Part 13

Sitten hevosmiehet hyvästelivät ja jatkoivat matkaansa hevosten keralla, iltapäivällä menivät Jon ja Tarje. He olivat aikalailla hämillään, he olivat tavanneet sukulaisiaan ja kiiruhtivat lähtemään — voi hyvin, he sanoivat ja ojensivat hiljaa kätensä. Sitten oli vain Kristofer jäljellä, hän kulki ja vilkuili pomoon, ei tiennyt, mitä tehdä, ei tiennyt, mihin ryhtyä, hänellähän ei ollut mitään paikkaa, minne mennä. Vielä oli joitakin lampaita jäljellä, muuten olivat ha'at ja aitaukset tyhjiä, maa poljettu ja alaston ja musta. Mutta ihmisillä oli yhä kiirettä, heitä oli kokoontunut pomon ympärille puhelemaan, muutamilla oli paloviinaa, ja he olivat kohtalaisesti humalassa.

Kristofer meni lampaiden luo ja jäi katsomaan niitä miettiväisesti.

Käsi laskeutui hänen olkapäälleen.

— No niin, poika, nyt me olemme kahden jäljellä.

Pomo seisoi ihan hänen takanaan hämärässä ja katsoi häneen vaaleansinisillä silmillään.

— Sinä pysyttelet aina lampaiden luona, näen minä, niin, eikä se juuri tyhmintä olekaan, lammas voi olla viisaampi kuin ihminen.

Hän nyökkäsi päällään joukkoa kohti, joka räyhäsi ja lauloi kuorossa.

— Niin, mitä minun pitikään sanoa: tältä kesältä on nyt homma lopussa, ymmärrätkö, minä en tarvitse paimenpoikaa ennen kuin kesäkuussa tulevana vuonna, jos sinä sitten tahdot jälleen lähteä paimeneen. Siihen on runsaasti kahdeksan kuukautta, pitkä aika, Kristofer, ja paimenpojan palkka ei ole iso.

Siniset silmät katsoivat katsomistaan.

— Onko sinulla paikkaa, missä voit olla, oletko sinä ajatellut itsellesi jotakin?

Kristofer kostutti suuta kielellään.

— E-en, en ole ihan, tai kyllä minä olen a-ajatellut —

— Mutta et ole keksinyt mitään, tarkoitat, niinpä niin.

Kristofer rohkaisi mielensä.

— Niin, kun ne o-ottivat talon, muuten olisin ehkä voinut mennä kotiin.

— Minä ymmärrän hyvin.

Pomo seisoi vähän aikaa ajatuksiinsa vaipuneena.

— No niin, Kristofer, enpä sitten tiedä muuta neuvoa kuin että sinä saat jäädä minun luokseni — minä tahdon toki nukkua yöllä, minua ei huvita maata valveilla, on ikävää maata valveilla, aika matelee käsittämättömän hitaasti —

Kristofer katsoi häneen viattomasti:

— Minä luulin sinun nukkuvan hyvin?

Pomo hymyili.

— Niin, ei minulla ole mitään valittamisen syytä, mutta jos me nyt eroaisimme näin, jos minä menisin matkoihini, tarkoitan, ja jättäisin sinut tähän seisomaan — mitenkähän unen silloin kävisi? Minä tunnen Nilsin, tiedä se, hän valvoisi ja ajattelisi sinua koko yön ja miettisi, miten sinun olisi käynyt. Mahtaakohan Kristoferilla olla kattoa päänsä päällä, jospa hän näkee nälkää ja palelee — ja millainen paimen sinä oikeastaan olet, kuu saatoit sillä tavoin jättää hänet? Ei, saatpa säästää Nilsin siitä, saatpa mieluummin lähteä hänen kanssaan, kyllä me neuvot keksimme.

Kristoferin kasvot värähtelivät, hän ei antanut leikin johtaa itseään harhaan, hän käsitti heti.

— Kiitos, sanoi hän lämpimästi ja haparoi kädellään Nilsiä kohti — sinä olet vain ihan liian hy-hyvä.

