Part 5
Välipalan aikana ilmaantui luoksemme herra Clérot, Quai Malaquais'n varrella asuva kehystäjä. Hän oli erittäin jykevä mies, paljoa jykevämpi kuin herra Caumont, ja näytti valkoisessa puserossaan vieläkin pyöreämmältä. Hän tervehti kokoontuneita ja pyysi tohtori Nozièreâ tulemaan Palais-Royaliin auttamaan haavoittuneita, joilta puuttui kaikkea. Äitini vastasi hänelle, että tohtori Nozière oli Charité-sairaalassa. Herra Clérot kuvaili meille kaamein värein, mitä oli nähnyt Tuileries-palatsin tienoilla. Siellä täällä kuolleita, haavoittuneita hevosia, jotka yrittivät nousta, jalka katkenneena, vatsa auki, yrittivät nousta ja kaatuivat jälleen uteliaiden ihmisten sillävälin täyttäessä kahvilat ja katupoikajoukon huvikseen katsellessa koiraa, joka ulvoi erään ruumiin vieressä. Hän kertoi Palais-Royalin torilla olevan Château-d'Eaun puolustajien, joita ahdisti suuri aseilla ja ammuksilla varustettu kapinallisten joukko, laskeneen aseensa vasta kun heitä ympäröivät liekit joka taholta.
Herra Clérot jatkoi esitystään suunnilleen näin:
— Kun tuo asema oli luovutettu, värvättiin vapaaehtoisia sammuttamaan tulipaloa; minä olin toisten joukossa; hankittiin sankoja, ja me muodostimme ketjun. Minä olin suunnilleen sadan askelen päässä palosta, iäkkään ja kunnianarvoisen kansalaisen ja katupojan välissä, jolla viimeksimainitulla oli sotilaan patruunavyö pään yli olalle heitettynä. Sangot liikkuivat edestakaisin. Minä sanoin: 'Huomio, kansalaiset, huomio!' Minä tunsin voivani pahoin; tuuli ajoi liekkejä ja savua meihin päin; jalkani olivat jääkylmät, ja toisinaan kulki pitkin säärtäni hirmuinen viiunväristys, jonka syytä yritin turhaan keksiä, ja niin minä jo kyselin itseltäni, enkö kukaties ollut haavoittunut taistelun tuoksinassa ja eikö vereni vuotanut kuiviin. Seisoessani siinä ketjussa sanoin itsekseni 'Se, mitä nyt tunnen, ei ole luonnollista' ja käännyin eteen ja taakse, oikeaan ja vasempaan saadakseni selville, mitä minulle tapahtui. Ja mitä näinkään! Vasen vieruskumppanini, poikavintiö, on parhaillaan tyhjentämässä nuttuni taskuun vasta hänelle ojentamaani sankoa... Hyvät rouvat, se lurjus sai minulta viisilehtisen korvatillikan, jota voi näyttää lemmitylleen.
— Jos siis suvaitsette sallia, rouva Nozière, lämmittelen mielelläni hetkisen teidän lietenne ääressä. Se riiviö jääti minut luita ja ytimiä myöten. Kerrassaan kamalaa, että nuoriso siinä määrin on kadottanut kunnioituksen tunteet!
Jykevä mies veti nurinkääntyvästä ja vettä valuvasta taskustaan metrimitan, lasinleikkuutimantin ja taikinaksi muuttuneen sanomalehden. Sitten hän avasi puseronsa, ja hänen vaatteensa alkoivat kohta höyrytä lieden lämmössä.
Äitini kaatoi hänelle lasin viinaa, jonka hän joi seuran terveydeksi, hän näet osasi käyttäytyä.
Minä olin ihastunut kuulemiini ja huomasin varsin hyvin, että rouva Caumont tukahdutti hillittömän naurunsa.
