Part 12

— Mutta juuri senvuoksi, etten ymmärrä, en myöskään voi tuomita sitä. Ennen kuin voin tuomita jotakin asiaa, täytyy minun olla siitä perillä ja käsittää se kokonaan ja mieluimmin vielä itsekin osata tehdä sen kaltaista, silloin minä voin lausua mielipiteeni ja moittia asiaa ja löytää virheitä. Mutta tästä minä en käsitä mitään, tässä asiassa en ole viisaampi kuin lammas, joka ei tahdo alistua paimennettavaksi, vaan haluaa alati mennä omia teitään.

Tarje nöyrtyy heti, hänen hienot kasvonsa käyvät pehmeiksi ja lempeiksi.

— Minä tahtoisin vain kovin mielelläni ymmärtää.

— Minäkin tahtoisin, Tarje. Mutta kun minä en voi, kun vaikeus on liian suuri — — minusta on kuin kulkisin polkua ja siinä olisi esteenä kivi, raskas lohkare, joka on vyörynyt rinteeltä. Minä en voi järkähdyttää sitä paikaltaan, minun täytyy Jumalan nimessä antaa sen olla, saan luvan kiertää ulkopuolelta. On parempi minulle, että väistyn syrjään ja kierrän ja pääsen perille, kuin että jäisin tappelemaan kiven kanssa ja antaisin sen siten pidättää minua. On parempi niin minulle itselleni kuin lampaillekin, että annan kiven olla siinä, missä on, ja etsin sen sijaan tunturiruohoa ja asetun sellaiseen paikkaan, että lampaat saavat ruokaa.

Hymy on jälleen ilmestynyt Jonin kasvoille, hän istuu pää kallellaan ja suun vaiheilla veitikkamainen ilme ja on sen näköinen kuin miettisi jotakin kepposta, silmät eivät hetkeksikään väisty pomosta. Tuokion kuluttua hän nousee ja hakee jotakin paaden alta — hatun, joka on reunojaan myöten täynnä muuraimia.

— Olkaa hyvät, jos tahdotte.

Kuu on noussut tunturin yläpuolelle — on kuin pimeys olisi valunut pois, kuin ajan vesi olisi kääntynyt ja virtaisi hiljaa takaisin itseensä. Sen tilalle kohoaa hopea-aalto, valovirta vyöryy tähtiä kohti ja upottaa ne lumenkylmään syliinsä. Rajat kasvavat, ääriviivat häipyvät, rauha ja etäisyys astuvat maan päälle — hiljaisuus vallitsee idästä länteen, taivaankappaleesta taivaankappaleeseen, pimeyden ajattomiin kuiluihin asti. Iankaikkisuus hengittää maahan ja koskettaa sitä salaisuudellaan —

Kristofer istuu, ja hänen on hyvä olla.

Silloin tällöin hän kohottaa katseensa ja katsoo hellästi tovereihinsa: Jon ja Tarje ovat siinä niin nuorina ja silmät toivoa loistaen ja pomo, joka istuu kiveen nojaten, vuosien merkitsemänä, ryppyisenä ja kuluneena — valkohapsinen vanhus, ikään kuin elämän itsensä siunaama. He istuvat ja syövät muuraimia, hattu on maassa, tavan takaa joku heistä ojentaa kätensä ja täyttää sen nuotion valossa — kun hän jälleen vetää sen puoleensa, on kuin se olisi täynnä hehkuvia hiiliä.

Kristoferkin syö.

Suon keltainen, lasimainen hedelmä — jokainen marja sulaa suussa ja täyttää sen hapahkolla mehullaan. Pienen pienessä verhiössään se on kuin rykelmä helmiä, kesä on täyttänyt ne taikavoimallaan, kaikki tunturin ja suon nesteet paisuvat niiden särkyvän kuoren alla.

Tist, kuuluu kanervikosta, kirvinen siellä uneksii matkastaan — se puhuu unissaan ja herättää itsensä.

