Part 14

Hän vei meidät savuttuneeseen tupaan, missä Mélanie istui lieden kulmassa korkealla maalaamattomalla tuolilla kutoen jotakin sinisestä villalangasta. Hänen ympärillään surisi kärpäsparvi. Liedellä porisi pata. Meidän tullessamme Mélanie yritti nousta seisomaan. Äitini esti häntä ystävällisin elein. Me suutelimme toisiamme. Suuni upposi hänen pehmeään poskeensa. Hän liikutti huuliansa, mutta mitään ääntä ei kuulunut.

— Vanha-rukka on ihan unohtanut puhumisen, virkkoi rouva Denizot. Ei kummakaan: hänellä on siihen täällä kovin vähän tilaisuutta.

Mélanie pyyhki esiliinansa nurkalla himmentyneitä silmiään. Sitten hän hymyili meille, ja hänen kielensä siteet laukesivat:

— Hyvä Jumala, onko mahdollista, että olette tullut, rouva Nozière? Te olette ihan ennallanne. Mutta pikku Pietari on kovin kasvanut! Hän ei ole enää entisensä... Rakas lapsi ahdistaa meidät toiseen maailmaan.

Hän kysyi, kuinka voi isäni, kaunis mies ja köyhiä armahtavainen, kuinka täti Chausson, joka nosti maasta jokaisen löytämänsä nuppineulan, mikä olikin kiitettävää, koska ei saa mitään kadottaa, kuinka kelpo rouva Laroque, joka oli tarjonnut minulle hillo-voileipiä, ja hänen papukaijansa Navarino, joka oli kerran purrut sormeni verille. Hän kysyi, pitikö kummisetäni herra Danquin yhä yhtä paljon lohenmulloista ja oliko rouva Caumont naittanut vanhemman tyttärensä. Niin kysellen vastausta odottamatta kelpo Mélanie oli alkanut jälleen kutoa.

— Mitä kudotte, Mélanie? kysyi äitini.

— Villaista alushametta veljentyttärelleni. Veljentytär virkkoi ääneen, olkapäitään kohauttaen:

— Hän pudottelee silmukoita niitä korjaamatta. Kutomus kapenee. Lanka on menetetty.

Herra Denizot saapui, riisui puukenkänsä ja tervehti vieraita.

— Rouva Nozière, sanoi hän, voitte uskoa, ettei vanhukselta puutu mitään.

— Meillä on hänestä melkoiset kulungit, lisäsi rouva Denizot.

Minä katselin, kuinka Mélanie kutoi villaista alushametta, ja olin hieman suruissani hänen puolestaan tietäessäni langan menevän hukkaan. Hänen silmälaseissaan oli vain toinen lasi jäljellä ja sekin kolmeksi kappaleeksi särkynyt, mutta se ei näyttänyt häntä ollenkaan huolestuttavan.

Me juttelimme niinkuin ainakin hyvät ystävät, mutta meillä ei ollut paljoa toisillemme sanottavaa. Mélanie tiesi lukemattomia ydinlauselmia ja opetti minulle, että tulee kunnioittaa isäänsä ja äitiänsä, ettei saa milloinkaan heittää pois leipâpalaa ja että pitää hankkia itselleen tietoja ja taitoja kyetäkseen myöhemmin täyttämään tehtävänsä. Tuo ikävystytti minua. Minä ohjasin keskustelun uusille urille kertomalla hänelle, että Jardin des Plantes oli vailla norsua, joka oli kuollut, ja että lisäksi oli tullut sarvikuono. Mélanie alkoi nauraa ja sanoi: — Nauran tässä muistaessani rouva Sainte-Lucietä, jonka palveluksessa olin nuorella iälläni. Hän lähti eräänä kauniina päivänä markkinoille näkemään sarvikuonoa ja kysyi eräältä turkkilaiseksi puetulta isolta mieheltä, oliko hän sarvikuono. — En, armollinen rouva, vastasi iso mies, mutta minä näytän sitä.

Sitten hän puhui, en tiedä, missä yhteydessä, kasakoista, joita oli Ranskaan tullut vuonna 1815. Ja hän kertoi minulle samaa, mitä oli kertonut jo ennen monet kerrat, kävelyretkillä ollessamme.

