Part 12

Samana päivänä ja samalla tunnilla syntyneinä me olimme kasvaneet yhdessä. Se oli totellut aluksi nimeä Puck, jonka isäni oli sille antanut, mutta myöhemmin sitä nimitettiin Caireksi, ja tämä nimenmuutto ei ollut kunniaksi, jos näet kunnialla tarkoitetaan moitteettomuutta. Kun havaittiin, kuinka taitavasti se osasi pettää, kuinka kekseliäästi varastaa ja kuinka hedelmällisesti sen mieli kehitteli koiran juonia, ja kun vielä oli pakko ihailla sen kepposissa ilmenevää henkevyyttä ja sukkeluutta, sille annettiin lisänimi Robert Macaire, sen kuuluisan rosvon nimi, jota oli ensimmäisenä esittänyt näyttämöllä Frédérick Lemaitre suunnilleen viisitoista vuotta aikaisemmin ja josta Honoré Daumier'n voimallinen piirrin oli tehnyt pilalehtiin vuoron perään finanssimiehen, kansanedustajan, Ranskan päärin ja ministerin. Nimi Robert Macaire havaittiin liian pitkäksi ja lyhennettiin Caireksi. Se oli pieni keltainen koira, jossa oli vain vähän rotua, mutta paljon älyä. Olihan sillä siinä suhteessa ollut perittävääkin, Finette, sen äiti, suoritti itse ostoksensa, maksoi sisälmysten myyjälle, mitä hänelle kuului, ja kuljetti lihan rouva Mathias'lle keitettäväksi.

Cairen äly oli kehittynyt paljoa nopeammin kuin minun älyni, ja se oli jo kauan aikaa harjoittanut elämässä tarvittavia taitoja minun vielä ollessani tietämättömänä maailmasta ja itsestäni. Kun minua kannettiin sylissä, se oli aina mustasukkainen. Se ei pyrkinyt milloinkaan minua puremaan, syynä joko se, että havaitsi sellaisen menettelyn vaaralliseksi, tai se, että minä herätin sen mielessä pikemmin ylenkatsetta kuin vihaa; mutta se silmäili äitiäni ja vanhaa hoitajatartani, jotka minua vaalivat, sellaisin synkin ja onnettomin ilmein, joka osoittaa kateutta. Apunaan se vähäinen äly, jonka tuo onneton intohimo sille jätti, se pakeni mainitsemiani henkilöitä siinä määrin kuin voi paeta niitä, joiden seurassa elää. Se pakeni isäni luo ja vietti päivänsä tohtorin pöydän alla, rumalle lampaannahalle keräksi käpertyneenä. Minun astuessani ensimmäisiä askeliani sen tunteet kerrassaan muuttuivat. Se osoitti minulle myötätuntoa ja leikki huvikseen tuon pienen epävarman ja heikon olennon kanssa. Saavutettuani sen iän, jossa ymmärrys herää, minä sitä ihailin; minä tunnustin sen itseäni etevämmäksi sikäli, että se oivalsi syvästi luontoa, mutta monessa suhteessa olin sen jo saavuttanut.

Jos Descartes onkin vastoin kaikkea todennäköisyyttä väittänyt, että eläimet ovat pelkkiä koneita, on hänelle annettava anteeksi, koska hänen filosofiansa teki sellaisen väitteen välttämättömäksi ja koska jokainen filosofi ahdistaa luonnon, joka on hänelle vieras, järjestelmään, joka on hänen itsensä tuottama. Descartesin opin kannattajia ei ole enää olemassa, mutta lienee vielä henkilöitä, jotka sanovat eläimissä olevan vaiston ja ihmisessä älyn. Minun lapsuuteni aikana sellaista oppia saarnattiin aivan yleisesti. Se on typeryyttä. Eläimissä on äly, laadultaan samankaltainen kuin meidän älymme, siitä eroava ainoastaan aistimien erilaisuuden nojalla, jotka kuitenkin käsittävät maailman samoinkuin meidän aistimme. Meissäkin on tuo salainen nero, tajuton viisaus, vaisto, joka on älyä verrattomasti arvokkaampi, koska ihminen enempää kuin jauhopunkkikaan ei voisi elää hetkeäkään ilman sitä.

