Part 13

Kun tutustuin ristiretkien historiaan, sytyttivät kristittyjen ritarien sankariteot mieleeni innon liekin. On kiitettävää, jos ihminen tahtoo jäljitellä ihailemaansa. Ollakseni mahdollisimman suuressa määrin Bouillonin Gottfriedin kaltainen minä valmistin itselleni varukset ja kypärin paperista, johon olin liimannut suklaan verhona käytettyjä metallilehtiä. Ja jos huomautetaan, että sellainen asu muistutti vähemmän kahdennen- ja kolmannentoista vuosisadan panssaripaitoja kuin viidennentoista vuosisadan kiilloitettuja varuksia, vastaan arastelematta, että kuuluisat maalaajat ovat siinä suhteessa menetelleet erinomaisen vapaasti. Kuten aivan kohta liiankin selvästi käy ilmi, oli tärkeimpänä aseenani pahvista leikattu kaksiteräinen kirves, joka oli kiinnitetty vanhaan sateensuojan kahvaan. Siinä asussa minä kävin hyökkäämään keittiötä vastaan, joka edusti Jerusalemia, ja iskin kirveelläni kerran toisensa jälkeen Justineä, joka lieteen tulta sytyttäessään tuli vastoin tahtoansa esiintyneeksi uskottomana. Mielessäni palava innon tuli loi voimaa käsivarteeni. Justine, joka ei ollut arkanahkainen, vaan suorastaan kovapintainen, kuten hän itse sanoi, olisi sietänyt hyökkäykseni rauhallisesti, ellei kaksiteräinen kirveeni olisi siepannut myssyä hänen päästään. Myssy näet oli hänelle erinomaisen kallisarvoinen, ei ainoastaan mieluisan muotonsa ja runsaiden pitsiensä vuoksi, vaan myöskin salaperäisistä ja syvällisistä syistä, kenties kotiseudun ja isänmaan vertauskuvana, palvotun maanpaikan tytärten tunnusmerkkinä. Justine piti sitä kunnianarvoisana, hän piti sitä pyhänä. Ja nyt se temmattiin hänen päästään häpeällisellä tavalla! Hän kuuli sen rusahtavan rikki. Ja minä olin samalla iskulla saanut aikaan vielä pahempaakin: olin saattanut epäjärjestykseen Justinen tukkalaitteen. Ja Justine piti hiustensa järjestystä koskemattomana. Hän valvoi kesyttömän häveliäänä, ettei mikään, ei edes äidin käsi tai tuulenhenki päässyt häiritsemään tiukkaan vedettyjen nauhojen ja kaitain palmikkojen sangen rumaa sopusuhtaisuutta. Ei milloinkaan, ei missään tilaisuudessa ollut häntä yllätetty kampaamattomana, ei erään sairauden aikana, joka oli pitänyt hänet kuusi viikkoa vuoteen omana huoneessaan, jossa äitini kävi joka päivä häntä hoitamassa, eikä sinä kauhun yönä, jolloin huudettiin tulen olevan irti ja jolloin hän kuun valossa, talonmiehen nähden, juoksi pihalle paitasillaan ja paljain jaloin, mutta hiukset mitä parhaassa järjestyksessä. Tuon koskemattoman järjestyksen säilyttämistä hän piti kunnianaan, maineenaan ja hyveenään. Yhden ainoan suortuvan paikoiltaan siirtyminen merkitsi häpeätä. Tuntiessaan iskun kohdanneen päähinettään ja hiuslaitettaan Justine vavahti ja kosketti päätänsä molemmin käsin. Aluksi hän tahtoi epäillä onnettomuutta. Hänen täytyi tunnustella niskaansa kolmeen kertaan saadakseen vakuuden siitä, että päähine oli pilalla ja hiukset häväistyt. Vihdoin hänen oli pakko tajuta, mitä oli tapahtunut. Pitseissä oli reikä, sormenmentävä, ja siitä pisti esiin suortuva, pituudeltaan ja paksuudeltaan rotanhännän veroinen. Silloin valtasi Justinen mielen synkeä murhe. Onneton huudahti:

— Minä lähden!

Vaatimatta korvaamattoman solvauksen korvausta ja lausumatta minulle hyödyttömiä moitteita hän lähti keittiöstä huolimatta luoda minuun silmäystäkään.

