Part 15

— Huh, puuskautti hän ilmaan, hänen polvensa olivat pettää.

— Kuka niin sanoo?

— Siellä laaksossa ne sanovat, ja äitikin sanoo niin.

— Mutta Herran nimessä, miten sinun ä-äitisi voi semmoista puhua?

— En tiedä.

Hän ei tiennyt sitä, hän ei ollut lainkaan selvillä elämästä, huomasi vain, että jotakin oli hullusti, ja sitten hän oli niin pieni ja hento, Kristoferista tuntui, että hän olisi voinut puhaltaa hänet pois —

— Sinun ei kai ole hy-hyvä olla?

— On kyllä, hyvä minun on.

Sinä pikkuinen mato, Kristofer ajatteli ja katsoi Toftelandin ylännettä kohti, joka lepäsi tuolla paljaana ja harmaana auringonpaisteessa, peninkulman päässä kylästä tai enemmänkin, mitäpä hyvää sinulla saattaa olla? Nuo pari sanaa ja äänensävy — Kristofer näki mielessään tytön kulkevan yksinään ja odottelevan äitiään puolen päivää, kulkevan siellä ilman minkäänlaisen elollisen olennon seuraa ja kestävän kuitenkin. Väliin hän leikki vähän palikalla, sitoi ehkä jonkun rievun sen ylle ja loi siten itselleen nuken ja lauloi ja hyssytteli ja hankki siitä vähäisen ilonsa. Köyhä Kristofer, joka seisoi siinä, hän häpesi itseään, tunsi itsensä hävettävän rikkaaksi, hänestä tuntui, että hänen piti tehdä jotakin hyvää, antaa tytölle jotakin, mitä tahansa, ottaa suuresta ylellisyydestään ja jakaa Linan kanssa ja nähdä hänen iloitsevan.

— Tule, niin lähdemme lypsämään, hän sanoi — sinä saat juoda niin paljon kuin tahdot!

Äiti tuli vasta myöhään illalla, he olivat sillä välin paimentaneet eläimiä ja istuivat nyt puhellen majan ulkopuolella ja katselivat kaloja, jotka polskuttelivat puronsuussa, ja kuuntelivat hyttysiä, jotka surisivat ja lauloivat.

— Näen kai sinut uudelleen, oli Kristofer kysynyt yrittäen laskea hiukan leikkiä — minulla ei ole paimenpoikaa, tiedätkö sen?

— Oh, kyllä me tapaamme.

— Sitten minä voisin ottaa vähän enemmän eläimiä, minullahan on laidunta jos kuinka. Ja sitten minä ostaisin yhden vuohen lisää.

Tyttö katsoi häneen epävarmasti:

— Mutta eikö sinulla ole tarpeeksi vuohia?

— On kyllä, mutta kun minä saisin paimenpojan, pitäisi minun näet saada enemmän maitoa.

Silmät loistivat riemusta.

— Kun äiti vain päästäisi minut!

— Eikö sinun äitisi päästäisi?

— Äiti tahtoo, että minä lähtisin vieraitten ihmisten palvelukseen, että minun pitäisi hankkia paikka laaksossa, niin, ei siitä juuri nyt tule —

Silloin täytyi Kristoferin tehdä niin kuin pomo teki ja taputtaa tyttöä hiukan olalle.

— Sinä pikku raukka!

Hän katsoi heidän jälkeensä, kun he menivät, äiti astuskeli hiukan kumarassa edellä seljässään suuri mytty, hän oli ollut tekemässä kauppoja, myynyt marjansa kylässä ja saanut ruokavaroja tilalle. Ja pikku Lina tepasteli perässä hoikilla, ruskeilla jaloillaan, nyt hänen piti mennä kotiin Toftelandin ylänteelle, kotiin palikkansa ja riepunsa luo, joilla hän sai koettaa hiukan huvitella.

Kanervikossa hän käänsi päätään, se kouraisi Kristoferin sydäntä.

