Part 11
Hyacinthe oli vuoden 1830 vallankumouksen aikana yli neljänkymmenen vuoden ikäinen, mutta yhä vielä terhakka mies, naistennaurattaja, ja tunsi olonsa asunnossa ikäväksi. 'Kolmen kunniakkaan päivän' aikana hän pysytteli rauhallisena tehden pyhiä lupauksia kansan hyväksi. Heinäkuun 30 p:nä, kuninkaallisten joukkojen luopumuksen jälkeen, tulen lakattua joka puolella riehumasta ja trikolorin liehuessa Tuileries-palatsin katolla, miehemme pisti nokkansa pihalle haluten tuntemastaan syystä lähteä Bastiljin ja Saint-Antoinen etukaupungin kulmaukseen. Hän asui Étoilen tulliportin tienoilla, seudussa, joka siihen aikaan oli maalaismainen ja autio. Voidakseen tyydyttää halunsa hänen tuli kulkea paahtavan auringon alla pitkin revittyjä katuja ja kiivetä vähintään kolmenkymmenen barrikadin yli, joita vartioi kansa, ellei tahtonut kulkea pitkiä kiertoteitä epävarmojen kaupunginosien kautta. Tämän vaikeuden voittamiseksi Hyacinthe keksi nerokkaan keinon. Hän lähti erään tuttavansa viinikauppiaan ja ravintoloitsijan luo, kiersi otsalleen jäniksenvereen kastetun rievun ja antoi keittäjän ja hänen apulaisensa kantaa itsensä ensimmäisen katusulun eteen, joka oli aivan lähellä Faubourg du Roulea. Kävi niinkuin hän oli otaksunut: barrikadin puolustajat pitivät häntä haavoittuneena, ottivat hänet vastaan kantajien käsistä ja toimittivat erittäin varovasti katusulun toiselle puolelle. Sitten he tarjosivat hänelle lasin viiniä ja määräsivät kaksi miestä kantamaan häntä paareilla. Muodostui saattue, joka karttui matkan varrella; eräs Polyteknillisen opiston oppilas, paljastettu miekka kädessään, kulki sen etunenässä. Kansanmiehiä, paitahihasillaan, hihat käärittyinä, viheriät oksat pyssyjen piipuissa, marssi paarien vierellä huutaen:
— Kunniaa urhoolliselle!
Jäljessä kulki latojaoppilaita, jotka tunsi heidän paperipäähineistään, valkoisiin puettuja leipurinsällejä, koulupoikia, joilla oli kaartin olkalaput ja hihnat, kymmenen vuoden ikäinen lapsi, jonka päässä oleva sotilaslakki painui olkapäitä myöten, ja kaikki toistivat:
— Kunniaa urhoolliselle!
Naiset polvistuivat heidän ohi kulkiessaan. Toiset heittivät kukkia sankarilliselle uhrille ja asettivat paareille kolmivärisiä nauhoja ja laakerinoksia. Rue Saint Florentinin kulmassa eräs vapaamielinen maustekauppias piti hänelle puheen ja antoi hänelle pronssimitalin, jossa oli La Fayetten kuva. Barrikadien puolustajat siirsivät saattueen tullessa pois tieltä katukivet, tynnyrit ja ajoneuvot päästääkseen haavoittuneen esteettömästi kulkemaan. Pitkin matkaa tekivät kapinalliset kunniaa pyssyillään, rummuttajat pärryttivät, ja torvet raikuivat. Huudot 'Eläköön kansan puolustaja! Eläköön perustuslain suojelija! Eläköön vapauden sankari!' kohosivat autereisessa ilmassa kohti hehkuvaa taivaankantta. Kaikista kapakoista kiidätettiin punaisen nesteen täyttämiä laseja kunniakkaalla sijallaan lepäävän tuntemattoman huulille, ja kokonaisia pulloja tarjottiin kantajille, jotka höyrysivät kuin suitsutusastiat.
