Part 6

Nämä kävelyretket kaupungissa ja etukaupungeissa tuntuivat minusta toisinaan hitailta ja yksitoikkoisilta, toisinaan levottomilta, toisinaan kiusallisilta, toisinaan hymyilevän hupaisilta. Me vaelsimme pitkiä matkoja noudatellen pitkää puistokatua, jota kaunistivat hunajakakku-, sokerileivos- ja paperileijamyymälät, Champs-Elyséetä, missä puuhevoset kiersivät rataansa urkujen pauhatessa ja missä Guignol teatterissaan taisteli pirun kanssa. Sitten saavuimme pölyisille rannoille, missä nostokurjet purkivat kivilastejaan perche-rotuisten hevosten kiskoessa hilausraitissaan liikkuvia proomuja. Maa seurasi maata, seutu seutua; me kuljimme väkirikkaiden ja autioiden, hedelmällisten ja kukoistavien tienoiden halki. Mutta oli olemassa eräs maa, johon tahdoin päästä mieluummin kuin mihinkään toiseen ja johon luulin toisinaan olevani pääsemässä, mutta en kuitenkaan koskaan päässyt. Minä en tietänyt mitään tuosta ikävöimästäni maasta, mutta uskoin varmaan sen tuntevani, jos pääsisin sitä näkemään. En kuvitellut sitä kauniimmaksi enkä miellyttävämmäksi kuin ne, jotka tunsin, päinvastoin, mutta aivan toisenlaiseksi, ja halusin kiihkeästi sen löytää. Tuo tienoo, tuo maailma, joka minusta tuntui luoksepääsemättömältä ja läheiseltä, ei ollut se jumalallinen maailma, josta minulle oli kertonut äiti. Tuo henkinen maailma liittyi minun mielessäni kiinteästi aistien maailmaan. Isä Jumala, Jeesus, Pyhä Neitsyt, enkelit, pyhimykset, autuaat vainajat, kiirastulessa olevat sielut, demoonit ja kadotetut eivät olleet salaperäisiä. Minä tiesin heidän tarinansa, tapasin kaikkialla heitä muistuttavia kuvia. Yksin Rue Saint-Sulpice tarjosi minulle niitä tuhansittain. Ei! Se maailma, joka herätti minussa hurjaa uteliaisuutta, unelmieni maailma, oli tuntematon, synkkä, mykkä maailma, jonka pelkkä ajatteleminen sai minut kokemaan pelon hurmiota. Minulla oli kovin pienet jalat voidakseni sen saavuttaa, ja vanha Mélanie, jota kiskoin hameesta, astua tepsutti lyhyin askelin. En kuitenkaan menettänyt rohkeuttani, vaan toivoin kerran saapuvani tuohon seutuun, jota ikävöiden ja peläten etsin. Eräinä hetkinä, eräissä paikoissa minusta tuntui kuin pääsisin sinne, kunhan astuisin muutaman askeleen kauemmaksi. Minä käyttelin kavaluutta ja väkivaltaa saadakseni Mélanien sinne kerallani, ja kun tuo hurskas olento jo alkoi peräytyä, minä työnsin hänet kiivaasti takaisin, kohti salaperäisyyden rajoja, vaikka olinkin vaarassa repiä hänen hameensa, ja hän, ollenkaan ymmärtämättä pyhää kiihkoani ja epäillen sydäntäni ja järkeäni, kohotti taivaaseen päin silmänsä, jotka olivat täynnä kyyneliä. Minä en kumminkaan kyennyt hänelle selittämään käyttäytymistäni. En voinut hänelle huutaa: 'Vielä askel eteenpäin, ja me saavumme valtakuntaan, jolla ei ole nimeä.' Ah, kuinka monta kertaa onkaan minun sittemmin täytynyt epätoivoisena kätkeä sydämeeni salainen kaipaukseni!