— Eräs noista rumista kasakoista aikoi minua suudella. Minä kieltäydyin eikä mikään maailmassa olisi voinut saada minua suostumaan. Sisareni Célestine kehoitti minua varomaan, koska emme olleet lainkaan omia herrojamme; jos torjuisin kasakat, niin he voisivat kostoksi tuiskata tulen kylämme nurkkiin. Ja kyllä ne olivatkin kostonhimoisia. Mutta minä en antanut suudella itseäni.

— Olisitko torjunut kasakan, Mélanie, jos olisit varmaan tietänyt hänen siitä hyvästä polttavan kylän?

— Minä olisin hänet torjunut, vaikka isäni ja äitini, sedät, tädit, serkut, veljet ja sisaret, kylänvouti, kirkkoherra ja kaikki muut asujamet olisivat palaneet taloihinsa karjoineen, viljoineen ja kaikkineen.

— Kasakat olivat sangen rumia, eikö totta, Mélanie?

— Olivatpa niinkin. Nenä oli heillä litteä, silmät likellä toisiaan ja parta kuin pukilla. Mutta kookkaita ja väkeviä he olivat. Ja se, joka tahtoi minua suudella, oli tavallaan kaunis mies ja hyvin kasvanut. Hän oli päällikkö.

— Olivatko ne ilkeitä, kasakat?

— Olivatpa niinkin. Jos jollekin heistä sattui onnettomuus, niin maa joutui tulen ja miekan valtaan. Ihmiset pakenivat metsiin. Kasakat sanoivat alinomaa 'kaput' ja viittasivat kädellään kuin olisivat aikoneet leikata meiltä pään. Jos olivat juoneet viinaa, ei ollut hyvä heitä vastustella; silloin he raivostuivat ja iskivät kaikkia ympärillään olevia, iästä ja sukupuolesta huolimatta. Raittiina ollessaan he usein itkeskelivät ikävöiden kotimaatansa, ja muutamat soittivat pienellä kitaralla niin surunvoittoisia säveliä, että sydän oli särkyä niitä kuunnellessa. Serkkuni Niclausse surmasi erään heistä ja heitti kaivoon. Mutta kukaan ei saanut asiasta mitään vihiä... Meidän kartanoomme niitä oli majoitettu kaksitoista. He ammensivat vettä kaivosta, kantoivat puita ja hoitelivat lapsia.

Minä olin kuullut nuo tarinat monet kerrat, mutta ne herättivät minussa yhä vielä mielenkiintoa.

Ollessamme yksin Mélanien seurassa äitini pisti hänen käteensä pienen kultarahan, ja minä näin vanhus-rukan tarttuvan siihen vapisten ja piilottavan esiliinaansa niin pelokkain ja ahnain ilmein, että mieltäni viilsi. Oliko tuo sama Mélanie, joka oli aikoinaan äitini tietämättä joka päivä vetänyt taskustaan kolikoita ostaakseen minulle makeisia?...

Tuo kelpo olento oli vähitellen muuttunut jälleen tutunomaiseksi ja puheliaaksi ja muisteli hymyillen kepposiani, kertoi, kuinka olin häntä suututtanut kätkemällä luudan tai pistämällä raskaita painoja hänen vasuunsa, kun hän oli torille lähtemässä. Hän oli hilpeä ja ikäänkuin nuortunut. Juolahti siinä mieleeni kysyä häneltä:

— Entä 'kastrollisi', Mélanie, kauniit 'kastrollisi', jotka olivat ylen kiiltävät ja joista kovin pidit?

Niitä muistaessaan Mélanie huokasi, ja suuret kyynelkarpalot vierivät hänen kurttuisille poskilleen.

Meille, äidille ja minulle, katettiin pöytä makuuhuoneeseen, jossa tuntui lipeänhaju. Seinät olivat kalkilla valkaistut, ja lieden kuvastinta vastapäätä nähtiin herra ja rouva Denizot'n daguerrotyyppikuvat ja vanha yltäyleensä trikolorien koristama miekkailunopettajan kunniakirja. Minä pyysin, että vanha palvelijattaremme saisi aterioida kanssamme. Mutta emäntä huomautti, ettei hänen tädillään ollut enää hampaita, että hän söi hitaasti, oli tottunut nauttimaan ateriansa yksinään tuvassa ja että hän joutuisi hämilleen, jos hänet sijoitettaisiin pöytään meidän viereemme.

Omeletti mausteyrtteineen maistui hyvältä, samoin kanan kylkiliha ja kappale juustoa; minä nautin kulauksen punaviiniä, ja äiti kehoitti minua lähtemään pienelle kävelyretkelle kartanon ympäristöön.