Niin saatettiin eno Hyacinthe kaikella kunnialla Bastiljin torin ja Faubourg-Saint-Antoinen kulmaan, pesijättären, rouva Constancen luo.
XXIII
BARA
— Erikoisesti tuntuu minusta vastenmieliseltä, virkkoi äitini kerrottuaan tuon kehnoa elämäntapaa osoittavan kepposen, että Hyacinthe tuon teeskentelynsä nojalla anasti onnettomuudelle kuuluvat oikeudet ja esiintyi uhrina.
— Hän uskalsi paljon, lausui kummisetäni. Se yleinen innostus, jonka hän oli herättänyt, olisi hänen viekkautensa ilmitultua muuttunut yhtäkkiä raivoksi; ne, jotka osoittivat hänelle julkista kunnioitusta, olisivat kohdelleet häntä häpeällisesti, ja ne torakurkut, jotka ojensivat hänelle juotavaa, olisivat kenties repineet hänet kappaleiksi. Asestettu joukkio voi tehdä millaisia väkivallantekoja tahansa. On kuitenkin tunnustettava, että Parisin väestö menetteli niinä mainehikkaina päivinä sävyisästi eikä käyttänyt voittoansa väärin. Varakas porvaristo ja oppineet yhdyskunnat taistelivat työläisten rinnalla; Polyteknillisen opiston oppilaat ratkaisivat voiton monissa kohdissa. Useimmat heistä kunnostautuivat osoittamalla sankaruutta ja inhimillisyyttä.
Eräs heistä tunkeutui linnaan väkijoukon etunenässä ja kehoitti kuninkaallista kaartia antautumaan. Sotilaat käänsivätkin pyssynsä ylösalaisin, mutta heitä komentava vanha kapteeni hyökkäsi raivoissaan miekka kädessä kohti opiston oppilasta. Miekka oli jo lähellä rintaa, kun uhatun onnistui väistää se ja siepata käsiinsä. Hän ojensi säilän takaisin upseerille sanoen: 'Hyvä herra, ottakaa miekkanne, jota olette kunniakkaasti kantanut taistelutantereella ja jota ette varmaankaan käytä kansaa vastaan.' Kapteeni, jota tuo ihailu ja tunnustus liikutti, irroitti tunikastaan kunnialegionan ristin ja ojensi sen nuorelle vastustajalleen sanoen: 'Isänmaa tulee varmaan kerran antamaan teille tämän kunniamerkin. Sallikaa minun tarjota itsellenne sen näkyvä muisto.' Tässä kansalaissodassa lähensivät taistelevia kunniantunto ja isänmaanrakkaus.
Kummisetäni oli tuskin ehtinyt lopettaa kertomuksensa, kun herra Marc Ribert alkoi esittää toista:
— Heinäkuun 28 p:nä, kertoi hän, kun parisilaiset joukot alkoivat Hôtel-de-Villen torilla väistyä taajan tulen tieltä, syöksyi eräs nuori mies trikolori peitsen kärjessä kymmenen askeleen päähän kuninkaallisesta kaartista ja huusi: 'Katsokaa kansalaiset, kuinka suloista on kuolla Vapauden puolesta!' Siihen hän kaatui monien kuulien lävistämänä.
Näiden sankarillisten tekojen liikuttamana kysyi äitini, minkätähden ei niin jalo toiminta ole paremmin tunnettu ja tunnustettu.
Kummisetäni mainitsi useitakin syitä:
— Yksinvallan, vallankumouksen ja keisarivallan aikaiset sodat ovat kyllästäneet Ranskan historian sankarillisilla teoilla; siihen ei mahdu enää uusia. Sitäpaitsi himmensi heinäkuun voittajien maineen heidän saavutuksensa vähäpätöisyys, he veivät voittoon vain keskinkertaisen valtiomuodon, ja heidän uhrautuvaisuudestaan sukeutunut kuningasvalta ei mielellään muistellut alkujuurtansa. Vihdoin on huomattava, että sankareillakin on omat kohtalonsa.
