Part 10
Minä tartuin hänen vanhan takkinsa liepeeseen ja, kertoakseni tapahtumat sellaisina kuin muistini on ne säilyttänyt, liitelin hänen kerallaan ilmojen halki ja laskeuduin pilvien korkeudesta tuntemattomaan piiriin, missä kohosi hakatusta kivestä tehtyjä fasadeja ja missä näin suuren joukon alastomia, suunnattoman suuria, pelottavia miehiä, jotka riippuivat valottomalla taivaalla. Toiset kannattivat väkevällä vartalollaan valtavaa painoa, toiset laskeutuivat ryhmittäin kohti synkkää rantaa, missä inhottavat demonit heitä odottivat. Tuo näky täytti mieleni pyhällä kauhulla; silmieni eteen laskeutui harso, ja jalkani hervahtivat. Siinä tosiasiat sellaisina kuin ne aisteihini vaikuttivat ja sellaisina kuin ne ovat muistissani säilyneet: niitä koskeva todistukseni on vilpitön. Mutta jos on ne asetettava ankaran kritiikin sääntöjen alaisiksi, niin sanon, että olimme, Nantuan Simon ja minä, laskeutuneet pyörryttävän nopeasti portaita alas, kulkeneet rantakatua, kääntyneet Rue Bonapartelle ja saapuneet École des Beaux-Artsiin, missä näin puoliavoimesta ovesta Michelangelon Viimeisen tuomion jäljennöksen, Sigalonin maalaaman. Tuo on pelkkä otaksuma, mutta todennäköinen. En tahdo lausua mitään nimenomaisempaa mielipidettä tästä asiasta, vaan jatkan kertomustani. Minä katselin vain hetkisen noita leijuvia jättiläisiä ja havaitsin olevani avaralla pihamaalla Nantuan Simonin vieressä, jonka ympärillä oli kaksikolkkaisiin hattuihin puettuja vartioita ja pitkätukkaisia nuorukaisia, päässä huopahatut à la Rubens ja kainalossa pahvilevyjä. Vartijat väittivät, etteivät olleet nähneet kreivitär Michaud'n papukaijaa. Nuoret miehet neuvoivat nauraen Nantuan Simonia ripottamaan muutamia suolamuruja papukaijan purstolle tai vielä paremmin kutittamaan sen niskaa vakuuttaen linnun siten aivan helposti antautuvan. He sanoivat papukaijain pitävän sellaisesta menettelystä enemmän kuin mistään muusta.
Sitten nuorukaiset kumarsivat ja pyysivät meitä lausumaan terveisensä kreivitär Michaud'lle.
— Sivistymättömät! mutisi Nantuan Simon.
Hän lähti närkästyneenä.
Me palasimme kreivitär Michaud'n luo, ja kuka odottikaan meitä ruokasalissa? Papukaija siellä istui orrellaan rauhallisena kuten ainakin, ikäänkuin ei olisi koskaan siitä poistunut. Muutamat lattialle pudonneet hampunsiemenet osoittivat, että se oli vastikään aterioinut. Meidän lähetessämme se käänsi meihin päin silmän, joka oli pyöreä ja. ylpeä kuin kokardi, keinahti, pöyhisti höyheniään ja avasi suunsa, joka täytti sen koko kasvot. Vanha rouva, jolla oli päässä musta pitsimyssy ja jonka laihoja poskia kehystivät valkoiset hiuskiharat — epäilemättä kreivitär Michaud — istui Jacquot'n vieressä ja käänsi päätään meidän tullessamme. Kamarineiti kulki edestakaisin mitään virkkamatta. Nantuan Simon vei hattunsa kädestä toiseen, oli hymyilevinään ja seisoi siinä typerännäköisenä. Vihdoin Mathilde ilmoitti meille, suvaitsematta meihin katsahtaakaan, että Jacquot oli tullut vapaaehtoisesti kattoluukusta yliskamariin, jossa hän, Mathilde, nukkui yönsä ja jonka tuo rakas elikko hyvin tunsi, koska oli useasti käynyt siellä, Mathildensä olalla istuen.
