Part 8

Mélanie, jonka onneksi löysin keittiöstä, toi lasin viininsekaista vettä veljelleni, joka joi sen yhdellä siemauksella, pyyhki suunsa hihaansa ja huoahti mielihyvissään.

Äitini kyseli häneltä, mistä hän oli kotoisin, millaisesta perheestä ja säädystä, ja hän epäilemättä vastasi niinkuin pitikin, koska äitini hänen lähdettyään sanoi minulle:

— Hän on kiltti poika, sinun veljesi!

Hän päätti, että piti pyytää hänen isäntäänsä, joka asui Rue des Boulangersin varrella, lähettämään hänet luoksemme jonakin sunnuntaina.

Minun on tunnustaminen, että puhtaaksi pesty ja sieviin vaatteisiin puettu Adéodat miellytti minua vähemmän kuin mustalakkinen ja nokinaamainen veikkoni. Hän nautti aamiaisateriaansa keittiössä, jonne menimme häntä katsomaan, äitini ja minä, hieman ujostellen uteliaisuuttamme. Vanha Mélanie viittoi meille, ettei pitänyt astua liian likelle, koska oli varottava syöpäläisiä. Adéodat käyttäytyi varsin sievästi, mutta kieltäytyi jyrkästi mitään nauttimasta, ennenkuin oli saanut päähänsä siitä siepatun lakkinsa. Sellainen menettely tuntui meistä hieman hienostumattomalta. Asiaan paremmin perehtyen havaitsee, että se päinvastoin oli erittäin hieno. Seitsemännellätoista vuosisadalla ei yksikään säätyhenkilö olisi istuutunut pöytään paljain päin. Ja hatun päässä pitäminen kuului hyviin tapoihin siitä syystä, että kohteliaisuus vaati sitä kohottamaan joka kerta, kun vierustoveri teki jonkun palveluksen tai kun itse tarjosi palvelustaan vierustoverille. Vuonna 1702 julkaistussa uudessa 'Ranskassa käytännössä olevia hyviä tapoja' koskevassa tutkimuksessaan herra de Courtin sanoo aterialla-olosta puhuessaan nimenomaan: 'Mutta jos joku arvohenkilö kehoittaa teitä juomaan maljan jonkun toisen henkilön tai kenties teidän itsennekin terveydeksi, on teidän paljastettava päänne, kumartuen hieman pöytää kohti, kunnes hän on juonut... Hänen teille puhuessaan teidän tulee ottaa hattu päästä ja vastata hänelle samalla varoen, ettei suunne ole liian täynnä. Samaa kohteliaisuutta on osoitettava joka kerta, kun hän teille puhuu, kunnes hän teitä kieltää; sen jälkeen on hattu pidettävä päässä, jottei hän tule liiallisilla kohteliaisuuksilla rasitetuksi.' Adéodat piti lakkinsa päässä samoinkuin Ludvig XIV:n ajan vanha hovimies, mutta totta puhuen hän kumarteli vähemmän. Hän leikkasi lihaa leivälleen ja vei kappaleet suuhunsa veitsellään; hän oli erittäin vakava. Aterian jälkeen hän äitini pyynnöstä lauloi meille melkein kuulumattomalla äänellä kotiseutunsa laulua:

Escouto, Jeannetto, Veux-tu d'biaux habits? La ridetto.

Hän vastasi lyhyesti, varsin mielevästi, äitini kysymyksiin. Me saimme tietää, että hän työskenteli talvella Parisissa ja kevätpuolella palasi jalkaisin kotipuoleensa. Hänen äitinsä, jolla ei ollut varoja lehmän ostamiseen, palveli jossakin juustomeijerissä. Adéodat oli samassa työssä tai poimi mustikoita, joita möi kaupungin sokerileipureille. He elivät kädestä suuhun ja kärsivät puutetta.