Samassa ilmaantui näkyviimme herra Debas, liikanimeltään Nantuan Simon, sotilaan nahkavarusteissa ja pyssy kädessä. Tapahtumat loivat häneen erinomaista tärkeyttä, ja hän ilmoitti juhlallisesti rouva Nozièrelle, ettei tohtori, jonka täytyi jäädä sairaalaan, voinut tulla päivälliselle. Hän kertoi meille, mitä oli nähnyt, ja esitti erikoisen laajasti niitä kohtauksia, joissa oli ollut itse mukana. Hän oli piilottanut erääseen Rue de Beaunen varrella sijaitsevaan kellariin kuusi kaupungin kaartin miestä, joita kapinalliset olivat ahdistaneet; erään kuninkaallisen ratsaspalvelijan, jonka punaiset liverit herättivät kansan raivoa, hän oli pukenut Rue de Verneuilin kulmassa asustavalta viinikauppiaalta lainaamaansa puseroon. Hän kertoi meille, että Firminin, herra Bellaguet'n kamaripalvelijan, oli rantakadulla surmannut harhaluoti. Ja koska meitä erikoisesti liikuttaa se, mikä tapahtuu läheisyydessämme, herätti tuo uutinen syvää liikutusta.
Muistan vielä, kuinka muutamia hetkiä myöhemmin, yön tultua, ollessani äitini ja rouva Caumontin seurassa, näin rantakadun puolella olevasta välikerroksen ikkunasta erittäin korkeat ja avarat vaunut, jotka ilmiliekissä palaen sukelsivat esiin Louvren portista. Joukko miehiä hinasi sitä Saints-Pères-sillalle molempien istuvien kuvapatsaiden väliin ja keikautti sen kumoon, ennenkuin olivat ehtineet keskelle siltaa. Se kimmahti pari kertaa joustimiensa varassa ja viskautui sitten Seineen vieden valurautaisen kaiteen kerallansa. Ja tuo näytelmä, jota seurasi äkkiä syvä pimeys, näytti minusta suurenmoiselta ja salaperäiseltä.
Siinä ovat muistelmani helmikuun 24 p:ltä 1848 sellaisina kuin ne painuivat kehittymättömään ymmärrykseeni ja sellaisina kuin äitini on niitä monet kerrat virkistänyt; olen kertonut ne vilpittömässä puutteellisuudessaan. Olen kovin varonut niitä mitenkään kaunistelemasta tai rikastuttamasta.
Kokemusteni piiriin tulevat ajan tapahtumat vaikuttivat pysyväisesti julkista elämää koskevaan oivallukseeni ja muovasivat osaltaan melkoisesti historian-filosofiaani. Varhaisen lapsuuteni aikana ranskalaisissa oli naurettavuuden vaistoa, jonka he sittemmin ovat menettäneet syiden nojalla, joita en kykene selvittelemään. Lentolehtiset, piirrokset ja laulu ilmaisivat heidän ivailevaa henkeänsä. Minä synnyin pilapiirrosten kulta-aikana ja muodostin itselleni käsityksen kansallisesta elämästä "Charivarin" kivipiirrosten ja kummisetäni herra Pierre Danquinin ivailujen nojalla; tuo elämä näytti minusta naurettavalta niistä kapinoista ja kumouksista huolimatta, joiden vallitessa kasvoin. Kummisetäni nimitti Louis-Napoleon Bonapartea alakuloiseksi papukaijaksi. Minua miellytti kuvitella tuo lintu taistelemassa punaista kummitusta vastaan, jona oli luudanvarteen sujutettu linnunpelätti. Ja heidän vaiheillaan näin hyöriviä orleanisteja, joilla oli päärynä pään sijalla, näin kääpiömäisen Thiersin, Girardinin sirkusilveilijänä ja presidentti Dupinin, jolla oli siivilä kasvoina ja venheen kokoiset jalkineet. Mutta erikoisesti minua huvitti Victor Considérant, jonka tiesin asuvan läheisyydessämme, Quai Voltairen varrella ja joka oli kuvattu riippumassa puun oksasta suureen silmään päättyvän pitkän hännän varassa.