Äidilläni oli ääretön vaiva saadessaan hänet peruuttamaan päätöksensä. Luolaihmisten nuori jälkeläinen ei varmaankaan olisi suostunut palaamaan virkaansa, ellei olisi asiaa harkittuaan pitänyt nuorta herraa pikemmin typeränä kuin ilkeänä.

XXIX

NEITI MERELLE

Ellen erehdy, vallitsi siihen aikaan Malaquais'n kauniin rantakadun varrella sellainen elämän mieluisuus, ihmisten ja olioiden välinen tutunomaisuus ja hiljainen sulo, jota nykyjään ei ole enää olemassa. Minusta tuntui, että ihmiset olivat lähempänä toisiaan; tai kenties liitti heitä toisiinsa minun lapsellinen myötätuntoni. Olipa miten hyvänsä, joka tapauksessa nähtiin syntymätaloni pihamaalla aamuisin talon omistaja, herra Bellaguet, fetsi päässä ja ruudukas aamunuttu yllään, rauhallisesti juttelemassa herra Morinin, naapuritalon portinvartijan ja Edustajakamarin virkailijan kanssa. Ja ken ei ole heitä nähnyt, siltä on jäänyt näkemättä kaunis asia: he näet, he molemmat, edustivat koko sitä hallitusjärjestelmää, joka oli saanut alkunsa loistokkaina vallankumouspäivinä. Mutta vahinko on korvattavissa: Daumier on kivipiirroksissaan esittänyt heidät sadat kerrat. Kaikki ihmiset tunsivat toisensa, ja äitini, istuessaan iltapuolella kello kolmen aikaan ompelemassa ikkunan luona, resedaruukun takana, virkkoi lasikuistille katsellen:

— Neiti Mérelle näkyy menevän opettamaan kielioppia herra Bellaguet'n pikku tytölle. Hän on viehättävä, neiti Mérelle, ja hänen käytöksensä on moitteeton.

Tunnustettiin yleisesti, että neiti Mérelle käyttäytyi hienosti ja oli aina hyvin puettu. Ellen olisi varuillani, kuvailisin varmaan hänen vaatetuksestaan puhuessani nykyaikaisia pukuja. Luulen, että niin on meidän kaikkien laita: ajan kuluessa me vaatetamme muistissamme uuden muodin mukaisesti ne nuoret naiset, joita olemme aikoja sitten nähneet. Samoin menetellään teatterissa esitettäessä näytelmäkappaleita, jotka ovat kymmenen, viidentoista tai kahdenkymmenen vuoden ikäiset: jokaisessa uusinnossa sovitetaan sankarittaren asu ajan muotia vastaavaksi. Mutta minussa elää historiallinen vaisto ja mieltymys menneisiin asioihin. Niinpä varonkin sellaista nuorennusta, joka muuttaa aikakauden näköä, ja sanon, että neiti Mérelle, joka oli silloin kuuden- tai seitsemänkolmatta vuoden ikäinen, esiintyi puuhkahihaisena ja että hänen hameensa, päinvastoin kuin nykyiset, avartui kohti helmaa. Hän painoi povelleen kashmiriliinan solmua, ja hänellä oli, kuten silloin sanottiin, vaapsahaisen vartalo. Unohdin mainita, että hänen poskiaan kehystivät pitkät kullankeltaiset hiuskierteet ja että hänen päätänsä peitti, vuodenajasta riippuen, samettikapotti- tai olkihattu, jota luullakseni mainittiin nimellä cabriolet ja jonka kauas eteenpäin ulkoneva reuna peitti profiilin näkymättömiin. Sanalla sanoen: hän pukeutui muodin mukaisesti.