Minä tosin en piirtänyt mieleeni tuon tuntemattoman karttaa, en tietänyt sen maantieteellistä asemaa, mutta otaksuin tuntevani eräitä kohtia, joissa se kosketti meidän maailmaamme. Ja nuo otaksutut rajakohdat eivät olleet kaikki ylen kaukana niistä tienoista, joissa minä asustin. En tiedä, mistä muusta olisin ne tuntenut, ellen niiden omituisuudesta, niiden levottomuutta aiheuttavasta viehätyksestä, niiden minussa herättämästä pelonsekaisesta uteliaisuudesta. Erään noista rajakohdista, joiden yli en ollut onnistunut pääsemään, muodosti kaksi rakennusta, joita liitti toisiinsa rautainen ristikkoaita ja jotka eivät olleet toisten rakennusten kaltaiset: kaksi neliönmuotoista jykevää, synkkää rakennusta, joiden kauniissa friisissä naiskuviot pitelivät toisiaan kädestä suurten vaakunakilpien välimaalla. Ja siinä oli tosiaankin eräs raja, joskaan ei aistittavan maailman, niin joka tapauksessa eräs niitä Parisin rajoja, joita oli Ludvig XVI:n hallitessa rakentanut arkkitehti Ledoux, Enferin raja-aita. [Place d'Enfer, joka on markiisi de Bièvren tyyliä noudattavan surkean sanaleikin nojalla v. 1879 muuttunut Place Denfert-Rochereauksi.] Kosteassa Tuileries-puutarhassa, ei kovin kaukana kastanjapuiden alla sijaitsevasta marmorisesta villikarjusta, on pengermän alla veden partaalla jäinen onkalo, missä nukkuu valkoinen nainen, käärme käsivarren ympärille kiertyneenä. Minä otaksuin tuon luolan olevan tuntemattoman maailmani yhteydessä, mutta arvelin, että sinne päästäkseen täytyi nostaa sijoiltaan raskas paasi. Oman talomme kellarissakin aiheutti eräs ovi minulle levottomuutta; se oli suunnilleen samanlainen kuin viereisten kellarien ovet, lukko oli ruostunut, ja saunajaakkoja kiilteli kynnyksellä ja mätänevän puun raoissa; mutta se erosi kaikista toisista ovista sikäli, ettei sitä kukaan milloinkaan avannut. Sattuipa vielä omassa makuuhuoneessanikin, että lattian raot osoittivat muotoja, jotka oikeastaan eivät olleet mitään muotoja, varjoja, jotka oikeastaan eivät olleet varjoja, vaikutelmia, jotka saivat minut kauhun valtaan eivätkä voineet olla peräisin mistään muualta kuin tuosta läheisestä, mutta kuitenkin ylen saavuttamattomasta maailmasta. Se, mitä tässä kerron, saattaa tuntua epäselvältä. Tällä hetkellä minä puhun itselleni ja kuuntelen itseäni kerrankin mielenkiinnoin, mieli tunnetta läikkyen.

Toisinaan, kun en enää uskonut voivani löytää tuota tuntematonta maailmaa, toivoin saavani siihen tutustua edes kuulemalta. Eräänä päivänä, Mélanien istuessa kutimineen Luxembourgin puutarhan penkillä, minä kysyin häneltä, eikö hän tietänyt mitään siitä, mitä oli siinä luolassa, jossa valkoinen nainen nukkui käärme käsivarren ympärille kiertyneenä, tai sen oven takana, jota ei milloinkaan avattu.

Mélanie ei näyttänyt minua ymmärtävän.

Minä en vääjännyt:

— Entä mitä on niiden kahden talon takana, joissa näemme kivisiä naisia?

Kun en saanut mitään vastausta, muovasin kysymykseni toisin.

— Kuulehan, Mélanie, kerro minulle tarina tuntemattomasta maailmasta!

Mélanie hymyili:

— Herraseni, minä en osaa kertoa tuntemattoman maailman tarinoita.

Minä ahdistelin häntä muuttuen yhä kiusallisemmaksi, ja hän virkkoi:

— Kuulehan, herraseni, minä laulan sinulle.

Hän hyräili tuskin kuuluvasti:

Oi varpunen, sa virka mulle, jo koittaneeko kuolo sulle...