Äpärä, hän ajatteli, sehän oli samaa kuin heittää kivellä pientä lasta —

* * * * *

Hän ei nähnyt Linaa enää sinä kesänä, vaikka hän poltti ahkerammin kuin ennen, vieläpä koetti saada savun erikoisen paksuksi ja mustaksi, niin että se näkyi pitkien matkojen päähän. Vasta seuraavana kesänä — — mutta silloin oli niin moni asia toisin. Silloin Lina kävi rippikoulua pappilassa ja hänen täytyi kerran viikossa kulkea edestakaisin matka tunturin poikki, ja silloin oli Kristofer muuttanut laaksoon ja oli ostanut kotitalonsa takaisin.

Vatnessa oli jälleen ollut kuolemantapaus, Nilskin oli mennyt pois.

XLI.

Se tapahtui merkillisesti. Kristofer istui illalla majassa ja lämmitteli leimuavan kanervatulen ääressä ja näki varjojen häilyvän ympärillään ja seurasi liekin leikkiä seinällä — silloin kuului pimeästä käyntiä, reippaita askelia, jotka lähestyivät majaa, nyt korkorauta kilahti kiveen. Nils, hän heti ajatteli ja luuli olevansa Mydanin ylänteellä ja aikoi avata oven, ei, siinä olikin vain kanervasäkki, hän istuikin yksinään Helluntaikukkulalla eikä odottanut kenenkään vierailua, ennen kuin hevosmies tulisi avuksi tavaroita kuljettamaan — ja siihen oli vielä monta päivää.

— Onko siellä joku, kysyi hän ääneen ja tempasi kanervasäkin puoleensa, jotta valo pääsi vapaasti virtaamaan ulos.

Kukaan ei vastannut, kukaan ei tullut, siellä oli vain pimeys ja yksinäisyys, vain tuuli, joka kahisi kanervikossa, ja vesi, joka mutisi hiljaa rannassa — ja tunturi peninkulmamäärin kaiken ulkopuolella.

Sitten hän istui ajatellen Nilsiä ja muisti hänen rautakorkoisen enteensä, muisti, mitä Tarje oli kertonut, ajatukset kiertelivät hänen päässään eivätkä ottaneet rauhoittuakseen. Tahtoikohan Nils hänestä jotakin, vaelsikohan hänen mielensä tunturilla, ja olikohan sillä jotakin asiaa hänelle? Ahdistava raskasmielisyys valtasi hänet, se tuli hiipien majan ylitse ja loi varjonsa suoraan seinän läpi, hän kohotti monta kertaa katseensa, hän pani enemmän kanervia tuleen ja yritti karkoittaa ikävyyden. Kokonaisen tunnin hän istui kuunnellen — sitten hän laskeutui hiljaa makuulavalle ja koetti pakottaa ajatuksensa lepoon, se ei ollut mitään, se ei ollut mitään, vesi se vain tuolla aaltosi hiljaa rantaan, laine se vain loiskahti kiveä vasten... Vihdoin uni tuli, hän alkoi torkkua — silloin hän kuuli askelten jälleen tulevan. Kristofer ponnahti pystyyn, hän oli heti ihan hereillä, minä lähden huomenna, hän ajatteli ja pyyhkäisi hiukset otsaltaan ja huomasi olevansa märkänä hiestä.

Hän jätti majan ja lauman sikseen ja pääsi iltapäivällä Ruglandiin — siellä hän sai kuulla, että Nils oli sairas. Ja vaikka hänelle ei ollut lähetetty sanaa, sopi hän erään talon miehen kanssa siitä, että tämä kävisi hakemassa karjan, ja meni itse edeltäkäsin niin nopeasti kuin saattoi. Hän tapasi sanantuojan matkalla — mies, jonka oli määrä auttaa häntä tavaroitten kuljetuksessa — ja sai terveiset Nilsiltä itseltään. Nils oli todellakin sairastunut ja oli maannut jo useita viikkoja, oli vain kysymys siitä, ehtisikö Kristofer ajoissa perille. Sanomatta sanaakaan Kristofer otti hevosen ja ratsasti edelleen suoraan Vatneen.