Minä olin siihen aikaan kahdeksan vuoden ikäinen. Tietoni olivat vähäiset, mutta miellyttävällä tavalla hankitut: olin saanut ne äidiltäni. Niihin sisältyi lukeminen, kirjoittaminen ja luvunlasku. Minun sanottiin suoriutuvan ikäisekseni varsin hyvin oikeinkirjoituksesta, partisipimuotoja lukuunottamatta. Äitini oli nuoruudessaan alkanut pelätä partisipejä siinä määrin, ettei ollut koskaan täysin pelostaan tointunut, ja varoi hyvin johdattamasta minua niille kieliopin poluille, joilla pelkäsi eksyvänsä. Yksin rakas äitini hyväntahtoisuudessaan myönsi minussa olevan järkeä; kaikkien muiden ihmisten mielestä, isäni ja hoitajattareni heihin luettuina, minä olin sangen vähälahjainen lapsi, joskin minussa oli eräänlaista, mutta toisten lasten ymmärryksestä poikkeavaa älyä. Minun älyni oli laadultaan spekulatiivisempi ja näytti epävarmemmalta ja heikommalta, koska kohdistui useampiin ja vaihtelevampiin esineisiin. Vanhempain! mielestä minä olin liian nuori ja liian heikko terveydeltäni voidakseni tulla toimeen koulukodissa, ja kaupunginosamme pieniä kouluja he pitivät syystäkin epäsiisteinä ja järjestyksettöminä. Isäni oli palannut kotiin minkäänlaista mielenylennystä kokematta varsinkin eräästä Rue des Marais-Saint-Germainin varrella sijaitsevasta laitoksesta, jossa musteen ja pölyn tummentaman likaisen ja löyhkäisen salin perällä näkyi lihavuuteensa ja kiukkuunsa tukehtuva halvautunut maisteri ja hänen tuolinsa edessä polvillaan kymmenkunta lasta, aasinkorvat päässä. Maisteri uhkasi raipallaan muuta luokkaa, kolmeakymmentä pientä veitikkaa, jotka nauroivat, itkivät ja kiljuivat kaikki yhtaikaa ja viskoivat mustepulloja, vihkoja ja kirjoja toistensa kalloihin.

Näiden olosuhteiden vallitessa äitini kehitteli suunnitelman, jonka mukaan opettajattarekseni oli otettava neiti Mérelle, neiti Pauline Mérelle itse. Yritys oli suuri ja hankala. Neiti Mérelle jakoi opetusta ainoastaan ruhtinaille tai upporikkaille porvarillisille; hänet nähtiin vain rikkaissa tai jalosukuisissa perheissä. Hän oli vanhan Bellaguet'n, talonomistajamme, suosikki, tuon rikkaan rahamiehen, joka oli naittanut tyttärensä Villeragues- ja Monsaigle-sukujen jäsenille, ja kovin epäiltävää oli, suostuisiko hän opettamaan aivan vähäpätöisen lääkärin poikaa. Isäni näet oli köyhä, ja se vastenmielisyys, jota hän tunsi palkkionottamista kohtaan, ei suinkaan hänen varallisuuttaan lisännyt, puhumattakaan siitä, että hän luonnostaan mietteliäänä vietti ihmisen tarkoitusta aprikoiden sen ajan, jonka hän lahjattomampana olisi käyttänyt omaisuutensa kartuttamiseen. Tohtori Nozière oli rikas ainoastaan aatteista ja tunteista. Äitini, joka kaikesta huolimatta tahtoi saada neiti Mérellen opettajattarekseni, tiedusteli asiaa Petit-Saint-Thomas'n kassanhoitajattaren rouva Montet'n välityksellä. Viimeksimainittu oli isäni hoidokkaita, ja hänet mainittiin vanhan rouva Mérellen läheisenä ystävänä. Vanhalla rouvalla oli aina käsivarrellaan jouhivasu, ja hän näytti tyttärensä palvelijalta. Puhun hänestä kuulopuheiden nojalla, sillä en ole milloinkaan häntä nähnyt. Rouva Montet'n kehoituksesta nuori opettajatar suostui askarruttamaan minua joka päivä kello yhdestä kahteen.

— Kuulehan, Pierrot, neiti Mérelle tulee huomenna antamaan sinulle ensimmäisen oppitunnin, sanoi äiti hilliten iloansa, johon liittyi hieman ylpeyttä.

Tuon kuullessani minä menin makuulle sellaisen levottomuuden vallassa, että kesti ainakin kymmenen minuuttia, ennenkuin pääsin uneen, ja luulenpa uneksineenikin asiasta.

Seuraavana päivänä äitini piti huolta siitä, että tulin tavallista huolellisemmin puetuksi, kampasi ja voiteli tukkani, ja minä vuodatin vielä omin neuvoin voidetta päälaelleni. Olisin pessyt kätenikin toistamiseen, ellen olisi kokemuksesta tietänyt, että sellainen menettely oli hyödytöntä ja että pienten poikien kädet ovat aina likaiset, vaivautuipa kuinka paljon tahansa.