Elämä, muodonmuuttajista korkein, on valitettavasti säilyttänyt minut sen lapsen kaltaisena, joka kyseli hoitajattareltaan sellaista, mitä ei kukaan tiedä. Minä olen elellyt päivien pitkän sarjan luopumatta tuntemattoman maailman kaipauksesta. Olen etsinyt sitä kaikilla kävelyretkilläni. Kuinka monesti, harhaillessani hopeavälkkeisen Gironden rannoilla kumppanini, ystäväni, pienen kellervän Mitzi-koirani keralla, kuinka monesti olenkaan säpsähtänyt uuden tien ja tutkimattoman polun käänteessä! Sinä, Mitzi, olet nähnyt, kuinka olen kaikissa tienristeyksissä, kaikissa käänteissä, kaikissa metsäpolun polvekkeissa vaaniskellut sitä kamalaa, muodotonta ja tyhjyydenkaltaista ilmestystä, joka olisi hetkiseksi lievittänyt elämäni ikävyyttä. Ja sinä, ystäväni, veljeni, etkö sinäkin etsinyt jotakin, mitä et milloinkaan löytänyt? Minä en ole tunkeutunut sielusi kaikkiin salaisuuksiin, mutta olen huomannut siellä niin paljon samanlaista kuin omassa mielessäni, että pakostakin uskon sen rauhattomaksi ja kiusatuksi. Sinä etsit suotta samoinkuin minä. Miten etsimmekin, me löydämme aina vain oman itsemme. Maailma on meille jokaiselle se, mitä me siitä itseemme sisällytämme. Mitzi-rukka, sinulla ei ollut tutkimuksiasi varten käytettävänä monipoimuisia aivoja, ei puhekykyä, ei tieteellisiä kojeita eikä sitä runsasta havaintoainehistoa, joka sisältyy kirjoihimme. Sinun silmäsi ovat sammuneet ja niiden keralla maailma, se maailma, josta tiesit tuskin mitään. Ah, jos pieni varjosi voisi minua kuulla, minä sanoisin sille näin: Minunkin silmäni sulkeutuvat pian iäksi, ja minä en ole oppinut tuntemaan elämää ja kuolemaa paljoa enemmän kuin sinä. Mitä tulee etsiskelemääni tuntemattomaan maailmaan, olin lapsena aivan oikeassa, kun uskoin sen olevan aivan lähelläni. Tuntematon maailma ympäröi meitä, se on kaikki se, mikä on meidän ulkopuolellamme. Ja me emme voi saavuttaa sitä milloinkaan, koska emme voi irtautua omasta itsestämme.

XV

HERRA MÉNAGE

Rantakadun varrella sijaitseva talomme, jota hoiti itse omistaja, herra Bellaguet, oli kunniallinen, rauhallinen ja, kuten sanotaan, porvarillinen talo. Vaikka herra Bellaguet kuului restauratioajan ja heinäkuun-hallituksen suuriin rahamiehiin, hän piti itse huolta huoneistojen vuokraamisesta, kirjoitti kontrahdit, johti ylen säästeliäänä korjauksia ja valvoi töitä aina, kun jokin huoneisto oli järjestettävä uuteen kuntoon, mikä tapahtui harvoin. Hän ei luovuttanut seiniin kiinnitettäväksi kahtakymmentä metriä seinäpaperia, joka maksoi neljäkymmentä sentiimiä rulla, olematta itse työtä valvomassa. Muuten hän oli hyväntahtoinen ja leppoisa ja pyrki palvelemaan vuokralaisiaan, kun se ei mitään maksanut. Hän asusti meidän keskuudessamme niinkuin isä lastensa joukossa, ja minä näin ikkunastani hänen makuukamarinsa uutimet, jotka olivat heleänsiniset. Hänelle ei oltu vihoissaan siitä, että hän hoiti hyvin omaisuuttansa; pidettiinpä häntä kenties senvuoksi sitäkin suuremmassa arvossa. Rikkaat ovat arvossapidettyjä rikkautensa vuoksi. Ahneus, joka tekee heistä rikkaita, saa heidät sitäkin arvossa pidetymmiksi; anteliaisuus, joka vähentää heidän varojaan, sitävastoin vähentää heidän luottoansa ja hyvää mainettansakin.

