei tarvitse peljätä. Mutta sitten sinä et saa odottaa kauan, toiset voisivat näet ehtiä ennen — ota jo huomenna hevonen ja lähde heti tunturille. Nils menee sinusta takuuseen, voit sanoa.

* * * * *

Kävi niin kuin pomo oli sanonut.

Kristoferille luvattiin alue heti, kun kuultiin hänen tahdostaan, hän viipyi kuitenkin vielä tunturilla ja osoitti haluamansa laidunmaan ja sopi rajoista.

Ja kävi myöskin niin kuin veli oli sanonut.

Keväällä, vähän sen jälkeen kuin käki oli tullut, hän paneutui vuoteeseen kuolemaan ja sammui sinne mitään äännähtämättä.

XXXIX.

Ja niin Kristofer on jälleen tunturilla, paimentaa taaskin ylänteellä, mutta tällä kertaa se ei ole Mydanin ylänne, vaan Helluntaikukkula, ja järvi, joka lepää notkossa ja halkaisee maiseman kiilan tavoin, on Staalvatnet ruokoineen ja kaisloineen. Eikä hän enää ole paimenpoika, Kristofer on nyt itse pomo, ja hänellä on sekä lampaita että vuohia, kolmesataa eläintä. Vastuu tuntuu suunnattomalta, ah, miten se välistä puristaa sydäntä, hänen on pidettävä huolta toisten menestyksestä, toisten omaisuudesta, toisten tavarasta. Parasta olla varovainen, hän ajattelee ja pitää laumaa koko ajan koossa ja siirtyä hitaasti sen mukana paikasta toiseen ja lukee eläimensä joka ilta.

Alkuaikoina hän ponnistelikin ankarasti —

Nils oli lähettänyt hänen mukaansa miehen, jonka oli määrä auttaa asumuksen järjestämisessä, ja mies saikin aikaan majan — pienen kivipesän kukkulan juurelle, jossa he oleskelivat yhden viikon ajan. Mutta tuskin mies oli lähtenyt, kun puoli majaa sortui maahan, ja niin oli Kristoferin taas alettava alusta. No, hän sai sen kyllä jollakin tavoin pystyyn, mutta kun sitten alkoi sataa, kävi ilmi, että se täytyi siirtää, sen halki valui vettä, ja maapermanto tuli pehmeäksi suoksi. Nyt hän rehki kivien kimpussa vyöryttäen niitä mäkeä pitkin ja aikoen rakentaa uuden majan. Hän ei ollut harjaantunut eikä hän ollut kätevä eikä hän jaksanut nostaa kovin painavia taakkoja. Ja sade valui hänen ylitseen, tiheä, viileä kesäsade, joka kasteli hänet ihoon asti. Niinpä hänen täytyi väliaikaisesti tulla toimeen ilman majaa, kaivautua johonkin kallionkoloon koirat ympärillään ja nukkua hampaat louskuen, kunnes jälleen tuli kaunis sää ja auringonpaiste.

Maja valmistui muutamaa päivää myöhemmin, ja tällä kertaa se pysyi pystyssä kuukauden, sitten hänen oli vielä kerran siirrettävä sitä. Ja nyt hän sijoitti sen nojaamaan erääseen kivilohkareeseen, joka oli loivalla mäellä rannan puolella, ja siellä se on vielä tänäkin päivänä. Se ei ole kovin upea asunto, eikä se ollut paljon parempi ennenkään — katto ja seinät olivat kyllä tiiviit ja hän oli saanut itselleen liedenkin, mutta hänellä ei ollut ovea eikä muutakaan luukkua. Tuuli puhalsi majan läpi — oviaukosta sisään ja lieden kautta ulos — tuhka ja noki sirottui ylt'ympäri. Siitä huolimatta Kristofer oli tyytyväinen ja asui siellä koko kesän, hän asetti vain aukon kohdalle kanervalla täytetyn säkin, sitten oli kaikki kutakuinkin hyvin.