— Ehkä, virkkoi äitini, mutta on sittenkin vahinko, että kauniin teon muisto häipyy olemattomiin.
Vanha herra Dubois, joka oli keskustelun aikana lakkaamatta käännellyt kädessään nuuskarasiaansa, käänsi äitiini päin leveät ja tyynet kasvonsa.
— Älkää ehdättäkö syyttämään kohtaloa väärämieliseksi, rouva Nozière. Kaikki nuo kauniit piirteet, kaikki nuo suuret sanat ovat pelkkää satua ja joutavaa melua. Koska ei ole mahdollista tarkoin toistaa, mitä on lausuttu tarkkaavaisessa ja rauhallisessa seurassa, niin onko todennäköistä, parahin rouva, että jokin ele tai lausuma voitaisiin painaa mieleen taistelun tuoksinassa? Minä en paljoa välitä siitä, että teidän kertomanne, hyvät herrat, luultavasti ovat pelkkää kuvitelmaa, vailla kaikkea todellisuuspohjaa, mutta niistä puuttuu sitäpaitsi luontevuus, ja taide, se kaunis koruttomuus, joka yksin kykenee säilymään halki vuosisatojen. Siitä syystä on paras jättää ne kalentereihin homehtumaan. Historiallinen totuus ei ole minkäänlaisissa tekemisissä näiden kauniiden sankaruuden esimerkkien kanssa, jotka siirtyvät vuosisadasta toiseen ihmisten huulilla: ne johtuvat yksinomaan taiteen ja runouden työpajoista. En tiedä, onko nuori Bara, jonka hengen rojalistit lupasivat säästää, jos hän suostuisi huutamaan 'Eläköön kuningas', huutanut 'Eläköön tasavalta' ja kaatunut kahdenkymmenen pistimeniskun surmaamana. En sitä tiedä enkä voi milloinkaan tietää. Mutta tiedän, että tuon lapsen kuva, joka uhrasi kukoistusaikanansa elämänsä vapaudelle, saa nousemaan kyyneleet silmiin ja hehkun sydämiin ja ettei täydellisempää uhrin vertauskuvaa voi ajatellakaan. Tiedän myös ja nimenomaan, että kuvanveistäjä Davidin näyttäessä minulle tuon lapsen suloisessa ja puhtaassa alastomuudessaan antautumassa kuolemaan yhtä tyynesti kuin Vatikaanin haavoittunut amatsooni, painaen povelleen kokardiansa ja pitäen jähmettyneessä kädessään rumpupalikkaa, jolla oli pärryttänyt hyökkäykseen, ihme on täytetty, nuori sankari on luotu. Bara elää, Bara on kuolematon.
XXIV
MÉLANIE
Näinä aikoina minä jouduin kokemaan ankaraa murhetta. Mélanie kävi vanhaksi. Tähän saakka ihmisten erilaiset iät olivat vain huvittaneet minua vaihtelevaisuudellaan. Vanhuus oli minua miellyttänyt, koska oli maalauksenomainen, toisinaan hieman hassunpäiväinen ja mielellään naurettava. Nyt minun täytyi havaita, että se oli hankala ja ikävä. Mélanie kävi vanhaksi; kori alkoi rasittaa hänen käsivarttansa, ja hänen torilta palatessaan kuului huohotus portaiden alapäästä aina huoneiston perälle saakka. Hänen näkönsä oli himmeämpi kuin hänen silmälasiensa aina himmeät akkunat; hänen huonot silmänsä saivat aikaan erehdyksiä, jotka minua aluksi naurattivat, mutta aivan pian huolestuttivat lukuisuudellaan ja melkoisuudellaan. Hän erehtyi pitämään permantovahan kappaletta leivänkannikkana ja likaista riepua vasta kynimänään kanana. Kerran hän luuli istuutuvansa jakkaralleen, mutta istuutuikin kummisetäni minulle lahjoittaman nukketeatterin katolle murskaten koko rakennuksen ja joutuen ankarasta säikähdyksestä ihan