— Se olisi tullut pikemmin, lisäsi palvelijatar katkeraan sävyyn, ellette te olisi sitä säikyttäneet.
Meitä ei pyydetty viipymään. Eipä edes tarjottu virvokkeita, kuten Nantuan Simon surumielisesti huomautti laskeutuessamme portaita alas.
Palatessani yön pimetessä kotiin havaitsin talon olevan ankaran hämmingin vallassa, äitini levottomana ja kuumeisena, vanhan Mélanien kyynelissä ja isäni näennäisen levollisena. Oli luultu mustalaisten tai nuorallatanssijoiden minut varastaneen, vaunujen minut murskanneen, esivallan pidättäneen minut jonkun myymälän edustalle kerääntyneiden taskuvarkaiden joukossa, ja joka tapauksessa oli otaksuttu minun eksyneen etäisille kaduille. Minua oli etsitty rouva Caumontin, rouva Laroquen, rouva Letordin, vaskipiirrosten myyjän, vieläpä herra Clérot'nkin luota, minne minut toisinaan houkutteli halu saada katsella pallokartalta tätä maailmaa, jossa uskoin näytteleväni hyvinkin huomattavaa osaa. Minun soittaessani ovikelloa puhuttiin parhaillaan siitä, että oli lähdettävä poliisikamariin ja pyydettävä esivaltaa minua etsimään. Äitini silmäili minua tutkivasti, kosketti kosteata otsaani, silitti sekasortoisia ja lukinverkkojen ympäröimiä hiuksiani ja kysyi:
— Mistä tulet tuossa asussa, ilman lakkia ja housujen polvet revenneinä?
Minä kerroin seikkailuni ja kuinka olin seurannut Nantuan Simonia hänen ajaessaan takaa papukaijaa. Äiti huudahti:
— Enpä olisi uskonut herra Debas'n voivan viedä lasta mukaansa kokonaiseksi iltapuoleksi pyytämättä minulta lupaa ja ilmoittamatta asiasta kenellekään.
— Kun ei ole minkäänlaista tietoa kasvatuksesta!... lisäsi päätään pudistaen vanha Mélanie, kelpo olento, joka nöyränä ja vähäisenä arvosteli ankarasti toisia nöyriä ja vähäisiä.
Päivällinen nautittiin vierashuoneessa, koska ruokasali oli mahdottomassa kunnossa.
— Pierre, virkkoi isä, kun olin ehtinyt nauttia liemen, kuinka voit unohtaa, että pitkäaikainen poissaolosi välttämättä saa äitisi kuolettavan levottomuuden valtaan?
Osakseni tuli vielä muutamia nuhteita, mutta varsinainen moite kohdistui kuitenkin Nantuan Simoniin.
Äiti kysyi minulta, missä olin kiipeillyt, ja näytti huolestuvan sitäkin enemmän ajatellessaan niitä vaaroja, joiden alaisena olin ollut.
Minä vakuutin hänelle, etten ollut ollut minkäänlaisessa vaarassa. Yritin häntä tyynnyttää, mutta samalla halusin osoittaa voimaani ja pelkäämättömyyttäni. Yhä vakuuttaen olleeni loitolla kaikesta vaarasta kerroin, kuinka olin kiivennyt ilmassa riippuvia tikapuita, noussut muureille, jyrkkien kattojen harjoille ja juossut pitkin räystäskouruja. Hänen siinä kuunnellessaan hänen huulensa alkoivat ensin hiljaa väristä, siten ilmaisten hänen mielenliikutustaan. Sitten, hieman rauhoituttuaan, hän pudisti päätänsä ja nauroi minulle vasten silmiä. Minä olin liioitellut. Ja kun sitten kerroin nähneeni paljon alastomia, jättiläismäisiä, ilmassa riippuvia miehiä, niin minulle huudettiin 'Lopeta jo!' ja minut lähetettiin nukkumaan.