Herra Bellaguet oli nuoruudessaan, vallankumousaikana, harjoittanut kaikenlaisia ammatteja. Hänessä oli, samoinkuin hänen kuninkaassaan, hieman apteekkarin vikaa. Pakottavissa tapauksissa hän antoi ensimmäistä apua haavoittuneille tai häkämyrkytyksen uhreiksi joutuneille, ja kelpo ihmiset olivat siitä hänelle kiitolliset. Kauniimpaa, kunnianarvoisempaa ja ryhdikkäämpää vanhaa herraa ei voinut nähdä. Hän osasi olla koruton. Hänestä kerrottiin luonnepiirteitä, jotka olisivat kelvanneet Napoleonille. Eräänä iltana hän ei ollut hennonut herättää portinvartijaansa, vaan oli avannut ulko-oven itse. Hän oli hyvä perheenisä; hänen molemmat tyttärensä todistivat iloisilla ja onnellisilla ilmeillään isänsä hellyyttä. Sanalla sanoen: herra Bellaguet nautti talossaan yleistä arvonantoa, ja häneen suhtauduttiin kunnioittavasti koko sillä alueella, jossa voitiin nähdä hänen fetsinsä ja kukillinen aamunuttunsa. Kaikkialla muualla maailmassa häntä nimitettiin aina vain vanhaksi Bellaguet-veijariksi.

Hän oli saavuttanut sellaista kuuluisuutta ollessaan osallisena eräässä huijaus- ja lahjustenottojutussa, joka upotti heinäkuun-hallituksen ankaraan häpeänhälinään. Herra Bellaguet huolehti talonsa kunniasta ja otti vuokralaisikseen vain moitteettomia henkilöitä. Ja jos kaikkien talon asujainten joukossa kaunis rouva Moser ei ollutkaan kaikkein parhaassa maineessa, niin hänestä vastasi eräs vieraan valtakunnan lähettiläs ja hän käyttäytyi muuten aivan moitteettomasti. Mutta talo oli avara ja jakautui lukuisiksi huoneistoiksi, joista useat olivat pieniä, matalia ja pimeitä. Ullakkokamarit, jotka eivät olleet kaikki tarpeen palvelusväen suojiksi, olivat ahtaat, epämukavat, hatarat, kesällä kuumat, talvella kylmät. Herra Bellaguet menetteli varsin älykkäästi varatessaan pieniä ullakkoasumuksia sellaisille henkilöille kuin herra ja rouva Debas ja silmälasikauppias rouva Petit, vähäpätöisille ihmisille, jotka eivät maksaneet paljoa, mutta maksoivat aina neljänneksittäin.

Herra Bellaguet, neuvokas mies, oli vielä järjestänyt kattokourun alle pienen ateljeen, jossa herra Ménage maalasi. Tämä ateljee oli vastapäätä kelpo Mélanieni huonetta, josta sitä erotti ainoastaan ahdas tahmea käytävä, hämähäkkien mieluisa tyyssija, missä leijuivat likaviemärin verkkaiset hajut. Portaat loppuivat siinä käyden loppuessaan jyrkemmiksi. Ensimmäinen ovi johti kelpo Mélanieni huoneeseen. Tämä runsaasti kalkittu huone sai valaistuksensa kattoikkunasta, jonka ruudut olivat vihertävät, useasta kohden rikki, paperilla paikatut ja pölyiset ja himmensivät taivaan. Mélanien vuoteessa oli Jouyn palttinasta valmistettu peite, johon oli punaisin värein ja moneen kertaan painettu 'ruusumorsiamen' seppelöimistä esittävä kuva. Pähkinäpuisen lipaston keralla se muodosti rakkaan hoitajattareni koko omaisuuden. Tätä huonetta vastapäätä sijaitsi maalaajan työhuone. Oveen oli kiinnitetty käyntikortti, josta voitiin lukea herra Ménagen nimi. Kääntyessään tätä ovea kohti näki hämähäkinverkkojen himmentämästä kattoikkunasta tulevan alakuloisen päivänvalon ja huomasi viemärin putkineen, josta kohosi alinomainen kaalinhaju. Tällä taholla, rantakadun puolella, oli luukkuun korkeintaan kymmenen askeleen matka. Toisella puolen ei näkynyt muuta kuin portaista nouseva hämärä valon kajaste: käytävä hukkui varjoon ja näytti minusta loputtomalta. Mielikuvitukseni kansoitti sen kummituksilla.