Minä päätin harjoittaa säästäväisyyttä voidakseni ostaa lehmän veljeni äidille, mutta unohdin päätökseni varsin pian. Pieni nuohooja palasi keväällä kotiseudulleen. Äitini lähetti hänen äidilleen villavaatteita ja hieman rahaa. Pitäen poikaa vakavamielisenä ja älykkäänä hän kirjoitti kylän koulumestarille kehoittaen häntä opastamaan poikaa lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan ja lupasi maksaa siitä koituvat kustannukset. Adéodat lähetti hänelle kiitoksensa pränttikirjaimin sepitetyissä kirjeissä.

Minä kysyin monet kerrat, kuinka veljeni voi, kysyin vielä talven tullessakin.

— Veljesi on jäänyt kotipuoleensa, vastasi äiti peläten tuottavansa minulle murhetta, jos sanoisi enemmän.

Veljeni Adéodat ei palannut. Hän lepäsi kotikylänsä pienessä kalmistossa. Äitini oli saanut koulumestarilta kirjeen, jota ei ollut näyttänyt minulle. Kirjeessä ilmoitettiin, että pikku Adéodat oli kuollut aivokalvontulehdukseen, ihan huomaamattaan, ihmetellen vain, että pää tuntui kovin raskaalta. Muutamia tunteja ennen kuolemaansa hän oli puhunut hyvästä rouva Nozièrestä ja laulanut laulunsa:

Escouto, Jeannetto.

XVIII

MUMMO COCHELET

Eräänä aamuna, saateltuani vanhan Mélanien ullakkokamariinsa, katselin tavallista tarkkaavammin Jouyn palttinasta valmistettua peitettä, joka oli levitetty vuoteen yli ja jonka kuviot esittivät (johan siitä kerroin?) ruusutytön seppelöimistä. Tapahtuma oli painettu punaisella ja toistettu monet kerrat. Se näytti minusta somalta, vaikutti mielikuvitukseeni ja kiihdytti uteliaisuuttani. Mélanie moitti minua siitä, että huvitin itseäni sellaisilla typeryyksillä.

— Mitäpä kaunista voit keksiä tuosta vanhasta rievusta, Pierrot? Se on parsittu joka kohdasta. Rouva Sainte-Lucie vainaja, jonka luona olin palveluksessa, oli levittänyt peitteen ihan puhtaana kuolinvuoteellensa, ja kun herrat Sainte-Lucie jakoivat äitinsä liinavarastoa palvelusväelle, jouduin minä saamaan tämän.

Mutta minä huudahtelin ja kyselin lakkaamatta. — Kuka on tuo sievä neiti, jonka päähän herrasmies laskee ruususeppeleen? Minkätähden siinä ovat nuo rummut ja torvet? Entä nuo nuoret tytöt, jotka kulkevat jonossa, ja nuo talonpojat, jotka seisovat ristissä käsin?

— Missä näetkään kaiken tuon, pieni herrani? Peitteessä ei varmaankaan voi olla kaikkea, mistä puhut Minun, täytyy ottaa silmälasini, jotta näen paremmin.

Hän huomasi, etten ollut mitään keksinyt.

— Totisesti, siinä on painettuna nuoria tyttöjä, herroja ja kyläläisiä. Mitä sanonkaan? Viisikymmentä vuotta on peite ollut vuoteessani, ja minä en ole tuota havainnut. Jos olisi kysytty, millainen se on väriltään, en olisi sitäkään tietänyt. Ja olenhan sitä parsinut jo monet monituiset kerrat.