sanattomaksi. Hän menetti muistinsa, sekoitti toisiinsa eri aikakaudet, puhui keisarin kruunauksen kunniaksi järjestetyistä ulkoilmatanssiaisista, joissa oli tanssinut kylän voudin keralla, ikäänkuin asia olisi eilen tapahtunut, samoin suudelmasta, jonka hän oli vaaraa uhmaten kieltänyt eräältä taloon majoitetulta kasakalta miehitysaikana. Hän kertoi usein samoja tarinoita ja palasi alinomaa puhumaan siitä pakkasesta, joka oli Parisissa vallinnut joulukuun 15 p:nä 1840, kun keisari tuotiin takaisin Parisiin. Keisarin kirstulle oli laskettu hänen pieni päähineensä ja miekkansa. Mélanie oli ne nähnyt, mutta ei sittenkään voinut uskoa keisarin kuolleen. Hänen henkensä hämmentyi; hän ei voinut hetkeksikään poistua keittiöstä pelkäämättä unohtaneensa sulkea vesihanan, ja tulvan pelko myrkytti kaikki kävelyretkemme, jotka olivat muinoin olleet hymyilevän rauhalliset.
Vanhan hoitajattareni tila hämmästytti minua, mutta ei huolestuttanut, koska en ajatellut sen jatkuvan. Mutta eräänä iltana kuulin isäni ja äitini hiljaa keskustelevan.
— Mélanie riutuu päivä päivältä, ystäväiseni, sanoi äitini.
— Öljy on lampusta loppunut.
— Eikö ole varomatonta lähettää hänet ulos Pierrot'n kanssa?
— Rakas Antoinette, hän rakastaa lasta siinä määrin, että hänen vanhasta sydämestään löytyy vielä kyllin voimaa ja älyä hänen suojelemisekseen.
Tuo lause valaisi mieleni; minä ymmärsin ja aloin itkeä. Minä tulin ensimmäisen kerran ajatelleeksi, että elämä virtaa ja pakenee kuin vesi.
Siitä lähtien minä riipuin kiihkeästi kelpo Mélanien ryhmyisessä käsivarressa; minä syleilin häntä, mutta olin jo hänet menettänyt.
Erittäin kauniin kesän aikana hänen voimansa verestyivät ja muisti kohentui; hän alkoi jälleen kukoistaa lietensä ja kasariensa vaiheilla, ja minä aloin jälleen häntä kiusoitella. Hän lähti jälleen joka päivä torille ja palasi pahoin huohottamatta ja tuntematta liiaksi vasun painoa käsivarressaan. Mutta sateisen sään vallitessa hän valitti huimausta. 'Olen kuin humalainen', sanoi hän. Eräänä aamuna, hänen lähdettyään tapansa mukaan ostoksille, soitettiin ovikelloamme. Herra Ménage oli löytänyt pyörtyneen Mélanien portaiden juurelta ja kantoi hänet sisään. Mélanie tointui pian, ja isäni sanoi meille, että hän oli tällä kertaa pelastunut. Minä tarkastelin herra Ménagea erittäin uteliaana ja tarkkaavammin kuin ikäni edellytti; olin näet edistynyt enemmän tiedoissa kuin käytöksessäni. Herra Ménagella oli punainen haaraparta, huopahattu à la Rubens ja husaarihousut, mutta hän ei ollenkaan näyttänyt mieheltä, joka juo kuumaa punssia pääkallosta. Laskettuaan Mélanien sohvaan hän kannatti hänen päätänsä ja toimi laupiaana samarialaisena. Hän näytti älykkäältä ja lempeältä. Hänen kauniit, hieman väsyneet silmänsä, surumieliset ja hellät, katselivat ystävällisesti olioita, ja luulinpa havaitsevani niissä hymyn, kun ne osuivat äitini kauniisiin hiuksiin. Minua hän silmäili niin suopeasti kuin voi silmäillä lasta, joka ei ole kaunis, ja kehoitti vanhempiani sallimaan luonnon, kaiken voiman lähteen, vapaasti vaikuttaa minussa.