Lähtiessään järjestämään liinavaatteitaan lipastoonsa kelpo Mélanie salli minun toisinaan lähteä kerallaan. Mutta yksin ollen minulla ei ollut oikeutta nousta ylimpään kerrokseen, ja erikoisesti oli minua kielletty astumasta maalaajan ateljeeseen tai sitä edes lähestymästä. Mélanie sanoi, etten olisi voinut kestää eteeni avautuvaa näkyä; hän itsekään ei ollut kyennyt kauhistumatta katselemaan sinne ripustettua ihmisen luurankoa ja seinille ripustettuja kalmankalpeita ihmisten jäseniä. Tuo kuvaus sai minussa syntymään pelkoa ja uteliaisuutta, ja minä halusin kiihkeästi päästä herra Ménagen ateljeeseen. Eräänä päivänä, seurattuani kelpo hoitajatartani ullakkokamariin, missä hän sijoitti paikoilleen monia vanhoja sukkapareja, minä pidin tilaisuutta soveliaana. Minä pujahdin pois huoneesta ja kuljin ne muutamat askeleet, jotka erottivat minua ateljeesta. Avaimenreiästä näkyi valoa; minä aioin tirkistää siitä, kun samassa kauhistuin rottien pääni päällä aikaansaamaa kamalaa meteliä, peräydyin ja palasin viipymättä Mélanien luo. Kaikesta huolimatta kerroin vanhalle hoitajattarelleni, mitä olin avaimenreiästä nähnyt.

— Minä näin, kerroin minä hänelle, ihmisruumiin jäseniä, kalmankalpeita, niitä oli siellä ainakin miljoona... se oli kauheata; näin luurankoja, jotka tanssivat piirissä, näin apinan, joka soitti torvea; se oli kauheata. Minä näin seitsemän erinomaisen kaunista naista, jotka olivat kulta- ja hopeavaatteisiin ja auringon-, kuun- ja ilmanvärisiin viittoihin puetut ja riippuivat poikkileikatuin kurkuin seinällä veren valuessa virtoina hohtavalle marmoripermannolle...

Minä mietin, mitä olin vielä voinut nähdä, kun Mélanie tiedusteli minulta ivallisesti, oliko tosiaankin mahdollista, että olin nähnyt niin paljon asioita niin lyhyessä ajassa. Minä suostuin luopumaan naisista ja luurangosta, joita kenties en ollut kyennyt aivan tarkoin erottamaan, mutta vannoin nähneeni kalmankalpeita ihmisen jäseniä. Ja taisinpa uskoakin nähneeni.

XVI

HÄN LASKI KÄTENSÄ PÄÄLAELLENI

Herra Morinilla oli täyteläiset kasvot ja paksut huulet, ja kohonneet suupielet koskettivat hänen harmahtavaa poskipartaansa. Hänen silmänsä, nenänsä, suunsa ja avoimet kasvonsa henkivät vilpittömyyttä. Hänen ulkoasunsa oli koruton ja täsmällisen siisti, ja hänestä uhosi Marseillen saippuan tuoksu. Herra Morin oli kahden ikäkauden rajalla, ja jos hän oli tarinan miehen tavoin kahden naisen välissä, jotka tahtoivat tehdä hänet ikäisekseen, niin epäilemättä rouva Morin, hänen puolisonsa, nyhti hänestä irti mustia hiuksia, sillä rouva näytti häntä vanhemmalta. Hän oli muuten asemaansa nähden sangen hieno ja osasi käyttäytyä sievästi. Minä en kumminkaan hänestä pitänyt, sillä hän oli alakuloinen.

Rouva Morin oli ovenvartijana herra Bellaguet'lle kuuluvan talomme viereisessä talossa ja istui komerossaan surumielisenä ja hienona; hänen kalpeat ja lakastuneet kasvonsa olisivat soveltuneet ylhäiselle onnettomalle, ja äitini sanoikin hänen muistuttavan kuningatar Marie-Amélietä. Herra Morin kuului tosin hänkin ovenvartiastoon ja avasi oven, kun häntä vaadittiin. Mutta hän suoritti tätä tointa kaikkein vähäpätöisimpänään. Häntä askarruttivat enemmän toiset toimet: herra Bellaguet'n uskotun miehen tehtävät ja virkailijana-olo Edustajakamarissa. Isäni piti häntä niin suuressa arvossa, että salli minun viettää päiväkausia hänen seurassaan. Herra Morin oli tosiaankin arvollinen mies. Kaikki lähiseudun asukkaat tunsivat hänet, ja hän kuului historiaan, koska oli kantanut sylissään Parisin kreiviä helmikuun 24 p:nä 1848.