Papukaijaseikkailuni säilyi kuuluisana perheemme ja ystäviemme keskuudessa. Rakas äitini kertoeli, kenties hienoa äidinylpeyttä tuntien, kuinka olin astellut pitkin kattokouruja herra Debas'n seurassa. Viimeksimainitulle hän ei antanut asiaa milloinkaan anteeksi. Kummisetäni nimitti minua ivallisesti papukaijain pyydystäjäksi, ja eipä paljoa puuttunut, ettei muuten vakava herra Duboiskin hymyillyt kuullessaan kerrottavan niin merkillisestä seikkailusta. [Myöhemmin julkaistavassa muistelmanidoksessa kerron runsaasti herra Dubois'sta ja hieman herra Marc Ribertistä.] Hän huomautti, että viheriänuttuinen, isopäinen, lyhyt- ja paksukaulainen, leveärintainen, tanakkamuotoinen ja juronnäköinen amatsoonipapukaija muistutti orrellaan istuessaan suuressa määrin Napoleonia hänen seistessään _Northumberlandin_ kannella. Ja vihdoin herra Marc Ribert, jolla oli romanttinen pitkä tukka ja yllään samettipuku, alkoi tuon esityksen kuultuaan hyräillä:
Kas, kevät kirjavoi jo nurmennukkaa, mutt' eipä nostattanut moista kukkaa kuin väriloisto papukaijan armaan; siin' onhan hohto sinen, kullan, helovihreen, harmaan...
XXII
ENO HYACINTHE
Sinä päivänä saliin astuessani minä kovin hämmästyin havaitessani äidin siellä keskustelevan erään kunnianarvoiselta näyttävän vanhuksen kanssa, jonka näin ensimmäisen kerran. Hänen kaljussa päälaessaan, jota seppeleen tavoin kiersivät valkoiset hiukset, näkyi vieno rusotus. Hänen ihonsa oli vaalea, silmät siniset, suu hymyilevä. Parta oli vastikään ajeltu; pyöreillä poskilla vain nähtiin jäniksenkäpälää muistuttavat tupsut. Hänen lievenuttunsa napinlävessä oli orvokkivihkonen.
— Onko tämä pieni poikasi, Antoinette? kysyi hän minut nähdessään. Voisi luulla tytöksi, niin on arka ja hentoinen. Hänelle tulee antaa lientä syötäväksi, jotta hänestä tulee mies.
Hän viittasi minua luokseen ja laski kätensä olkapäälleni:
— Kuulehan, pienokainen, sinä olet siinä iässä, jossa ihminen luulee elämän olevan pelkkää hymyilyä ja hyväilyä. Mutta eräänä kauniina päivänä joudumme havaitsemaan, että se on usein ankara ja toisinaan väärämielinen ja julmakin. Toivon, ettei sinun tarvitse sitä kokea kovin kiusallisten olosuhteiden vallitessa. Mutta kuule ja paina mieleesi, että rohkeus ja kunto voittaa kaikki vastukset.
Hänen kasvonsa ilmaisivat vilpittömyyttä ja hyvyyttä. Hänen äänensä tunki sydämeen. Hänen kostuvien silmiensä katsetta ei voinut kestää tuntematta mielenliikutusta.
— Poikani, kohtalo on suonut sinulle oivalliset vanhemmat, jotka tulevat aikanaan opastamaan sinua vaikeassa elämänuran valinnassa. Etkö halua ruveta sotamieheksi?
Äitini vastasi puolestani sanoen, ettei uskonut minun haluavan.