Herra Ménagea kiitettiin mitä lämpimimmin ja toivotettiin hänelle kaikkea hyvää. Äitiäni liikutti se, että hän oli muistanut tuoda Mélanien vasunkin. Mélanie itse ei ollut maalaajalle ollenkaan kiitollinen hänen suomastaan avusta. Herra Ménage oli aikoinaan häntä kovin loukannut kuvaamalla hänen oveensa vieraanvaraisuutta anelevan Amorin, ja Mélanie ei antanut hänelle anteeksi tuota hävyttömyyttä; niin voimallinen on kunniantunto kunnon naisissa.
Vanha palvelijattaremme virkosi aivan pian, kuten tohtori oli otaksunut; mutta kävi ilmi, että hänen tosiaankin oli jo aika luopua virastaan.
Minulta salattiin jotakin. Kuiskuteltiin, tukahdutettiin huokauksia, pyyhkittiin kyyneleitä, tehtiin kääröjä. Puhuttiin peitetyin sanoin Mélanien veljentyttärestä, joka oli mennyt naimisiin Denizot-nimisen maanviljelijän kanssa ja hoiti hänen kerallaan maatilaa Jouy-en-Josasissa.
Eräänä aamuna ilmaantui luoksemme tuo veljentytär, nöyrä ja hirmuinen. Hän oli kookas nainen, tummapintainen ja kuiva, ja hänen suussaan nähtiin valtavan suuria, mutta harvalukuisia hampaita. Hän tuli hakemaan tätiänsä Mélanieta Jouyhin, kattonsa alle. Minä arvasin kaiken vastustelun hyödyttömäksi ja aloin itkeä. Syleiltiin toisiansa jäähyväisiksi; äitini lohdutti minua sanoen vievänsä minut pian kerallaan Jouyhin. Vanha Mélanie oli pikemmin kuollut kuin elävä; mutta eräs syvä ja ongelmallinen seikka herätti huomiotani. Minä näin, että hän esiliinansa irroittaessaan katkaisi ne siteet, jotka olivat kiinnittäneet häntä porvarilliseen elämään, ja että hänestä sukeutui toinen henkilö, maalaisnainen, johon minua ei liittänyt mikään. Minä ymmärsin auttamattomasti kadottaneeni kelpo Mélanieni.
Me saattelimme hänet rattaiden luo, joihin hän istuutui veljentyttärensä viereen. Ruoska hipoi tamman korvia. He lähtivät. Minä näin hänen valkoisen ja pyöreän, juustoa muistuttavan maalaispäähineensä siirtyvän yhä loitommaksi. Se oli ensimmäinen suruni. Tunnen sen aiheuttaman kivun vielä nytkin.
Mélanien menettäessäni kadotin enemmän kuin aavistinkaan: kadotin varhaisimman lapsuuteni sulon ja ilon. Äitini, joka piti Mélanieta arvossa, oli kyllin jalomielinen ollakseen kadehtimatta vanhalle hoitajattarelleni osoittamaani rakkautta, ja jos tämä rakkaus kenties ei ollutkaan niin suuri ja ylevä kuin äitiini kohdistuva kiintymys, se saattoi olla hellempi ja oli varmaan paljoa läheisempi.
Mélanien sydän oli yhtä yksinkertainen kuin oma sydämeni, ja ajatustemme suppea piiri lähensi meitä toisiimme. Mélanie, joka oli jo iäkäs minun syntyessäni, ei ollut hilpeä; hän ei voinut olla hilpeä, koska oli elänyt vaikeata elämää; mutta hänen säteilevä viattomuutensa korvasi nuoruuden ja iloisen mielen.
Mélanie muovasi kieltäni yhtä paljon ja enemmän kuin äitini. Minulla ei ole syytä sitä valittaa; hän puhui hyvin, vaikka olikin vähätietoinen.
