Part 9

Oli ilta, eräs näiden synkkien aikojen mustimpia iltoja. Herra Paulin, juriidinen neuvonantaja, leppoisa mies, herra Bourisse, asianajaja, herra Paulinia leppoisampi, herra Phélipeaux, oikeudenpalvelija, herra Bourissea leppoisampi, ja herra Rampon, joka lainasi rahoja ja harjoitti koronkiskomista, vielä leppoisampi kuin herra Phélipeaux, olivat leppoisasti täyttäneet isäni pelokkaan ja puhtaan sielun kauhulla. Mélanie ilmoitti äidilleni, joka piti Gomboustia onnettomuutemme ainoana aiheuttajana, että 'nahkasilmä-mies' halusi häntä tavata. Äiti otti hänet vastaan epäystävällisesti eteishuoneessa, jonne minä olin piiloutunut penkin alle kuvitellen, että olopaikkani oli nymfi Eukhariksen luola ja että itse olin Telemakhos. Minä pysyttelin siellä aivan hiljaa ja kuulin äidin syytävän syytöksiä liikkumatonta Gomboustia vastaan. Tuntui kuin olisin saanut iskun sydämeeni, kun äiti sanoi hänelle:

— Hyvä herra, te olette pettänyt meidät; te ette ole rehellinen mies.

Oltuaan kauan vaiti Gomboust vastasi, äänessä tunteen värinä, joka sai hänen sanansa kuulumaan tavallista sointuisammilta. Minä en ymmärtänyt, mitä hän sanoi. Hän puhui kauan. Äitini kuunteli häntä keskeyttämättä, ja minä huomasin piilopaikastani, kuinka hänen kasvonsa tyyntyivät ja kuinka hänen katseensa muuttui lempeämmäksi. Hän joutui viehätyksen lumoihin. Seuraavana päivänä, aamiaispöydässä, isäni ojensi hänelle jonkin paperin. Äitini silmäili sitä ja huudahti:

— Gomboustin uusin konnantyö!

Vielä nytkään en tiedä paljoa Saint-Firminin vesiyhtiöstä, sillä en ole ollut kyllin utelias lukeakseni tätä juttua koskevia asiakirjoja, jotka löysin isäni perujen joukosta ja jotka on minulta varastettu muiden perhepaperien keralla. Minulla on kuitenkin syytä otaksua, ettei äitini tehnyt vääryyttä Gomboustille syyttäessään häntä saidaksi, ahnaaksi ja häikäilemättömäksi, sanalla sanoen kunniattomaksi mieheksi, ja minussa herättää nyt ihmetystä se tosiasia, että tuo onneton mies, joka oli melkein upposokea, melkein kykenemätön liikkumaan, ikäänkuin luonnon hylkäämä, rasitukseksi toisille ja itselleen, tuo mies, joka eli pikemmin elävältä haudattuna kuin elävässä ihmisruumiissa, rakasti rahaa siinä määrin, että oli senvuoksi valmis petokseen ja julmuuteenkin. Hyvä Jumala, mitä hän tekikään rahoillaan?

Eräiden seikkojen nojalla otaksun, että vanhempani kokemattomuuden ja arkatunteisuuden vuoksi ottivat Saint-Firminin vesiyhtiössä kannettavakseen liian suuren vastuun.

He joutuivat laki- ja liikemiesten uhreiksi. Rampon, aulis Rampon, piti velvollisuutenaan tulla huomatun lääkärin ja hyvän perheenisän avuksi, ja me jouduimme puille paljaille. Totta puhuen ei katastroofi ollut suuri, mutta meille ei jäänyt mitään. Äitini vaatimattomat korut, joissa oli vähän kultaa ja vain muutamia jalokiviä ja helmiä, perheen kuhmuiset ja epätäydelliset vanhat hopeaesineet, sokerirasia joutsensankoineen, kahvikannu, jossa olivat isoisäni Saturnin Parmentier'n nimikirjaimet, raskas liemikauha ja kaikki tyynni pantattiin ja joutui lain edustajien haltuun. Eräänä päivänä kotiin tullessaan isäni sanoi: — Se on tapahtunut; Mimeur on myyty. Mimeur, Chartresin läheisyydessä sijaitseva pieni maatila, oli ainoa äidilleni jäänyt vanhempien perintö. Minä olin käynyt Mimeurissä aivan pienenä ja muistin ainoastaan karhunmaaramapensaan yläpuolella liihoittelevan valkoisen perhosen, sudenkorennot siristen lentämässä tuulen häilyttelemässä kaislikossa, seinänviertä pakenevan säikähtyneen metsähiiren ja pienen, muodoltaan eläimen turpaa muistuttavan harmahtavan kukan [luultavasti kannusruohon tai villin pellavan kukka], jota äiti minulle näytti sanoen:

— Katsohan, Pierrot, kuinka kaunis.