XII
SISARUKSET
Äitini vei minut siihen aikaan varsin usein Rue de Bacin varrelle. Talvi lähestyi. Hän osti tuon liikekadun myymälöistä kudinteoksia ja villakankaita, ja herra Augris, yhtä kohtelias kuin epätäsmällinenkin räätälimestari, joka asui vastapäätä sitä taloa, missä Chateaubriand oli kuollut edellisenä vuonna, sai tehtäväkseen valmistaa minulle lämpimän puvun. Kuolemantapauksen muisto ei minua ollenkaan liikuttanut, ja minä silmäilin huolettomasti sitä pyörökuvin kaunistettua ylevä- ja puhdastyylistä ovea, joka oli avautunut hänen lähtiessään viimeiselle matkalleen. Kauniin Rue de Bacin varrella minua ihastuttivat eniten myymälät, jotka olivat täynnä muodoiltaan ja väreiltään ihmeellisiä esineitä, lukemattomia koruompeluksia, kirjoituspaperia kultaisine tai taivaansinisine kirjaimineen, vuodemattoja jalopeuroineen ja panttereineen, vahanukkia taiteellisine hiuslaitteineen, Savoijan biskviittejä, joiden yläpinnassa nähtiin auennut ruusu, samanlainen kuin Pantheonin katossa, ja vihdoin mainioita teeleivoksia, kolmikolkkahattujen, dominolevyjen ja mandoliinien muotoisia. Osoittaessaan minulle kaikkia noita ihmeitä äitini sai ne sanallaan vieläkin merkillisemmiksi. Hänessä oli harvinainen kyky luoda elämää kaikkiin olioihin ja saada syntymään symbolia.
Tämän kadun varrella, Rue de l'Universitén kulmassa, oli siihen aikaan eräs taulukauppias, jonka luo päästiin verrattain ahtaasta, keltaiseksi maalatusta ja ajan tyylin mukaan verrattain runsaasti koristellusta ovesta. Sen yläpuolella olevasta karmisista en sano mitään, koska mieleeni ei ole jäänyt siitä minkäänlaista muistoa, mutta varmaa on, että karmisia kannattaviin olkakiviin nojasi käsivarren korkuisia kuvioita, joita sommiteltaessa oli oudolla tavalla käytetty ihmisen, nelijalkaisten ja lintujen jäseniä. Ne eivät oikeastaan olleet khimairoja, koska eivät mitenkään polveutuneet jalopeurasta ja vuohesta, eivät myöskään aarnilintuja, sillä niiltä puuttuivat naisenrinnat. Niiden yölepakon-päissä olivat pitkät korvat, ja niiden hoikat ruumiit muistuttivat vinttikoiraa. Nykyjään nähdään Suresnes-sillan lyhtyjalustoissa pieniä haaveenomaisia olentoja, jokseenkin samanlaisia kuin nyt puheenaolevat, joita sopisi verrata myöskin Firenzessä olevan Riccardi-palatsin julkisivun lyhtyä pitelevään hirviöön. Sanalla sanoen: ne olivat pieniä koristeellisia kuvioita, jotka oli suunnilleen vuonna 1840 valmistanut Feuchèrenkaltainen kuvanveistäjä; mutta niiden kasvojenilme oli aivan eriskummallinen ja niillä on minun elämässäni sellainen merkitys, etten voi niitä sekoittaa mihinkään muihin samanlaisiin tuotteisiin.
Äitini viittasi niihin eräänä päivänä ohikulkiessamme.
— Katsohan, Pierre, noita pieniä otuksia, sanoi hän minulle. Niissä on paljon ilmettä. Niiden piirteet ovat täynnä ilkeyttä ja hilpeyttä. Voisi viettää tuntikausia niitä katsellen, niin henkeviltä ja eläviltä ne näyttävät! Katsohan, kuinka ne nauravat.
Minä kysyin, mitä ne olivat nimeltään. Äitini vastasi, ettei niillä ollut luonnonhistoriassa mitään nimeä, koska niitä ei ollut luonnossa olemassa. Minä sanoin:
— Ne ovat sisarukset.
Seuraavana päivänä meidän oli jälleen mentävä herra Augris'n luo koettamaan vielä kerran talvipukuani. Kun kuljimme sisarusten ohi, äiti osoitti heitä vakavasti sormellaan.
— Katsohan, ne eivät enää naura.
Äiti puhui totta. Sisarten ilme oli muuttunut, he eivät enää nauraneet, heidän kasvonsa näyttivät ankaroilta ja uhkaavilta.