— Ei mitään kiittämistä, Kristofer, minulla on kyllä työtä sinulle, ja, älä luulekaan muuta — — no, meidän täytyy lähteä, minun on vietävä nämä jäännökset kylään; minä harjoitan sivussa hiukan kauppaa, paimenen ansiot eivät näet liikoja lihota, ja syksy ja talvi ovat pitkät —

He vaelsivat hitaasti hämärän halki, eläimet olivat nälkäisiä ja nykivät suuhunsa syysheinää ja pysähtyivät joka kohdassa, missä näkivät ruohoa. Ihmeellinen, pienikumpuinen pimeä maisema lähestyi heitä joka taholta, pienet kukkulat estivät näkemästä, tammivesakko tuli ihan tielle asti, välistä oli kuin he olisivat kulkeneet jonkinlaisessa kuilussa, jonka vuori sulki syleilyynsä. Sitten se ikään kuin päästi heidät ja madaltui — ja Kristoferin ihmettelevien silmien eteen avautui laaja lakeus, joka kaukana yhtyi taivaaseen ja häipyi sinisenä sen tummaan piiriin. Se lepäsi siinä viettävin mäin ja kummuin, pelloin ja vainioin ja ruskein mätässoin, pitkiä kiviaitoja kulki sen poikki jakaen sen pitkulaisiin kaistaleisiin, pieniin nelikulmioihin niin kauas kuin hänen silmänsä kantoi. Mutta yli mäkien, yli kumpujen vaelsi illassa raskas kohu — aivan kuin avaruuden akkunasta virraten.

Nils pysähtyi käsi korvan takana.

— Kuule merta, Kristofer, tulee varmasti myrsky, meidän täytyy kulkea niin nopeasti kuin voimme ja katsoa, että saamme yöksi katon päämme päälle.

* * * * *

Viikon kuluttua he tulla rämpivät Vatneen, koko heidän matkansa ajan oli satanut, ja he olivat märkiä ihoon asti.

— Tervetuloa, kuului ovelta, veli seisoi siellä sukkasillaan, liidunvalkea pää kallellaan, pienenä ja raihnaana ja väljäihoisena.

— Olipa hyvä, että vihdoinkin tulit!

Pomo puristi lujasti hänen kättään.

— Olet ehkä odottanut?

— Niin, minusta sinä viivyit melko kauan.

Tuokion kuluttua kuului taas:

— Sinä jäät kai nyt vähäksi aikaa kotiin?

— Niin, se on aikomukseni — muuten meitä on tällä kertaa kaksi, minä otin nuorimman paimenpojan mukaani —

Veli kääntyi Kristoferiin päin, silmät siirtyivät häntä tutkimaan viisaina, arvostelevina ja valppaina.

— Hän on varmaan hyvä paimenpoika, kun et henno päästää häntä luotasi.

— Sinäpä sen sanot, sinäpä sen sanot —

Pomo rykäisi voimakkaasti.

— Mutta jos hän nyt suostuisi jäämään, mitä sinä siihen sanoisit?

Veli katsoi Kristoferiin, katse tutki häntä pohjaa myöten.

— Jos hän tahtoo olla, saa hän minun puolestani.

Niin oli Kristoferin elämä toistaiseksi turvattu eikä pomon tarvinnut maata valveilla ja kääntelehtiä vuoteessaan ja pohtia unettomana hänen kohtaloaan.

XXXIV.

Pitkä talvi, pitkä kevät —

Kristofer on sinä aikana kuljeksinut talossa ja toimitellut kaikenlaisia töitä, auttanut noita kahta vanhusta niin hyvin kuin on voinut, pilkkonut halot ulkona vajassa, ruokkinut hevosen ja lehmät, käynyt aamuisin riihessä puimassa ja vienyt sitten jyvät myllyyn. Talo ei ole aivan pieni, siellä on ollut yhtä ja toista tehtävää, työtä on riittänyt hyvin vielä yhdelle miehelle. Toisinaan hän on myöskin ollut mukana metsässä ja kokeillut hirrenajajana — sekin on käynyt laatuun. Kristofer on selvästi huomannut, että vanhukset ovat olleet tyytyväisiä, häntä on aina silloin tällöin kehaistukin:

— Oikein, Kristofer, on pomo sanonut — sinähän olet semmoinen mies, ettei maan päällä parempaa!