Nils makasi vuoteessaan, kun hän tuli, merkillisen vanhentuneena, merkillisen valkeana, Kristofer ähkäisi nähdessään hänet, kasvot olivat käyneet niin pieniksi, ihan kuin veljellä kuollessaan, oli kuin veli olisi vieläkin maannut siinä.

— Sinä tulit nopeasti, sanoi sairas hiljaa.

Kristofer ei voinut heti vastata, hänen täytyi ensin rohkaista mielensä.

— Mi-minä otin hevosen, niin se kävi nopeammin.

Siniset silmät katsoivat häneen, oi miten hyvinä ja viisaina ja lempeinä:

— Minä arvelin sinun viipyvän kauan tänä syksynä, sen vuoksi lähetin sinulle sanan, ettet tulisi liian myöhään. Minä olen maannut ja pysytellyt hengissä, minä en näet tahtonut kuolla ennen kuin sinä tulit. Se tuli perille, eikö niin?

Kristofer pakotti itkunsa takaisin.

— Kyllä, se tuli perille.

Hän alkoi vavista koko ruumiiltaan, kädet hapuilivat peittoa pitkin, silmät olivat tulvillaan kyyneliä.

— Sinä et voi tarkoittaa sitä, sinä et voi ta-tarkoittaa sitä —

— Älä välitä, kuului vuoteesta — minä makaan tässä niin kuin minun tuleekin, minulla ei ole mitään hätää, puhukaamme sinusta, mies, sen vuoksi minä lähetin sanan. Onko sinulla ollut hyvä kesä — onko sinun käynyt hyvin, tarkoitan?

— Kiitos, on, kaikki on käynyt hy-hyvin.

— Ja eläimet, miten niiden laita on, et ole ehkä kadottanut monta?

— En ole kadottanut yhtään, minulla on ka-kaikki jäljellä.

— Sinulla on kaikki jäljellä?

Siniset silmät kirkastuivat, koko kasvot kirkastuivat.

— Minä olen muuten kuullut, että sinä olit ilman paimenpoikaa, minähän saan aina hiukan tietoja, vaikka makaan kuin rasiassa, se on niin somaa, tutut pistäytyvät väliin katsomassa ja istuvat ja puhelevat vähän aikaa, no, sinä selviydyit siitä huolimatta?

— Si-siellä oli tavattoman helppo paimentaa, niin hienoja laitumia, lampaat eivät juuri voineet eksyä.

Nils makasi vähän aikaa hymyillen.

— Sinä olet siis tyytyväinen, sinä tahdot edelleenkin paimentaa? Et ole vihainen Nilsille, joka sai sinut aloittamaan omaan laskuusi?

Kristofer siveli jälleen peittoa, hänen silmistään tippui kyyneliä.

— Minun on ollut niin hyvä olla tunturilla, minä en tahtoisi lo-lopettaa mistään hinnasta!

— No, sitten on kaikki hyvin, sitten on kaikki juuri niin kuin minä olen toivonut, poika, kuulehan sitten vähän minua. Näetkös, Kristofer, veljeni ja sitten tämä Nils — — — niin, he eivät aina eläneet sovussa, kumpikin veti omaa köyttään, ja ehkä Nils veti enemmän. Mutta eräästä seikasta he olivat yhtä mieltä, he eivät tahtoneet päästää taloa käsistään, ennen kuin kumpikin olivat kuolleet. Veljeni toivoi aina — no, se riittää, mutta sitten minä olen järjestänyt niin, että sinä saat kaiken, mitä minulta jää, luulen, ettei sinulla silloin tule olemaan puutetta. Tahdon vain sanoa erään asian — sinun pitää myydä, Kristofer, sinä et saa istua täällä, niin kuin veljeni vaati minulta, hän ei ymmärtänyt, mitä teki, vaikka hän oli kuin vuona, niin hyvä. Sinun pitää luvata minulle, että myyt, sinun pitää paimentaa edelleen, niin kuin minäkin halusin. Tunturi, katsos, tunturi, Kristofer, ei mikään ole niin kuin tunturi, sinä et pääse siitä irti, vaikka pakenisit maanääriin, kun kerran olet löytänyt sen. Tunturi — minä olen siellä joka-ainoa yö, kuljen siellä ylt'ympäri suossa ja kanervikossa, minä makaan majassa ja kääntelehdin lavalla ja katselen hiirtä, joka kapuilee hyllyllä, minä istun aamulla kanervikossa ja lypsän ja kuulen, miten maito ruiskuaa sankkoon, minä käyn reunaa myrskyssä ja rankkasateessa ja minusta tuntuu kuin kuulisin virren, minä näen lampaat ruohikossa ja se on minusta kovin kaunis näky! Sinä et saa lähteä tunturilta, sinun pitää vain myydä talo, sitten olet vapaa ja voit tehdä niin kuin tahdot. Lupaathan sen minulle, Kristofer?