Louis-Philippen luovuttua kruunusta pojanpoikansa hyväksi ja kuninkaallisen perheen paettua Orleansin herttuatar, kuten tiedämme, poistui vallatusta palatsista ja lähti kahden alaikäisen lapsensa, Parisin kreivin ja Chartresin herttuan kanssa ja eräiden hyvien tuttavien seuraamana Edustajakamariin, missä antoi ilmoittaa itsensä uuden kuninkaan äitinä ja valtakunnan sijaishallitsijana. Samalla tunkeutui saliin meluten joukko tasavaltalaisia. Puhujalavan edessä seisoen ja pitäen kädestä molempia lapsiansa hän odotti kokoukselta valtansa vahvistusta. Ne suosionosoitukset, joita oli kuulunut hänen tullessaan, taukosivat aivan kohta. Enemmistö vastusti sijaishallituksen asettamista. Presidentti Sauzet kehoitti henkilöitä, jotka eivät kuuluneet Edustajakamariin, poistumaan salista. Prinsessa poistui hitaasti puolikehästä, mutta kieltäytyi lähtemästä salista, joko kunnianhimon yllyttämänä tai äidinrakkauden vuoksi, päättäen vaarojen uhatessa puolustaa poikansa oikeuksia. Hän nousi askelmittain amfiteatterin korkeimpaan kohtaan, levitti paperin ja yritti puhua. Tuo pieni nainen, joka näytti ylen kalpealta pitkissä lesken-hunnuissaan, kykeni yllättämään sydämiä, mutta hänessä ei ollut kykyä vallita ihmisten suuria joukkoja. Häntä ei kuultu, hänet tuskin huomattiin keskellä niitä meluisia joukkoja, jotka kuhisivat hänen ympärillään. Yhtäkkiä kuuluvat ulkona kaikuvat äänet paisuvan ja lähenevän; pyssynperillä särjetyistä ovista syöksyy puoliympyrään kansanmiehiä, ylioppilaita ja kansalliskaartilaisia, jotka huutavat:

— Alas Bourbonit! Alas kuningas! Eläköön tasavalta!

Käytävissä kuuluu laukauksia. Ja huutojen ja paukahdusten lomitse erottaa säikähtynyt korva etäisen, kumean ja vielä heikon, mutta paljoa kamalamman pauhinan: ihmismeren aallot siellä vyöryvät vasten palatsin seiniä. Kohta tulvahtaa sisään uusi ihmisaalto, joka tällä kertaa valtaa yleisön parvekkeet ja upottaa tulvaansa kokouksen. Keihäillä, puukoilla ja pistooleilla varustetut joukkiot kiljuvat kuolemaa. Lamartine on puhujalavalla ja hänen otaksutaan (aivan väärin) puhuvan sijaishallituksen puolesta; pyssynpiiput ja veriset sapelienkärjet kääntyvät heti häntä kohti. Kauhistuneet edusmiehet rientävät oville pyrkien ulos. Pakenevien vyöry tempaa mukaansa Orleansin herttuattaren lapsineen, hänet työnnetään vasemmanpuoliselle pienelle ovelle ja ahtaaseen käytävään, missä hän pakenevien edusmiesten ja sisäänhyökkäävän väkijoukon tyrkkimänä ja tukahduttamana, muuria vasten puserrettuna, lapsistaan erotettuna, vaipuu puolipyörtyneenä portaiden juurelle. Käytävässä oleva Morin kuulee lapsen huutoa ja näkee Parisin pienen kreivin maassa tallattavana. Hän nostaa pojan syliinsä, kuljettaa hänet salien ja eteisen läpi ja ojentaa puutarhaan avautuvasta alhaalla olevasta ikkunasta eräälle ordonanssiupseerille, joka etsi prinssejänsä. Puhemiehistön saliin paennut herttuatar kutsuu ääneen huutaen lapsiansa. Hänelle tuodaan Parisin kreivi ja ilmoitetaan, että Chartresin herttua on hyvässä turvassa, tytöksi puettuna palatsin ullakolla.