— Ihan niin, on veli lisännyt — olin tyytyväinen, kun sinä lopetit paimentamisen ja tulit sen sijaan Vatneen.

Mutta miten lujasti Kristofer onkin ahkeroinut ja miten hyvä hänen onkin ollut Vatnessa aika on kulunut häneltä matelemalla, päivät ovat olleet tuskallisen pitkiä, viikot toisinaan vallan loputtomia. Tunturi, ajattelee hän aamusta iltaan, povessa herää ikään kuin jano, kirvelevä kaipaus syvällä mielessä, hän antaa kirveen ja varstan vaipua maahan ja muistelee kesää ja vaipuu ajatuksiinsa ja näkee tunturin edessään kaikessa ihmeellisyydessään ja kuulee sen tuhatkielisen houkutuksen.

Kun he ensimmäisen kerran olivat kirkossa ja virsi pauhasi kupulaessa, olisi Kristofer voinut itkeä ääneen. Hän istui katsoen kuoriin päin vielä hiukan hämmentyneenä matkan vaikutelmista — sitten tulivat sävelet ja ottivat häntä kädestä ja ikään kuin nostivat hänet yläpuolelle väkijoukon, yläpuolelle kirkon ja laakson ja kaiken. Helluntaikukkula oli yhtäkkiä hänen edessään, sellaisena kuin hän oli nähnyt sen tuona aamuna — kuin aalloten valoa kohti koko maisema keräytyneenä ympärilleen, aamurusko lepäsi liekkinä harjalla, pajut nuokkuivat alhaalla varjossa, kaislat nukkuivat vedessä. Ja itse hän vaelsi kukkulaa kohti, ylös valoa kohti, oli kuin hänellä olisi ollut pyhä asia, kuin hän olisi ollut matkalla Jumalaa tapaamaan. Sävelet herättivät sen hänessä eloon, sävelet loihtivat sen hänen silmiensä eteen, oli kuin hän vieläkin olisi ollut poikanen ja maannut vuoteessaan ja pudistellut kulkusta — muisto pulppusi lähteen tavoin hänen mieleensä ja virtasi solisten sen läpi. Ruumis istui kyllä kirkon penkillä, mieli vain oli kaukana tunturilla, kanervikon ja soiden parissa, se muistutti häntä olemassaolostaan, se hengitti häntä kohti, se nousi hänen unelmiinsa ja hänen ajatuksiinsa ja veti hänet mukaansa vastustamattomalla voimalla.

Sävelet vaikenivat, yksi ja toinen ryki ja yski, Kristofer suoristi hiukan selkäänsä ja näki kuorin sukeltavan esiin, oli kuin hän olisi jollakin tavoin herännyt. Vierestä kuului samassa huokaus, pomon olkapäät liikahtivat, ja hän risti hiljaa kätensä — oli kuin hänkin olisi herännyt.

Lokakuussa he hakivat paimenrahat, niin kuin tapa oli. He kulkivat jalan talosta taloon ja haalivat palkan vaivalloisesti kokoon, kruunun joka eläimeltä. He viipyivät poissa monta päivää, he kiertelivät polkuja ja ajoteitä, vaelsivat ylös sisämaahan ja alas merelle päin — toisinaan he olivat ihan rannikolla, missä talot vapisivat tuulessa valkeita suolatahroja ruuduissaan ja paksut olkilatomukset seiniensä ulkopuolella. He kävivät Perin luona ja kävivät Paalin luona, he kävivät vanhan Øigaren muorin luona — pomolla oli kaikki päässään, ja hän muisti suorimman tien heidän luokseen, muisti, miten monta lammasta heillä oli, ja saattoi mihinkään kirjaan ja paperiin katsomatta sanoa, paljonko hänellä oli saamista. Ja jos joku pyysi lykkäystä, kun hänellä ei juuri sillä hetkellä ollut rahoja käsillä — hyvä, hän vain nyökkäsi ja painoi senkin mieleensä ja tuli uudestaan paluumatkalla ja muistutti saatavastaan vielä kerran.