Minä kysyin, minkätähden ne eivät enää nauraneet.
— Sentähden, ettet ole ollut tänään kiltti.
Se asia oli kiistämätön. Minä olin ollut kaikkea muuta kuin kiltti sinä päivänä. Olin lähtenyt keittiöön, jonne sydämeni ikävöi, ja olin tavannut siellä vanhan Mélanien nauriita listimässä. Minäkin tahdoin käydä niitä kuorimaan tai pikemmin veistämään; oli näet tarkoitukseni muovata ne ihmisten ja eläinten hahmoon. Mélanie vastusteli. Hänen kieltonsa ärsyttämänä tempasin hänen päästään poimumyssyn pitseineen päivineen. Tuo saattoi olla kuumaverisen luonnonlaadun ilmaus, mutta missään tapauksessa se ei ollut viisas teko. Minä silmäilin sisaruksia, ja lieneekö ollut laita niin, että he minusta tosiaankin näyttivät omistavan yliluonnollisia kykyjä, tai lieneekö ihmeitä himoitseva mieleni suostunut harhavaikutelmaan, joka tapauksessa tuntui rinnassani vähäinen katkeransuloinen väristys.
— He eivät tiedä sinun vikojasi, virkkoi äitini, mutta sinä luet ne heidän silmistään. Ole hyvä, niin ne hymyilevät sinulle samoinkuin sinulle silloin hymyilee koko luonto.
Kun myöhemmin kuljimme sisarusten ohi, olimme levottomat näkemään, olivatko he ärtyneet vai iloiset, ja heidän ilmeensä vastasi aina mielentilaani Minä tutkin niitä täysin hyvässä uskossa ja löysin heidän hymyilevistä tai synkeistä kasvoistaan kilttiyteni palkan tai kurittomuuteni rangaistuksen.
Vuodet kuluivat. Olin jo ehtinyt mieheksi ja saavuttanut täyden henkisen vapauden, mutta kysyin yhä vielä vaikeuksien ja epäröinnin valtaan jouduttuani sisarusten neuvoa. Eräänä päivänä, kun oli erikoisen tärkeätä päästä selvyyteen itsestäni, lähdin heidän luokseen. Minä en heitä enää löytänyt: ne olivat kadonneet koristamansa oven keralla. Minä käännyin takaisin mieli täynnä epävarmuutta ja epäröintiä ja tein huonon päätöksen.
XIII
CATHERINE JA MARIANNE
Kun näin ensimmäisen kerran meren, se näytti suunnattoman suurelta vain sen valtavan alakuloisuuden nojalla, jota tunsin sitä katsellessani ja hengitellessäni. Se oli kesytön meri. Me olimme lähteneet viettämään kesäkuukautta erääseen pieneen Bretagnen kylään. Rannikon kuva on muistissani kuin syövytyslevyssä: rivi puita, jotka ulapan tuulen piekseminä taivuttivat käyriä runkojaan ja laihoja oksiaan kohti latteata ja karua maata matalan taivaan alla. Tuo näky jäyti sydäntäni ja säilyy mielessäni verrattoman kovan! onnen symbolina.
Meren pauhu ja hajut hämmensivät minua. Meri näkyi minulle joka päivä ja joka hetki erilaisena, milloin sileänä ja sinisenä, milloin toiselta puoleltaan taivaansinisten, toiselta hopeisten pienten ja rauhallisten laineiden peittämänä, milloin viheriän vahapeitteen alle kätkeytyvänä, milloin jylhänä ja synkkänä, kantaen kiitävien aaltojensa harjalla Vetehisen villiä katrasta; vielä eilen hymyillen vetäydyttyään pois se hyökkäsi tänään raivoisana eteenpäin. Koska olin lapsi ja voimaton lapsi, tuo kavala epävakaisuus vähensi suuressa määrin sitä luottamusta ja ystävyyttä, jota minussa herätti luonto. Meren eläimet, kalat, simpukat ja varsinkin kuoriaiseläimet, kamalammat niitä pyhän Antoniuksen kiusauksessa esiintyviä eläimiä, jotka Quai Malaquais'n varrella sijaitsevassa rouva Letordin myymälän näyteikkunassa olivat olleet uteliaan tarkasteluni esineinä, langustit, läkkikalat, meritähdet, kravut, osoittivat minulle ylen merkillisiä elämänmuotoja ja olentoja, jotka eivät tosiaankaan vaikuttaneet minuun niin tutunomaisesti kuin pieni koirani Caire, kuin rouva Caumontin ponihepo, kuin Robinsonin aasit, kuin Parisin varpuset, eivätpä edes niin ystävällisesti kuin kuvaraamattuni vaskipiirrokset ja Nooakin-arkkini eläinparit. Merihirviöt ahdistivat minua unessakin ilmaantuen yöllä suunnattoman suurina tummansinisine selkäkilpineen, piikkisinä ja karvaisina, pihdeillä, veitsillä ja sahoilla varustettuina, vailla kasvoja ja juuri siitä syystä kaikkia muita kauhistuttavampina.