Poistuessani Mélanien keralla huoneesta kuulin kainalosauvojen kolinaa ja askelia, jotka kaikuivat pimeän käytävän perältä ja hitaasti lähenivät. Minä pysähdyin ja jouduin kauhun valtaan nähdessäni pimeästä vähitellen sukeltavan esiin inhottavan vanhan eukon, joka oli niin käyrävartinen, että selkä näytti olevan pään sijalla, ja jonka rinnan seuduilla näkyivät mullankarvaiset kasvot, oikea silmä valtavan kasvannaisen peittämänä. Minä kävin kiinni Mélanien esiliinaan. Ilmestyksen hävittyä näkyvistä hoitajattareni sanoi, että se oli mummo Cochelet. Mélanie ei tietänyt hänestä mitään kertoa, koska ei milloinkaan jutellut hänen enempää kuin kenenkään muunkaan henkilön kanssa — tuon vakuutuksen toisti vanha hoitajattareni varsin usein, mutta sitä ei sopinut käsittää ihan sananmukaisesti, vaan hänen itsensä vaiteliaisuuden-vakuutuksena. Mummo Cochelet asusti käytävän perällä löyhkäävässä huonepahasessa. Häntä ei kumminkaan pidetty puutteenalaisena, sillä hänellä oli kolme kissaa, joille hän antoi joka aamu vasikankeuhkoa kymmenen centiimin edestä. Herra Bellaguet oli monet kerrat tarjoutunut toimittamaan hänet vanhaintaloon, mutta hän oli torjunut ehdotuksen niin ehdottomasti, että aikeesta oli täytynyt luopua.

— Hän on ylpeä, lisäsi Mélanie.

Sitten ääntään hiljentäen:

— Hän on kuninkaan puolella. Ja kerrotaan, että hänellä on mätänevässä ullakkohuoneessaan upea, liljankukin kirjaeltu sänkypeitto.

Enempää minä en saanut tietää mummo Cochelet'sta. Mutta joitakin aikoja myöhemmin, kun kävelimme Tuileries-puutarhassa, kelpo Mélanie ja minä, näimme vanhan naisen, joka penkillä istuen tarjosi nuuskaa eräälle sotavanhukselle. Hänen poimumyssyänsä, jonka muoti oli vuodelta 1820, peitti kehno musta olkihattu, ja hartioillaan hänellä oli tahrainen palmukuvioin kaunistettu kashmirihuivi. Kainalosauvaan nojattu pää vapisi, ja silmää peittävä kasvannainen värisi.

Sotavanhuksen nenä ja leuka muistuttivat hummerin saksia. He juttelivat.

— Mennään, sanoi minulle Mélanie.

Hän nousi. Mutta minä olin utelias kuulemaan, mitä mummo Cochelet sanoi, ja lähestyin penkkiä, jolla hän istui.

Hän ei puhunut, vaan lauloi. Hän lauloi tai paremmin sanoen hyräili:

Saisin olla saniainen.

XIX

ROUVA LAROQUE JA GRANVILLEN PIIRITYS

Rouva Laroque asui tyttärensä Thérèsen ja papukaijansa Navarinon kanssa huoneistossa, joka sijaitsi samassa talossa kuin meidän asuntomme, pihan perällä. Minä näin hänet huoneestani ja toisinaan vuoteestanikin, ja hänen kasvonsa, jotka olivat terveet ja ryppyiset kuin kellarissa säilytetyt omenat ilmaantuivat näkyviini intiankrassin ympäröiminä, neilikkaruukun ja pagodimaisen papukaijahäkin välissä, niinkuin ne kelpo emännät, joita vanhat flaamilaiset mestarit ovat kuvanneet ikkunankomeroissa kukkien keskellä. Joka lauantai, kun oli nautittu illallinen, joka silloin päättyi kello kuuden tienoissa, äitini otti harsohuivinsa ja vei minut kerallaan pihan toiselle puolelle viettämään iltaa rouva Laroquen ja hänen tyttärensä seurassa. Laukussa hänellä oli käsityö, sillä hänen tarkoituksensa oli kutoa tai kirjaella naapurien luona. Toiset saman perheen vieraat menettelivät samoin noudattaen kuningasvallan ajoilta polveutuvaa tapaa, joka ei suinkaan ollut poroporvarillinen ja vähäpätöisille henkilöille ominainen, kuten nykyjään saattaisi otaksua, vaan jota Ludvig XVI:n aikana noudatti kaikkein ylhäisin seurapiiri, joka ylhäisyydestään huolimatta ei ollut suinkaan ankaran pidättyväinen. Ludvig XVI:n aikana kaikkein ylhäissäätyisimmätkin naiset purkivat lankaa toistensa seurassa. Rouva Vigée-Lebrun kertoo muistelmissaan, kuinka hän emigration aikana, ollessaan Wienissä kreivitär Thounin vieraana istuutui pöytään, jonka ympärillä prinsessat ja hovinaiset tekivät käsitöitään. En kerro tätä kaikkea siinä tarkoituksessa, että uskottaisiin äitini ja minun lähteneen kerran viikossa prinsessain vieraiksi.