XXX.

Nyt on paimentaminen tältä vuodelta lopussa, nyt he ovat kaikki kotimatkalla, ihmiset ja eläimet vilisevässä jonossa, hevoset selkätaakkoineen, lehmät pitkine ja leveine vatsoineen ja riippuvine utareineen, jotka laahaavat kanervikossa, ja lampaita ryhmittäin sekä edellä että jäljessä. Mydanin ylänne jää taakse tyhjine leireineen ja paljaiksi kaluttuine laitumineen, märkine, nuokkuvine niittyvilloineen ja sara- ja ukonpartamättäineen. Rokken kohottaa lakensa taivasta kohti, se on niin kuin suunnaton heinähaasia, joka on seisonut siinä tuhansia vuosia ja käynyt harmaaksi pelkästä ikävästä, sen takana on Blommelin kukkula tiheine kataja- ja pajuvesakkoineen. Harjalla on valkoinen siirtolohkare, valtava lammas, joka on asettunut tähystelemään ja katsoo lauman jälkeen kokonaisen päivän...

Kotikylästä on tullut kaksi miestä, Aasuld Smedland ja Tore Fidjene, he ovat tulleet hoitamaan hevosia, he saapuvat tarkalleen samana päivänä joka vuosi ja auttavat paimenta tavaroitten kuormituksessa ja kuljetuksessa. Niin he kulkevat siinä neljään mieheen ja ajavat laumaa hitaasti tunturin poikki, ajavat ja lepäävät ja ajavat taas. Meno on otettava rauhallisesti, täytyy tuumia yksinkertaisesti ja sievästi — ellen tule tänään, tulen huomenna, eläimillä pitää olla aikaa syödä ja vähän levähtää matkalla. Ne ovat kyllä kesän kuluessa käyneet voimakkaiksi ja vikkeliksi, mutta ne eivät kaikki ole yhtä voimakkaita, eivät kaikki yhtä vikkeliä, toiset ovat myöskin laiskempia kuin toiset ja tallustavat eteenpäin hitaasti ja vastahakoisesti. On kuin ne viivyttelisivät joka paikassa, kuin tahtoisivat alati hengähtää, minkä tähden niiden on muutettava, ne ehkä ajattelevat, eikö niiden ole hyvä siellä, missä ovat. Hei, paimenpojat laukkaavat ylt'ympäri koirat takanaan ja huutavat ja huhuilevat ja ikään kuin kehoittelevat niitä, katsokaakin, että lähdette heti! Nuoret lampaat ovat myöskin vähemmän kestäviä ja väsyvät helpommin kuin vanhemmat — niin lauma vähitellen jakautuu, syntyy etujoukko, joka alati on johdossa ja aika ajoin ihan näkymättömissä, ja takajoukko, joka viivyttelee ja jää jälkeen ja on vaikea ja raskas saada liikkeelle. Kenties ne joutuvat toisistaan erilleen ja kohtaavat uudelleen vasta myöhään illalla. Etujoukko on saapunut pienelle kivimajalle, jossa heidän tapansa on yöpyä, nuotio roihuaa jo pimeässä — — kop, kop, takajoukko tulee perässä, sitten ne taas sulautuvat yhteen.

Ja niin he etenevät tunturia pitkin runsaan peninkulman tai kaksi päivässä, millainen tie ja maasto kulloinkin on, vaeltavat hitaasti majapaikasta toiseen tiukujen kilistessä ja koirien haukkuessa. On kuin pieni kansa olisi vaeltamassa, matalakasvuinen, nelijalkainen ja paksuja turkkeja käyttävä, harmaita, mustia, valkeita ja sinisiä, ja siellä täällä astuu jättiläinen pitkin, hoikin hämähäkinjaloin ja ohjaa niitä hitaasti päämäärää kohti ja katsoo, että kaikki käy hyvin.

XXXI.