Paikkakunnalle saavuttuani minut otti jo seuraavana päivänä eräs iso poika jäseneksi joukkoon, joka kuokilla ja lapioilla varustettuna rakensi rannikolle hiekkalinnoitusta kohottaen sen harjalle Ranskan lipun ja puolustaen sitä vuoksivesiltä. Me kärsimme kunniakkaan tappion. Minä poistuin tuhoutuneesta varustuksesta poistuvien viimeisten keralla täytettyäni velvollisuuteni, mutta suostuen tappioon niin kevein mielin, ettei voinut otaksua minusta koituvan suurta sotapäällikköä.
Eräänä päivänä lähdin venheellä pyydystämään simpukoita Jean Élôn kanssa, jonka ahavoituneissa ja savuttuneissa kasvoissa nähtiin vaaleansiniset silmät. Hänen kätensä olivat niin karkeat, että raapivat ihoani, kun hän kiintymystään osoittaakseen tarttui käteeni. Hän kalasteli aavalla merellä, paikkaili verkkojansa, tilkitsi alustaan ja rakenteli joutohetkinänsä karahviin kuunaria täysine taklauksineen. Vaikka olikin yleensä harvasanainen, hän sentään kertoi minulle elämäntarinansa, jonka ainoan sisällön muodostivat hänen merelle hukkuneiden sukulaistensa kuolemantapaukset. Kolme hänen veljeänsä ja hänen isänsä olivat edellisenä talvena hukkuneet yhdessä kaapelinmitan päähän satamasta. Sitä samoinkuin kaikkia muitakin tapahtumia hän piti vain hyvänä. Oman vähän uskonnollisuuteni nojalla minä keksin Jean Èlôssa taivaallista viisautta. Eräänä sunnuntai-iltana tapasimme hänet makaamassa poikkipuolin tiellä, ja meidän oli pakko harpata hänen ylitsensä. Siitä huolimatta hän oli edelleenkin mielestäni täydellinen olento. Minun vaikutelmassani saattoi olla kvietismin leimaa. Jätän toisten tehtäväksi asian arvostelemisen: en ollut silloin mikään teologi ja vielä vähemmän olen sellainen nykyjään.
Suurimpana huvinani oli pyydystää katkorappoja kahden tyttösen keralla, jotka herättivät minussa hurmaantunutta ja häipyväistä ystävyydentuntoa. Toinen, Marianne le Guerrec, oli kotoisin Quimperistä, ja äitini oli tutustunut hänen äitiinsä tällä rannikolla; toinen, Catherine O'Brien, oli irlantilainen. Molemmat vaaleaverisiä ja sinisilmäisiä. He olivat toistensa näköiset, eikä ihmekään:
On neidot Erinin ja neidot Armorin kuin kaksi omenaista oksan kaltaisen.