— Onhan se kaunis ammatti, jatkoi vanhus. Sotilas, joka on tänään vailla leipää ja suojaa ja nukkuu oljilla kuin kerjäläinen, aterioi jo huomenna jossakin palatsissa, ja ylhäiset naiset pitävät kunnianaan saada hänelle tarjoilla. Hän tuntee kaikki kohtalon käänteet, elää kaikkien elämää. Mutta jos saat joskus kunnian kantaa sotilaspukua, niin muista, poikani, että sotilaan velvollisuutena on suojata leskeä ja orpoa ja säästää voitettua vihollista. Hän, joka nyt sinulle puhuu, on palvellut Napoleon Suuren armeijassa. Nyt on — valitettavasti — kulunut jo neljättäkymmentä vuotta siitä, kun taistelujen jumala on poistunut maan päältä, ja hänen mentyään ei kukaan kykene johtamaan kotkiamme yli valloitetun maailman. Älä rupea sotilaaksi, poikaseni!
Hän työnsi minut lempeästi syrjään, kääntyi äitini puoleen ja alkoi jatkaa keskeytynyttä keskustelua.
— Niin, vaatimattoman asunnon. Jotakin metsänvartijan asumukseen verrattavaa... Onhan asia päätetty, ja minä voin toteuttaa rakkaimmat toiveeni sinun avullasi, rakas Antoinette. Niin pääsen nauttimaan rauhallista oloa levottoman ja vastuksien täyttämän elämäni lopulla. Enhän tarvitse paljoa elääkseni. Olen aina toivonut saavani päättää päiväni maaseudun rauhassa.
Hän nousi, suuteli kohteliaasti äitini kättä, nyökkäsi ystävällisesti minulle ja lähti. Hänen ryhtinsä oli jalo ja astuntansa varma.
Minä jouduin kovin ihmeisiini saadessani kuulla, että tuo rakastettava vanhus oli eno Hyacinthe, josta olin aina kuullut puhuttavan inhoten ja moittien, joka toi kaikkialle tuhoa ja epätoivoa, eno Hyacinthe, suvun kauhu ja häpeä. Vanhempani olivat sulkeneet häneltä kotinsa oven. Mutta nyt oli Hyacinthe, kymmenen vuotta vaiti oltuaan, äidilleni lähettämässään liikuttavassa kirjeessä ilmoittanut päättäneensä vetäytyä johonkin synnyinseutunsa kylään, kunhan saisi matkaan ja vaatimattoman asunnon hankkimiseen kuluvat varat. Hän vakuutti voivansa tulla hyvin toimeen hoitamalla erään rintaveljensä tiluksia huomauttaen samalla olevansa erinomaisen hyvissä väleissä tuon veljen kanssa. Ja äitini, joka oli ylen herkkäuskoinen eikä ottanut kuunnellakseen isäni varoituksia, suostui myöntämään pyydetyn lainan.
Vähän ajan kuluttua äiti sai tietää, että eno Hyacinthe oli irstaisuudessa tuhlannut toiseen tarkoitukseen myönnetyt varat ja toimi nyt kirjanpitäjänä erään ihmiskauppiaan liikkeessä Rue Saint-Honorén varrella. Ihmiskauppiaiksi nimitettiin henkilöitä, jotka maksua vastaan hankkivat sijaisia sellaisille rikkaille nuorille miehille, joiden ei tehnyt mieli joutua sotapalvelukseen. Ihmiskauppiaiden liike sujui hyvin, mutta heitä ei erikoisesti kunnioitettu, ja heidän sihteerinsä eivät niinmuodoin voineet vaatia itselleen suurtakaan arvonantoa. Nämä ihmiskauppiaat asuivat melkein poikkeuksetta eräässä Rue Saint-Honorén ja Rue du Coqin kulmassa sijaitsevassa suuressa talossa, jonka seinät olivat täynnä kunniaristein koristettuja kilpiä ja trikolorilippuja. Alimmassa kerroksessa oli myymälä, jossa oli kaupan vanhoja univormunauhuksia ja olkalappuja, ja olutkapakka, jossa käyvät sotilaat halusivat seitsemän virallisen palvelusvuotensa jälkeen värväytyä jälleen sotamiehiksi. Siellä riippui vaakunana läkkipeltinen kuva, jossa nähtiin kaksi lehtimajassa istuvaa krenatööriä. He avasivat kumpikin olutpulloansa niin auliin ja onnekkain käsin, että pullon suusta purskahtava vaahtoinen suihku uskaliaassa kaaressa kohottuaan osui toverini lasiin. Pelkäänpä, että juuri siellä, noiden likaisien uudinten takana, eno Hyacinthe harjoitti uutta ammattiansa, jona oli se, että tuli saada vasta vapautuneita sotilaita pelaamaan ja juomaan, kunnes he suostuivat ottamaan uuden pestin. Ja mahdollista on, että kulkiessani tuon Rue Saint-Honorén varrella sijaitsevan rakennuksen ohi, jossa sukuni häpeä kehittyi kukkaansa, talon iloinen kilpi auttoi minua kestämään kapakan näkemisen.