Staale on vielä tunturilla, mutta Per Syrdalen on lähtenyt. Hän on hiukan heidän edellään, noin kolme tai neljä päivämatkaa, Aasuld ja Tore kohtasivat hänet Hjortlandissa, isäntä itse oli pysähdyttänyt hänet, ruohorahoista oli kysymys. Isäntä seisoi eukkonsa ja poikiensa kanssa pihalla ja sulki tien Per Syrdalenilta, jonka oli mentävä siitä läpi, Aasuld ja Tore nauravat ja kertovat ja lyövät reisiinsä ja nauravat taas.

— Voi armias aika, he sanovat — sitä oli hauska kuulla, poika!

Per oli ollut kelpo lailla harmissaan ja riidellyt kuin rajuilma ja sadatellut ja soittanut suutaan, hän tahtoi tapansa mukaan tinkiä lukumäärästä ja päästä niin halvalla kuin mahdollista. Tässä hän tuli kahdeksansataa eläintä mukanaan, ja sitten hänen pitäisi maksaa tuhannesta? Laske, sanoi isäntä vain ja oli yhtä kiukkuinen. Ei, Perillä ei ollut aikaa, Perin täytyi päästä heti läpi, se oli hänelle äärettömän tärkeätä, oli jo myöhäistä ja —

— Laske, sanoi isäntä uudelleen.

Sitten he olivat alkaneet laskea. Isäntä ja eukko väistyivät vähän, niin että lampaat juuri pääsivät kulkemaan välistä, Per laski niin nopeasti kuin saattoi, ja muudan paimenpojista piirsi tikulla loven maahan joka tusinalta. Sitten heidän piti lukea lovet ja laskea, paljonko niitä kaiken kaikkiaan oli — niin kuin lampaita laskettaessa tehdään. No niin, lampaita pujahteli läpi, ja paimenpoika piirteli — mutta sitten eukko äkkiä huutaa:

— Sinä piirrät samaa lovea, senkin kettu!

Aasuld ja Tore ihan hirnuvat, hei, poika, miten hauskaa se oli:

Per hyppi ja loikki vihasta, mutta miten hän hyppikin ja miten hän potkikin, putosi hän aina samaan paikkaan, eikä hänen auttanut muu kuin pysyä siinä. Isäntä ja eukko ja heidän poikansa — se oli kuin puskemista kovaan vuoreen.

— Oikeus kuin oikeus, karjui Per, niin kuin tapansa oli.

— Aivan niin, vastasi isäntä — ja sen vuoksi laskemme vielä kerran!

Ja Perin täytyi antautua, ja he löysivät uuden tikun ja alkoivat laskea uudelleen. Mutta tällä kertaa isäntä piirsi merkit, ja kun he olivat suorittaneet yhteenlaskun, ei lampaita ollut kahdeksansataa, niin kuin Per oli ilmoittanut, eikä tuhat, niin kuin isäntä luuli, vaan lähes tuhatneljäsataa, ja Perin täytyi maksaa joka-ainoasta.

Miehet pitävät hauskaa siinä kulkiessaan. Oikeus kuin oikeus, he sanovat matkien Periä ja ovat pelkkää nuoruutta ja iloa, siinä hänelle kävi niin kuin tahtoi, siinä se poika sai oikeutta, jota aamusta iltaan kärttää —

* * * * *

He laskeutuvat tunturia pitkin, ihmiset ja eläimet pitkässä jonossa. Korkoraudat kilahtelevat kallioon, hoikat jalat tepastelevat ja tömistävät, tunturilta ikään kuin kohoaa tuuli, pauhu, jonka sorkkien kopina, kihisevä hälinä ja kiireiset pikkuäänet synnyttävät. Varpuja taittuu ja oksia murtuu, kiviä vierii ja risuja ritisee, kuuluu eläinten ääniä ja ihmispuhetta —-ikuinen levottomuus ja tohina joukon päästä toiseen. Rokken on aikoja sitten kadonnut näkyvistä, Blommelin kukkula kuin vajonnut maan alle, askel askelelta he vaeltavat eteenpäin, kyynär kyynärältä — peninkulma peninkulmalta he jättävät taakseen kallioita ja soita. Väliin he tulevat jollekin korkealle selänteelle ja näkevät kauas tunturin yli:

Kaikkialla loistaa ja kimaltelee, lammikolta, lampia ja solisevia puroja, karumpana sinessä ehkä hopeakieli, joka näyttää värisevän auringossa — Herra ties, mikä järvi se on! Pyyh, tunturikurmitsa valittaa suolla, se istuu ruskealla mättäällään ja puhaltaa ohueen huiluunsa — pehmeä, täyteläinen, sointuva sävel, jossa on koko syksyn alakuloinen kauneus, sen syvä kaipaus ja lempeä rauha.

Ja taas he vaeltavat, ihmiset ja eläimet, kulkea tallustelevat tunturia pitkin — hevoset ja hevosmiehet etunenässä ja paimenet ja lehmät ja lampaat perässä, koirien keikkuessa joka puolella. Silloin tällöin jokin eläin äännähtää, se on väsynyt kulkemaan, uupunut kuin sotamies raskaassa marssissa — eivätkö toisetkin ole väsyneitä? Olemme, olemme, vastataan ympäriltä, laumasta kohoaa moniääninen kuoro, karkeita bassoja ja hentoja tenoreja, me emme enää suuria jaksa! Muudan käheä ruotimuori puuttuu puheeseen, sen ääni värisee huolesta, ja se venyttää rukoilevasti puhettaan, oi hyvä Jumala, se ikään kuin sanoo ja tekeytyy niin vanhaksi ja raihnaiseksi kuin voi, voi selkääni, voi sää-ä-ä-ääriäni, voi hy-y-y-yvät ystävät, levätään vähän tä-ä-ä-ässä!

Rauhattomuus leviää, häly kasvaa — mutta keskellä rauhattomuutta, keskellä nielua astelee iso, vaaleansininen emälammas, jolla on kaulassaan helisevä kulkunen, ja käskee järjestykseen ja kehoittaa levollisuuteen. Se kulkee siinä niin vakaana ja arvokkaana, niin tanakkana ja koko olemukseltaan itsetietoisena jonkinlainen rumpali rumpuineen ja palikkoineen — ja kulkunen soi ja kutsuu ja laulaa kirkkaalla, hopeankirkkaalla äänellään ja vetää tiheän jonon mukaansa. Kuule, mäeltä kuuluu kiinteää poljentaa, typyhäntälampaita sieltä tulee lyhyin hännin ja pienin korvin, karkeita talonpoikaiseläimiä, maan ikivanhan karjanhoidon vahvistamia ja karaisemia. Herra tietää, ettei sellaisessa ole mitään katselemista, sen villa on kankeaa ja takkuista, se on kuin kanervamätäs, koko eläin, mutta se on ollut köyhän miehen rikkautena ja on vaatettanut ja elättänyt häntä satoja vuosia. Se kulkee tuossa uskollisena palvelijana, köyhyyden ja ankarien elinehtojen merkitsemänä, kotilieden kärsivällisenä orjana — — ja paimenpoika harppailee vieressä ja kuuntelee tiukua silmät säihkyen eikä väsy tuijottamaan lampaaseen, ei kyllästy näkemään ja kuulemaan.

Myöhemmin päivällä he lepäävät hiukan, eläimet ja ihmiset paneutuvat pitkäkseen ja torkkuvat tunnin tai pari. Ilmassa on hiljaista, tunturilla on hiljaista — sitten lankeaa varjo äänettömästi maahan, kanahaukka liitelee auringonpaisteessa pyrstö jäykkänä kuin peräsin ja katsoo allaan näkyviä eläimiä. Se tekee sinessä laajan kaaren ja tarkastaa joka-ainoan — liian isoja, liian paksuja kaikki — se purjehtii eteenpäin halki hiljaisuuden, yli lakeuden, niin kauas kuin pääsee...