Salainen vaisto sanoi heille, että he näyttivät soreimmilta liikkuessaan yhdessä, ja niin he näyttäytyivätkin aina toisiinsa liittyneinä. Liikuttaen täysin sopusointuisesti hoikkia, paljaita jalkojaan, jotka olivat auringon ja meriveden tummentamat, he juoksentelivat hietikossa kierrellen kaarrellen ikäänkuin olisivat muodostaneet tanssin kuvioita. Catherine O'Brien oli kauniimpi, mutta puhui huonosti ranskaa, ja minä tietämättömyydessäni siitä loukkaannuin. Minä etsin heille tarjotakseni kaikkein kauneimpia simpukankuoria, joista he eivät huolineet. Vaivasin päätäni keksiäkseni huomaavaisuudenosoituksia, ja he joko näyttivät olevan kerrassaan niitä havaitsematta tai pyrkivän hullaantuneina saamaan niitä osaksensa. Kun katselin heitä, he käänsivät päänsä toisaalle; mutta jos minä puolestani en ollut heitä näkevinäni, he käänsivät huomioni itseensä jonkin kiusanteon avulla. He herättivät minussa arkuutta; heidän saapuessaan en enää keksinyt sanoja, jotka olin heitä varten sommitellut. Jos puhuin heille toisinaan karusti, niin se tapahtui pelosta, uhmasta tai jonkin selittämättömän nurinkurisuuden vuoksi. Marianne ja Catherine olivat yhtä mieltä, kun oli ivailtava ja naurettava heidän ikäisiään pieniä kylpyvieraita. Kaikissa muissa tapauksissa he useammin kiistelivät kuin sopivat. He syyttelivät toisiaan siitä, etteivät olleet syntyneet samassa maassa. Marianne moitti ankarasti Catherineä siitä, että hän oli englantilainen. Catherine, Englannin vihollinen, kimmahti pystyyn tuon solvauksen kuullessaan, polki jalkaa, puri hammasta ja huusi olevansa irlantilainen. Mutta Marianne ei nähnyt siinä mitään eroa. Eräänä päivänä heidän isänmaata koskeva kiistelynsä rouva O'Brienin huvilassa päättyi käsikähmään. Marianne saapui luoksemme rannalle kasvot kynsittyinä. Hänen äitinsä huudahti hänet nähdessään:
— Armias taivas, mitä sinulle on tapahtunut?
Marianne vastasi aivan koruttomasti:
— Catherine kynsi minua, koska olen ranskalainen. Minä nimitin sitten häntä ilkeäksi englantilaiseksi ja iskin häntä nyrkillä niin että hänen nenänsä vuoti verta. Rouva O'Brien lähetti meidät peseytymään Catherinen huoneeseen, ja me teimme sovinnon, kun ei ollut käytettävänämme kuin yksi ainoa pesuastia.
XIV
TUNTEMATON MAAILMA
Päivällisen jälkeen vanha Mélanie lähti joka päivä yliskamariinsa, puki jalkoihinsa kiiltävät matalat kenkänsä, sitoi kuvastimen edessä valkoisen pitsimyssynsä nauhat, veti pienen mustan hartiahuivinsa ristiin rinnoillensa ja kiinnitti sen neulalla. Hän noudatti näissä toimissaan uutteraa huolellisuutta, sillä taide on aina vaikea asia, ja Mélanie ei jättänyt sattuman varaan mitään sellaista, minkä arveli olevan omansa tekemään inhimillistä olentoa kunnianarvoiseksi, siveäksi ja jumalallisen alkuperänsä arvoiseksi. Saatuaan vihdoin varmuuden siitä, että oli täyttänyt kaikki hänen sukupuolelleen, iälleen ja olotilalleen asetettavat vaatimukset, hän lukitsi huoneensa oven, astui kerallani portaita alas, pysähtyi ällistyneenä eteiseen, huudahti kimakasti ja nousi jälleen portaita yliskamariinsa hakemaan sieltä laukkuansa, jonka oli unohtanut kuten ainakin. Hän ei olisi missään tapauksessa suostunut lähtemään ilman tätä granaattipunaista laukkuansa, joka sisälsi hänen iänikuisen kutimensa ja josta hän aina tarpeen mukaan löysi sakset, lankaa ja neuloja, vetipä kerran esiin neliskulmaisen kappaleen englantilaista vetolaastariakin