Vapiseva käsi työntyi esiin.

Kristofer tarttui siihen, hän kykeni tuskin vastaamaan itkultaan:

— Kun si-sinä niin tahdot, Nils — minä en vain ymmärrä — minä en o-osaa sanoa — sinä olet ihan liian hy-hyvä minulle — minä en käsitä, että sinä voit keksiä semmoista —

Käden ote kävi lujemmaksi, sitten kuului hiljaa ja pehmeästi:

— Minä pidin sinun äidistäsi, Kristofer.

— Sinä pidit äidistä?

Kristofer kohotti päätään, hänen silmistään ikään kuin putosivat suomukset.

— Mutta hyvä Jumala —

— Siitä ei voinut tulla mitään, minä olin jo niin vanha, minä olin kaksikymmentä vuotta vanhempi, minä en edes koskaan maininnut siitä.

— Hän ei ti-tiennyt mitään?

— En tiedä, minä olen sitä usein pohtinut, sepä siinä oli, että hän tuli uudelleen.

— Tuli uudelleen, sinä sanot?

— Kolme vuotta peräkkäin tapasin hänet ylhäällä tunturilla — no, sehän saattoi olla sattumaa — juuri Helluntaikukkulan kohdalla, missä sinä paimennat, hän oli siellä marjassa.

— Etkä sinä sanonut mitään?

— Minä en katsonut voivani puhua mitään, hän oli niin nuori ja viaton, kahdeksantoista vuotta ensimmäisenä kesänä, arvelin, että minun oli vaiettava, jätettävä hänet rauhaan.

— Entä si-sitten, miten sitten kävi?

— Minä näin hänet ensimmäisen kerran Ruglandissa, hän tuli sinne tanssimaan paimenpoikien kanssa — — — ehei, ei siitä olisi voinut tulla mitään.

Silloin Kristofer puuskahti:

— Voi, oli paha, ettei siitä tullut mitään!

Hän kumartui sairaan puoleen ja puristi molemmin käsin hänen kylmää kättään:

— Nils, Nils, si-sinä et olisi saanut vaieta — äiti piti myöskin sinusta!

Ja sairaan katsellessa hämmästyneenä ja käden vavistessa Kristoferin käsissä virtasi sanoja hänen ylitseen:

— Se ei ollut sattumaa, että ä-äiti oli silloin tunturilla, hän odotti siellä sinua, tiesi, että sinä tulit sitä ti-tietä — voi, että sinä et sitä ymmärtänyt! Äiti ei koskaan unohtanut sinua, Nils, äiti oli tunturilla joka vuosi, kun hän vain pä-pääsi lähtemään, hänen piti poimia ma-marjoja, hän sanoi. Oli vain niin merkillistä, että hän viivytteli sitä niin kauan, kaikki muut olivat jo po-poimineet, kun hän vihdoin jouti lähtemään. Minä ymmärrän nyt paljon sellaista, jota en e-ennen ymmärtänyt, minähän olin kerran mukana, me seisoimme suolla ja näimme, kun sinä tulit, minä sanoin vielä äidille, että hänen olisi pitänyt ottaa sinut, en ti-tietänyt, miten totta minä puhuin —

Pielukselta kuului nyyhkytyksenä:

— Ei, ei, Kristofer — niinkö sinä sanot.