Hän puhui hyvin, sillä hän lausui niitä sanoja, jotka vakuuttavat ja lohduttavat. Jos olin soraansuistuen saanut naarmun polveeni tai nenääni, niin hän lausui niitä sanoja, jotka parantavat. Jos lausuin hänelle jonkin pienen valheen, jos osoitin itsekästä tunnetta, jos antauduin vihan valtaan, niin hän lausui niitä sanoja, jotka ojentavat, vahvistavat ja tyynnyttävät ihmisen sydäntä. Hänelle olen kiitollisuudenvelassa moraalisten tuntojeni perustuksista, ja se mitä olen niihin myöhemmin lisännyt, ei ole lujuudeltaan noiden vanhain perustusten veroista.
Vanhan hoitajattareni huulilta olen oppinut hyvän ranskankielen. Mélanie puhui kansanomaisesti. Hän sanoi 'kastrolli', 'skaappi' ja 'kolidoori'.[1] Sellaisia seikkoja lukuunottamatta hän olisi voinut opettaa moitteetonta kielipartta monelle professorille ja monelle akateemikolle. Hänen huuliltaan löytyi hänen esivanhempiensa sujuva ja kevyt ilmaisutapa. Osaamatta lukea hän lausui sanat niinkuin oli ne lapsuudessaan kuullut, ja ne, joilta hän oli ne kuullut, olivat olleet hekin vähätietoisia ja olivat ammentaneet kielen sen luonnollisista lähteistä. Niinpä Mélanie puhuikin luontevasti ja oikein. Hän löysi vaivattomasti lauseparret, jotka olivat värikkäät ja mehevät kuin puutarhojemme hedelmät; hänen puheensa oli tulvillaan hupaisia käänteitä, viisaita sananlaskuja, kansanomaisia ja maalaisia kuvia.
[1] Koska me oppineet henkilöt sanomme _le lierre_, vaikka pitäisi sanoa _l'ierre_, ja _le lendemain_, vaikka oikein olisi _l'endemain_, ei pidä olla nirso kuullessaan kansanomaista puhetta. Mélanie käytti muotoja une _légume_ ja _caneçon_ (_caleçonin_ asemasta); mutta malttakaahan: _une légume_ on La Bruyèrellä ja _caneçon_ teoksessa _État de la France pour 1692_. Mieleeni muistuu eräs tarina, jonka Mélanie minulle kertoi ja jota en malta olla tähän lisäämättä. Eräänä kauniina kesäpäivänä, joka oli viimeinen, toistemme seurassa viettämämme, hän istui Luxembourgin puutarhan penkillä, ja minä suutelin hänen ryppyistä poskeansa. Tuo kelpo olento oli pelkäävinään ja huudahti:
— Aiotko minut ahmaista suuhusi, pieni herra! Oletko muuttunut ihmissudeksi?
Minä kysyin häneltä, mikä se oli, ihmissusi. Hän ei vastannut kysymykseeni, mutta kertoi minulle seuraavaa:
— Nuoruuteni aikana oli poika, jolle hirtehiset kapakassa vakuuttivat, että hän oli susi ja että hänen piti syödä oma äitinsä. Poika yksinkertaisuudessaan tuon uskoi. Palattuaan yöllä kotiin hän lähestyi vuoteessaan nukkuvaa äitiänsä ja sanoi hänelle:
— Äiti, äiti-rukka, minun täytyy syödä sinut. Anna minulle siunauksesi, nyt minä sinut syön...
Siihen Mélanie keskeytti kertomuksensa. Kehoitinpa häntä miten tahansa, hän ei sanonut enempää. Mélanien tarinat olivat siinä suhteessa erinomaiset, ettei niissä ollut loppua.
XXV
RADÉGONDE
— Rakas ystävä, sanoi äitini tohtori Nozièrelle, rouva Caumont suosittelee meille pientä tourainelalsta palvelijatarta. Eipä haittaisi, vaikka häntä silmäileisit. Hän on toistaiseksi palvellut vain erään vanhan neidin luona Toursin etukaupungissa. Minulle vakuutetaan, että hän on rehellinen.