kiinnittääkseen sen vertavuotavaan sormeeni. Sitäpaitsi hän säilytti laukussaan reiällistä viiden sentiimin rahaa, erästä maitohammastani ja paperilappuun merkittyä osoitettansa, jotteivät, kuten hän sanoi, veisi häntä ruumishuoneeseen, jos hän sattuisi äkkiä kuolemaan kadulle. Kun rantakadulle ehdittyämme käännyimme vasemmalle, sanoimme hyvää päivää rouva Petit'lle, silmälasikauppiaalle, joka istui ulkosalla, Hôtel de Chimayn muurin kupeella lasilaatikkonsa vieressä korkealla puutuolillaan suoraselkäisenä ja liikahtamatta, kasvot helteen ja pakkasen parkitsemina ja ankaran alakuloisena. Nämä naishenkilöt vaihtoivat toistensa kanssa sanoja, jotka olivat melkein samat kerran toisensa jälkeen, epäilemättä siitä syystä, että koskettelivat luonnon muuttumatonta ydintä. He juttelivat lapsista, joissa oli hinkuyskä tai kuristustauti tai joita hivutti hiljainen kuume, naishenkilöistä, jotka potivat salaisempia vammojansa, ja työmiehistä, jotka olivat joutuneet kamalain onnettomuuksien uhreiksi. He puhuivat vuodenaikojen ikävästä vaikutuksesta ihmisten luonnonlaatuun, elintarpeiden hintain kohoamisesta, yhä kehnommiksi muuttuvien ihmisten kasvavasta ahneudesta ja maailmaa kauhistuttavien rikosten lisääntymisestä. Myöhemmin, Hesiodosta lukiessani, olen huomannut, että Quai Malquais'n silmälasikauppias ajatteli ja puhui niinkuin Kreikan vanhat mietelmärunoilijat. Tuo viisaus ei kumminkaan minua yhtään liikuttanut, vaan ahdisti minua ikävyydellä, ja minä kiskoin hoitajatartani hameesta päästäkseni sitä kuulemasta. Mutta jos rantakadulle ehdittyämme käännyimmekin oikealle, niin minä tahdoin pysähtyä niiden vaskipiirrosten luo, jotka asetti näytteille rouva Letord sen puuaitauksen varrella, joka rajoitti nyt Kaunotaiteiden palatsille kuuluvaa, mutta siihen aikaan tyhjää aluetta. Kuvat täyttivät mieleni ihmetyksellä ja ihailulla. Varsinkin 'Fontainebleaun jäähyväiset', 'Eevan luominen', 'Ihmisen pään muotoinen vuori' ja 'Virginian kuolema' aiheuttivat minussa tunneliikutusta, jota vuodet eivät ole kyenneet vieläkään täysin tyynnyttämään. Mutta vanha Mélanie veti minua eteenpäin, joko siitä syystä, ettei pitänyt minua kyllin iäkkäänä tutkimaan kaikkia piirroksia, tahi pikemmin senvuoksi, ettei itse osannut niissä mitään erottaa. Tosiasia näet on, ettei hän välittänyt niistä enempää kuin pieni koiramme Caire.
Me menimme joko Tuileriesiin tahi Luxembourgin puutarhaan. Selkeän ja lauhan sään vallitessa me etenimme aina kasvitieteelliseen puutarhaan tai Trocadéroon, jonka viheriä ja kukkiva kunnas kohosi siihen aikaan yksinäisenä Seinen rannalla. Kun hyvin sattui, minut vietiin leikkimään herra de la B:n puutarhaan, jonka omistaja salli minun liikkua siellä poissaollessaan. Tämä raikas ja autio, suurten puiden kaunistama puutarha sijaitsi erään kauniin talon takana Rue Saint-Dominiquen varrella. Minulla oli mukanani kämmenen kokoinen puulapio, ja kun tuli se vuodenaika, jolloin plataanien rungoista irtautui ohut kiiltävä kuori ja sade oli uurtanut niiden juurelle matalia aaltomaisia vakoja, jotka minun leikeissäni esiintyivät rotkoina ja äkkijyrkänteinä, niin minä suunnittelin niiden yli johtavia siltoja ja rakensin niiden reunoille hienosta kaarnasta kyliä, vallituksia ja kirkkoja; minä istutin siihen ruohoja ja oksia, jotka edustivat puita ja muodostivat puutarhoja, lehtokujia ja metsiä, ja iloitsin siitä, mitä tehnyt olin.