Aurinko, joka oli mailleen menossa, särki tulisia nuoliansa puiden liikkumattomaan lehvistöön. Taivaalla lekotti valkoisia pilvenhattaroita. Leivoset visersivät vainioiden yläpuolella. Mieleni valtasi outo riemu. Luonto tunkeutui minuun kaikkien aistien teitä sytyttäen minut ihanaan hehkuun. Minä huusin, hypähtelin vanhojen puiden keskellä, humaltuneena, sen hurmioisen kiihkon vallassa, johon olen myöhemmin tutustunut lukiessani kreikkalaisten runoilijoiden kertomuksia bakkhanttien karkeloista. Samoinkuin he heilutin minäkin thyrsos-sauvaani, jonka olin itselleni taittanut nuoresta pähkinäpensaasta. Niin tallasin nurmea ja kukkia, ilman ja tuoksujen humaltamana ja notkeiden oksien vitsomana, ja riensin eteenpäin kuin vimmattu.

Äitini kutsui minut luokseen ja veti povelleen:

— Pierrot, sanoi hän hieman huolestuneena, olethan ihan hiessä. Otsasi on kuuma, ja sydämesi tykyttää kovin!

XXXI

MINÄ KOHTAAN ENSIMMÄISEN KERRAN ROOMAN NAARASSUDEN

— Eihän käy kumminkaan päinsä, että hän hukkaa koko pitkän päivän Justinen seurassa, sanoi äitini.

— Ja lukien kaikkia niitä kirjoja, jotka hänen käsiinsä osuvat, virkkoi isäni. Eilen huomasin hänen syventyneen lapsenpäästö-oppia koskevaan tutkielmaan.

Päätettiin lähettää minut koulukotiin.

Pitkien etsiskelyjen jälkeen isäni löysi minulle sopivan opiston, jota johtivat pappismiehet ja jossa kasvatettiin hyvien perheiden lapsia. Nämä kaksi seikkaa olivat tärkeät vanhemmilleni, jotka olivat mieleltään uskonnollisia ja taipuivat aristokraattisuuteen. He eivät tahtoneet luopua ainoasta lapsestaan eivätkä niin ollen lähettäneet minua täysihoitoon, ja minä olen heille siitä kiitollinen aina elämäni loppuun saakka. Toisaalta he eivät pitäneet mahdollisena enempää kuin suotavanakaan lähettää minua ulko-oppilaana saamaan opetusta kahtena tuntina aamu- ja kahtena iltapuolella. Äitiäni vaivasi siihen aikaan sydäntauti, ja Justinella oli keittiössä ja taloudessa niin paljon tekemistä, ettei hän tosiaankaan ehtinyt viemään minua kaksi kertaa päivässä etäiseen opintopaikkaani ja noutamaan minua sieltä samoin kaksi kertaa. Pelättiin muuten, etten valvonnan puuttuessa suorittaisi kotona huolellisesti niitä tehtäviä, jotka suoritettavikseni määrättäisiin. Tuo pelko oli sangen oikeutettu, sillä minä en tosiaankaan olisi hevin harjoittanut opintojani Justinen järjestellessä keittiössä tulvia ja tulipaloja tai taistellessa salissa Mooseksen ja Spartacuksen kanssa. Jotta pysyisin omaisteni olopiirissä, mutta samalla olisin tarkan valvonnan alaisena, minut jätettiin puolihoitolaiseksi. Justinen tehtävänä oli saattaa minut aamulla kahdeksan aikaan Saint-Josephin opistoon ja hakea minut sieltä takaisin neljän aikaan iltapäivällä.

Saint-Josephin koulu sijaitsi Rue Bonaparten varrella, suurenmoiselta näyttävässä rakennuksessa.

En tahdo väittää nauttineeni sen tyylistä enkä ansion mukaisesti pitäneeni arvossa sen kauniita, takorautaisella kaiteella varustettuja kiviportaita ja niitä suuria valkoisia saleja, joihin puut loivat viheriän väritunnun ja joissa herra Grépinet jakoi meille opetusta. Hienostumaton makuni sai minut pikemmin ihailemaan kappelia, siinä sijaitsevaa maalattua Pyhän Neitsyen kuvaa, lasikellojen alla olevia paperikukkia ja kultalamppua, joka riippui sinisestä tähditetystä taivaasta.