Alussa hänellä oli paimenpoika, muudan nuorukainen alhaalta laaksosta, joka oli pyytänyt päästä mukaan. Mutta poika nähtävästi ikävystyi paimentamiseen, hän kävi alakuloiseksi ja alkoi kaivata pois ja valittaa ruoan huonoutta ja terveyttään, niinpä Kristofer lopulta päästi hänet menemään. Sen sijaan hän sai järjestetyksi asiansa sillä tavoin, että Hagelandista tuli väliin ihmisiä tänne ylös tuoden mukanaan ohkoleipää ja suolaruokaa, sitten he jäivät sinne yöksi tai pariksi ja laskivat verkon järveen ja saivat kokonaisen kantamuksen kaloja, ennen kuin lähtivät. Tavallisesti he tulivat lauantai-iltana, väliaikoina hän kulki yksinään ja järjesteli eläintensä oloa mukavaksi, hänellä oli satoja tehtäviä. Hän raastoi katajia ja kanervia polttoaineiksi, hän vyörytteli kiviä kokoon lammastarhaksi — päivät päästään hän kulki ja raatoi katse maassa, mutta mieli ylöspäin suunnattuna. Ja silloin tällöin hän pysähtyi katsomaan kukkaa, joka loisti häntä kohti mäeltä, se ei tehnyt työtä, se ei ponnistellut — oh, mutta sillä oli hiljainen tehtävänsä, se hymyili itsensä ihmisten sydämiin ja täytti ne kauneudella ja valolla. Ja kotoinen tuntu humisi häntä vastaan, oli jälleen niin kuin lapsuusvuosina, hän oli nytkin hyvien ystävien parissa, jotka tunsivat hänet ja soivat hänelle hyvää.

— No, sanoi hän toisinaan ääneen, oli kuin häntä olisi huudettu.

Ja kun aurinko illalla laski, kokosi hän onnellisena laumansa ja ajoi sen hiljaa makuupaikalle ja istuutui lypsämään vuohia.

Koirat olivat asettuneet pitkäkseen mäelle, ne makasivat kuono käpälien välissä ja korvat valppaasti höröllä ja kuuntelivat suihkua, joka lankesi sankkoon ja muistutti ääneltään pitkän viilan vetäisyjä. Perhosia ja hyttysiä tanssi järven päällä, kaloja hyppi puronsuussa, taivaanvuohi määki korkealla ilmassa, missä se liiteli edestakaisin, ja suolta kuului aivan kuin ison, kalkuttavan seinäkellon ääni:

Tiktak — tiktak — tiktak — tiktak —

Kristofer saattoi unohtaa lypsyn, kädet vaipuivat syliin, katse kävi merkillisen kaukaiseksi ja lempeäksi — kesken hänen vähäisen ja köyhän työnsä oli kuin taivas olisi avautunut hänen päänsä päällä, kuin iankaikkisuus olisi laskeutunut hänen mieleensä. Hän ei istunut yksinään tunturilla, hän istui keskellä äärettömyyttä, ääretön hyvyys ympäröi häntä, ääretön hyvyys hengitti häntä kohti ja täytti hänet sanomattomalla onnella, syvällä ilolla niin kuin ei koskaan ennen. Hän ei enää istunut erillään, hän, ihminen, ei enää ollut yksin, eläimet, maan matoset, kalat, jotka hyppivät tuolla järvessä — ääretön hyvyys katsoi kaikkien puoleen, ääretön hyvyys oli olemassa kaikkia varten.

Muudan koirista nousi hitaasti ja asetti käpälänsä hänen polvelleen, se oli nälissään ja pyysi ruokaa.

Kristofer havahtui — sitten hän taputti koiraa ystävällisesti päälaelle ja lypsi loppuun niin nopeasti kuin saattoi. Siip, siip, kuului sankosta, oli kuin olisi vedelty terävällä viilalla...

Yö tuli uiden tunturin yli.

XL.

Jo ensimmäisenä kesänä, jonka vietti siellä, Kristofer ryhtyi suureen työhön, jota hän jatkoi monta vuotta.