Hyacinthe, joka oli vähätietoinen, mutta hyvä laskija ja numeroiden tekijä, omisti sen, mitä nimitetään hyväksi käsialaksi. Hänen tekemäkseen mainittiin Bonaparten italialaiselle armeijalle antama julistus, joka oli kirjoitettu ylen pienellä käsialalla ja jonka ääriviiva muodosti ensimmäisen konsulin muotokuvan. Hyacinthe oli joutunut armeijaan vuonna 1813, ylennetty seuraavana vuonna adjutantiksi, Ranskan retken aikana, ja kerskui keskustelleensa keisarin kanssa eräänä yönä nuotiolla lähellä Craonnea:
— Teidän majestettinne, sanoi Hyacinthe, me vuodatamme viimeisenkin veremme teidän lippujenne alla, sillä te edustatte isänmaata ja vapautta!
— Te olette ymmärtänyt minut, Hyacinthe, vastasi keisari.
Minä riennän huomauttamaan, että tuon keskustelun ainoa selostaja on Hyacinthe itse, joka oman tunnustuksensa mukaan niitti seuraavana päivänä suurta kunniaa Craonnen luona. Ja koska kaikkein kauneimmat teot saavat toisinaan aikaan mitä pahimpia vaikutuksia, niin Hyacinthekin, joka oli ollut muutaman tuokion ajan sankarina, katsoi olevansa ikänsä kaiken vapaa niistä velvoituksista, joihin tavallinen kuolevainen alistuu, eikä välittänyt enää laista eikä kunniasta. Hän oli tuhlannut kaiken hyveensä yhtenä ainoana päivänä. On epävarmaa, oliko hän mukana Waterloon luona, ja tämä seikka ei kirkastune milloinkaan. Hän oli jo ahkera vieras kapakoissa ja kertoi sankariteoistaan mieluummin kuin niitä uudisti. Saadessaan eron sotapalveluksesta vuonna 1815 hän täytti kaksikolmatta vuotta. Hän oli kaunis, voimakas, hilpeä, naisten lellikki, sydänten surma, ja häntä rakasti äitini täti, rikas maalaistyttö, jonka kanssa hän suostui menemään naimisiin ja jonka rahat tuhlasi. Hänet pettäessään, häntä pahoinpidellessään, hänet hylätessään Hyacinthe soi hänelle runsaasti tilaisuutta osoittaa epäjumalanpalvontaa muistuttavaa ihailuansa ja mieletöntä rakkauttansa. Loukattuaan vaimoaan kerran toisensa jälkeen Hyacinthe suvaitsi kääntyä jälleen suopeaksi, ja vaimo havaitsi hänet rakastettavammaksi kuin jos hän olisi ollut aina uskollinen. Hyacinthen puoliso, joka oli säästäväinen, jopa saitakin, osoitti miehelleen mieletöntä anteliaisuutta. Hyacinthe nähtiin näinä aikoina liikkumassa Parisin ja Pontoisen välillä, päässä terässoljen kaunistama ja perältään melkoisesti laajeneva harmaa hattu ja yllään viheriä, kultanappinen lievetakki, nankkihousut ja kiiltonahkasaappaat. Siinä asussa hän ohjaili kaksipyöräisiä englantilaismallisia ajoneuvojaan, Carie Vernet'n piirtimen aiheeksi kelpaavana. Hän vieraili jos kenen kanssa ahkerasti sellaisissa huoneistoissa kuin 'Boeuf à la Mode' ja 'Rocher de Cancale', vietti yökausia pahamaineisissa pesissä ja hävitti siten muutamassa vuodessa vaimonsa pellot, niityt, metsät ja myllyn. Saatettuaan rakastuneen naisraukan puille paljaille Hyacinthe