Koska Saint-Josephin oppilaitos oli X:n lukion valmistava koulu, eivät pienet olleet siellä, kuten yleensä, suurten mielivallan alaisina niinkuin rantatöröt haukien saaliina joissa ja lammikoissa. Me olimme kaikki iältämme nuoria, kaikki yhtä heikkoja, ilkeydessä vain vähän edistyneet, emmekä kovin sortaneet toisiamme. Opettajat kohtelivat meitä lempeästi; valvojien nuoruus lähensi heitä meihin. Sanalla sanoen: vaikka olo tässä talossa ei minua erikoisesti miellyttänyt, en kuitenkaan joutunut siellä kokemaan sitä haikeutta, joka myöhemmin synkensi kouluelämääni.

Koska otaksuttiin neiti Mérellen riittävästi perehdyttäneen minua ranskan kielioppiin, minut sijoitettiin latinaluokkaan ja, ties mistä syystä, niiden oppilaiden joukkoon, jotka osasivat hieman kielioppia ja tunsivat latinankielen Alkeiskirjan. Mutta eipä olekaan aina helppo saada selkoa julkisten enempää kuin yksityistenkään esivaltojen menettelyn syistä. Siihen aikaan, kun minut pistettiin herra Grépinet'n luokkaan, väitti eräs lempeäsilmäinen ja gallialaisviiksinen ajattelija, nimeltään Victor Considérant, jonka näin monet kerrat onkimassa Pont Royalin alla, mestarinsa Fourier'n oppiin nojautuen, että ihmiset saavat nauttia hyvän hallinnon siunausta, kun ehtivät sopusointuun, toisin sanoen nimenomaan Victor Considérantin itsensä järjestämään olotilaan. Silloin ei sellainen pieni tietämätön olento, kuin minä olin, astu herra Grépinet'n luokkaan inhimillisen olon ja elämän kohentumatta monessa kohdassa. Silloin me teemme vain sitä, mikä meitä miellyttää; meillä on kuin paviaaneilla häntä kiikkuaksemme puissa ja silmä tuon hännän päässä. Sillä tavalla ainakin kummisetäni kuvaili Fourier'n järjestelmää. Toistaiseksi asiat kehittyvät samaan tapaan kuin lapsuuteni aikana, ja nykyisten koululaisten kohtalo ei kaiken kaikkiaan ole parempi eikä pahempi kuin pienen Pietarin. Opettajani nimi siis oli Grépinet. Minä näen hänet kuin hän istuisi tuossa edessäni. Suurine nenineen ja lerppahuulineen hän muistutti Lorenzo de' Mediciä, ei käytöksensä suuripiirteisyyden, vaan kasvojensa rumuuden nojalla. Tuo seikka on minulle selvinnyt, kun olen nähnyt Lorenzo Muhkeata esittäviä muistorahoja. Jos olisi olemassa herra Grépinet'n mitaleja, niin niitä varmaan erottaisi Lorenzon mitaleista ainoastaan tekotapa; henkilöiden profiilit olisivat ihan yhdenlaiset. Ellen pahoin erehdy, oli herra Grépinet kelpo mies ja piti hyvää huolta opetuksestaan. Ei ole ollenkaan hänen syynsä, ellen paljoa hyötynyt hänen tunneistaan. Ensimmäinen minut kerrassaan lumosi. Herra Grépinet'n ääni loitsi kirjasta, _De Viris_, joka oli minulle käsittämättömämpi kuin kaikkein käsittämättömimmät hieroglyfit, ihastuttavia kohtauksia. Paimen löytää Tiber-joen kaislikosta kaksi vastasyntynyttä lasta, joita naarassusi ruokkii maidollansa; hän vie heidät matalaan majaansa, missä hänen vaimonsa hoitaa pienokaisia ja kasvattaa heitä paimenpoikina ollenkaan tietämättä, että nämä kaksoset ovat kuningasten ja jumalten sukua. Ne tulivat näkyviin sitä mukaa kuin opettajan ääni nosti heidät esiin tekstin pimennosta, tuon merkillisen tarinan sankarit, Numitor ja Amulius, Alba Longan kuninkaat, Rhea Silvia, Faustulus, Acca Laurentia, Remus ja Romulus. Heidän seikkailunsa askarruttivat kaikkia sielunkykyjäni; heidän nimiensä kauneus sai heidät näyttämään kauniilta. Kun Justine vei minut koulusta kotiin, minä kuvailin hänelle kaksoset ja heitä imettävän naarassuden ja kerroin vihdoin koko kuulemani tarinan, jota Justine olisi tarkkaavammin kuunnellut, ellei hänen mieltänsä olisi yhä liikuttanut se väärä kahden frangin raha, jonka hiilikauppias oli salakähmäisesti hänelle siirtänyt samana päivänä.