Hyvän taloudenhoidon kannalta olikin jo aika saada kunnollinen palvelijatar. Mélanien lähdöstä kuluneena toista vuotta kestäneenä kautena meillä oli ollut ainakin kaksitoista palvelijaa, joista parhaimmat erosivat toimestaan heti, kun huomasivat pidettävän silmällä säästäväisyyttä. Meillä oli ollut eräs Sycorax, jonka leuka kasvoi partaa ja joka tarjosi meille noidankeittiön tuotteita, oli ollut eräs varsin soma kahdeksantoista vuoden ikäinen tyttö, jolla ei ollut' aavistustakaan taloudenhoidosta ja jota äitini aikoi totuttaa, mutta joka hävisi kolmen päivän kuluttua vieden mukanaan hopeisen pöytäkaluston; oli ollut eräs Salpêtrièrestâ karannut, joka väitti olevansa Louis-Philippen tytär ja kantoi kaulassaan pullontulppia, ja rakas isäni oli lääkärinä kaikkein viimeinen huomaamaan, että tyttö oli mielenvikainen; meillä oli ollut Chouette, joka torkkui kaiken päivää palveluksessamme ja yöllä, kun otaksuimme hänen nukkuvan yliskamarissaan, piti Rue Mouffetardin varrella pihan perällä kapakkaa, missä tarjoili pahantekijöille kellarimme viinejä. Kummisetäni, joka oli sellaisissa asioissa tuntija, väitti hänen olevan oivallisen keittäjän ja paistajan. Hortense Percepied, joka Penelopen tavoin odotteli Ikariaan matkustanutta puolisoansa, veti samoinkuin Penelope luokseen suuren joukon kosijoita, jotka aterioivat keittiössämme.
Siihen aikaan kuuli samoja valituksia kuin nykyjään: 'On kerrassaan mahdotonta pitää palvelijoita. Ei ole enää laita niinkuin ennen vanhaan, jolloin löysi helposti rehellisiä palvelijoita. Asia on kerrassaan muuttunut.' Eräät henkilöt syyttivät vallankumousta, joka oli herättänyt kansassa himoja ja haluja. Mutta nukkunevatko himot ja halut milloinkaan? Tosiasia on, että hyvät isännät ja hyvät palvelijat ovat olleet harvinaisia kaikkina aikoina. Maailmasta löytyy harvoin Epiktetoksia ja Markus Aureliuksia.
Äitini ei odottanut uutta tulokasta sokein luottamuksen tunnoin, joka ei ollut enää mahdollinen, mutta salli sentään ilmaantua eräänlaisen suotuisan aavistuksen. Mistä se lienee häneen tullut? Siitä, että hän oli kuullut nuoren tytön olevan kunnollisen, kunniallisten maalaisten kasvattaman ja tottuneen palvelukseen virkamies- ja sotilassukuun kuuluvan vanhan neidin luona. Sitäpaitsi oli äitini kuullut rippi-isältään abbé Moinier'ltâ, että epätoivoisuus oli suuri synti.
— Mikä hänen nimensä on? kysyi isä.
— Voimme nimittää häntä miten mielit, ystäväiseni. Kasteessa on hän saanut nimen Radégonde.
— Tavanomainen palvelijain nimien muuttaminen ei minua miellytä, vastasi isä. Minusta tuntuu, että riistäessään inhimilliseltä sosiaaliselta olennolta nimen riistää samalla jotakin hänen persoonallisuudestaan. Mutta myönnän mielelläni, että Radégonde soinnahtaa karulta.
Kun nuori tyttö ilmoitettiin saapuneeksi, äitini ei lähettänyt minua pois. Syynä oli joko hajamielisyys (äidissäni näet liittyi omituisen viehättävästi jokin määrä malttamattomuutta mitä valppaimpaan varovaisuuteen) tahi se ajatus, että minä voin huoletta kuunnella talousasioita koskevaa viatonta keskustelua.