He kantoivat rahoja repussa — kun ihmiset suurelta osalta maksoivat pikkurahassa, kävi se päivä päivältä raskaammaksi, kuparia ja hopeaa oli kasoittain pohjalla, ja se kilisi ja kalisi joka askelella. Niin he kulkivat hikoillen auringonpaisteessa ja katsoivat päivää, joka loisti heidän ympärillään, ja kantoivat reppua vuorotellen ja ponnistelivat kumpikin aikansa. Ja välillä he hiukan lepäsivät, pudottivat repun tienoheen, niin että rahat jysähtivät, ja asettuivat itse nurmikolle viereen. Syksy oli sinä vuonna hyvin kaunis, meri oli räiskyvän sininen, ilma kirkas ja lempeä ja hiljainen, peruna oli juuri nostettu, ylt'ympäri tuoksui tuoreelta mullalta. Ylempänä kohosi metsä kultaiselta alustalta, ja pilvet vaelsivat sen yllä niin kuin valkoiset purjeet.

Kun he eräänä tuollaisena päivänä taas kulkea laahustivat, virkahti pomo yhtäkkiä:

— Tänään on tunturilla kaunista, poika!

Kristofer havahtui.

— Minäkin ajattelin juuri tunturia.

— Orrebronin ylänne, Kristofer, ja Kjetevatnet ja Mydanin linna, antaisin vaikka mitä saadakseni tänään olla siellä ylhäällä.

Ääni värisi liikutuksesta.

— Mikään ei ole niin kuin tunturi, poika, kun kerran olet oppinut sen tuntemaan, et pääse siitä enää irti. Sinä et voi elää muualla, et voi kestää toisissa paikoissa, et voi olla ilman sitä. Kun tulet niin vanhaksi kuin minä — — minä ikävöin, ikävöin, ikävöin, Kristofer, niin että olen toisin ajoin ihan sairas enkä voi edes niellä ruokaani.

Pomo kallistui sivulle päin ja kohotti peukalolla hihnaa säästääkseen hiukan olkapäätänsä.

— Mammona ja mammonan orja, sanoi hän hiljaa.

Äkkiä hän pysähtyi keskelle tietä.

— Minä olisin tyytyväinen, minä kantaisin mieluummin täysikasvuista pässiä tunturilla kuin tätä taakkaa, jota nyt kannan!

He palasivat Simonpäiväksi, veli tuli tapansa mukaan ja hääri sukkasillaan heidän ympärillään ja koetti auttaa heitä. Kasvot olivat kovin pienet, kovin kuihtuneet, ruho kovin laiha ja kuiva ja hento, hyvät silmät katsoivat heihin huolestuneina, ikään kuin kysyen:

Jäätte kai te nyt kotiin joksikin aikaa?

Niin, Kristofer oli jälleen Vatnessa, niin hän taas liikkui vanhusten parissa ja ruokki hevosen ja lehmät ja pilkkoi halkoja vajassa ja auttoi piikaa lypsyssä ja muussa sellaisessa. Ja sitten hän istui naskali ja pikilanka kourassaan ja opetteli korjaamaan kenkiä — sitäkin täytyi paimenen osata, sekin taito oli tarpeen tunturilla — istui yksinään pienessä kamarissa ja pisteli sormiinsa ja katseli ulos mäelle, missä kaksi saarnivanhusta seisoi huokaillen ja kevättä ikävöiden. Ja sisällä tuvassa istuivat pomo ja veli ja sytyttivät tulen uuniin ja huokailivat hekin, niin, sisällä tuvassa istuivat molemmat vanhukset ja kohtasivat väliin toistensa katseen ja lukivat toistensa kaipauksen ja olivat kuin kaksi saarnivanhusta hekin. Ja talvi tuli, loputon talvi pitkine iltoineen ja äänettömine pimeineen, se ikään kuin syöksyi ulos taivaasta ja täytti avaruuden maailman ääriin asti ja sammutti valon ikuisiksi ajoiksi.