Minä uskon samoinkuin La Fontaine, joka oli parempi filosofi kuin Descartes, että eläimet, varsinkin luonnontilassa eläessään ovat kekseliäitä ja taidokkaita. Kesyttäessämme me teemme ne mitättömämmiksi, pilaamme niiden sydämen ja ymmärryksen. Millaisia ajatuksia jäisikään ihmiseen, jos hänet saatettaisiin siihen tilaan, johon me saatamme koiramme ja hevosemme, puhumattakaan karjapihan asukkaista? 'Salliessaan ihmisen joutua orjuuteen Zeus riistää häneltä puolet hänen kyvyistään.'

Kesyissä samoinkuin villeissäkin ilman, maan ja veden eläimissä liittyy samoinkuin meissäkin syvällä mielen pohjassa varmaan vaistoon harhaileva äly. Ne ovat alttiit erehdyksille samoinkuin ihmiset. Cairekin erehtyi toisinaan.

Se rakasti hellästi Zerbiniä, kirjakauppias Caumontin villakoiraa. Ja Zerbin, joka oli kunniallista ja hyvää sukuperää, rakasti Cairea vieläkin hellemmin. He olivat toisilleen kaikki kaikessa; Cairen huono maine oli heijastunut Zerbiniin, jota ei enää mainittu Zerbiniksi, vaan Bertrandin, Robert Macairen kumppanin nimellä. Caire vietteli Zerbinin harhateille ja teki siitä lyhyessä ajassa kehnon olennon. Päästessään karkuun ne juoksentelivat yhdessä, Herra tiesi missä, ja palasivat likaisina, ontuen, uupuneina, toisinaan korvat revittyinä, mutta silmät pirteinä ja iloissaan.

Herra Caumont kielsi villakoiraansa seurustelemasta meidän koiramme kanssa. Mélanie, joka halusi välttää nöyryytyksiä ja moitteita, koki pitää silmällä, ettei Caire pääsisi etsimään itseänsä ylhäisemmän ja korkeamman naapurin seuraa. Mutta ystävyys on kekseliäs ja pitää esteitä pilkkanaan. Valvonnasta ja lukoista huolimatta he keksivät tuhat keinoa tavatakseen toisensa. Pihanpuolisen ruokasalinikkunan laudalla maaten Caire väijyi hetkeä, jona hänen ystävänsä lähtisi kirjakaupasta. Bertrand ilmaantui pihalle ja kohotti lempeän katseen kohti ikkunaa, josta Caire silmäili sitä rakkain ilmein.

Pidettiinpä mitä keinoa tahansa, viiden minuutin kuluttua he olivat toistensa seurassa. Heillä oli loputtomia leikkejä ja salaperäisiä kävelyretkiä. Mutta eräänä päivänä Bertrand ilmaantui pihalle muuttuneena eräänlaiseksi ylen naurettavaksi pikkujalopeuraksi. Eräs niistä saksiniekoista, jotka kauniina kesäpäivinä keritsevät koiria Seinen rannalla, Pont-Neufin tienoilla, oli sen kerinyt. Hartioille jätetty villa muodosti jonkinlaisen harjan, mutta paljas selkä ja vatsa, jotka oli leikattu surkean alastomiksi, olivat likaisen punervat ja tumman sinen vivahteiset; jalkoihin olivat jääneet kalvosimien tapaiset karvakierteet, ja hännänpäätä kaunisti murheellisen hullunkurinen tupsu. Caire katseli sitä hetkisen tarkkaavasti ja käänsi sitten päänsä toisaalle; se ei tuntenut tuttavaansa. Turhaan Bertrand sitä kutsui, pyysi, rukoili, suuntasi siihen kauniiden kyyneltyvien silmiensä katseen. Caire ei enää sitä katsellut, mutta odotti sitä alinomaa.