Neiti Mérelle saapui määrättyyn aikaan. Hän saapui, ja koko huoneiston täytti heliotroopin tuoksu. Äitini johdatti meidät molemmat oman huoneensa vieressä olevaan pieneen suojaan, jonka seiniä peittivät kukilliset paperit. Hän sijoitti meidät pyöreän mahonkipöydän ääreen, vakuutti, ettei kukaan tulisi meitä häiritsemään, ja vetäytyi pois.

Neiti Mérelle avasi heti pienen nahkasalkun, otti siitä kirjepaperia ja siilin piikistä tehdyn, hopeapalloseen päättyvän kynänvarren ja alkoi kirjoittaa. Hän kirjoitti erittäin nopeasti ja pysähtyi vain silloin tällöin silmäilläkseen hymyillen kattoon ja suositellakseen luettavakseni La Fontainen satuja, jotka sattuivat olemaan pöydällä. Niin kului ensimmäinen opetustunti, ja kun äiti kysyi, oliko neiti Mérelle teettänyt minulla paljon työtä, minä vastasin myöntävästi oikein oivaltamatta, että valehtelin.

Seuraavana päivänä, asetuttuaan jälleen paikalleen pöydän luo, opettajattareni neuvoi jälleen minua tutkimaan mainittuja tarinoita ja alkoi kirjoittaa jonkinlaisen hurmion valtaamana; toisinaan hän pysähtyi ikäänkuin innoitusta odottamaan, ja kun hänen kauniit silmänsä sattumalta osuivat minuun, näin hänen kasvoissaan tyynen ja lempeän välinpitämättömyyden ilmeen. Kolmas tunti kului samoin ja niin kaikki seuraavatkin. Minä ahmin häntä katseillani; kolmen neljännestunnin aikana, opetustunnin kestäessä, minä join hänen silmäteräinsä kirkkautta. Nuo silmäterät tuntuivat minusta merkilliseltä ihmeeltä. Ja vielä nyt, pitkien aikojen kuluttua, uskon, että tosiaankin oli niin laita. Ne olivat kuin Parman orvokeista tehdyt, ja pitkät ripset loivat niihin varjoa. Minä en ole unohtanut yhtäkään noiden kauniiden kasvojen piirrettä: neiti Mérellen sieraimet olivat hieman avoimet, sisäpuolelta rusottavat kuin kissanpennun nenä; hänen suupielensä kiertyivät hieman ylöspäin, ja huulessa oli hieno untuva, jonka huomaamattomat haivenet minun lapsen-silmäni saattoivat suurennuslasin tavoin näkyviin. Opettajattareni suomaa vapaata aikaa minä en käyttänyt La Fontainen satujen lukemiseen, kuten hän neuvoi minua tekemään, vaan katselin häntä ja yrittelin arvailla, millaisia kirjeitä hän kirjoitti. Minä johduin siihen vakaumukseen, että ne olivat rakkauskirjeitä, enkä erehtynytkään, kunhan jätetään huomioonottamatta, ettemme, neiti Merelle ja minä, silloin käsittäneet rakkautta ihan samalla tavalla. Miettiessäni sitten, millaisille henkilöille hän kirjoitti, kuvittelin heidän olevan taivaan enkeleitä, en senvuoksi, että tuo olisi tuntunut kovin todennäköiseltä omasta mielestänikään, vaan siitä syystä, että sellainen ajatus pelasti minut mustasukkaisuuden tuskista.

Neiti Mérelle ei lausunut minulle koskaan sanaakaan. Minä kuulin hänen äänensä soinnun hänen lukiessaan, milloin hellän alakuloisesti, milloin säteilevän hilpeästi, eräitä vastikään kirjoittamiaan lauseita. Minä en kyennyt seuraamaan niiden ajatusta; muistan vain, että hän niissä puhui kukkasista ja lintusista, tähdistä ja muratista, joka kuolee siihen, mihin kiintyy. Hänen äänensä helinä sai sydämeni kielet sopusointuisesti väräjöimään.

Äitini, jolla oli tosiaankin taikauskoinen käsitys partisipeistä, kysyi minulta aika ajoin, olinko jo saapunut opettajattareni johtamana siihen kieliopin kohtaan, joka hänen mielestään oli kaikkein epämieluisin ja vaikein, varsinkin kun tulee kysymykseen erottaa toisistaan verbaalinen adjektiivi ja partisipin preesensmuoto. Minä vastasin hänelle vältellen ja tavalla, joka sai hänet murheelliseksi, koska hänen oli pakko epäillä älyäni. Mutta kuinka olisinkaan voinut hänelle sanoa, että neiti Mérellen minulle jakaman opetuksen muodostivat hänen silmänsä, huulensa, vaaleat hiuksensa, hänestä uhoava tuoksu, hänen hengityksensä, hameen kevyt kahina ja paperilla kiitävän kynän rapina?