Silloin Kristoferin sydän vavahteli, silloin hänet valtasi levottomuus, kaipaus, joka painoi mielen polvilleen, se kivisti, se kalvoi hänen povessaan — silloin hän tiesi, että tunturi kutsui, että hänen laitansa oli niin kuin pomonkin, ettei hän enää koskaan pääsisi siitä irti.

XXXV.

Kevät tuli tuoden suojasään ja tuulen, purot kyntivät aurojen tavoin maata, pikkupojat laskivat mahlaa koivuista — kaikki maan nesteet liikkuivat suurella kiireellä. Kissat puhkesivat raitoihin, voikukat loistivat maassa, saarnivanhukset seisoivat talon edessä paisuvin silmuin valmiina särkemään kuoret ja päästämään ruskeat lehtikimput esiin. Kaikkialla katkottiin siteitä, maa oikoi jäseniään unen jälkeen, ikään kuin väänsi talven yltään ja lepäsi nyt valppaana ja reippaana ja nuorena. Elämä alkoi jälleen elää, luomakunta hengitti voimansa tunnossa, varsia ja korsia kohosi aurinkoa kohti, ihmiset ja muurahaiset juoksentelivat sinne tänne, ja niillä oli jos jonkinlaista kiirettä. Nuo kaksi vanhustakin, jotka istuivat tuvassa, tunsivat kevään itsessään ja tajusivat sen kuohun ja toivon.

— Jos voisin lentää, sanoi pomo eräänä aamuna, hän seisoi pihalla ja katsoi pääskysiä — nousisin heti maasta, Kristofer, ja rientäisin saman tien tunturille!

Heidän takaansa kuului hiljainen huokaus, veli oli tullut ovelle ja seisoi siinä tapansa mukaan sukkasillaan ja katsoi hänkin säätä.

— Sinä lähdet siis tänäkin vuonna?

Vielä kerran kuului hiljainen huokaus:

— Minä en voi muuta, minä en voi, poika!

Eräänä päivänä koputettiin iloisesti ovelle — Jon ja Tarje tulivat reppu seljässä, kasvot ruskeina ja sauva kädessä, kiitoksia viimeisestä ja tervetuloa! Heidän silmänsä nauroivat ja loistivat, he astuskelivat vastapohjatuissa saappaissaan kirkkain, laulavin korkoraudoin eivätkä voineet istua riemulta, eivät syödä jännitykseltä. Huomenna oli keräyspäivä, huomenna ne tulivat lampaineen, sitten vilisi eläimiä kaikkialla — he hyppivät ja loikkivat ja keinuivat jaloillaan, hei, Kristofer, miten hauskaa sitten olisi!

Hevosmiehet tulivat tunnilleen, Aasuld ja Tore, samat kuin viimeksikin — ja samana päivänä he lähtivät nousemaan laakson halki, pitkä jono ihmisiä ja eläimiä, jotka tungeksivat pelkästä innosta ja hoputtivat toisiaan eteenpäin. Hevoset, lampaat ja lehmätkin — kaikki ne tiesivät, mistä oli kysymys, muistelivat edellistä kesää ja muistivat tunturin ja olivat kuin kärsimättömiä lapsia eivätkä mielestään päässeet kyllin nopeasti eteenpäin. Paimenien täytyi pidättää niitä, vuonat eivät voineet seurata mukana — niin kävi kulku ylös Ruglandiin, mistä varsinainen karjatie alkoi.