Sitten levisi kasvoille kalpeus, silmät sulkeutuivat jälleen.

— Jätä minut nyt vähäksi aikaa yksin.

Kristofer nousi hiljaa:

— Ethän to-toki käynyt kipeäksi?

Silmät avautuivat raolleen, oli kuin niistä olisi säteillyt valoa.

— Minun tuli vain niin hyvä olla — minä tulin vain niin iloiseksi — sinä olet antanut minulle äitisi takaisin — minä olen saanut semmoisen rauhan — minä unohdan nyt tunturin ja kaikki, poika — —

Nils kuoli päivää myöhemmin, Kristofer istui hänen luonaan loppuun asti, ja hänen piti vain kertoa äidistä — yhä uudelleen. Oli kuin hän olisi istunut pienen lapsen luona ja puhunut sille niin kauniisti kuin saattoi ja täyttänyt sen mielen sanomattomalla ilolla, ennen kuin se sulki silmänsä ja nukahti kiitollisesti hymyillen.

XLII.

Pitkä talvi on taas mennyt lannistavine pimeineen ja kahleineen —

Ja jälleen Kristofer kulkee polkua pitkin, joka eroaa maantiestä ja kapuaa sitä pikku mökkiä kohti, joka kerran oli hänen kotinsa ja joka on tullut hänen kodikseen vielä kerran. Se seisoo yhä yhtä järkkymättömänä ylhäällä rinteellä ja katsoo alas laaksoon ja kylään, se ei liioin ole ränsistynyt, siinä on koko ajan asunut ihmisiä, kunnon ihmisiä, ahkeria ihmisiä. He tahtoivat vain päästä Amerikkaan, niin että myivät oikein mielellään, Kristofer tuli oikealla hetkellä ja sai mökin ensi sanalla — ja nyt hän on juuri muuttanut sinne.

On vielä alkukevättä, lehvät mätänevät maassa, kaikkialla lirisee ja tippuu vettä, ja puro, joka tulee tunturilta ja kulkee polun poikki talon yläpuolella, on niin paisunut, että sen yli on vaikea päästä; ei, paimenaikaan on vielä pitkä matka — siitä huolimatta Kristofer on tunturilla pari kertaa viikossa tai useamminkin. Hän ei jaksa istua kotosalla, hänen täytyy käydä järjestämässä majaa ja katsomassa, ettei se ole kaatunut nurinniskoin, hänen täytyy käydä korjaamassa kattoa, tukea sitä ehkä seipäällä ja paikata ja tiivistää sitä turpeella. Hänen täytyy saada, tarha valmiiksi, vyöryttää kiviä yhteen ja aidata lampaille tilava haka, hänen täytyy polttaa kaskea — seisoa Helluntaikukkulan harjalla ja katsoa Toftelandin ylänteelle päin ja ikään kuin tiedoittaa savulla, että on tullut takaisin. Kukapa tietää, Lina voisi tarvita jotakin, uuden hameen, uudet kengät. Niinpä hän kulkee sinne ja tallustaa polkua pitkillä hämähäkinjaloillaan, vaeltaa mäen yli ja rinnettä ylös tunturille ja on illan tullen perillä. Hänellä on kirves tai kuokka kädessään, ja ehkä Lina tarvitsee ruokaa, kukapa tietää, hän on niin pieni ja hento ja hoikka, niinpä hänellä on myös ruokapussi repussaan, paksu ruokapussi, josta riittää moneksi ateriaksi. Ja polku ryömii sorassa, polku kiemurtelee kanervikossa ja vie hänet perille ja tuo hänet takaisin, johdattaa häntä iloisesti, minne hän meneekin...