_De Viris_ aiheutti minulle vielä muutamia iloja. Minä rakastin nymfi Egeriaa, joka innoitti Numaa viisaiden lakien laatimiseen eräässä luolassa, solisevan lähteen partaalla. Mutta kohta kävivät sabinit, etruskit, latinalaiset, volskit kimppuuni ja löivät minut maahan. Jos näet osasin vain huonosti ranskaa, en osannut latinaa ollenkaan. Eräänä päivänä herra Grépinet kehoitti minua selittämään erästä tuon hämärän _De Viris_ kohtaa, jossa olivat puheena samnilaiset. Kävi ilmi, että olin siihen kerrassaan kykenemätön, ja minä sain julkiset nuhteet. _De Viris_ ja samnilaiset alkoivat minua inhottaa. Mutta mielessäni eli yhä vielä liikutus, kun muistelin Rhea Silviaa, jonka kaksi lasta, jumalan hänelle lahjoittamat, joutuivat ryöstettyinä naarassuden imetettäviksi Tiberjoen kaislikkoon.

Johtaja, abbé Meyer, lempeä ja hieno mies, miellytti minua. Mielessäni on yhä vieläkin se vaikutelma, että hän oli älykäs, herttainen, äidillinen.

Hän aterioi kello yhdentoista aikaan koulun ruokasalissa meidän kerallamme ja kuljetti salaatin suuhunsa sormin. En mainitse tätä hänen muistonsa loukkaamiseksi. Hänen nuoruutensa aikana oli hyvä tapa sellainen; täti Chausson vakuutti minulle setä Chaussonin syöneen salaattinsa aina siten.

Johtaja kävi usein luonamme herra Grépinet'n opettaessa. Sisään astuessaan hän viittasi meitä istumaan, kulki pulpettien ohi ja tutki kunkin vihkoa. Minä en havainnut hänen kiinnittävän itseeni vähempää huomiota kuin rikkaampiin tai jalosukuisempiin tovereihini. Hän puhui meille kaikille erinomaisen leppoisasti, ja se vaikutti miellyttävästi varsinkin hänen lausuessaan moitteita, jotka eivät milloinkaan meitä masentaneet; hän ei milloinkaan suurentanut virheitämme eikä mustannut tarkoituksiamme; hänen nuhteensa olivat yhtä viattomat ja kevyet kuin meidän rikoksemme. Johtaja nimitti eräänä päivänä kirjoitustani harakanvarpaiksi, ja tuo minulle uusi vertaus sai minut ratkeamaan hillittömään nauruun, joka vielä paheni, kun herra johtaja tahtoi näyttää minulle, kuinka kirjaimia tulee muodostaa, otti kynäni, jonka kärjestä oli toinen puoli tiessään, ja kirjoitti vieläkin pahempia harakanvarpaita.

Siitä lähtien johtaja ei milloinkaan kulkenut pulpettini ohi kehoittamatta minua säästämään kyniäni, varomaan töksähdyttämästä niitä mustepullon pohjaan ja kuivaamaan ne lakattuani kirjoittamasta.

— Kynän tulee kelvata kauan, lisäsi hän eräänä päivänä. Minä tunnen erään oppineen, joka on kirjoittanut yhdellä ainoalla kynällä kokonaisen kirjan, niin suuren kuin...

Johtajan katse kiersi salin tyhjiä seiniä, ja hän osotti käsiään levittäen suurta punaista marmoriuunia.

Minä olin pelkkää ihmettelyä.

Kun sitten muutaman ajan kuluttua kuljin Justinen kanssa Rue du Vieux-Colombier'n tietä ja havaitsin erään myymälän edustalla kivisen pyhimyksen, joka oli niin valtavan suuri, että hänen päänsä kohosi ensimmäisen kerroksen ikkunoiden tasalle, ja joka kirjoitti vastaavan kokoisella kynällä, sanoin Justinelle, että tuo oli johtajamme hyvä tuttava, ja Justine ei huomannut siinä minkäänlaista vaikeutta.