Sanotaan, etteivät koirat naura. Minä olen nähnyt Cairemme nauravan ilkeätä naurua. Se nauroi äänettömästi, mutta huulten jännittyminen ja eräänlainen poskiin muodostunut laskos ilmaisivat naurua ja ivaa. Eräänä aamuna olin lähtenyt ostoksille vanhan hoitajattareni kanssa. Mouton, maustekauppias Courcellesin koira, newfoundlandilaiskoira, joka olisi voinut hotkaista Cairen suupalakseen, kaunis Mouton, makasi isäntänsä oven edustalla pidellen huolettomasti käpäläinsä välissä lampaanreisiluuta. Caire katseli sitä kauan aikaa mitenkään lähestymättä, mikä seikka osoittaa, ettei koiralla ole tietoa hyvästä käytöksestä. Mutta Caire ei välittänyt kohteliaisuudesta. Mouton näki saapuvan tutun hevosen, joka kuljetti tapansa mukaan Hollannin juustoja, jätti luunsa ja nousi sanomaan hyvää päivää ystävälleen hevoselle. Caire sieppasi heti salaa luun suuhunsa, varoi joutumasta keksityksi ja juoksi piilottamaan saaliinsa Rue des Beaux-Artsin varrella sijaitsevaan Simonneaun myymälään, jossa usein kävi. Sitten se palasi muina miehinä Moutonin luo, katseli sitä, huomasi sen etsivän luutansa ja alkoi nauraa.

Caire ja minä rakastimme toisiamme sitä tietämättä, mikä onkin mukava ja varma rakastamistapa. Me olimme eläneet kahdeksan vuotta tässä kiertotähdessä kumpikaan oikein tietämättä, mitä olimme tulleet tekemään, kun ikäveikko-raukkaani, joka oli käynyt turpeaksi ja ahdashenkiseksi kohtasi julma sairaus, kivitauti. Se kärsi valittamatta, sen karva muuttui himmeäksi ja kuivaksi, se oli surullinen eikä enää syönyt. Eläinlääkäri suoritti onnistumattoman leikkauksen; illalla sairaan kärsimykset loppuivat. Se makasi vasussaan, käänsi minuun päin lempeät, yhä himmeämmiksi käyvät silmänsä, kohottautui, liikahdutti vielä kerran häntäänsä, vaipui takaisin ja kuoli. Silloin vasta minulle selvisi, mitä se oli minulle merkinnyt, kuinka paljon se oli toiminut, ajatellut, rakastanut, vihannut, vallannut sijaa talossamme ja mielessämme. Minä vuodatin katkeria kyyneleitä ja nukahdin. Seuraavana aamuna kysyin, oliko Cairen kuolema mainittu sanomalehdissä samoinkuin marsalkka Soultin manallemeno.

XXVII

LUOLAIHMISTEN NUORI JÄLKELÄINEN

Huomioni oli ollut oikea: Radégonde tai paremmin Justine — äitini näet oli antanut hänelle jalon thüringiläisen nimen sijaan pyhimyksen nimen, joka kaikuu sulavammin huulilta — Justine muutti tullessaan rauhallisen talomme noidutuksi asumukseksi. Ymmärtänette minut oikein: en tarkoita, että tuo yksinkertainen maalaistyttö oli saanut keijukaiselta kumminlahjakseen kyvyn peittää porfyyrillä, kullalla ja kalliilla kivillä niiden suojien seinät, joita hän siivosi. Ei, mutta hänen tultuaan palvelukseen kajahtelivat huoneistossamme lakkaamatta ennen kuulumattomat äänet, kamalat kolahdukset, kauhun huudot, hammasten kiristys ja vihlova nauru; levisi hirmuinen kuohuvan rasvan ja palaneen lihan käry; pesuvedet virtasivat kenenkään aavistamatta huoneisiin, äkillinen savu pimitti päivän ja tukehdutti hengitystä, permannot ritisivät, ovet paukkuivat, ikkunat helisivät, uutimet pullistuivat kuin purjeet, puhalsi myrskyinen tuuli, ja ilmaantui kohtalokkaita merkkejä isääni huolestuttamaan: hänen mustesäiliönsä tyhjensi sisältönsä pöydälle, sulkakynät menettivät kärkensä, lampunlasi särkyi joka ilta. Eikö tämä ollut täyttä noituutta? Äitini sanoi, ettei Justine ollut huono tyttö ja että hänet voisi totuttaa ajan ja kärsivällisyyden avulla, mutta myönsi hänen toistaiseksi särkevän hieman liian paljon. Justine ei kumminkaan ollut kömpelö. Usein hän päinvastoin hämmästytti vanhempia kätevyydellään. Mutta hän oli kesytön, väkivaltainen ja aina valmis taisteluun, ja niinkuin eloton aine aikojen alussa alkoi saada elämää ja sai inhimilliset tunteet ja intohimot, niin kävi tämä Loiren luola-asukkaiden jälkeläinen taistelemaan keittiö- ja talousesineitä vastaan ikäänkuin ne olisivat olleet vihamielisiä henkiä.