jätti hänet viettääkseen seikkailijaelämää erään Huguet-nimisen entisen varusmestarin seurassa. Viimeksimainittua, joka oli pieni, laiha, vääräsäärinen, takkutukkainen, Hyacinthe käytteli aina tarpeen mukaan palvelijanaan, yhtiökumppaninaan, vieläpä isäntänäänkin, jos asia sattui olemaan vaarallinen. Huguet, joka oli veijari ja oli vetänyt nenästä koko maailmaa, osoittautui Hyacintheen nähden mitä uskollisimmaksi, ylevämielisimmäksi ja jaloimmaksi ystäväksi. Kuningasmielisen Huguet'n sanottiin vieneen valkoisen terrorin Aveyroniin, mistä hän oli kotoisin, mutta siitä huolimatta hän muuttui bonapartelaiseksi kiinnyttyään Hyacintheen, joka oli bonapartelainen virkansa puolesta. Hyacinthella oli asianmukainen vaatetus: pitkä, kaulaan asti napitettu lievenuttu, orvokkivihkonen napinlävessä ja ryhmysauva kädessä. Gentin bulevardilla, muutamien aseveikkojen ympäröimänä ja Huguet'n villakoirana seuratessa Hyacinthe soimasi Englantia siitä, että se piti Napoleonia vankeudessa, ja kääntyi kapakasta tullessaan kohti luodetta osoittaen kostavalla sormellaan kavalaa Albionia; hänen huulensa muovasivat rukouksia Jumalan pojan valtakunnan tulemiseksi. Tavatessaan jonkun uskollisen alamaisen, jolle kuningas oli lahjoittanut hopeisen liljakoristeen, hän murisi tuskin kuuluvasti ja virkkoi: 'Jälleen eräs Odysseun kumppaneita.' Saadessaan kenenkään näkemättä kiinni koiran hän kiinnitti sen häntään valkoisen kokardin. Mutta Hyacinthe ei sekaantunut juoniin eikä salaliittoihin, vaan vältti kaksintaisteluakin. Eno Hyacinthe, samoinkuin Panurge, pelkäsi luonnostaan lyöntejä. Huguet oli urhoollinen hänen puolestaan ja aina valmis miekanmittelyyn. Jouduttuaan elämään henkisten kykyjensä varassa Hyacinthe oli ruvennut kaunokirjoituksen ja kirjanpidon opettajaksi ja asettunut asumaan Rue Montmartren varrelle. Siellä Huguet pesi lattioita ja paistoi makkaroita, Hyacinthe leikkasi mahtavan näköisenä hanhenkyniään, painaen niiden kärjen vasenta peukaloa vasten voidakseen täsmällisemmin halkaista terän. Mutta suottapa hän siinä leikkasi hanhenkyniä, ja suotta luetteli katuoveen kiinnitetty pyöreä kilpi englantilaisin, goottilaisin ja välimuotoa olevin kirjaimin kokeneen kalligrafin ja kunniakirjalla varustetun kirjanpitäjän ansioita. Ei ilmaantunut ainoatakaan oppilasta. Hyacinthe rupesi henkivakuutusliikkeen asiamieheksi. Hänen muhkea ulkomuotonsa ja vakuuttava puhetapansa olisi varmaan hankkinut hänelle runsaat määrät asiakkaita. Mutta viini ja lempi vaativat hänen ensimmäiset ansionsa ja estivät häntä saavuttamasta uusia huolimatta Huguet'sta, joka toimi hänen välittäjänään, mutta onnistumatta, koska oli kamalasti kierosilmäinen, haiskahti viiniltä, sammalsi eikä osannut puhua vakuuttavasti. Molemmat veikot avasivat tuon epäonnistumisen jälkeen Montrougessa, erään valajan