Vaikka en ollut onnellinen, olin sentään toisinaan iloisen huimauksen vallassa. Niinpä muistan ilosta humaltuneeni koulun pihalla aamiaista seuranneen virkistyshetken aikana, vilinässä ja melussa. Huveissa samoinkuin työssäkin tuntui sääntö minusta rasitukselta. Minä en pitänyt geometrisistä leikeistä, esimerkiksi vankisilla-olosta, koska niissä kaikki sisällytettiin yksinkertaisiin yhdistelmiin. Niiden täsmällisyys ikävystytti minua; ne eivät suoneet minulle elämän kuvaa. Minä pidin niistä leikeistä, joita äidit kauhistuvat ja jotka valvojat ennen pitkää kieltävät, koska niistä aiheutuu epäjärjestystä, säännöttömiä ja hillittömiä leikkejä, vimmaisia ja kauhun täyttämiä.

Tuona päivänä, hajaannuttuamme tavanmukaisen merkin saatuamme pihamaalle, toverimme Hangard, joka oli meidän kaikkien päämies kookkaan vartensa, raikuvan äänensä ja käskevän luonteensa nojalla, nousi kivipenkille ja alkoi meille puhua.

Hangard änkytti, mutta oli kaunopuhuja; hän oli oraattori, tribuuni, hänessä oli Camille Desmoulinsiä.

— Vesat, virkkoi hän meille, emmekö ole jo kyllin kauan olleet hippasilla? Vaihdetaan leikkiä. Leikitään postin ryöstämistä. Minä neuvon teille, kuinka siinä on meneteltävä. Se on hupaista, saattepa nähdä.

Hän puhuu. Me vastaamme hänelle ilohuudoin ja kättentaputuksin. Hangard käy heti tuumasta toimeen ja järjestää leikin. Hänen neronsa pitää huolen kaikesta. Tuossa tuokiossa ovat hevoset valjaissa, postinkuljettajat paukuttavat piiskojaan, ryövärit varustautuvat veitsin ja musketein, matkustajat sitovat kiinni matkalaukkujaan ja täyttävät kullalla säkkejään ja taskujaan. Pihan pienet kivet ja johtajan puutarhaa reunustavat syreenipensaat olivat suoneet meille, mitä tarvitsimme. Lähdettiin. Minä kuuluin matkustajiin ja olin eräs kaikkein vähäpätöisimpiä; mutta mieltäni hurmasivat maisemain kauneudet ja matkan vaarat. Rosvot väijyivät meitä kamalan vuorimaan rotkossa, jonka muodosti vastaanotto-huoneeseen johtava lasikuistikko. Hyökkäys muodostui yllättäväksi ja hirmuiseksi. Postinkuljettajat kaatuivat. Minut heitettiin kumoon, minä jouduin hevosten jalkoihin, minut piestiin pahanpäiväiseksi, ja minä hautauduin kuolleiden muodostamaan röykkiöön. Hangard muodosti siitä pelottavan varustuksen, nousi sen harjalle ja torjui kaksikymmentä kertaa sitä vastaan hyökkäävät rosvot. Minä olin murskattu, kyynäspääni ja polveni olivat nahattomat, nenänpään olivat pienet terävät kivensirut raapineet verille, huulet olivat rikki ja korvat hehkuvan kuumat. En ollut milloinkaan ennen kokenut sellaista nautintoa. Soiva kello raateli mieltäni riistäessään minut pois unelmastani. Herra Grépinet'n opetustunnin ajan minä istuin typeränä ja tunteettomana. Kirvelevä nenäni ja polttavat polveni herättivät minussa mielihyvää palauttamalla mieleeni tuota hetkeä, jona olin kiihkeästi elänyt. Herra Grépinet esitti minulle useita kysymyksiä, joihin en kyennyt vastaamaan, ja nimitti minua aasiksi, mikä oli sitäkin kiusallisempaa, kun _Metamorfooseihin_ perehtymättömänä en vielä tietänyt, että tarvitsi vain syödä ruusuja muuttuakseni jälleen ihmiseksi. Opittuani tuon kukoistusiälläni olen huolettomasti kuljetellut aasiuttani Viisauden tarhoissa ruokkien sitä tieteen ja mietiskelyn ruusuilla. Se on ahminut kokonaisia pensaita tuoksuineen, okaineen päivineen; mutta sen inhimillistyneeltä päälaelta on aina pilkistänyt terävän korvan huippu.