Neljä, viisi päivää myöhemmin he näkivät Mydanin ylänteen taivasta vasten, harjalla ohut lumijuova. Sivulla vähän matkan päässä kohosi Rokken tunturista niin kuin suunnaton heinähaasia, sen takana oli Blommelin kukkula tiheää vesakkoa kasvavine rinteineen, harjalla oli valkoinen kivilohkare — valtava lammas, joka makasi siellä ja vartioi ja oli katsonut heidän jälkeensä, kun he lähtivät, ja se tuijotti heitä kohden nyt, kun he tulivat.

Ihaha, hevoset hirnuivat, ylänne levisi peninkulmaisena, ruoho nousi vihreänä lumeen asti — paimenelämä alkoi jälleen.

XXXVI.

Neljänä vuonna Kristofer oli mukana, neljä kesää hän oli paimenpoikana Nilsillä ja paimensi hänen karjaansa Mydanin ylänteellä ja seurasi häntä tunturille ja seurasi häntä takaisin, neljä täyttä kesää hän oli siellä nauttien kaikesta sydänkesän rikkaudesta ja elämästä. Ja neljä talvea hän oli Vatnessa ja kulki siellä vanhusten parissa ja oli melkein kuin talon poika, molemmat vanhukset olivat hänelle isänä.

— Sinä et saa mennä, sanoi pomo joka kerta, kun he tulivat tunturilta alas — minun pitäisi lähteä kylään myymään, minä tarvitsisin sinua vielä vähän.

Ja kun he olivat käyneet kylässä, täytyi Kristoferin edelleen jäädä heidän luokseen, tällä kertaa veli tarvitsi häntä:

— Ymmärräthän, Kristofer, hän on tottunut sinuun nyt, minä en uskalla tulla yksinäni kotiin!

Ja joka kerta Kristofer vastasi, kasvot punaisiksi sävähtäen:

— No, kun te tahdotte pitää minut, niin —

Neljä kesää ylhäällä tunturilla ja neljä talvea alhaalla laaksossa, ne eivät tosin tehneet Kristoferia kovin vanhaksi, mutta ne muuttivat häntä kuitenkin. Pitkät, rasittavat matkat lauman mukana, yöt paasien ja kallioseinämien suojassa, kun tuuli ja sade tunkeutuivat heidän kimppuunsa, niin että he maatessaan hytkyivät kuin sammakot, suuret rajuilmat tunturilla, kun myrsky lakaisi lakeuden yli, niin että maa tuntui tärisevän — kaikki se jätti jälkensä häneen. Se painoi leimansa ruumiiseen, se painoi leimansa sieluun, se toi uurteita kasvoihin ja kypsytti hänet ennen aikojaan, se suolasi hänet harmaalla aherruksellaan ja karaisi hänet, niin että hän lopulta oli kuin harmaakivi ja pystyi olemaan yhtä kärsivällinen kuin se. Kärsivällisenä kuin kivi, kärsivällisenä kuin maa, ei herrana, vaan palvelijana, palvelijana — niin Kristofer eli elämäänsä, ja niin hänestä tuli Jumalan nöyrä välikappale.

Nousumatkat varsinkin olivat raskaita.

He olivat tottumattomia kävelemään, ja ruokajärjestyksessä tapahtui muutos, maitoa aamulla, maitoa illalla — maitoa, maitoa joka-ainoalla aterialla. Tämä maidonpaljous saattoi heidät janoisiksi, he joivat tunturilla jääkylmää vettä, laskeutuivat toisinaan vatsalleen ja hörppivät solisevista puroista ja lähteistä. Ja joka vuosi he kävivät niin heikoiksi polvistaan, heti kun olivat tulleet ylös tunturille, että kulkivat hoippuen tietään ja luulivat kaatuvansa väsymyksestä, lyyhistyvänsä joka askeleella maahan. Heidän silmissään musteni, sydän jyskytti levottomasti rinnassa, he tunsivat olevansa kuihtuneita ja kuluneita, onttoja kaulasta polviin asti, he hikoilivat, he läähättivät, he ähkyivät ääneen.