Minä en väsynyt katselemaan opettajatartani. Erikoisesti ihailin häntä silloin, kun hän kirjoittamasta lakattuaan mietteissään laski kynänvartensa hopeisen pallosen huulilleen. Myöhemmin, nähdessäni Napolin museossa sen pompeijilaisen maalauksen, jonka pyörylässä nähdään runotar, muusa [Epäilemättä eräs runottarista. Mutta samassa museossa on nähtävissä eräs toinen pompeijilainen maalaus, joka esittää leipuri Proculuksen vaimoa pitelemässä aivan samoin piirrintänsä ja tilikirjaansa.], samoin pitelemässä piirrintään huulillaan, minä säpsähdin muistaessani lapsuuteni hurmaavaa näkyä.

Niin, minä rakastin neiti Mérelleä, ja hän hurmasi minua melkein yhtä suuressa määrässä välinpitämättömyydellään kuin kauneudellaan. Hänen välinpitämättömyytensä oli rajaton ja jumalallinen. Opettajattareni ei milloinkaan virkkanut minulle mitään, ei hymyillyt minulle koskaan; minä en saanut häneltä milloinkaan kiitosta enempää kuin moitettakaan. Voipa ollakin niin, että jos hän olisi osoittanut minulle vähintäkin hyväntahtoisuutta, lumous olisi lauennut. Mutta niiden kymmenen kuukauden aikana, joina harjoitin opintoja hänen johdollaan, hän ei ilmaissut minulle mielenkiinnon häivääkään. Toisinaan aioin ikäkauteni viatonta uskaliaisuutta noudattaen suudella häntä; kosketin kädelläni hänen hamettaan, joka oli kullan- ja hopeanhohtoinen kuin kaunis höyhenpuku, ja yritin istuutua hänen polvelleen; mutta hän siirsi minut syrjään kuin pienen koiran huolimatta minua moittia tai kieltää. Tuntien hänet saavuttamattomaksi en antaunutkaan usein sellaisen puuskan valtaan. Melkein kaiken hänen vaiheillaan viettämäni ajan olin melkein tylsämielinen ja eräänlaiseen suloiseen tyhmyydentilaan vajonnut. Niin jouduin jo kahdeksan vuoden ikäisenä kokemaan, että onnellinen on se, joka lakkaa ajattelemasta ja ymmärtämästä ja syventyy kauneuden katselemiseen, ja minulle selvisi, että rajaton kaipaus, johon ei sisälly pelkoa eikä toivoa, ja joka ei ole tietoinen itsestään, tuottaa sielulle ja aisteille täydellisen ilon ollen täydellinen oma tyydytyksensä. Mutta kahdeksantoista vuoden ikäiseksi ehdittyäni, olin tuon jo unohtanut enkä ole sittemmin milloinkaan voinut sitä täydellisesti uudelleen oppia. Niinpä pysyinkin liikahtamatta opettajattareni edessä, posket nyrkkeihin nojattuina ja silmät suurina. Kun sitten vihdoin hurmioni hälveni (se näet sentään hälveni), ilmaisin tätä hengen ja ruumiin heräämistä potkimalla pöytää ja tuhrimalla La Fontainen teosta musteella. Mutta yksi ainoa neiti Mérellen katse sai minut jälleen vaipumaan syvään mielenrauhaan. Tuo katse vailla vihaa ja rakkautta riitti minut lannistamaan.