Rouva Laroque oli sangen yksinkertainen vanha nainen, mutta erittäin uuttera, kärsivällinen ja hellämielinen ja varustettu käytännöllisellä viisaudella, joka oli kestänyt onnen samoinkuin onnettomuudenkin koettelemukset. Häneen sisältyi melkein kokonainen vuosisata Ranskan elämää ja kaksi aikakautta toisiinsa yhtyneinä ja sulautuneina, niinkuin oli laita hänenlaistensa naisten, jotka Davidin sabinitarten tavoin syöksyivät taistelevien joukkoon.

Marie Pauline, rikas ja kaunis normandialainen maalaistyttö, tasavaltaismielisen isän tytär, oli Vendéen sodan aikana naimaiässä. Kun minä häneen tutustuin, hän oli yhdeksännelläkymmenellä, kutoi sukkaa nojatuolissaan ja kertoi nuoruusaikansa tarinoita, joita ei enää kukaan kuunnellut, koska hän kertoi niitä joka päivä ja toisinaan moneenkin kertaan samana päivänä. Niihin kuului tarina kosijasta, joka ei ollut saapasta korkeampi ja oli niinmuodoin hylätty suuressa väennostossa. Marie Pauline ei hänestä huolinut, koska tasavalta ei ollut hänestä huolinut, ja tarina päättyi tavallisesti iloiseen hyräilyyn:

Hän oli pieni mies nimeltä Guilleri Carabi.

Kertomus, jonka rouva Laroque esitti kaikkein mieluimmin ja jota minä mieluimmin kuuntelin, koski Granvillen piiritystä.

Marie Pauline otti vuonna IV miehekseen tasavallan sotilaan Eugène Laroquen, joka keisarivallan aikana kapteeniksi ylenneenä oli mukana Espanjan sodassa, joutui Julian Sanchezin sissijoukkojen käsiin ja surmatuksi. Leskeksi jäänyt rouva Laroque eli Parisissa kahden tyttärensä kanssa harjoittaen pientä muotikauppaa. Hänen vanhempi tyttärensä meni luostariin, ja hänestä tuli Cercyn naisluostarin Saint-Sangin johtajatar; hänen nimenään oli äiti Séraphine. Toinen hankki itselleen muotiliikkeen avulla pienen omaisuuden. Kun heihin tutustuin, he olivat jo vanhat kumpainenkin. Äiti Séraphine, jonka harvoin näin, vaikutti minuun jalolla koruttomuudellaan, neiti Thérèse, nuorempi sisar, miellytti minua tasaisella ja hilpeällä luonnonlaadullaan; hänen erikoisuutensa oli _bêtisein_ valmistaminen. Niin nimitettiin eräänlaisia karamellimakeisia, joita tarjoiltiin pienestä paperirasiasta, mikä seikka minusta tuntui erinomaisen taiteelliselta. Hän soitti myös varsin hyvin pianoa.

Oli varmaa, että tulisimme tapaamaan herrasväki Laroquen luona Julien, joka uskoi henki-ilmestyksiin ja jonka ystävyyttä minä vaalin, vaikka hän olikin kuivakiskoinen ja juro. Hän näet esitti kummitusjuttuja, tiesi kertoa kamalista ja toteutuvista ennustuksista ja ihmeistä. Ja uskoni pahanhengen juoniin kaipasi viidennestä ikävuodestani alkaen vahvistusta.