työpajassa, miekkailukoulun, jossa Hyacinthella, miekkailumestarilla, oli Huguet esimiekkailijana. Koska valaja harjoitti yhä määrättyinä tunteina ammattiaan samassa salissa, kohosi lattianrakoihin keräytynyt kipsipöly jokaisen hyökkäyksen jäljeltä ilmoille kietoen miekkailijat kitkerään pilveen, joka sai heidät kyynelöimään ja aivastelemaan naamioittensa takana. Tämän jalon aseammatin lopettivat viini ja lempi. Muutamien unhoon joutuneiden uusien kokeiden jälkeen Hyacinthe ajatteli käytellä hyväkseen 'Vuoren vanhuksen eliksiiriä' tohtori Gibet'n reseptin mukaan valmistettuna. Huguet tislasi liköörin, ja Hyacinthe toimitti sen mauste- ja rohdoskauppoihin myytäväksi. Mutta tämäkin kauppaliike oli lyhytikäinen ja uhkasi päättyä huonosti. Esivalta näet epäili herra Gibet'n anastaneen itselleen lääketieteen tohtorin arvonimen; luullaanpa, ettei tislaaja Huguet päässyt asiasta joutumatta istumaan vankilassa pari kuukautta. Sitten Hyacinthe asetti kykynsä valtion käytettäväksi ja toimi joitakin aikoja kauppahallien tarkastajana. Hänen oli oltava virassa öisin, mutta hänet tavattiin useammin kapakoissa kuin toimessaan, ja vaikka hänen ystävänsä Huguet yrittikin häntä avustaa, hän sai monet varoitukset ja tuli vihdoin erotetuksi. Tämä erinomainen toimenpide katsottiin poliittisista syistä johtuvaksi. Hyacintheä vainottiin, koska hän oli vanha Napoleonin sotilas. Tämän vainon vuoksi hän sai apua eräiltä vapaamielisiltä, jotka toimittivat hänelle kopistin toimen, ja hän oli kovin ylpeä saadessaan jäljentää kolminäytöksistä huvinäytelmää 'Les Plaideurs sans procès', jonka oli tehnyt herra Étienne. Hyacinthen sanojen mukaan herra Étiennen suuruus ei ollut niinkään siinä, että hänet oli ansioittensa nojalla valittu Tiedeseuran jäseneksi, kuin siinä, että kuningas oli hänet siitä karkoittanut. Tunnettua on, että Étienne suljettiin pois vuonna 1816 uudelleen järjestetystä Tiedeakatemiasta. Sillävälin harjoitti Huguet Hyacinthen kehoituksesta viinikauppaa ja salakuljetusta ansaiten suunnilleen viisituhatta frangia puhdasta voittoa ja kuusi kuukautta vankeutta. 'Se ei ollut huonoin liikeyritykseni', virkkoi Huguet asiaa harkittuaan. Sellainen kyynillisyys sai kuohuksiin Craonnen sankarin, jolla oli periaatteita ja joka kannatti savoijalaisen maalaispapin siveysoppia, siihen lisättynä kunniantunto, ja opetti Huguet'lle yhteisten juominkien aikana velvollisuuden vaatimuksia ja lain arvovaltaa. Oikean tien noudattaminen tai sille palaaminen, jos oli sattunut eksymään, viattomuus tai katumus, siinä oli vanhan sotilaan vaalilause, Huguet kuunteli ja silmäili häntä ihaillen vuodattaen kyyneliä viinilasiinsa. Havaittuaan katumuksen siten saattaneen miehen takaisin oikealle tolalle Hyacinthe perusti hänen kanssaan yhtiön, jonka tehtävänä oli levittää painotuotteita Parisin kaupungissa, mutta