Mutta matka on pitkä ja aika niukka. Täytyy ennättää jakopaikalle, jonne lampaiden omistajat tulevat — täytyy olla perillä jakopäivänä, kuten paimenet sitä nimittävät, niin ettei omistajain tarvitse odottaa, vaan saavat eläimensä heti. Niin makealta ja hyvältä kuin tuntuukin maata, niin kankeat ja jäykät kuin jalat ovatkin — tuokion kuluttua kulkue on jälleen liikkeellä, ja ihmiset ja eläimet matelevat edelleen ja jättävät taas kappaleen tunturia taakseen ja pääsevät taas kappaleen matkaa eteenpäin. Sitten nostavat hevoset päätään ja hirnuvat, ensimmäinen uudisviljelys tulee näkyviin, ensimmäinen tunturitalo sukeltaa esiin, pieni ja alaston ja matalaullakkoinen, siellä on turvekasoja nurmikolla kuivamassa ja kanervikossa pieniä poltettuja ruutuja. Tuolla viittoo joku mies kädellään, siellä on tunturitalonpoika polvillaan suossa ja kaivaa ja ponnistelee henkensä edestä, siellä hän on vuodet läpeensä ja taistelee köyhyyttä vastaan aamusta iltaan ja koettaa elättää itsensä ja perheensä ja hankkia heille lämmintä ja ruokaa ja vaatteita. Puolen vuotta hän seisoo tuolla maassa — jonkinlainen kaksijalkainen ojamyyrä — ja elää elämänsä kärsivällisesti loppuun, karvaan, katkeran, ilottoman elämänsä. Kristofer heiluttaa vastaukseksi lakkiaan, ja talonpoika seisoo ojassa lapioonsa nojaten, pienenä ja köyhänä ja harmaana, ja katsoo laumaa ja hengähtää hetken. Siinäpä komeita eläimiä, hän ehkä ajattelee, kunpa olisi kymmenen, kaksitoista sellaista — kunpa saisi valita vapaasti laumasta!

Sitten hän huoahtaa ja sylkäisee kouriinsa ja kumartuu jälleen työhönsä.

XXXII.

Sinä iltana he tulivat suurelle kanervakukkulalle. Kristofer muisti sen läpi elämänsä.

Sillä kohdin oli laakso, joka jakoi tunturin kahtia, ja laaksossa oli järvi suhisevine rantakaisloineen ja pienen pienine saarineen, joilla kasvoi kanervaa ja mäntyjä, He olivat tehneet tulen rannalle ja lypsäneet lehmät ja aterioineet, sitten he olivat käyneet pitkäkseen maahan, kaivautuneet jänisten tavoin kanervikkoon sarkanuttuja peittoinaan ja nukkuneet melkein heti.