XXXII

PERHOSENSIIVET

Joka kerta kun käyn Neuillyn puistossa, johdun muistamaan Clément Sibilleä, lempeintä sielua, minkä olen milloinkaan nähnyt hipovan maista elämäämme. Tutustuessamme hän oli luullakseni täyttänyt kymmenennen ikävuotensa. Se seikka, että olin vuotta vanhempi, loi minuun etevämmyyden, jonka virheitteni nojalla jälleen menetin. Kohtalo näytti hänet minulle vain ohimennen; mutta monien kuluneiden vuosien jälkeenkin olen yhä näkevinäni hänet lehvistössä ristikkoaidan takana, kun kuljen Neuillyn puiston läpi.

Herra ja rouva Sibillellä oli siellä asumus, jossa vietin toisinaan, kauniina vuodenaikana, vanhempieni kanssa muutamia sunnuntaisia ehtoopäiviä. Rouva Sibille, ristimänimeltä Hermance, valkoinen, laiha, ketterä, edusti viheriöine silmineen, terävine poskipäineen, lyhyine leukoineen varsin hyvin naiseksi muuttunutta kissaa, ja hänen luonteessaan havaittiin eräitä alkuperäisen luonnon piirteitä. Isidore Sibille, hänen miehensä, pitkä ja alakuloinen, näytti kuuluvan kahlaajalintujen heimoon. Sellaisena ilmeni pariskunta isälleni, joka Lavaterin esimerkkiä noudattaen mielellään etsi inhimillisistä piirteistä eläimiin viittaavia vivahduksia, teki niiden nojalla luonnetta ja Iuonnonlaatua koskevia johtopäätöksiä, mutta niin epämääräisellä ja uhkarohkealla tavalla, että minun olisi ylen vaikea täsmälleen sanoa, mitä hän noista kahlaajamaisista ja kissamaisista yhtäläisyyksistä johteli. Herra Sibillestä tiedän vain, että hän johti erästä suurta ranskalaista kashmirihuivitehdasta. Olen kuullut äitini kertovan, että keisarinna Eugénie toisinaan käytti hänen tehtaansa tuotteita edistääkseen kansallista teollisuutta ja että siinä oli eräs kaikkein vaikeimpia valtiattaren osaksi lankeavia velvollisuuksia, koska näiden kashmirihuivien värit olivat ylen räikeät. Oli havaittu, ettei Hermance milloinkaan käyttänyt näitä ranskalaisia shaaleja.

Neuillyn puistossa sijaitseva Sibillen talo oli valkoinen, sen kyljessä kohosi pieni torni ja edustalla oli pengermä, jolta tarjoutui näköala kauniille nurmikolle ja sen keskellä kivialtaastaan kohoavaan suihkukaivoon. Siellä ilmaantui näkyviini hiekkakäytävillä, heiveröisenä ja aina valmiina häipymään pois, Clément Sibille. Hänellä oli kauniit läpikuultoiset silmät, häikäisevän valkea iho ja erinomaisen hienot kasvojenpiirteet. Vaaleat, lyhyet hiukset peittivät kähärinä hänen päätänsä, mutta korvat eivät suinkaan tyytyneet painumaan ohimoluille, vaan urkenivat kohtisuorasti ulospäin levittäen pään kummallekin puolelle tavattoman laajat lehtensä, jotka omituinen luonnonoikku oli muovannut perhosen siipien muotoisiksi. Läpikuultavina ne värjäytyivät päivänpaisteessa vaalean- ja heleänpunaisiksi ja hohtelivat kirkkain vivahduksin. Ne eivät näyttäneet suurilta korvilta; luuli näkevänsä pienen siipiparin. Sellainen kuva niistä on jäänyt ainakin minun mieleeni. Clément oli kaunis, mutta omituinen.

Minä sanoin:

— Clémentilla on perhosen siivet.

Äitini vastasi:

— Maalaajat ja kuvanveistäjät esittävät Psykheäkin siivitettynä, ja Psykhe oli Amorin puoliso ja seurusteli jumalien ja jumalattarien kanssa.

Henkilö, joka olisi tuntenut vertauskuvallista mytologiaa paremmin kuin minä, olisi voinut huomauttaa äidilleni, etteivät Psykhen perhossiivet sijainneet pään molemmin puolin, korvien sijalla.