Siinä oli minulle koko Mimeur, ja minusta tuntui omituiselta ja julmalta, että myytiin tuo maaramapensas, tuo kaislikko, nuo harmaansiniset kukat, tuo metsähiiri, tuo perhonen ja nuo sudenkorennot. En oikein käsittänyt, kuinka sellainen myynti voi käydä päinsä. Mutta isä sanoi, että kauppa oli tehty. Ja minä haudoin sydämessäni tuota tuskallista salaisuutta.

Mimeur, samoinkuin kaikki muukin, siirtyi Ramponin haltuun, joka ei ole vienyt sitä kerallaan toiseen maailmaan. Kaikki vainajat ovat köyhiä, Gomboust ja Rampon muiden mukana. Jos tietäisin, missä kalmistossa Gomboust lepää, menisin kuiskaamaan hänen hautaansa peittävään nurmeen: 'Missä ovat nyt aarteesi?'

Niin opin jo varhaisimmassa lapsuudessani tuntemaan laki- ja liikemiesten rodun, joka on kuolematon: kaikki muuttuu heidän ympärillään, mutta he säilyvät aina entisellään. He ovat meidän päivinämme sellaiset kuin Rabelais on heidät kuvannut, he ovat säilyttäneet nokkansa ja kyntensä, vieläpä kamalat hieroglyfinsäkin.

Suunnilleen viisi vuotta noiden pahojen päivien jälkeen, joita seurasivat seesteisemmät ajat, antoi lukiomme opettaja herra Triaire selitettäväksemme harpyija-episodin Aeneis-runoelmasta. Minä, joka olin tovereitani kokeneempi, tunsin nuo turman linnut, nuo ihmispäillä varustetut korppikotkat, jotka Aeneaan ja hänen kumppaniensa pöytään syöksyen ryöstivät siitä lihan, likasivat ruoat ja levittivät ympärilleen inhaa hajua, tunsin ne ja tiesin, että ne olivat liike- ja lakimiehiä, Gombousteja ja Ramponeja. Mutta kuinka puhdas ja miellyttävä onkaan se lannan ja mätänevän lihan saastuttama harpyijain luola, jonka Vergilius meille kuvailee, verrattuna ulosottomiehen virkahuoneeseen ja hänen viheriäisiin salkkuihinsa!

Noita murhaavia paperintuhrijoita vihaten olen aina karttanut kaikkia pahvikoteloita ja salkkuja ja siitä syystä olen aina kadottanut kaikki paperini, kaikki viattomat paperini.

XXI

PAPUKAIJA

Tarjotessaan meille kahvia vanha Mélanie kertoi kreivitär Michaud'n papukaijan lentäneen tiehensä. Se luultiin nähdyn herra Bellaguet'n omistaman talon katolla. Minä nousin pöydästä ja riensin ikkunan luo. Pihalla oli talonmiehen ja muutamien palvelijoiden muodostama ryhmä; he katselivat ylös ilmoille ja viittoilivat käsillään kattokouruun päin. Kummisetäni tuli luokseni ikkunaan kahvikuppi kädessä ja kysyi minulta, missä papukaija oli.

— Tuolla, vastasin minä kohottaen kättäni samoinkuin pihalla seisovat.

Mutta kummisetäni ei sitä nähnyt, enkä minä kyennyt sitä hänelle osoittamaan, koska en itsekään sitä nähnyt, vaan vakuutin toisten arvovallan nojalla sen siellä olevan.

— Entä te, rouva Nozière, onko teidän näkyvissänne papukaija? kysyi kummisetä.

— Papukaija?

— Papegai eli papegaut. [Papegai on vanhentunut papukaijan (perroquet) nimi ranskankielessä ja merkitsee myös linnunkuvaa maaliinampujan pilkkana. (Suom. muist.)]