— Maito sen tekee, sanoi pomo — se menee ohi kahden, kolmen päivän kuluttua.

Ja joka vuosi kävikin niin, että väsymys äkkiä katosi ruumiista. Tuli päivä, jolloin he tunsivat olevansa erinomaisen terveitä, täynnä elämää ja voimia, kuin uudestisyntyneitä ihosta ytimiin, he olivat ikään kuin saaneet uudet suonet ja uuden veren, joka kiersi niissä — uuden tahdon ja uuden hengen.

— Maito sen tekee, sanoi pomo taas, hän asteli reippaasti kuin kaksikymmenvuotias nuorukainen —

Saattoi sattua, että he tulivat liian aikaisin perille, talvi oli ehkä ollut ankara, ja kevät oli viivästynyt, he vain eivät voineet odottaa. Tunturilla oli vielä tulva-aika, purot juoksivat vuolaina jokina, porraspuut olivat menneet veden mukana, suot ja kanervikot olivat kokonaan veden peitossa — silloin he tulivat eläimineen, ja heidän piti päästä eteenpäin hinnalla millä hyvänsä. He kiertelivät itään ja kiertelivät länteen, kulkivat suurin kaarroksin, niin että tie oli kahta vertaa pitempi kuin ennen, he kulkivat selänteitä ja kallioita pitkin, ja eläimet maistelivat kanervaa ja ammuivat ja määkivät ja tahtoivat ruokaa. Mutta täytyihän heidän joskus laskeutua alaskin, ja siellä lepäsi vesi odottamassa, laajoja tulvan valtaan joutuneita alueita, joiden keskeltä koivut ja pajut kohosivat. Silloin täytyi koko joukon astua veteen, hevosten ja ihmisten ja lampaiden ja lehmien, ne kahlasivat ja loiskivat ja aivastelivat ja joutuivat yhä syvemmälle. Silloin tällöin jokin lehmä pysähtyi ja katsoi arkana ja neuvottomana ympärilleen, vesi ulottui mahaan asti, se näytti arveluttavalta — olisiko kääntyä takaisin maihin? Mutta sitten tuli paimen ja hoputti sitä eteenpäin, ei ollut aikaa harkita, se aivasti ponnekkaasti ja kahlasi edelleen, raskaasti ja hitaasti.

Pahin oli lammas parkojen laita, ne olivat niin pieniä, etteivät ylettäneet pohjaan, niiden täytyi sen sijaan ruveta uimaan, ja ne polskuttivat vedessä ohuilla tikkujaloillaan ja pysyivät pinnalla villan avulla ja pitivät päätään koholla. Eivät ne muuten niinkään huonosti uineet, kun vedessä vain ei ollut virtaa, selviytyivät ne oikein hyvin. Mutta jos niiden piti mennä puron tai muun juoksevan veden yli ja panna kova kovaa vastaan —- ei, silloin niiden jalat olivat liian hoikat, ei auttanut, vaikka ne kuinka sätkivät ja ponnistelivat, ne ajautuivat vain virran mukana ja väsyttivät itsensä turhan päiten ja pyöriskelivät vaahtolauttojen ja risujen keskellä. Paimenen täytyi pelastaa ne, ottaa yksi toisensa jälkeen kaulaimesta ja kuljettaa toiselle puolelle niin nopeasti kuin saattoi.