Hän alkoi perata vuorta, polttaa rinteellä kaskea ja luoda sitä uudestaan tulella ja kuokalla ja tehdä siitä laidunta. Sillä oli rehevä kanervaturkki, jossa siellä täällä näkyi vihreitä läikkiä, nyt piti vihreän saada kasvaa ja levitä, läikkien kohdata toisensa ja keräytyä yhdeksi ainoaksi viheriäksi niityksi —

Kristofer työskenteli vähitellen ja varovasti. Hän poltti kaskeksi pieniä aloja kerrallaan ja siirsi toimintapaikkaansa sään ja tuulen mukaan, multa ei saanut vieriä pois, sen piti pysyä rinteessä kiinni, kunnes ruoho tuli ja sitoi sen uudelleen. Niinpä hän jätti viettävimpiin kohtiin sinne tänne kanervaa pitämään kiinni — ja aina välillä hän kävi paimentamassa lampaita jättäen koko työn sikseen. Sillähän ei ollut mitään kiirettä, lampaat tulivat näissäkin oloissa hyvin toimeen, hän ei myöskään tarvinnut useampia niin kauan kuin paimensi yksinään ja oli ilman paimenpoikaa kuten nyt.

Hän kävi siihen mieluimmin käsiksi illalla.

Kun tuuli oli tyyntynyt, kun lampaat olivat laskeutuneet levolle makuupaikkaan, jätti Kristofer koirat majalle ja tallusti tiehensä kirves ja kuokka kädessään. Tuokion kuluttua leimahti mäellä tuli, paksu savu vyöryi ilmaan ja asettui niin kuin pilvi vaaran yläpuolelle, kanervikko alkoi ritistä ja rätistä, punainen liekki nuoleskeli ympärille ja tarttui ahnaasti tupsuun toisensa jälkeen — sitten tuli Kristofer kuokkineen paikalle ja pakotti sen väkivalloin maahan. Hän juoksenteli sinne tänne savussa ja tallasi väliin jonkin kekäleen multaan, hänen silmiään kirveli, ja niistä valui vettä — siitä huolimatta hän viihtyi siinä. Maan tuoksu, kanervan tuoksu, savu, joka ahdisti kurkussa ja tarttui hänen vaatteisiinsa — se tuntui kaikki samalla kovin hyvältä. Hän kulki hyräillen hiljaa itsekseen ja pääsi erikoiseen, lämpimään tunnelmaan, hyvinvoinnin tunne levisi hänessä, oli kuin hän olisi kulkenut ystävällisessä unimaassa, joka kietoi hänen aistinsa sumuun, ja kuin hän olisi kyntänyt mäkeä hehkuvin auroin...

Toisinaan tuli sai yliotteen.

Maa oli kuivaa ja kanervan juuret syvät, miten Kristofer hosuikin kuokallaan tukahduttaakseen liekin, se yhä vain eteni. Itse mäki alkoi savuta, itse multa paloi ympärillä. Maanpintaan avautui hehkuvia rakoja, sihisevä liekki leimahti ilmoille — Kristoferin täytyi lähteä hakemaan vettä kostuttaakseen multaa, siitäkään ei tahtonut olla apua, vieläkin siellä hehkui ja ritisi ja savusi. Silloin hän ei uskaltanut lähteä pois, hän makasi yönsä tulta vartioiden ja nukkui yhdellä silmällä kerrallaan ja hypähti pystyyn pienimmästäkin äänestä. Saattoipa vielä aamullakin savuta, saattoi savuta monta päivää, paksua, kosteata, tukahduttavaa savua, joka tuntikausia lepäsi liikkumattomana ilmassa ja haihtui vasta, kun tuli tuulta.

Eräänä tuollaisena päivänä, jolloin mäki paraikaa savusi, tuli hänen luokseen ihmisiä, kaksi marjankerääjää korit käsissään, vanhanpuoleinen nainen ja hänen tyttärensä, kahden-, kolmentoista ikäinen tyttönen.

— Hyvää päivää, he tervehtivät, ja nainen lisäsi muutaman sanan:

— Me tulimme oikeastaan katsomaan, missä paloi, me näimme, että täältä nousi pahasti savua, ja luulimme sitä kulovalkeaksi.

Kristofer katsoi heihin epävarmasti — ei, he eivät olleet tuttuja, he olivat molemmat vieraita.