— Papegaut?

— Papegai, toisti kummisetäni nauraen. Hänen naurunsa, joka helisi kuin kulkunen, hytkytti hänen vatsaansa ja kalisutti viheriöillä silkkiliiveillä killuvia kellonvitjain koristimia. Hänen hilpeytensä tarttui minuunkin, ja minä toistin nauraen, tietämättä mitä sanoin:

— Papegai, papegai.

Mutta varovainen äitini suostui hymyilemään vasta sitten, kun isäni oli hänelle selittänyt, että papukaijan nimenä oli ranskankielessä aikaisemmin 'papegai' tai 'papegaut'. Kummisetäni valaisi asiaa esimerkillä:

— _Gai_ comme un _papegai_ (Iloinen kuin papukaija), sanoo Rabelais.

Ensimmäisen kerran kuullessani Rabelais'n nimen minä aloin nauraa raikuvasti. Syynä oli tuhmuus, typeryys, joutavanaikaisuus eikä suinkaan se, että olisin aavistanut, ounastellut tai jonkinlaisen jumalallisen ilmestyksen nojalla oivaltanut kaiken sen ylevän kujeellisuuden, hyvätuulisuuden ja viisauttakin viisaamman hulluuden, joka tuohon nimeen sisältyy. Siitä huolimatta tuo oli epäilemättä arvokas tapa tervehtiä Gargantuan tekijää. Äitini viittasi minua vaikenemaan ja kysyi, onko tosiaankin aihetta sanoa papukaijojen olevan iloisia.

— Rouva Nozière, vastasi kummisetäni, 'gai' ja 'papegai' sointuvat toisiinsa; tuo on riittävä syy ihmisten suurelle enemmistölle, joka tarkkaa enemmän sanojen sointua kuin niiden merkitystä. Voi myös otaksua papukaijan iloitsevan kauniista viheriästä puvustaan. Eikö sen höyhenten väriä mainita nimellä 'vert gai', iloinen viheriä?

Suunnilleen viiden vuoden ikäisenä minulla oli ollut rouva Laroquen papukaijan Navarinon kanssa rettelöitä, jotka olivat vieläkin muistissani. Se oli purrut minua sormeen, ja minä olin miettinyt sen myrkyttämistä. Me olimme tehneet sovinnon, mutta minä en pitänyt papukaijoista. Minä tunsin niiden tavat eräästä pienestä kirjasta nimeltä 'Ernestinen lintuhäkki', joka oli annettu minulle joululahjaksi ja jossa käsiteltiin muutamalla sivulla kaikkia lintuja. Halu loistaa keskustelussa sai minut kirjaani turvaten sanomaan, että Amerikan villit käyttävät papukaijoja ravintonaan.

— Papukaijan liha, huomautti kummisetäni, kuuluu olevan mustaa ja sitkeää. En ole kuullut puhuttavan siitä, että se kelpaa syötäväksi.

— Kuinka niin, Danquin, virkkoi isäni, ettekö muista, että Joinvillen prinsessa, joka on äskettäin tuotu ruohoaavikoiltaan takaisin Tuileries-palatsiin, nuhan saatuaan kieltäytyi nauttimasta kanalientä ja vaati papukaijalientä?

Isäni, joka vihasi heinäkuun monarkiaa ja ajatteli vielä vuoden 1848 vallankumouksen jälkeenkin hieman katkerasti Louis-Philippen perhekuntaa, mainitsi tuon seikan ivallisesti, katsahtaen äitiini, jonka mieli aina heltyi ajatellessaan maanpakoon tuomittujen prinsessojen kohtaloa.

— Prinsessa-rukat! huokasi äiti. He saavat maksaa kalliisti sen julkisen kunnioituksen, jota heille osoitetaan.

Yhtäkkiä huomattuani papukaijan kattokourussa minä huudahdin riemuissani niin vihlovasti, että äiti siitä ensin säikähti ja sitten nuhteli minua.

— Tuolla, tuolla, tuolla, äiti!

Ja minä olin kerrassaan kiukuissani niille, jotka eivät lintua nähneet.

— Tunnetteko _Vert-Vertin_, rouva Nozière? kysyi kummisetäni.

Äitini teki kieltävän eleen.