Hänen lähdettyään minä polvistuin permannolle hänen tuolinsa eteen. Se oli pieni jacarandapuusta tehty Louis-Philippen aikainen ja goottilaista tyyliä tavoitteleva tuoli. Selkänoja oli suippokaarinen, ja hienosti kirjaellussa istuimessa nähtiin espanjalainen lintukoira punaisella pohjalla. Tämä tuoli tuntui minusta maailman kallisarvoisimmalta esineeltä, kun neiti Mérelle siinä istui. Mutta totta puhuen olivat nuo mietteeni vain lyhytaikaiset; minä poistuin huoneesta hurjasti hypähdellen ja huutaen täyttä kurkkua. Äitini on minulle kertonut, etten ollut milloinkaan niin meluisa kuin tuona aikana, ja perheen perintätarina tietää, että kilpailin Justinen kanssa järkyttävien tapausten aiheuttajana. Pienen palvelijattaremme saadessa keittiön todellisen tuhotulvan valtaan minä sytytin kiinalaismallisen lampunvarjostimen, josta isäni erityisesti piti ja jonka oli luultu säilyvän talon ainaisena kaunisteena. Toisinaan olimme, Justine ja minä, osallisina samassa mullistuksessa, esimerkiksi silloin, kun kierimme molemmat, pullo kädessä, kellarin portaita alas, ja samoin sinä traagillisena aamuna, jolloin yhdessä kastellessamme ikkunalla olevia kukkia pudotimme kastelukannun herra Bellaguet'n päähän. Siihen aikaan tapahtui myös, että minä järjestin mitä innokkaimmin tinasotilaitani ruokasalin pöydälle syösten ne mitä tuimimpiin taisteluihin huolimatta Justinesta, joka aikoi kattaa pöytää ja vannotti minua väistymään tieltä; minun yhä kieltäytyessäni keräämästä sotavoimiani laatikkoihinsa hän koppoi huudoistani huolimatta voittajat ja voitetut sekasortoisena joukkona esiliinaansa. Kostaakseni kärsimäni piilotin Justinen ompelukotelon keittiön uuniin ja yritin muutenkin keksiä asioita, jotka olivat omansa tuota yksinkertaista olentoa vimmastuttamaan. Sanalla sanoen: minä olin lapsi varsin lapsellinen, poika poikamainen, pieni vilkas ja hilpeä olento. Ja totta on sekin, että neiti Mérelle vaikutti minuun vastustamattomasti ja että hänet nähdessäni jouduin kokemaan lumousta, jollaista nähdään ainoastaan arabialaisissa tarinoissa.

Kymmenen kuukautta kestäneen noituuden jälkeen äitini ilmoitti päivällisen aikana, ettei opettajattareni enää palaa.

— Neiti Mérelle, lisäsi äitini, sanoi minulle tänään, että olet nyt kyllin edistynyt ja voit mennä lukioon ensi lukuvuoden alussa.

Merkillistä! Minä kuulin tuon uutisen kummastumatta, joutumatta epätoivoon, melkeinpä asiaa valittelematta; se ei ollut minulle yllättävä asia: Minusta tuntui pikemmin aivan luonnolliselta, että ilmestys katosi. Siten ainakin selitän sen mielenrauhan, jonka valtaan jäin. Neiti Merelle oli jo luonani ollessaan niin etäinen, että voin sietää hänen loittonemistaan koskevan ajatuksen. Sitäpaitsi ei ihminen kahdeksan vuoden ikäisenä kykene kovin syvästi kärsimään eikä kaipaamaan. — Opettajattaresi jakamien tietojen nojalla, jatkoi äiti, osaat nyt ranskan kielioppia siinä määrin, että sinut voidaan heti ottaa latinaluokalle. Olen erittäin kiitollinen tuolle viehättävälle neidille, joka on opettanut sinulle partisipisäännöt; ne ovat kielemme hankalimmat, ja minä en valitettavasti ole milloinkaan kyennyt sitä vastusta voittamaan, koska en ole saanut hyvää alkuopetusta.

Rakas äitini erehtyi. Ei, neiti Mérelle ei opettanut minulle partisipisääntöjä, mutta hän kirkasti minulle arvokkaampia totuuksia ja hyödyllisempiä salaisuuksia; hän johdatti minua viehätyksen ja sulon palvontaan, hän opetti välinpitämättömyydellään minua nauttimaan kauneudesta silloinkin, kun se on heltymätön ja etäinen, rakastamaan sitä epäitsekkäästä ja se on taito, jota ihminen elämässään toisinaan tarvitsee.

Minun pitäisi päättää tähän neiti Mérellen tarina. En tiedä, mikä paha haltia minut yllyttää vielä viime tingassa sen pilaamaan. Teen sen ainakin lyhyesti. Neiti Mérelle ei jäänyt opettajattareksi. Hän lähti Como-järven rantamille ja eleli siellä nuoren Villeraguesin kanssa, joka ei ottanut häntä vaimokseen, vaan naitti hänet sedälleen Monsaiglelle, joten neiti Mérellen kohtalo siinä suhteessa muistuttaa lady Hamiltonin elämänvaiheita. Mutta neiti Mérellen elämä kului salatummin ja tyynemmin. Minulle tarjoutui useita tilaisuuksia saada nähdä hänet jälleen, mutta minä varoin huolellisesti käyttämästä niitä hyväkseni.