Keskellä yötä Kristofer heräsi, oli kuin hän olisi ollut kaukana poissa ja palannut äkkinykäyksellä itseensä. Niin, hän sanoi ja avasi silmänsä ja huomasi yhtäkkiä olevansa maassa, kanervakukkula päänsä päällä ja järven kiila jalkainsa juuressa. Oli alakuun aika ja kuutamo — taivaalta lankesi vinosti valo, joka sekunnin murto-osassa ikään kuin paljasti olevaisen ihmeet ja näytti hänelle esineiden omat kasvot, ennen kuin ne ehtivät kätkeytyä häneltä. Oli kuin ovi olisi ollut raollaan jossakin, kuin hän aivan odottamatta olisi päässyt katsomaan jostakin aukosta ja olisi nähnyt kaiken sellaisena kuin se todella oli. Silmänräpäys vain — sitten oli kaikki ohi, sitten Kristofer istui valveilla kanervikossa, sokeana olentona niin kuin tuhannet muut, niin kuin Tarje ja Jon tuossa, niin kuin hevoset ja lehmät ja lampaatkin. Tuon vaaksanmittaisen ajan hän tiesi järkähtämättömän varmasti, että kukkula oli kutsunut häntä, sillä hetkellä se oli luonnollista, hän ymmärsi sen eikä ihmetellyt, kukkula ei ollut vain kukkula, mikään ei ollut vain oma itsensä, vaan jäsen ja välikappale, kuuluen ikuiseen ja erottamattomaan yhteyteen. Vain silmänräpäys — sitten ovi sulkeutui, sitten Kristofer istui ikään kuin ulkopuolella ja katsoi ympärilleen ihmettelevin silmin eikä käsittänyt, mikä hänen oli, eikä voinut sitä sanoin selittää. Oli kuin hänen aistinsa olisivat surkastuneet, hän oli voimattomana omassa itsessään, omassa karkeassa lihassaan eikä voinut murtautua sen läpi eikä poistaa sen esteitä ja rajoja. Jäljellä oli vain hämärä muisto, sumea vaikutelma, epäselvä tunto. Tällä paikalla oli hänelle jotakin asiaa, se oli ikään kuin kajonnut hänen kohtaloonsa, mutissut ihmeellisen sanan hänen korvaansa, hämärän sanan tulevaisuuden kirjasta.

Pomo herätti hänet aikaisin aamulla, järvi nukkui vielä laaksossa, kaislikko kaarsi sitä nuokkuvin töyhdöin, ruoho ja kukat torkkuivat ympärillä. Vain kanervakukkula oli valveilla, se kohotti punaisen tuliharjan taivasta kohti ja hehkui hiljaa ja suloisesti aamuruskossa, oli kuin se olisi liekehtinyt, kuin se olisi seisonut siinä hiljaa rukoillen, aamun ihmeen hurmaamana, ylevässä ja sulkeutuneessa rauhassa. Kristofer katsoi hämmästyneenä ympärilleen, tuo hämärä tunto heräsi jälleen eloon hänen sisimmässään, istuessaan siinä lypsämässä hänestä tuntui kuin hän ei saisi häiritä, kuin paikka jollakin tavalla olisi pyhä.

Kun Jon vähän aikaa sen jälkeen meni ohi sankkoa kantaen, kohotti Kristofer katseensa ja kysyi:

— Mikä tuon ylänteen nimi on?

— Helluntaikukkulaksi sitä tavallisesti sanotaan.

Helluntaikukkula, ajatteli Kristofer, nimi otti häntä hiljaa kädestä ja vei hänet ajassa taaksepäin, kaukaiseen ja kadonneeseen maahan...

Vähän myöhemmin he olivat taas matkalla, hevoset astuskelivat etunenässä huojuvat taakat seljässään, korkeat, pyöreät, komeat eläimet, jotka kohosivat paljon yläpuolelle pääjoukon ja korskuivat kulkiessaan voimansa tunnossa. Ne astuivat kuin päälliköt kulkueen edellä, takana tulivat rahvaanmiehet pieninä ja harmaina, tuli yhteinen kansa taapertaen niiden perässä, sarkapukuisena, köyräniskaisena, matalajalkaisena ja sipsuttavin askelin. Kristofer käänsi päätään — kukkula hehkui juureen asti, aamurusko oli astunut alas, Jumala itse oli vaaralla ja katseli heräävää maata. Hevoset hirnuivat taas, se kuulosti välkkyviltä torventoitauksilta, jotka kaikuivat helisten kirkkaassa aamussa, ne nostivat kasteisia päitään ja antoivat niiden taas vaipua raskaasti huoaten. Jonkin matkan päässä pyrähti kanervikosta sininen urosteeri — silloin Kristofer käänsi päätään ja katsoi taakseen vielä kerran. Helluntaikukkula hehkui yhä, yhä hän tunsi pyhän mielessään ja tajusi olevansa salaisesti sidottu paikkaan itsekään sitä käsittämättä.