Eräänä keväänä oli erityisen hankalaa. He olivat saapuneet eräälle joelle parin päivämatkan päähän Ruglandista — leiripaikka oli heti toisella puolella, mutta joki oli leveä ja melko syvä. Ellei olisi ollut niin myöhäistä, olisivat he voineet ajaa eläimet veteen ja kenties päässeet suhteellisen vähillä vaivoilla, mutta nyt oli ilta tulossa ja vesi oli kylmää ja ilma tuimaa, lampaat olisivat yöllä kärsineet ankarasti ja kylmettyneet ihan jäykiksi, se olisi ollut vahinko. Niinpä he _kantoivat_ lampaat joen yli, ottivat ne kuin lapset syliinsä ja nostivat mahdollisimman korkealle ja siirsivät toinen toisilleen ojentaen joen yli. He seisoivat siinä rivissä kuusi tuntia, kahlasivat vyötäistään myöten jäisessä vedessä, neljä askelta eteenpäin ja neljä takaisin, kahlasivat siinä koko kesäyön ja kantoivat, kantoivat otsansa hiessä. Käsiä pakotti, olkapäitä pakotti, hengitys kävi puuskuttaen sisään ja ulos — pässejä ja emälampaita ja vuonia, tuhatkaksisataa eläintä kaikkiaan, niin ne pääsivät kuivin nahoin majapaikalle ja olivat tuskin kostuttaneet takajalkojaan.

Että terveys kesti, että keuhkot kestivät!

He kulkivat samoissa vaatteissa iltaan asti, mitäpä niitä kannatti vaihtaa, kaikkialla solisi vettä — pari sataa askelta edempänä oli kenties taas puro.

Samana vuonna oleskeli tunturilla karhu.

He olivat saaneet tietää siitä, ennen kuin lähtivät matkalle, ja he pitivät laumaa koossa Rokkenin kohdalla, Kristofer oli juuri keittämässä kahvia ja aikoi luikata Tarjelle, joka oleili jonkun matkan päässä — silloin maa äkkiä alkoi tömistä hänen takanaan, ja lopen säikähtäneitä eläimiä juoksi ylt'ympäri. Kristofer käänsi päätään — paksu peto tallusteli häntä kohti karvainen pentu vieressään, samassa hän tiesi, että se oli karhu. Se oli vajaan kahdenkymmenen askelen päässä, se oli tullut suoraan lammasparveen itsekään siitä tietämättä.

Kristofer nousi pystyyn, hän kuuli huutavansa lujalla äänellä. Karhukin kuuli sen ja työnsi käpälällään pennun syrjään, se näki korkean ihmisen sukeltavan äkkiä maasta ja muisti heti lapsensa. Sitten se loi Kristoferiin katseen — se oli sellainen, että hänen polvensa vapisivat, oli kuin voima olisi kokonaan kadonnut hänestä, kuin hänen ruumiissaan olisi ollut keihäs, jonka jäykkä varsi piti häntä paikoillaan. Sitten hän tunsi jossakin kohdin kipua, hänen sormiaan poltti, ja hän muisti seisovansa pannu kourassa — ja äkkiä hänet valtasi kiivas viha, hän tempasi jalkansa maasta irti ja astui muutaman askelen karhua kohden, pelon hyytäessä hänen sydäntään.

— Ole varuillasi, poika, kuului hänen takaansa.

Kristofer ei välittänyt mistään, kipu, pelko, karhun näkeminen — hänestä tuntui, että hänen täytyi saada siitä loppu, ja hän heitti pannun kaikin voimin. Pan, kuului kalliosta, tulikuuma kahvi räiskyi ylt'ympäri samassa olivat koirat paikalla ja juoksivat kohti raivokkaasti haukkuen. Karhu oli istunut kalliolla — niin kuin suunnaton emäjänis, välähti Kristoferin mielessä — nyt se laski etujalkansa maahan ja lönkytti tiehensä niin kuin ihminen nelinkontin, pentu vieressään, ja oli seuraavassa hetkessä selänteen takana.

— Hyvin tehty, Kristofer!

Pomo tuli juosten hänen luokseen ja löi häntä voimakkaasti olalle, niin että hän tunsi polviensa notkahtavan.

— Että sinussa on semmoinen sydän, sitä en olisi koskaan, koskaan uskonut!

Kristofer seisoi siinä hampaat loukkua lyöden.

— Mi-minä en tiennyt, mitä tein, minä pe-pelkäsin niin hirveästi!

— Mutta sinä heitit pannun, poika, miten uskalsitkin tehdä sen?