XXX

PYHÄ VIMMA

Suunnilleen näinä aikoina minä selailin erään kauniin kesäisen päivän iltapuolella, ikkunan luona istuen, erittäin vanhaa ja aivan resuista kuvaraamattua, jonka pöyhkeät ja kuivakiskoiset piirrokset toisinaan minua hämmästyttivät, mutta eivät vahingossakaan viehättäneet, sillä niistä puuttui se sulo, jota vailla ei mikään ole koskaan minua miellyttänyt. Yksi ainoa kuva minulle kelpasi. Siinä nähtiin nainen, jolla oli päässä erittäin pieni myssy, hiukset kammattu päälaelta sileiksi ja korvallisilta koholleen; niskasolmu oli pallomainen, varsin tarkoin Ludvig XIII:n ajan muodin mukainen, ja kaulassa oli pitsikaulus. Hän seisoi italialaismallisella pengermällä ja ojensi Jeesukselle Kristukselle jalkalasia, joka oli täynnä vettä. Minä katselin tuota naista, joka minusta näytti kauniilta, mietiskelin tuota salaperäistä kohtausta ja varsinkin ihastelin lasin hienoa muotoa ja sen jalkaa koristavia lasitimantteja. Minä olin täynnä sellaisen lasin kaipausta, kun äitini samassa kutsui minut luokseen ja virkkoi:

— Kuulehan, Pierre, me lähdemme huomenna Mélanien luo... Olet varmaan tyytyväinen?

233

Minä olin tyytyväinen. Oli kulunut kolmatta vuotta siitä, kun Mélanie oli lähtenyt veljentyttärensä luo maaseudulle. Alkuaikoina olin kiihkeästi halunnut saada nähdä jälleen vanhan hoitajattareni. Olin rukoillut äitiä lähtemään kerallani hänen luokseen. Aikaa voittaen tuo haluni laimeni, minä olin tottunut olemaan häntä näkemättä, ja hänen jo kaukainen muistonsa häipyi vähitellen mielestäni. Niin, minä olin tyytyväinen, mutta toden tunnustaakseni iloitsin varsinkin siitä, että pääsisin matkustamaan. Vanha raamattuni avoinna polvillani minä ajattelin Mélanieta, moitin kiittämättömyyttäni ja yritin rakastaa häntä niinkuin muinoin. Minä vedin hänen muistonsa esiin mieleni pohjalta, pyyhin ja hankasin sitä, sain sen kiiltämään ja näyttämään kieltämättä hieman kuluneelta, mutta puhtaalta esineeltä.

Nähdessäni äidin päivällisen aikaan juovan varsin tavallisesta lasista sanoin hänelle:

— Äiti, kun kasvan suureksi, annan sinulle kauniin jalkalasin, niin pitkän kuin liljanvarsi, sellaisen kuin olen nähnyt vanhassa kuvassa, jossa eräs nainen ojentaa juotavaa Kristukselle.

— Minä kiitän sinua siitä ennakolta, Pierre, vastasi äitini, mutta emme saa unohtaa viedä vanhalle Mélanie-rukalle kakkua, sillä hän pitää kovin leivoksista.

Me matkustimme junalla Versaillesiin. Asemalla olivat meitä odottamassa ontuvan hevosen vetämät ajoneuvot, joita ohjasi puujalka-poika. Hän vei meidät Jouyhin halki laaksomaan, jonka niityissä ja puutarhoissa virtasi puroja ja jota ympäröivät tummat metsät.

— Tie on kaunis, virkkoi äiti. Se on varmaan ollut vielä kauniimpi keväällä, kun omena-, kirsikka- ja persikkapuut muodostivat valkoisia, ruusunpunaiselle vivahtavia ryhmiä. Mutta silloin oli nurmella vain arkoja ja kalpeita kukkasia, leinikköjä ja päivänkakkaroita. Katso: kesän kukkaset ovat uskaliaammat ja kohottavat päin päivää hohtoisia värejänsä, sinikaunokit, kukonkannukset, peltounikot.

Minua ihastutti kaikki, mitä näin. Me saavuimme kartanoon ja tapasimme rouva Denizot'n pihalla, lähellä tunkiota, tadikko kädessä.