* * * * *

Mäellä kasvaa pieni pensaikko, haapoja ja pihlajia ihan sekaisin ja siellä täällä jokin raita, ne seisovat siinä ja astuvat toistensa varpaille oksat irroittamattomasti toisiinsa kietoutuneina ja taistelevat paikasta ja valosta ja ilmasta ja ovat taistelleet jo pitkät ajat. Kristofer tuntee ne hyvin, ne ovat kuin jonkinlainen ihme hänen lapsuusvuosiltaan, hän ei voi kulkea välinpitämättömästi niiden ohi, tavallisesti hän pysähtyy ja vaipuu ajatuksiinsa ja muistaa, että ne oli aiottu aidaksi, että ne kerran olivat ohuita pikku vesoja, vihreitä tikkuja, jotka hän istutti maahan ja jotka juurtuivat siihen. Vahinko, että ne ovat noin tiheässä, hän ajattelee ja mittaa hoikkia runkoja katseellaan, kunpa hän vain olisi tiennyt — on kuin hänen pitäisi hyvittää pieni vääryys niiltä ajoilta, jolloin hän oli lapsi. Ja eräänä aamuna kulkiessaan siitä ohi hän leikkaa vesan veitsellään ja vie sen mukanaan tunturille — — eikä hän huomaakaan, kun jo on pistänyt sen maahan katsoakseen, osaako hän niin kuin ennen.

Nyt on juuri oikea aika.

Laaksossa lapset tekevät pillejä, he kostuttavat vesan hyvin suussaan ja panevat sen sitten polvelleen ja koputtavat kuoreen veitsen kahvalla ja vääntävät sen pois vihreänä putkena. Nykäys veitsellä, tulppa päähän — sitten sen ääni vierii pitkiä matkoja. Kristofer kuulee sen mäellään, on kuin kevät soittaisi hänen korvaansa, hartaus herää hänen mielessään, lapsuusaika tulee niin lähelle häntä kaikkine unelmineen ja kaikkine iloineen, jonkinlainen hellyys puhkeaa hänen sisimmässään, hän elää sen kaiken uudelleen ja on taas poika niin kuin ennen. Ja sitten hänen täytyy heti hioa veitsensä ja koetella terää ja yrittää sillä heti, hänen sormensa ihan syyhyvät — ja siinä hän taas kulkee vesa kädessä ja tekee niin kuin poikavuosinaan ja koettaa, versooko vesa.

Niin Kristofer alkoi istuttaa, niin hän rupesi siirtämään vesojaan tunturille, ylös valoon ja ilmaan, ikään kuin hyvittääkseen tehdyn vääryyden. Ja nyt hän istuttaa joka päivä, kunnes vesoissa silmut puhkeavat, nyt hän pistää istukasoksia kaikkialle tunturille, haapoja, raitoja ja pajuja ja pihlajia. Hän kulkee siellä istuttaen eikä mielestään saa tehdyksi sitä tarpeeksi hyvin, hän kulkee pienet vihreät puikot kädessään ja pistelee niitä huolellisesti maahan pitkin polun vartta, eikä niistä tiedä kukaan muu kuin hän. Ja joka päivä tulee uusia, joka päivä hän pääsee pitemmälle, joka kahdennellakymmenennellä askelella tai niillä main hän pistää uuden puikon maahan, missä sen on määrä seisoa ja kasvaa puuksi. Joidenkin vuosien kuluttua, hän ajattelee, tulee niistä suhiseva aita halki tunturin, vihreä rivi niin kauas kuin silmä kantaa. Kun Linan on lähdettävä viemään marjoja laaksoon — — — Kristofer kumartuu katsomaan, juurtuvatko vesat, hän vaeltaa polkua rakkauden kaipuussaan ja purkaa rakastamisen kykyään ja herättää vesat rakkaudellaan elämään. Hänen vanha leikkinsä lapsuuden päiviltä on saanut syvemmän sisällön ja loiston...