onnistumatta. Pian tämän yhtiön luhistumisen jälkeen eno Hyacinthe luullakseni saapui äitini puheille, kuten jo aikaisemmin kerroin, ja rupesi ihmiskauppiaan sihteeriksi. Hänen yrityksissään oli se hyvä ominaisuus, etteivät olleet pitkäaikaisia. Niinpä hän ei jäänytkään pitkäksi ajaksi ostamaan ihmisiä sen kilven takana, jossa nähtiin kaksi krenatööriä. Seuraavista ammateista ei ole tietoa. Ainoastaan viimeisestä saivat hänen sukulaisensa kuulla. Tultuaan varsin vanhaksi Hyacinthe perusti erään Rue Rambuteaun varrella sijaitsevan kapakan peräkamariin asioimiston. Edessään pöydällä pullo valkoviiniä ja kahmalollinen paistettuja kastanjoja hän neuvoi kaupunginosan pieniä kauppiaita, kuinka he parhaiten välttäisivät velanmaksun tai esivallan ahdistelun. Joko mainitsin, että eno Hyacinthe oli nerokas rettelöitsijä? Tämä piirre tekee hänen muotokuvansa täydelliseksi. Juonikkaana, ovelana ja kaikin puolin käräjöimiseen perehtyneenä hän olisi vetänyt vertoja itselleen Chicaneaulle. Leimamerkeillä varustettu paperi oli hänen riemunsa. Hän toimi peräkamarissaan myöskin lähiseudun palvelijattarien kirjurina. Hänen ystävänsä Huguet oli aivan hintelä ja ontui pahoin, mutta oli vielä vilkas eikä ollut Hyacintheä hylännyt. He asuivat ullakkosuojassa kapakan takana. Huguet piti neuvoa varustaakseen tupakalla ystävänsä piipun. Eräänä talviyönä häntä iskettiin maankiertäjien kesken tapahtuneessa tappelussa puukolla lapaluiden väliin, ja hän joutui sairaalaan. Hyacinthe kävi häntä katsomassa. Huguet hymyili hänelle ja kuoli. Hyacinthe laati edelleen sopimuskirjoja ja toimi ahdistuksen alaisina olevien naiskuvatusten asianajajana ja sihteerinä. Mutta hänen kaunis käsialansa alkoi käydä epävarmaksi, katse himmentyi ja pää kävi painavaksi; hän vietti pitkät hetket uneliaana ja mitään ajattelematta. Kuusi viikkoa Huguet'n kuoleman jälkeen hänet kohtasi halvaus. Hänet vietiin Rue du Sabot'n varrella sijaitsevaan huoneeseen, vaimoraukan luo, joka ei ollut häntä nähnyt neljäänkymmeneen vuoteen, mutta rakasti häntä yhä vielä samoinkuin hääpäivänä. Vaimo hoiti häntä mitä hellimmin. Hyacinthen vasen käsivarsi oli halvaantunut, hän laahasi jalkaansa, kykeni tuskin liikkumaan eikä enää puhunut. Vaimo siirsi hänet joka aamu vuoteesta ikkunan luo, missä hän vietti päivänsä auringon valossa. Vaimo täytti hänen piippunsa ja silmäili häntä lakkaamatta. Kuuden kuukauden kuluttua sattui uusi halvauskohtaus, ja Hyacinthe vietti viikon päivät liikahtamatta. Hänen kangistunut kielensä kykeni lausumaan vain epämääräisiä ääniä, mutta hänen luultiin mainitsevan kuollessaan Huguet'n nimeä.
Isäni ei puhunut milloinkaan eno Hyacinthestä. Äitinikin vältti hänen mainitsemista. Hän kertoi kuitenkin usein seuraavan jutun, joka hänen mielestään kuvasi tuon kevytmielisen ja petollisen miehen luonnetta.