— Oh, minä vain kaskean hiukan ka-kanervaa, ajattelin hankkia itselleni vähän paremman laitumen.

Nainen silmäili hiukan ympärilleen, vai täällä hän siis oleili —

— Me olemme kuulleet puhuttavan sinusta, ymmärrätkö, niin että meitä halutti käydä sinua tervehtimässä, me olemme muuten sinun lähimmät naapurisi.

Hän katsoi Kristoferiin vaanivasti:

— Sinä et tiennyt, että sinulla on naapureita tunturilla?

— En, en tiennyt.

Ilme kävi heti huolettomaksi:

— Niin, me asumme tuolla Toftelandin ylänteellä, niukan neljännespeninkulman päässä kai, minä ja tyttäreni.

Kristofer vilkaisi tyttöön, tämä seisoi vähän kauempana äidin takana ja katsoi häneen vakavin silmin, miettivin, hiljaisin ja kirkkain, niin kuin vain lapsi voi katsoa. Hän ei juuri ollut kaunis, mutta kuitenkin —

— Te asutte ihan yksinänne?

— Niin asumme.

Äiti ei selittänyt enempää, sen sijaan hän alkoi tiedustella lampaista, montako hänellä oli, ja mitä lajia ne olivat, kieli kävi uskomattomalla nopeudella. Hän oli täynnä ylistelyjä ja imarruksia, ja kaikki, mitä Kristofer sanoi, oli oikein, ja kaikki, mitä hän teki, oli paikallaan. Sitten tuli lyhyt pysähdys.

— Mitä minun pitikään sanoa: minun olisi mentävä kylään näitä marjoja viemään, eikä tyttö jaksa niin kauas — hänhän voisi kyllä mennä kotiin, mutta sitten hänen täytyy istua siellä yksinään — eikö hän saisi jäädä tänne siksi, kunnes minä tulisin takaisin hakemaan häntä?

— Ky-kyllä, tietysti hän saa — —

Tuli hiljaisuus, kun äiti oli mennyt, Kristofer seisoi vähän aikaa katsellen lampaiden jälkeen ja tunsi olevansa kovin tottumaton ja hämillään, silmät kääntyivät taas tyttöön.

— Mi-mikä sinun ni-nimesi on?

— Lina.

— Te taisitte löytää paljon ma-marjoja?

— Kyllä, me löysimme ne, jotka sinä näit.

Hän ei osannut enää muuta kysellä, sen sijaan hän viittasi kädellään:

— Minun täytyy kai lähteä paimentamaan —

Mutta sitten hänelle selveni, ettei hän voinut lähteä tytön luota ja jättää häntä yksikseen, niinpä hän lisäsi:

— Tahdotko ehkä tulla mukaan?

Miettiväisiin silmiin tuli eloa.

— Saanko minä? tyttö sanoi ja hymyili hänelle.

— Mikset sinä sa-saisi?

— Niin, minä en ole oppinut paimentamaan.

Kaikki Kristoferin ujous oli poissa, oli kuin heistä olisi yhtäkkiä tullut hyvät ystävät.

— Minä o-opetan sinut!

Hän kulki edellä tietä näyttäen, ja tyttö seurasi hiljaa perässä. Kristofer kuuli koko ajan hänen askelensa, kuuli, miten hän kulki ja hengitti hänen takanaan, kuuli hameen laahaavan kanervikossa — pieniä, hyviä, hiljaisia ääniä, jotka pujahtivat hiljaa korvasta sisään ja ikään kuin koskettivat hänen sydäntään. Siellä ei kulkenut eläin, ei, se oli ihan toista, siellä oli pieni ihmislapsi, pieni tyttö yksinään tunturilla — hänessä heräsi hellyys.

— Minä kä-kävelen ehkä liian nopeasti?

— Et toki, kulje vain!

Tuokion kuluttua he olivat kukkulan harjalla ja katselivat Toftelandin ylännettä kohti, Kristofer oli nyt käynyt oikein puheliaaksi.

— Isäsi, missä hän on?

— Minulla ei ole isää, ne sanovat, että minä olen äpärä.