Pahaksi onneksi löysin rouva Laroquen luota käärmeen korean nurmen alta. Se oli neiti Alphonsine Dusuel, joka oli aikoinaan pistellyt neulalla pohkeitani samalla nimittäen minua kultasekseen. Minä valitin vieläkin äidilleni Alphonsinen kamalista julmuuksista; mutta hän herätti minussa enemmän pelkoa kuin kipua, ja totta puhuen hän ei aiheuttanut minulle kipua eikä pelkoa. Hän ei edes huomannut läsnäoloani. Alphonsine oli sukeutumassa suureksi neidiksi; hänen vähemmän vaarattomat kavaluutensa eivät nyt enää kohdistuneet minunlaiseeni pieneen poikaan. Minä huomasin varsin hyvin, että hän nyt mielellään suuntasi ne neiti Thérèsen veljenpoikaan, Fulgence Raulineen, joka soitti viulua ja varustautui pääsemään konservatorioon, ja vaikka en ollutkaan luonnostani ollenkaan mustasukkainen ja vaikka Alphonsine oli ruma ja pisamainen, olisin sittenkin mieluummin nähnyt hänen pistelevän neulalla pohkeitani. Ei, minä en ollut suinkaan mustasukkainen, ja jos olisinkin ollut, en missään tapauksessa jonkun Alphonsinen suosikin vuoksi. Mutta itsekkäänä, vaalintaa ja rakkautta himoitsevana, minä halusin nähdä askarruttavani koko maailmaa, vaikkapa vain siten, että minua kidutettiin, ja viiden vuoden iällä en ollut vielä riisunut pois vanhaa ihmistäni.

Kun rouvat ja neidit olivat väsyneet työhön, pelattiin hanhea tai lottoa. Viimeksimainittu ei minua miellyttänyt. En tahdo väittää älyni saaneen selkoa sen synkästä typeryydestä. Mutta tosiasia on, ettei se tuottanut tyydytystä nuorelle mielelleni. Kaikki lausuttiin luvuin, ja mielikuvitukseni ei saanut minkäänlaista virikettä. Ja pelikumppanini lienevät hekin pitäneet peliä liian abstraktisena, koska yrittivät kilvan sitä elähdyttää hupaisilla keksinnöillä, jotka tosin eivät olleet peräisin heidän omista aivoistaan, vaan esivanhemmilta saadut. Arabialaisia numeroita verrattiin johonkin aistittavaan esineeseen: 7 oli kuokka, 8 taskumatti, 11 molemmat jalat, 22 kaksi kanaa, 38 kaksi kyttyräselkäistä, tai lisättiin numeron liian kalsealta tuntuvaan nimeen runollinen koriste, esimerkiksi: 6, korjaathan luusi. Sitäpaitsi oli olemassa erittäin vanhoja numeroiden nimiä, jotka vain rouva Laroque vielä tiesi, esimerkiksi: 1 hius Matteuksen päälaella, 2 testamentit, vanha ja uusi. Nämä koristeet epäilemättä hieman vähensivät lottopelin ikävyyttä, mutta minun mielestäni siihen sisältyi yhä vielä liian paljon abstraktioita. Kreikkalaisilta saatu ja uudistettu hanhipeli sitävastoin minua ihastutti. Hanhipelissä kaikki elää, puhuu, siinä on mukana luonto ja kohtalo; kaikki on ihmeellistä ja kaikki totta, kaikki järjestettyä ja kaikki sattuman varassa. 9 ja 9 välille sijoitetut ennustavat hanhet tuntuivat minusta niinmuodoin jumalallisilta olennoilta, ja kun taivuin silloin palvomaan eläimiä, nuo isot valkoiset linnut herättivät minussa kunnioituksen ja pelon tunnetta. Ne edustivat tässä pelissä salaperäisyyden osaa; kaikki muu kuului järjen alueeseen. Minun täytyi jäädä majataloon, ja minä tunsin siellä paistin tuoksun. Minä putosin kaivoon, jonka reunalla seisoi, joko pelastuksekseni tai tuhokseni, sievä maalaistyttö puettuna punaisiin liiveihin ja valkoiseen esiliinaan; minä eksyin labyrinttiin, jossa tapaamani kiinalainen kioski ei minua ollenkaan hämmästyttänyt, koska en ollut kovin perehtynyt kreetalaiseen rakennustaiteeseen, putosin sillalta jokeen, jouduin vankeuteen, vältyin surman suusta ja saavuin vihdoin siihen lehtoon, jota vartioi taivaallinen henki, kaiken onnen antaja.