Niin hän taas eräänä aamuna seisoo pensaikon kohdalla aikoen leikata siitä joitakin vesoja ja ottaa ne taas mukaansa — silloin hän kuulee mäeltä puhetta, naisen äänen, joka soimaa ja parjaa, niin että vuori kaikuu, ja käy yhä selvemmäksi.

— Mitä sinä teet, se huutaa — eikö sinulla ole silmiä päässäsi, kunnoton, tahdotko sinä, että minun pitäisi kantaa sinua, vai mitä sinä oikeastaan ajattelet? Minä tässä raadan ja koetan pukea sinut säädyllisesti, niin että voit näyttäytyä ihmisten joukossa, ja sitten sinä menet selvällä päivänvalolla putoamaan puroon ja kastat itsesi läpimäräksi!

Pieni vapiseva tytönsuu vastaa:

— Minä en voinut sille mitään, äiti, purossa oli niin paljon vettä, minä en voinut hypätä niin kauas —

Kaksi ihmistä tuli näkyviin polulla, vanhanpuoleinen nainen ja nuori tyttö. Kristofer tunsi heidät heti, mutta hän ei tahtonut näyttäytyä, ei tahtonut saattaa Linaa häpeämään, ei millään ehdolla tahtonut nöyryyttää häntä. Hän jäi seisomaan tiheikön taakse ja kuuli äidin taas soimaavan:

— Olenko minä sanonut, että sinun piti hypätä, olenko minä sanallakaan käskenyt sinua?

Ääni värisee kiihtymyksestä:

— Sinun olisi pitänyt riisua jalastasi ja kahlata, sinä aasi, ja teekin se nyt heti.

Lina tottelee viipymättä, hän istuutuu kanervikkoon ja vetää kengät ja sukat jalastaan. Sitten hän katsoo äitiin silmät kyynelissä:

— En kai minä voi mennä paljain jaloin papin luo?

Äiti riistää sukat käteensä ja vääntää niitä keskellä polkua:

— Olisitko sinä ehkä liian hyvä siihen?

Hänet valtaa raivokas viha, hän heilauttaa sukkia ilmassa ja läimäyttää Kinaa vasten kasvoja:

— Se olisi häpeä, sanon minä — niin kuin sinua ei olisi jo ennen tarpeeksi häväisty, sinä kurja äpärä!

Kristofer hätkähti, se osui suoraan hänen sydämeensä, vaikka oli tarkoitettu Linalle, niin että hän olisi voinut huutaa ääneen. Mutta hänen täytyi vain seisoa siinä ja tukahduttaa itkunsa ja suuttumuksensa ja antaa vääryyden tehdä tehtävänsä. Hänen täytyi vain seisoa siinä vaieten ja nähdä vääryyden tapahtuvan ja antaa sen tapahtua ikään kuin se ei olisi ollut mitään. Oi, hän olisi voinut juosta esiin ja ottaa Linan syliinsä ja lohduttaa häntä ja taputella häntä, sen sijaan hän seisoi paikoillaan ja puri huultaan ja antoi käsiensä riippua, ja hänestä tuntui kuin hän olisi jättänyt Linan pulaan liikuttamatta sormeakaan hänen avukseen —

Äänet häipyivät rinnettä alas, Kristofer jäi seisomaan veitsi kädessä ja tuijottamaan avuttomana eteensä. Hän seisoi siinä äkkiä ihmeellisen yksinäisenä, kovin tarpeettomana lämpimine sydämineen, hän seisoi siinä ikään kuin kädet täynnä hyväilyjä eikä tiennyt, kenelle ne antaa.

Hänen sydäntään riipaisi, hän näki edessään pienet kärsivät kasvot ja kuuli pienen vapisevan suun sanovan:

— Minä en voinut sille mitään, äiti, purossa oli niin paljon vettä, minä en voinut hypätä niin kauas —

Vähän myöhemmin hän heilui mäellä kirves kädessä, hakkasi tammia ja koivuja ja karsi ne ja raahasi pois, välillä saha kitisi ja leikkasi, hänellä oli ilmeisesti kiire, hänhän ei kerta kaikkiaan ollut kätevä, mutta Linan piti joka tapauksessa päästä riisumasta jalastaan puron vuoksi.