Samana päivänä he tulivat alas laaksoon.

He olivat vaeltaneet pitkin Noitatunturia, missä Kristofer poikavuosinaan kohtasi lauman ensimmäisen kerran, se lepäsi tuolla siirtolohkareineen ja loi varjon kanervikkoon, ilta oli taas tulossa. Muisto kävi jälleen eläväksi hänen mielessään, kuvia ja sanoja sukelsi esiin — hän seisoi alhaalla suolla puolukkakori kädessään ja tuijotti lumottuna selänteelle ja näki eläinten vilisevän näkyviin. Äiti seisoi vähän syrjempänä, Kristofer ei voinut nähdä hänen kasvojaan, äiti oli pannut puolukkakorin maahan ja seisoi puoliksi selin häneen.

Sinun olisi pitänyt ottaa hänet, äiti!

Hän kuuli oman innokkaan äänensä ja näki äitinsä punastuvat kasvot, kun hän kumartui korinsa puoleen, oli kuin tuo punastus olisi ollut heijastusta korista — kuin punaiset marjat olisivat lainanneet sen runsaudestaan.

Rakas äiti, sanoi hän itsekseen, hänet valtasi kummallinen häveliäisyys, oli kuin hän olisi muistellut jotakin, joka hänen olisi pitänyt aikoja sitten unohtaa.

Tuokiota myöhemmin he olivat Hjortlandissa. Ruohorahat, ajatteli Kristofer, hän näki isännän tulevan talosta, nyt alkoi varmaan riita ja rettelöinti. Mutta ei, isäntä oli lempeä ja ystävällinen, ei puhettakaan rahoista Nilsiltä:

— Minun piti sanoa terveisiä Periltä, virkkoi hän puristaen hilpeästi pomon kättä ja iski silmää — hän meni ohi muutama päivä sitten ja maksoi saman tien sinun puolestasi, niin ettei sinun tarvitse pysähtyä täällä!

Pomo oli yhtä leikkisällä tuulella ja löi isäntää olkapäälle:

— Saatpa kertoa terveiseni ja kiitokseni, muuten tämä on ihan liian hullua!

— Ei mikään ole toki niin hullua, ettei siitä ole jollekin hyötyä —

Sitten he eivät pääse pitemmälle metsän vuoksi, mäntyjä ja kuusia kasvaa suoraan edessä ja pakottaa heidät kääntymään alas kylään päin. Vähän ajan kuluttua tuli laakso näkyviin tummana ja häilyvin suo-usvin, pieniä talorykelmiä sukelsi esiin, pimeästä kuului lasten huutoa ja laulua, ensimmäiset valot pilkottivat sumusta unisesti väreillen — Rugland laveine vainioineen ja suurine, vieraanvaraisine huoneineen, läävineen ja talleineen ja karjahakoineen, sekä ihmiset että eläimet saivat siellä kunnollisen katon päänsä päälle.

Heidän takanaan ylenee rinne jäykin seinämin ja huimaavin jyrkäntein. He pääsevät kulkemaan erästä rotkoa myöten ja tulevat rymisten suoraan taloa kohti.

Veräjän saranat narisevat —

— Tervetuloa, sanoo joku — hauska nähdä sinua!

Heidän yläpuolellaan lepää tunturi illassa niin kuin suunnaton varjo, niin kuin ihmeellinen, kaukainen uni.

XXXIII.