Hän kävi kaikkein kovimpienkin metallien kimppuun. Ikkunansalvat ja vesihanat jäivät hänen käsiinsä. Sitäpaitsi luovutti häneen periytynyt ammoin eläneiden esi-isien henki hänet mitä villeimmän fetishismin valtaan. Mutta kukapa meistä ei ole milloinkaan purkanut kiukkuaan johonkin elottomaan esineeseen, joka on aiheuttanut hänelle kipua tai vastustusta, kiveen, okaaseen tai oksaan?

Minä seurailin Justinen suorittamia jokapäiväisiä töitä uteliaisuuteni milloinkaan herpautumatta. Äitini moitti minua tuhmasta tyhjäntoimittelustani, kuten hän asiaa nimitti. Hänen arvostelunsa ei osunut oikeaan: Justine herätti minussa mielenkiintoa sotaisella käytöksellään ja senvuoksi, että kaikki hänen taloustoimensa saivat epävarman ja pelottavan taistelun luonteen. Kun hän tarttui luutaansa ja sulkaviuhkaansa ja virkkoi tuimasti: 'Täytyy tästä lähteä salia siivoamaan', niin minä seurasin häntä, mieli tarkkaavaisessa vireessä.

Salissa oli suuri mahonkisohva ja leveitä nojatuoleja, joiden vanhoilla punaisilla sametti-istuimilla tohtorin potilaiden piti odottaa vuoroansa. Seiniä peittivät viheriät kukkaiset paperit, ja niitä koristi kaksi vaskipiirrosta, 'Ajatarten karkelo' ja 'Napoleonin uni', kaksi useista kohdin revennyttä öljymaalausta sekä kaksi sukulaisten muotokuvaa: isäni setä, erittäin ruskeapintainen ja puettu nuttuun, jonka kaulus kohosi tavattoman korkealle leuan upotessa valkoiseen kaulaliinaan, ja eräs isotäti käherrettyine hiuksineen ja tiukasti vartalon ympärille liittyvään mustaan pukuun puettuna. Nämä vanhat muotokuvat, jotka sanottiin maalatun Kaarle X:n hallitusaikana, vähän ennen heidän varhaista manallemenoansa, herättivät minussa syvää murhemieltä. Salin varsinaisena rikkautena olivat kuitenkin ne pronssikuvat, joita olivat tohtorille lahjoittaneet parantuneet ja kiitolliset potilaat. Jokainen näistä taiteen tuotteista antoi todistuksen lahjoittajansa sielusta. Niiden joukossa oli siroja ja oli karuja. Ne eivät sointuneet toisiinsa kooltaan enempää kuin luonteeltaankaan. Oven toisessa pielessä oli Milon Venus pienennetyssä koossa ja suklaanväriseen metalliin valettuna pienellä Boulle-tyylisellä pöydällä. Toisella puolen kylvi väärästä pronssista valmistettu Flora hymyillen kullattuja sinkkikukkasiaan. Ikkunain välissä nähtiin Michelangelon parrakas ja sarvipäinen Mooses. Pöydillä näkyi nuori napolilainen kalastaja, joka piteli krapua saksista, suojelusenkeli viemässä taivaaseen pientä lasta, Mignon kaipaamassa kotimaataan, Mefistofeles kääriytyneenä yölepakkoviittaansa ja Jeanne d'Arc rukoilemassa. Vihdoin Spartacus, joka oli murtanut kahleensa ja heristi nyrkkejänsä lieden kellon yläpuolella.