Toisinaan sentään kyllästyin seikkailuihin samoinkuin merenkulkija Sinbad, en enää kiusannut kohtaloa, en uhmannut kaivoa, siltaa, labyrinttia ja vankeutta. Silloin istuuduin pienelle punaiselle jakkaralle rouva Laroquen eteen ja annoin hänen siinä, kaukana pöydästä ja lampusta, kertoa Granvillen piirityksestä.

Rouva Laroque kutoi sukkaa ja esitti minulle tämän kertomuksen, jonka toistan sanasta sanaan.

— Lähtiessään Fougèresistâ herra de la Rochejacquelein, joka oli briganttien eli rosvojen päällikkönä, aikoi lähteä Rennesiin, mutta naisiksi puetut emigrantit toivat hänelle Englannista kirjeitä ja rahaa onteloissa sauvoissa. Silloin herra Henri, kuten he häntä keskuudessaan nimittivät, komensi brigantit lähtemään Granvilleen, koska englantilaiset olivat näille herroille luvanneet lähettää sotalaivoja ahdistamaan kaupunkia meren puolelta briganttien käydessä sen kimppuun maitse. Mutta eipä ole englantilaisten lupauksiin luottamista. Tämän olen kuullut myöhemmin eräältä Bressuiren mieheltä. Nyt kerron sen, mitä olen kuullut omin korvin ja nähnyt omin silmin. Brigantteja saapui Granvilleen tuhansittain, niin että kävelypaikalta katsoen näytti kuin olisi muurahaisparvi hiekkarannalle levinnyt. Kenraali, joka oli kaupungin komentajana, vei heitä vastaan Manchen vapaaehtoisia ja parisilaisia tykkimiehiä, jotka olivat tatuoineet käsivarteensa fryygialaisen päähineen ja sanat 'Vapaus tai Kuolema'. Mutta briganttien lukumäärä kasvoi yhä; heitä oli silmän kantamalta, ja herra Henri, joka oli näöltään kuin nuori tyttö, johti heitä urhoollisesti. Silloin kenraali huomasi, että he olivat liian lukuisat. Kenraalin nimi oli Peyre; hänestä on puhuttu hyvää jos pahaakin, samoinkuin kaikista niistä henkilöistä, jotka siihen aikaan johtivat, mutta hän oli vilpitön ja lahjakas. Nähdessään briganttien suuren lukumäärän hän käski puhaltaa hyökkäykseen säikähdyttääkseen heitä ja peräytyi.

Äitini oli sinä päivänä sairaana vuoteessaan, ja minä lähdin viemään raatihuoneelle vanhoja liinavaatteitamme, jotka oli määrätty luovutettaviksi. Tykki jymähteli, ja sankka savu peitti etukaupungit. Miehet huusivat: 'Meidät on petetty! Ne tulevat! Pelastukoon, ken voi!' Naiset kirkuivat niin, että kuolleet olisivat voineet herätä. Samassa juoksi kävelypaikalle kansalainen Desmaisons sulkahattuineen ja kolmivärisine olkavöineen, ja minä näin hänen aivan lähellä hoipertelevan humalaisen tavoin, vievän kätensä otsalleen ja tuupertuvan maahan. Hän oli saanut surmansa sydämeen osuneesta luodista. Ja kauhistuksestani huolimatta ehdin ajatella, että kuoleminen tapahtuu nopeasti. Mutta siitä ei tänä hetkenä huolittu; kohta kaatui kaksi naista katukäytävälle. Seinävierustoita pitkin hiipien saavuin kotiin ja kohtasin ovella parisilaisen tykkimiehen, joka oli tullut hakemaan meiltä puita tykinkuulien kuumentamista varten.