— Mitä! Ettekö tunne _Vert-Vertiä_? Sepä vahinko.

— Ei ole aikaa lukemiseen, herra Danquin, kun pojan housut kuluvat kuin taian tiestä. Se on runo, eikö totta?

— Se on runo, rouva Nozière, ja viehättävä.

Neversissä, etsikko-nunnain luona, eleli taannoin oiva papukaija, korean kiiltävä ja liukkaan lieto, herttaisen aulis kuin on nuoruus aina.

Nunnat olivat siihen silmittömästi ihastuneet. Se oli

hemmotellumpi hovin papukaijaa,

öisin oli

sen leposija pyhäinkuvakirstu.

Vert-Vert puhui kuin enkeli. Mutta... Kummisetäni vaikeni.

— Mutta mitä? kysyin minä häneltä. Isäni huomautti varsin oikein, etten minä puhunut niinkuin enkeli.

— Mutta, jatkoi kummisetä, Vert-Vert oli matkustellut Loire-virralla laivurien ja muskettisotilaiden seurassa ja oli tottunut erittäin huonoon puhetapaan.

— Siitä näet, Pierre, virkkoi äitini, kuinka vaarallista on olla huonossa seurassa.

— Kuulkaa, kummisetä, onko se kuollut, se Vert-Vert? kysyin minä.

Kummisetäni avasi suunsa ikäänkuin virittääkseen virren De profundis ja ilmoitti synkeällä äänellä:

— Se kuoli syötyään liian paljon makeisia. Olkoon varoittavana esimerkkinä herkkusuille lapsille!

Kummisetäni katseli auringon kultaamalle pihamaalle, hymyili alakuloisesti ja virkkoi:

— Onpa säteilevän kaunis sää! Viimeiset kauniit päivät ovat meille kaikkein kalleimmat.

— Ne tuntuvat meistä taivaan suomalta suosiolta. Pian ehtii kylmä ja synkkä vuodenaika. Tänään iltapäivällä tulee isä Debas puhdistamaan ruokasalin lieden torvea.

Ja äiti lähti omaan huoneeseensa.

Mieleeni ovat jääneet tämän muistettavan päivän tapahtumien pienimmätkin yksityiskohdat.

Äitini ilmaantui jälleen näkyviin, päässä samettimyssy, jonka nauhat oli sidottu leuan alle, yllään pieni, väriltään kirpunruskea viitta ja kädessään päivänvarjo, jonka kahva oli kokoon taitettavissa.

Hänen laskeskelevasta ja mietteliäästä ilmeestään näkyi, että hän oli lähdössä ostamaan talvivarastoja, ja mietti, kuinka parhaiten käyttäisi rahansa, joka ei ollut hänelle kallis sinänsä, vaan sen vaivan vuoksi, jota sen hankkiminen tuotti isälleni. Hän toi lähelle otsaani rakkaat kasvonsa, joita päähine ympäröi kuin samettilipas, suuteli otsaani, kehoitti minua oppimaan tehtäväni, käski Mélanien avata pullon viiniä herra Debasta varten ja lähti. Isäni ja kummisetäni lähtivät huoneistosta aivan pian.

Yksin jäätyäni minä en nyt enempää kuin muulloinkaan opiskellut läksyjäni vaan tottelin vaistoani ja ajatuksiani johtavan väkevän demonin vaikutusta. Viimeksimainittu kehoitti minua luopumaan läksyjen oppimisesta ja riisti minulta kaiken tilaisuuden antamalla alinomaa vaikeita ja hämmästyttävän monenlaisia tehtäviä suoritettavikseni.

Tuona iltana se vastustamattomasti kehoitti minua pysyttelemään ikkunan luona ja tähyilemään paennutta papukaijaa. Mutta katseeni tutki turhaan katot, kattokourut ja savupiiput: papukaijaa ei näkynyt. Aloin jo ikävystyneenä haukotella, kun takaani kuuluva melkoinen melu samassa sai minut kääntämään pääni ja minä näin herra Debas'n, jolla oli purtilo päälaella ja käsissä tikapuut, saviastia, harkki, köyttä ja mitä kaikkea lieneekään ollut.