Tauluja ja pronsseja puhdistaessaan Justine takoi niitä vihaisesti laihalla höyhenviuhkalla. Tämä raipparangaistus ei suuresti vahingoittanut vanhoja sukulaisiani, jotka olivat jo monet kovat kokeneet, eikä vaikuttanut mitenkään Venuksen ja Mooseksen täyteläisiin, selviin piirteisiin. Mutta uudenaikaiset veistokset joutuivat siitä kärsimään. Pölyviuhkasta irralleen tempautuvat höyhenet sijoittuivat suojelusenkelin siipien alle, kravun saksiin, Jeanne d'Arcin miekkaan, Mignonin hiuksiin, Floran kukkakiehkuraan ja Spartacuksen kahleisiin. Justine ei pitänyt näistä kuvatuksista, kuten hän veistoksia nimitti, ja inhosi varsinkin Spartacusta. Viimeksimainittua hän takoi kaikkein vimmatuimmin saaden sen alustallaan horjahtelemaan. Spartacus huojui, vaappui kamalasti ja uhkasi kaatua solvaajansa yli murskaten hänet kaatuessaan. Silloin Justine huusi sille kurtistunein kulmin ja paisunein otsasuonin 'Hei, totteletko!' aivan samoin kuin karjalle, jota oli tottunut ajamaan illalla navattaan, ja torjui oikeaan osuvalla iskulla takaisin rajoihinsa.

Näissä jokapäiväisissä taisteluissa pölyviuhka pian kadotti kaikki höyhenensä. Siitä pitäen Justine pölytti pelkällä nahkakahvalla ja paljaalla puulla. Sellaisen käsittelyn alaisena suojelusenkeliltä karisivat siivet, Jeanne d'Arcilta miekka, nuorelta kalastajalta krapu, Mignonilta hiuskihara, ja Flora ei sirotellut enää kukkia. Justine ei tuosta ollenkaan välittänyt, mutta toisinaan tämä nuori Tourainen asujain sentään seisoi hävityksensä keskellä, risti kätensä pölyviuhkan varrelle, vaipui mietteisiinsä ja kuiskutti surumielisesti hymyillen: — Ovatpa ne haperoa väkeä, nuo kuvatukset!

XXVIII

MONIHAARAINEN ELÄMÄ

Minä viihdyin Justinen seurassa, äitini mielestä liiankin hyvin. Etsiessäni viihtymiseni syitä keksin useita sellaisia, jotka todistavat viattomuuttani ja yksinkertaisuuttani. Nuoruuden luottavaisuus, ystävyyden tarve, hilpeä ja leikkisä mielenlaatu ja hyvyys vetivät minua hänen luokseen; mutta luolaihmisten jälkeläinen kiehtoi minua toisistakin, vähemmän kiitettävistä syistä. Minä pidin häntä hieman typeränä ja, kuten Mélanie sanoi, hieman raskassoutuisena, tylsänä ja joka suhteessa minua älyttömämpänä. Itserakkauteni saikin hänen seurassaan suurta tyydytystä. Minä nuhtelin ja opetin häntä huvikseni ja luultavasti osoittamatta erikoista suvaitsevaisuutta. Olin ivaileva, ja hän tarjosi runsaasti tilaisuutta ivailemiseen. Kun sitäpaitsi olin kunnianhimoinen, kehittelin hänen nähtäviinsä paremmuuteni ja tarjouduin hänen ihailunsa esineeksi.