Jakopäivä on ohi, lauma on pirstottu ja hajoitettu ja kadonnut, omistajat ovat tulleet paikalle ja poimineet eläimen toisensa jälkeen itselleen — sulloneet ne yhteen pieniin aitauksiin ja vihdoin vieneet kukin taholleen. Mustanaamat ja sheviotit ja typyhäntälampaat, vähitellen niistä on saatu selvä, toinen toisensa jälkeen ne on kuljetettu lammaslaumasta pois ja koottu pieniin aitauksiin. Kovat kourat ovat tarttuneet villaan ja laahanneet toisen toisensa jälkeen pois — seiso siinä, kunnes luku on täysi! Se on ollut kuin markkinapaikka, ihmisiä on tullut ja mennyt, kaikenlaista kansaa on tungeksinut, rahalla varustautuneita ostajia, kulkukauppiaita, kellonvaihtajia —ja Per Syrdalen etsi tietysti vaihtomahdollisuuksia silmät pystyssä ja nenä ikään kuin kynnellisenä. Ja keskellä melua ja tohinaa ja hälinää ovat lampaat seisoneet ja odottaneet ja käyneet yhä enemmän pyörälle päästään, tietämättä, mitä tehdä, ja käsittämättä, mitä tämä kaikki merkitsi. Ja tavan takaa ne ovat muistelleet ylänteitä, soita, kanervikkoa ja tunturiruohoa, tunturiruohoa — ja sitten ne ovat tunteneet olevansa nälkäisiä, voi miten nälkäisiä ja raihnaita ja kuluneita, ja nuuskineet maata ja ynisseet ja itkeneet epätoivosta ja surusta. Niiden valitus kuulosti niin alakuloiselta ja lohduttomalta, oli kuin lampaat olisivat rukoilleet, ne ovat seisoneet ja katsoneet aidan yli — paimen, eikö paimen mahda tulla? Ei, paimen ei tule, vieras tulee sen sijaan ja tarttuu siihen raaoin käsin ja vetää sen kovakouraisesti pois. Tänään on vain outoja, melua ja kiirettä kaikkialla, kaikki on toisin kuin ennen, joka suhteessa kerrassaan murheellisesti...

Kristoferistakin on tuntunut siltä, hän on koko päivän käyskennellyt edestakaisin jäsenissään merkillinen levottomuus ja seurannut mellakkaa raskain silmin ja katsellut tapausten kulkua mieli raskaana. Nyt hän istuu kivellä tuijottaen erään sinisen lampaan jälkeen, jota ne juuri vievät pois, se näyttää menevän niin vastahakoisesti, niin hyljättynä ja alakuloisena, että tuntuu oikein surkealta. Kun hän aamulla otti tiuvun sen kaulasta, täytyi hänen silittää sen selkää, oli kuin hän olisi pettänyt sen jollakin tavoin, luovuttanut sen vieraisiin käsiin, jättänyt sen kovan kohtalon kouriin — se oli katkera hetki. Ja tuolla lammas nyt taapertaa tiehensä, hänen ystävänsä, hänen kesäinen ylpeytensä tunturilla, ja Herra tietää, mitä siitä tulee ja minne se joutuu.

He tulivat aamulla Vatneen, missä pomon koti oli, sinne he jättivät lehmät ja hevosten kuormat, pieni sinisilmäinen äijä oli pihalla ja otti ne vastaan. Oli helppo nähdä, että siinä oli veli, hän oli vain paljon vanhempi, iho oli ikään kuin löyhemmällä ja syvemmissä rypyissä ja laskoksissa, ja tukka oli pitempi ja valkeampi. He puhuivat vähän aikaa yhtä ja toista, sitten veli ikään kuin huokasi:

— Minä käyn nyt vanhaksi, poika, olisi selvintä, että sinä lopettaisit paimentamisen!

Pomo pudisti päätään.

— Minä en voi lopettaa.

— Et, et, sanoi veli hiljaa — niin kai se on. Sinä näyt saaneen uuden paimenpojan?

— Niin, se on muudan, jonka minä tunsin ennestään, olen luvannut opettaa hänet.

Veli ojensi kätensä.

— Et kai viivy kauan poissa?

— Aion tulla takaisin ensi viikolla, minun täytyy vain pikimmältään käydä kylässä.

— Tervetuloa sitten!