Ei pidä kumminkaan luulla, että herra Debas oli muuraaja tai nuohooja. Hän oli vanhain kirjain kauppias, joka asetti kirjojansa näytteille Quai Voltairen kaidepuulle sijoittamiinsa laatikkoihin. Äitini oli antanut hänelle lisänimen Nantuan Simon muistellen erästä kulkukauppiasta, jonka tarinan luin hänen neuvonsa mukaan eräästä nyttemmin unhoon joutuneesta pienestä kirjasesta. Nantuan Simon kulki markkinoilta markkinoille, selässään tavaramytty, ja saarnasi alinomaa siveyttä. Hän oli aina oikeassa. Hänen tarinansa ikävystytti minua kamalasti, ja mieleeni on jäänyt siitä surullinen muisto. Sen nojalla opin kuitenkin tuntemaan erään suuren totuuden: ettei pidä aina olla oikeassa. Herra Debas, samoinkuin Nantuan Simon, piti moraalisaarnoja aamusta iltaan asti ja teki kaikkea muuta, mutta ei omaa työtänsä. Hän oli avulias naapureilleen, työskenteli heidän hyväkseen, pystytti ja purki tulisijoja, korjasi särkyneitä astioita, teki veitsiin varsia, järjesti soittokelloja, voiteli lukkoja, säänteli kelloja, piti huolta kalustojen siirtämisestä, antoi apua hukkuneille, sovitti tiivistyslistoja oviin ja ikkunoihin, harjoitti viinikauppiaan luona propagandaa järjestyspuolueen ehdokkaiden hyväksi ja veisasi sunnuntaisin armeliaiden sisarten kappelissa. Äitini piti häntä kelpo miehenä, jonka luonne kohotti säätyä korkeammalle, ja kunnioitti häntä. Minä puolestani en olisi kovinkaan helposti sietänyt niitä alinomaisia sopivaisuutta ja kohteliaisuutta koskevia sääntöjä, joilla herra Debas minua rasitti, ellei hän olisi toisaalta huvittanut minua ylenmääräisellä työinnollaan, jonka koomillisuuden minä yksin tajusin. Hänet nähdessäni minä odotin aina jotakin hupaista levottomuutta. Tälläkään kertaa en pettynyt.

Salissamme oli valkoinen fajanssiuuni, monesta kohden haljennut ja lohjennut. Se täytti huoneen nurkassa olevan komeron, missä kohosi samoin fajanssista tehty uuninpiippu, jonka yläosaa koristi parrakas miehen pää. Herra Dubois'n puheiden nojalla tiesin, että tuo pää esitti Jupiter Trophoniusta. Ja niin korkean jumalan parta vaikutti minuun. Herra Debas pukeutui valkoiseen työpuseroon, nousi tikapuille, ja kohta lepäsi Jupiter Trophonius lattialla, irroitettuna pylväästään, josta tulvi virtanaan nokea; itse uuni joutui sekin hajoitetuksi ja murretuksi ja täytti pirstoillaan koko huoneen kylmien tuhkapilvien pimentäessä ilmaa. Pimeyttä lisäsi vielä hieno pöly, joka kohosi katonrajaan ja painui sitten hitaasti huonekaluille ja matolle paksuksi kerrostumaksi. Herra Debas sekoitti muurisavea yli reunojensa tulvivassa ja tippuvassa purtilossa. Hän oli ilmeisesti iloissaan saadessaan työskennellä niinkuin jumala, joka loi maailmankaikkeuden kaaoksen pimennoista. Samassa astui huoneeseen vanha Mélanie, kori käsivarrella, katseli epätoivoisena ympärilleen, huokasi syvään ja kysyi:

— Kuinka minä nyt tarjoilen täällä päivällistä herrasväelle?

Toivomatta kuulevansa suotuisaa vastausta hän lähti ostoksilleen.

Kaaos oli vielä vallitsemassa, kun pihamaalta jälleen kuului ankara melu. Herra Bellaguet'n ajomies, isä Alexandre, talonmiehemme, Caumontin palvelustyttö ja nuori Alphonse huusivat kaikin yhtaikaa:

— Tuolla se on, tuolla!

Tällä kertaa minä näin sen aivan selvästi katon harjalla, kreivitär Michaud'n papukaijan. Se oli viheriä, siivissä punaista. Mutta tuskin näyttäydyttyään se heti jälleen hävisi.