Minä yritin loistaa hänen edessään, kunnes eräänä kauniina päivänä havaitsin, ettei hän suinkaan minua ihaillut, vaan päinvastoin piti sangen typeränä, arvostelukykyä ja ymmärrystä puuttuvana eikä millään tavoin kauniina tai väkevänä. Mutta kuinka sainkaan tietoa noista tunteista, jotka olivat aivan toisenlaiset kuin otaksumani? Hän ilmaisi ne itse, Jumala paratkoon! Justine oli karkean avomielinen. Hän osasi tehdä itsensä ymmärrettäväksi, ja minun täytyi havaita, ettei hän minua ollenkaan ihaillut. Omaksi kiitoksekseni on sanottava, etten ollut senvuoksi vihoissani enkä rakastanut Justineä vähemmän kuin ennen. Minä etsin uutterasti tuon yllättävän arvostelun syitä ja sainkin ne selville, koska olin älykäs, ajattelipa luolaihmisten jälkeläinen asiasta mitä tahansa. Kerron nuo syyt tässä sellaisina kuin ne minulle ilmenivät. Ensinnäkin hän havaitsi minut laihaksi, kitukasvuiseksi, kalpeaksi, 'puolta rumemmaksi ja heikommaksi kuin hänen veljensä Symphorien, joka oli minua vuotta nuorempi, mutta varttuneempi. Hänen mielestään oli pojan asiana olla lujatekoinen ja hyvin kasvanut, voimakas ja hulivili. Ja älköön luultako, että väitän hänen olleen väärässä. Toiseksi — vaikka tämä arvostelma voikin aluksi hämmästyttää, kun ottaa huomioon, että sen lausuja oli nuori tyttö, joka ei osannut lukea — hän piti minua tietämättömänä. Vaikka hän ei asiaa minulle sanonut, huomasin kuitenkin hänen olevan ihmeissään, etten minä iälläni tuntenut eläinten tapoja ja luonnon olioita, joihin hänen veljensä Symphorien oli aikoja sitten perehtynyt, eräissä asioissa ilmenevä viattomuuteni näytti hänestä naurettavalta, sillä vaikka hän olikin kunniallinen tyttö, hän ei ollut naivi eikä pitänyt naivisuutta arvossa. Vihdoin oli seikka se, että vaikka hän toisinaan nauroikin, kuten sanoi, haljetakseen, osoitti hänen mielestään kuitenkin ilmeistä ymmärryksen puutetta, jos ihminen nauroi minun tavallani alinomaa. Hänen mielestään se osoitti, että ihminen tuntee huonosti elämää, joka ei ole naurettava asia, ja että häneltä puuttuu sydäntä. Siinä ovat selkeästi esitettyinä ne syyt, joiden nojalla Justine väitti minulta puuttuvan kaiken älyn. Ja eivätpä ne totta puhuen olekaan huonot, vaikka olinkin kaiken kaikkiaan pieni poika, joka kykeni käsittämään paljon asioita. Mutta minä toimin toisinaan kerrassaan hämmästyttävästi.

Voisin kertoa montakin esimerkkiä. Esitän tässä erään, joka, ellen erehdy, kuuluu ensimmäisiin Justinen talossamme viettämiin aikoihin.

Ruusutapettihuoneessa oli hyllypöydällä pieniä viheriöihin kansiin sidottuja ja vaskipiirroksilla kaunistettuja nidoksia, joita äiti antoi toisinaan luettavikseni. Se oli 'Lasten Ystävä'. Berquinin kertoelmat siirsivät minut muinaiseen Ranskaan ja perehdyttivät minut tapoihin, jotka olivat aivan toisenlaiset kuin meidän. Niinpä luin kertomuksen eräästä kymmenvuotiaasta aatelismiehestä, joka kantoi miekkaa ja oli kovin kärkäs sen paljastamaan joutuessaan riitaan pienten kyläläisten kanssa. Mutta eräänä päivänä hän vetikin huotrastaan esiin riikinkukonsulan, jonka hänen viisas kasvattajansa oli sinne sijoittanut. Ajateltakoon, millaisen häpeän ja hämmingin valtaan nuori herra joutui. Se läksy oli hänelle hyödyksi. Hän ei esiintynyt sen koommin kopeana eikä kiukkuisena. Nuo vanhat tarinat tuntuivat minusta rakkailta ja liikuttivat minut kyyneliin. Muistan eräänä päivänä lukeneeni tarinaa kahdesta esivallan edustajasta, jotka hellyttivät mieltäni hyvyydellään ja alttiudellaan. He toivat — en enää tiedä, miten — iloa köyhien talonpoikien luo, jotka tarjosivat heille illallista. Matalassa majassa ei ollut lautasia, ja esivallan miehet levittivät lihamuhennoksen leivälle. Siinä suhteessa he tuntuivat minusta niin verrattomilta, että päätin aamiaista syötäessä heitä jäljitellä. Ja vaikka äitini esitti päteviä vastalauseita, tahdoin välttämättä syödä lampaanlihamuhennokseni leivältä. Minä ripottelin kastiketta rinnoilleni, äiti nuhteli minua, ja Justine silmäili säälivästi.