Hän odotteli koko aamupäivän, kurkisti aina välillä puiden lomitse alaspäin puuhatessaan siellä rinteellä ja sijoittaessaan kiven tai kaksi polulle siihen kohtaan, mistä puro kulki. Saattoihan sattua, että Lina tulisi yksinään, että hän tulisi edeltäkäsin, kukapa tiesi, silloin hän ehtisi tervehtiä häntä ja kiittää viimeisestä, jos ei muuta. Mutta ei, äiti oli taas mukana, äiti astui vieressä, niinpä hän taas kätkeytyi pensaikon taakse.

Hän näki Linan osoittavan kädellään —

Puroon oli ilmestynyt porras, rivi hohtavia koivunrunkoja, jotka loistivat metsän hämärässä. Ne olivat paksujen tammipölkkyjen varassa, siinä oli pieni silta polun kohdalla, molemmin puolin oli jonkinlainen kaidepuu, kaksi pitkää, pehmeätä pihlajariukua.

Hän näki, että Lina käänsi päätään, että silmät tutkivat metsää uteliaina ja jännittyneinä — että koko pikku kasvoja kirkasti suloinen hymy.

Vielä kauan sen jälkeen kuin hän oli kadonnut näkyvistä, Kristofer seisoi katsoen siltaa kohti, missä koivun rungot hohtivat, ja hän oli näkevinään jonkinlaista heijastusta ja tunsi sydämessään pienen onnen eikä kyennyt riistäytymään irti —

* * * * *

Viikon kuluttua hän jälleen odotteli rinteellä kumartuneena kiven taakse — — hän tuli kyllä, mutta äiti oli mukana. Vielä kerran hän seisoi kiven takana, ja vielä kerran kävi samoin, sitten tyttö eräänä aamuna tuli yksinään, tuli polkua pitkin silmät loistaen ja reippain pikku askelin ja suu hyräillen.

Kristofer kiiruhti esiin kiven takaa ikään kuin peljäten tulevansa liian myöhään:

— Minä tahdoin va-vain tervehtiä sinua!

— Kiitos vain, sanoi Lina pysähtyen.

Kristofer ojensi kätensä:

— Olipa hauska nähdä sinua taas, minä olen mu-muuten nähnyt sinut aikaisemminkin, minä olen ollut täällä mäellä, mi-minä en vain tahtonut tulla näkyviin.

— Sitä minä ajattelinkin.

— Miten sinä semmoista saatoit ajatella?

— Kas, minä näin sinut vilaukselta, sinä seisoit tuon kiven takana.

Kristoferin henkeä salpasi.

— Entä äitisi, nä-näkikö sinun äitisikin minut?

— Ei, äiti ei nähnyt mitään, äiti ei tiedä mitään.

Nyt hän taas saattoi hengittää vapaasti.

— Sinä käyt rippikoulua, hän kysyi ja koetti olla kuin hänellä ei mitään erikoista asiaa olisikaan.

— Niin käyn.

Silloin hän hyppäsi siihen suoraa päätä:

— Minä odotin sinua tu-tunturilla, menneenä kesänä, tarkoitan, minkä tähden si-sinä et enää tullut?

— Minä en voinut tulla, minä leikkasin jalkani viikatteeseen.

Silloin hänen taas täytyi tehdä niin kuin Nils:

— Pikku raukka, hän sanoi ja taputti tyttöä varovasti olalle — enpä ole kuullut niin hullua!

Vähän myöhemmin hän osoitti taloa:

— Minä asun tuolla nyt, se on i-isän talo, minä ostin sen viime talvena.

— Niin, me olemme kuulleet siitä.

Äkkiä hän tarttui tyttöä käsivarteen.

— Lina, sano minulle eräs asia, sinun äitisi ei kai ole hy-hyvä sinulle?

— On kyllä, sanoi Lina urhoollisesti ja koetti hymyillä.