Pihalla olevat henkilöt kiistelivät siitä, mihin suuntaan papukaija oli lähtenyt. Eräs otaksui sen lentäneen kohti herra Bellaguet'n puutarhaa, jonka otaksui johdattaneen linnun mieleen Brasilian metsät, missä sen lapsuusaika oli kulunut. Toinen väitti sen lähteneen rantakadulle valmiina viskautumaan virtaan. Portinvartija oli nähnyt sen liitävän Saint-Germain-des-Prés'n kellotapuliin. Mutta tuo vanha Napoleonin kannattaja, jonka mielessä eli alinomaa kansallisin värein maalattu kotka, salli mielikuvituksensa johtaa itseään harhaan. Kreivitär Michaud'n papukaija ei lentänyt kellotapulista toiseen. Herra Caumontin kirjanpitäjä esitti todennäköisemmän otaksuman arvellen pakolaisen lentäneen sille katolle, jonka alla sijaitsi sen ruoka-allas. Nantuan Simon nojasi kyynäspäitään ikkunalautaan ja kuunteli mietteissään. Osoittaakseni tietojani minä sanoin hänelle, ettei tuo papukaija ollut niin kaunis kuin Vert-Vert.

— Mitä tarkoitat?

Minä selitin ylpeästi, että Vert-Vert oli Neversin etsikko-nunnain papukaija, joka puhui kuin enkeli, mutta oli tottunut huonoon puhetapaan matkustellessaan Loire-virralla laivurien ja muskettisoturien keralla. Mutta kohta havaitsin olevan väärin osoittaa tietojansa tietämättömille. Nantuan Simon katsahti minuun ankarasti silmillään, jotka olivat yhtä ilmehikkäät kuin kaksi lampunkupua, ja nuhteli minua siitä, että puhuin joutavia.

Hän vieritteli mielessään syviä mietteitä.

Niiden lukemattomien tehtävien joukossa, joita hän otti hyväntahtoisesti suorittaakseen lähimmäisensä hyväksi, oli hänelle kenties mieluisin paenneiden lintujen kiinniottaminen. Niinpä hän oli monet kerrat tuonut rouva Caumontille takaisin hänen kesyt kanarialintunsa. Kreivitär Michaud'n papukaijan kotiin palauttaminen tuntui hänestä välttämättömältä velvollisuudelta, jonka suorittamiseen hän epäröimättä ryhtyi. Hän vaihtoi valkoisen puseronsa vanhaan viheriään takkiin, joka oli kellastumassa niinkuin syksyn lehdet, ilmoitti minulle aikomuksensa, jätti saliin vallitsemaan kaaoksen, jota ei ollut ehtinyt järjestämään, ja lähti ulos, pää täynnä suunnitelmiansa. Minä syöksyin hänen jäljessään portaisiin; me kuljimme kuin lentäen sen lyhyen matkan, joka erotti meitä hyvin tuntemastani portinvartija Morinin talosta, missä asui kreivitär Michaud; me kiidimme portaita toiseen kerrokseen ja astuimme avoimesta ovesta huoneistoon, jossa kaikki huokui lohduttomuutta. Ruokasalissa me näimme hylätyn häkin. Mathilde, rouva kreivittären kamarineiti, esitti meille ne olosuhteet, jotka olivat edeltäneet ja aiheuttaneet Jacquot'n pakoa. Edellisenä iltana kello viiden aikaan oli ruokasaliin hyökännyt harmaa lyhytkarvainen uroskissa, joka oli jo kauan aikaa ollut pahassa maineessa tekemiensä murhayritysten vuoksi. Sen tullessa oli säikähtynyt Jacquot paennut portaisiin ja lentänyt ulos ikkunaluukusta. Mathilde kertoi tapahtuman kahteen kertaan. Hänen varustautuessaan kertomaan asiaa kolmannen kerran minä pujahdin saliin ja katselin kenraali kreivi Michaud'n kokonaismuotokuvaa, joka täytti suurimman seinäpinnan. Kuten jo aikaisemmin kerroin, oli kenraali kuvattu paraatiunivormussaan, valkoisiin housuihin ja kiiltonahkasaappaisiin puettuna Wagramin taisteluun osaaottavana. Hänen jalkojensa edessä nähtiin pommin sirpaleita, tykinkuula, savuava granaatti; taka-alalla hyökkääviä sotilaita, jotka etäisyyden vuoksi näyttivät aivan pieniltä. Kenraalin leveässä rinnassa oli kunnialegionan suurkotkan nauha ja Pyhän Ludvigin risti. Minä puolestani en ollenkaan moittinut häntä siitä, että hänellä oli Pyhän Ludvigin risti Wagramin taistelussa. Myöhemmin, nähdessäni muotokuvan erään vanhojen tavarain kauppiaan luona, olisin menetellyt toisin, ellei minulle olisi kerrottu, että kenraali kreivi Michaud, jolle bourbonit olivat osoittaneet runsain määrin suosiota ja kunniamerkkejä, oli antanut lisätä tuon ristin muotokuvaansa vuonna 1816. Nantuan Simon keskeytti katselemiseni opettaen minulle, ettei vieraaseen saliin sovi astua, ellei ole pyydetty niin tekemään ja ellei ole sitä ennen pyyhkinyt jalkojaan. Hänen nuhteensa oli lyhyt, sillä aika oli kallis.