Tuo on pieni seikka. Siitä muistuu mieleeni toinen, joka on samanlainen eikä tuota melkoisempi, mutta jonka siitä huolimatta kerron, koska minulle ei ole tärkeä melkoisuus, vaan totuus.

Minä luin Berquinia ja luin myöskin Bouillyä. Bouilly, joka ei ollut yhtä vanhanaikainen kuin Berquin, oli siitä huolimatta yhtä liikuttava. Hän tutustutti minut nuoreen Liseen, joka lähetti tuttavansa varpusen välityksellä viestejä rouva Helvétiukselle kehoittaen häntä toimimaan erään onnettoman perhekunnan hyväksi. Nuori Lise herätti minussa vilkasta, jopa levotontakin ystävyydentunnetta. Minä kysyin äidiltä, elikö Lise vielä. Äiti vastasi, että hän varmaan oli nykyjään sangen iällinen. Sitten miellyin erääseen pieneen orpopoikaan, jota herra Bouilly kuvailee mitä ihastuttavimmin. Poika oli kovin onneton, vailla suojaa ja puolialaston. Eräs vanha tiedemies otti hänet hoiviinsa, antoi hänen työskennellä kirjastossaan ja lahjoitti hänelle vanhoja lämpimiä vaatteitaan, joita hieman korjattiin. Siinä se seikka, joka minuun väkevimmin vaikutti! Hartaimpana toivonani oli tulla puetuksi, niinkuin Bouillyn orpopoika, täysikasvaneen vanhoihin vaatteisiin. Minä pyysin niitä isältäni, pyysin kummisedältäni, mutta he vain ivailivat minua. Eräänä päivänä, ollessani yksin huoneistossa, havaitsin erään kaapin perällä lievenutun, joka minusta näytti riittävän vanhalta. Puin sen ylleni ja lähdin tarkastelemaan itseäni kuvastimessa. Liepeet viistivät maata ja käteni peittyivät hihoihin. Siihen mentäessä ei ollut tapahtunut suurta vahinkoa. Mutta luulenpa, että tarinaa noudattaen hieman korjailin lievenuttua käyttäen apunani saksia. Nuo korjaukset kietoivat minut sangen ikävään juttuun. Täti Chausson otaksui aiheettomasti, että minussa oli epäterveitä taipumuksia. Äitini syytti minua siitä, mitä väärin nimitti pahanilkiseksi apinoimiseksi. Minua ei ymmärretty. Minä tahdoin muuttua vuoroin Berquinin kuvailemaksi esivallan edustajaksi, vuoroin Bouillyn orpo-pojaksi, tahdoin esiintyä monena eri henkilönä, elää monihaaraista elämää. Minä noudatin palavaa halua päästä urkenemaan itsestäni, tulla toiseksi, useiksi toisiksi, kaikiksi toisiksi, jos mahdollista, koko ihmiskunnaksi ja koko luonnoksi Siitä on minuun jäänyt verrattain harvinainen kyky helposti sujuttautua toisten ihmisten mielialoihin, oivaltaa hyvin toisinaan liiankin hyvin ne tunteet ja perusteet, joita minua vastaan ilmaistaan.

Viimeksimainittu piirre sai Justinen lopullisesti vakuutetuksi siitä, että olin tylsämielinen. Siitä pitäen nuori tourainelainen piti minua vaarallisena idioottina.