Radégonde eteni pitkin kaikuvin askelin ja pysähtyi keskelle salia suorana, liikkumattomana, kädet ristissä esiliinalla ja kasvoissa ilme, joka osoitti samalla kertaa arkuutta ja julkeutta. Hän oli varsin nuori, melkein lapsi, raikasvärinen, ei tumma eikä vaalea, ei kaunis eikä ruma, näöltään huvittavan ristiriitainen, typerä ja ovela, puettu niinkuin hänen kotiseutunsa vaatimattomin maalaistyttö, mutta samalla tavallaan loistokkaasti; hiukset oli kammattu suuren litteäperäisen pitsimyssyn niskahunnun alle, ja hartioita peitti tulipunainen kukillinen huivi. Hän oli erittäin vakava ja erittäin koomillinen ja miellytti minua sellaisenaan; huomasinpa myös, ettei hän ollut vanhemmillenikaan vastenmielinen.
Äitini kysyi häneltä, osasiko hän ommella. Hän vastasi: — Osaan, rouva. — Keittää? — Osaan, rouva. — Silittää? — Osaan, rouva. — Siivota huoneen perinpohjin? — Osaan, rouva. — Korjata liinavaatteita? — Osaan, rouva.
Jos äitini olisi häneltä kysynyt, osasiko hän valaa tykkejä, rakentaa katedraaleja, sepittää runoelmia ja hallita kansoja, hän olisi yhä vastannut 'Osaan, rouva', sillä hän antoi myöntäviä vastauksiaan ilmeisesti ollenkaan välittämättä hänelle esitettyjen kysymysten merkityksestä, pelkästä kohteliaisuudesta, hyvän kasvatuksen ja soveliaisuuden vuoksi, koska oli vanhemmiltaan oppinut olevan sopimatonta vastata kieltäen huomattaville henkilöille.
Sanoa hälle 'ei' ja aivan aiheettako? Ei, toinen meill' on laki jumalatarten kanssa.
Niin sanoi La Fontaine, joka ei tietänyt, miten sanoa 'ei' neiti de Sillerylle.
Äitini ei enempää tutkinut nuoren maalaistytön tietojen syvyyttä. Hän sanoi lempeästi mutta varmasti vaativansa hyvää ryhtiä, moitteetonta käytöstä, lupasi kirjoittaa hänelle heti, kun asia tulisi päätetyksi, ja sanoi hänelle hyvästi tuskin huomattavasti hymyillen.
Nuoren Radégonden poistuessa hänen esiliinansa tasku tarttui, miten lieneekään tarttunut, ovenripaan. Tuon tapahtuman huomasin yksin minä; minä havaitsin sen kaikki yksityiskohdat ja ihmettelin sitä hämmästynyttä ja moittivaa katsetta, jonka Radégonde loi ryöstäjä-ripaan, ikäänkuin se olisi ollut henki, joka tahtoi häntä pidättää, kuten nähdään tapahtuvan keijukaissaduissa.
— Mitä hänestä arvelet, François? kysyi äitini.
— Hän on kovin nuori, vastasi tohtori, ja sitäpaitsi...
Mahdollista on, että epämääräinen ja häipyvä aavistus oli paljastanut isälleni Radégonden laadun. Mutta se oli tiessään, ennenkuin ehti ilmilausutuksi. Hän ei päättänyt lausettaan. Minä, vaikka olinkin pieni ja pienten asioiden tasalla, olin kuitenkin nähnyt riittävästi arvatakseni, että tuo nuori maalaisneito muuttaisi rauhallisen asumuksemme taloksi, jossa tuntui liikkuvan aaveita.
— Tyttö näyttää kelvolliselta, virkkoi äitini, ehkäpä saan totutetuksi. Ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, kultaseni, nimitämme häntä Justineksi.
XXVI
CAIRE