— Lähdetään! virkkoi hän.

Hän nousi portaita, kädessään paksu köysi, jonka varassa hän nähtävästi aikoi kiikkua katolla. Minä seurasin häntä kuljettaen lasia, jonka hän oli uskonut huostaani ja jossa oli viiniin kastettua leipää Jacquot'n syötiksi. Sydämeni tykytti ankarasti, kun ajattelin, millaisiin vaaroihin tämä retki minut syöksi. Arkansasin sissit, Etelä-Amerikan merirosvot ja Sankt-Domingon puhvelinpyydystäjät eivät varmaankaan ole kamalimmissakaan sota- tai metsästysseikkailuissaan tunteneet vaaran humalaa ja hekumaa syvemmin kuin minä. Me nousimme, kunnes portaat loppuivat, ja kiipesimme sitten erittäin jyrkkiä tikapuita aina kattoluukulle, josta Nantuan Simon pisti ulos puolen ruhoansa. En nähnyt enää muuta kuin hänen jalkansa ja valtavan takalistonsa. Toisinaan hän kutsui rukoillen Jacquot'ta, toisinaan jäljitteli Jacquot'n omaa käheää ääntä, arvatenkin siltä varalta, että lintu pitäisi omaa ääntänsä ihmisen puhetta mieluisampana; toisinaan hän vihelteli, toisinaan hyräili houkutellen ja keskeytti tavan takaa loitsunsa lausuakseen minulle, jos niin uskallan sanoa, ohjeita, jotka ulottuivat hyvän käytöksen alueelta aina siveysoppiin saakka, ja opettaakseen minulle, kuinka oli niistettävä nenää seurassa ollessani ja mitkä olivat velvollisuuteni jumaluuteen nähden.

Tunnit kuluivat, ja painuva aurinko loi katoille savupiippujen pitkiä varjoja. Me olimme jo epätoivoon joutuneet, kun Jacquot samassa ilmaantui näkyviimme. Herra Caumontin kirjanpitäjän otaksuma toteutui. Minä pistin pääni luukusta ja näin papukaijan, joka vaikeasti astellen, raskasta ruumistaan tasapainossa pitäen laskeutui hitaasti pitkin päädyn reunaa. Se se oli! Se tuli meitä kohti. Minä säpsähdin ilosta. Se oli aivan likellä. Minä pidätin hengitystäni. Nantuan Simon kutsui sitä soinnukkaasti, otti palasen viiniin kastettua leipää ja ojensi sen sitä kohti, käsi nyrkissä. 'Jacquot pysähtyi, silmäili meitä epäluuloisesti, loittoni, takoi siivillään ja lähti pakoon lentäen aluksi vaikeasti, mutta vähitellen yhä nopeammin ja varmemmin, kunnes ehti naapuritalon katolle häviten sinne näkyvistämme. Meidän pettymyksemme oli suuri, toisen samoinkuin toisenkin, mutta Nantuan Simon ei suinkaan sallinut epäonnistumisen masentaa mieltänsä. Hän ojensi kätensä kohti kattomerta.

— Tuolla! virkkoi hän.

Tuo tarmokas ele, tuo lyhyt lausuma sai minut haltioituneen innostuksen valtoihin.