'Onpa lämmin', sanoi hän leikillään, sillä tuuli puhalsi tuimana ja ilmassa oli ensimmäisten pakkasten tuntu.

Minä sanoin hänelle: 'Tulkaa ottamaan.' Mutta samassa juoksi paikalle Chappedelainen tyttö ja huusi minulle: 'Älä anna sille puita, Marie. Eivätkö etukaupungit jo pala riittävästi? Ja eikö ole kyllin paljon kristityitä, jotta ovat joutuneet porsaina paistetuiksi? Kantautuuhan käry tänne saakka. Jos annat puita, saat siitä ansaitun rangaistuksen. Vendéeläiset surmaavat sinut, kun ehtivät kaupunkiin.' Hänet sai niin puhumaan pelko ja edunharrastus, sillä kaupungissa oli rikkaita henkilöitä, jotka luovuttivat rahojaan, jotta saisivat brigantit tulemaan kaupunkiin. Minä vastasin hänelle:

1'Tiedä, Mathilde, että nuo herrat, jos saavat kaupungin haltuunsa, vaativat kymmenysveron ja tuovat mukanaan englantilaiset. Jos tahdot palvella samoinkuin ennen ja muuttua englantilaiseksi, niin tee miten mielit. Minä puolestani tahdon pysyä vapaana ja ranskalaisena. Eläköön tasavalta!' Silloin parisilainen yritti minua suudella. Minä annoin hänelle korvapuustin, niinkuin soveliasta oli. Samassa kuului huudettavan: 'Nyt ne hyökkäävät!' Minä tunsin pelkoa ja sitäkin enemmän uteliaisuutta. Minä puikkelehdin aina valleille saakka ja näin vendéeläisten iskevän pistimiään muureihin porraspuiksi. Mutta tasavaltalaiset ampuivat valleilta pudotellen alas hyökkääjäparkoja, jotka murskautuivat kiviin. Nähdessään vielä riehuvan merenulapan ja luopuessaan siitä toivosta, että englantilaiset saapuisivat, brigantit pakenivat minkä ennättivät. Rantahietikko oli täynnä kaatuneita, jotka yhä pitelivät rukousnauhojaan kiinnipuristuneiden sormien välissä. Chappedelainen tyttö pui heille nyrkkiään ja sanoi, että he olivat kuolleet liian lievän kuoleman. Ja kaikki ne, jotka olivat aikaisemmin tahtoneet jättää kaupungin heidän haltuunsa, solvasivat heitä nyt, koska pelkäsivät joutuvansa ilmiannetuiksi tasavallan kavaltajina!

Niin puhui rouva Laroque, ja minä siis olen kuullut silminnäkijän kertovan tapahtumasta, josta on kulunut enemmän kuin satakaksikymmentä vuotta.

XX

'HIOIVAT HAMPAITANSA NUO JULMAT HIRVIÖT'

(Ronsard)

Kotona elettiin ikäviä aikoja. Isä oli huolestunut, äiti kiihtynyt, vanha Mélanie herkkä itkemään. Katkonaiset lauseet keskeyttivät aterioiden kylmää hiljaisuutta.

— Onko Gomboust pitänyt huolen suorituksesta määräpäivänä?

— Gomboustia ei ole näkynyt.

— Onko oikeudenpalvelija käynyt?

— Rampon on toimittanut tarvittavat rahat. Mutta millaista korkoa vastaan!... Se mies saattaa meidät tuhon omiksi.

Oltiin vaiti; kasvot olivat synkät. Minä, joka tarvitsin iloa niinkuin kasvi päivänpaistetta, tunsin riutuvani tässä alakuloisuudessa.

Ajat olivat ikävät. Isäni, joka kelpasi liikeasioihin huonommin kuin kukaan muu ihminen maailmassa, oli jostakin minulle tuntemattomasta syystä liittynyt erääseen liikeyritykseen sokeasti luottaen siihen ystävään, joka oli häntä kehoittanut, erinomaisesta kohteliaisuudesta, toivoen voivansa taata puolisolleen mukavan ja miellyttävän toimeentulon ja pitää hyvää huolta poikansa kasvattamisesta, ihmisystävyydestä tai kenties hajamielisyyden vuoksi, itse sitä havaitsematta. Hän oli liittynyt ystäväänsä Gomboustiin, ja tarkoituksena oli ryhtyä myymään Saint-Firminin vettä, jota useat etevät kemistit olivat tutkineet ja jonka monet lääkeopillisen tiedekunnan jäsenet olivat tunnustaneet erittäin tehokkaaksi vatsa-, maksa- ja munuaistaudeissa.

Tämä liikeyritys, jonka piti tuottaa suunnatonta voittoa, päättyi pikaiseen romahdukseen. Minun on mahdoton sanoa, millainen osakeyhtiö tuon kivennäisveden kaupallista käyttelyä varten perustettiin ja millainen osa siinä oli isälläni. Se asia kelpaisi aiheeksi Balzacille, mutta ei pienelle Pietarille. Minä rajoitun mielelläni kertomaan asiasta sen, minkä lapsen-aivoni siitä käsittivät.

Adélestan Gomboust, Ylä-Pyreneillä sijaitsevien Saint-Firminin lähteiden omistaja, oli iso halvaantunut ruho, joka ei antanut itsestään juuri minkäänlaista elonmerkkiä. Liikkumattomat luomet peittivät hänen silmiänsä, jotka lepäsivät syvällä kuopissaan; hänen kuivuneitten huuliensa lomitse näkyi kaksi valkoista hammasta; hänen kasvonsa olivat ihan kuolleet, ja hänen muumion-suustaan kuului suloisen raikas ääni, joka moduloi sointuisia säveliänsä kuin hopeinen huilu. Lapsen taluttamana, kainalosauvoihin nojautuvana hän näytti kaamealta ja jäiseltä.

Mélanie huokasi hänet nähdessään:

— Nyt tulee taloon onnettomuus!...

Ja miten lieneekään ollut laita: eikö Mélanie muistanut miehen nimeä, vai pitikö hän sitä turmiokkaana, missään tapauksessa hän ei sitä lausunut, vaan ilmoitti aivan hiljaa:

— Se herra, jonka silmillä on nahka.

Minä olin usein yksin salissa tuon elottoman ruumiin kanssa, joka minua pelotti ja jota tuskin uskalsin silmäillä. Mutta hänen avattuaan suunsa viehätys alkoi heti vaikuttaa. Gomboust opetti minua rikkaamaan purjealusta, lennettämään leijaa, rakentamaan Heronin kaivoa, ja hänen puheensa miellyttävyys, ajatustensa selvyys ja ilmaisutapansa puhtaus ihastuttivat minua, vaikka en omannutkaan siihen aikaan sanottavasti nauttia kaunopuheisuudesta. — Tuo mies sammuneine katseineen ja liikkumattomine jäsenineen oli itse vakuuttavuus. Aprikoin vastikään, minkätähden isäni, viisas ja omaa etua katsomaton mies, oli liittynyt Saint-Firminin osakeyhtiöön. Syy on kuitenkin ilmeinen: hän oli kuunnellut Gomboustia. Gomboustin puhe vaikutti vanhempiini samoinkuin minuun. Kerron erään esimerkin.