Sellainen oli herra Morinin kertomus. Hän esitti sen usein ja lausui lopuksi tämän huomautuksen:

— Orleansin herttuatar osoitti tässä tilaisuudessa kuulumatonta rohkeutta ja vastustusvoimaa, johon vain harvat miehet olisivat kyenneet. Jos hän olisi ollut kahdeksantoista tuumaa pitempi, niin hänen poikansa olisi kuningas. Mutta hän oli liian vähäinen varreltaan. Hän häipyi näkymättömiin suuressa ihmisjoukossa.

Kuinka suuressa arvossa vanhempani pitivät Morinin herrasväkeä, näkyy parhaiten siitä, että he sallivat minun seurustella heidän kanssaan mielin määrin, vaikka muuten pitivätkin erittäin tarkkaa lukua tuttavistani. Heidän siinä suhteessa osoittamansa ankaruus oli minulle kiusallinen. Niinpä asui meidän yläpuolellamme kaunis rouva Moser, josta kuiskuteltiin; hän vietti päivät pitkät turkkilaiseen tapaan kalustetussa huoneistossaan, yksinään, joutilaana, ruusunpunaiseen aamunuttuun ja sinisiin, kullankirjaeltuihin tohveleihin puettuna ja hempeitä tuoksuja uhoten. Tilaisuuden tarjoutuessa hän nouti aina minut ratokseen. Raukeasti sohvallaan maaten hän veti minut leikkien syliinsä. Kertoisin varmaan hyvässä uskossa, että hän nosti minut ilmoille jalkapohjiensa varassa, kuin pienen koiran, ellei mieleeni johtuisi, etten ollut kyllin pieni siten käsiteltäväksi ja että tuon mielikuvan on luultavasti minuun istuttanut Fragonardin 'Gimblette', jonka näin ensimmäisen kerran, kun rouva Moserin kauniit jalat olivat jo vuosikausia levänneet ikuisten varjojen joukossa; mutta usein käy niin, että eri ikäkausien muistot mielessä liittyvät toisiinsa, sulautuvat yhteen ja muodostavat kuvan. Sitä seikkaa minä varon näissä kertoelmissa, joiden ainoana ansiona voi olla täsmällisyys. Rouva Moser antoi minulle makeisia, kertoi ryövärijuttuja ja lauloi romansseja. Onnettomuudekseni vanhempani kielsivät minua suostumasta tuon naishenkilön lähentelyihin ja uhkasivat minua kaikkein mustimmalla suuttumuksellansa, jos milloinkaan astuisin turkkilaisen huoneiston kynnyksen yli suojiin, joissa hohtelivat iloiset värit ja leijuivat suloiset tuoksut. Samoin oli minua kielletty uskaltautumasta ullakolle, herra Ménagen ateljeeseen. Mélanie perusteli tätä kieltoa kertomalla herra Ménagen ripustavan huoneensa seinille kalmanvärisiä jäseniä ja luurankoja. Ja tuo ei suinkaan ollut ainoa syytös, jonka hoitajattareni sinkosi naapuriaan, maalaajaa vastaan. Eräänä päivänä hän valitti herra Danquinille, että tuo kauhea Ménage esti häntä nukkumasta pitämällä kaiken yötä hurjaa menoa ja musiikkia ystäviensä kanssa. Ja kummisetäni uskoi tuolle yksinkertaiselle olennolle, jota kehtasi ivailla, etteivät taiteilijat ainoastaan laulaneet ja tanssineet yökausia, vaan joivat vielä kuumaa punssia pääkalloista. Mélanie oli liian vilpitön epäilläkseen kummini sanoja. Maalaaja muuten mustensi itsensä kunniallisen palvelijan silmissä vieläkin kauheammalla teolla. Eräänä iltana, kynttilä kädessä noustessaan ullakkokamariinsa, Mélanie näki oveensa liidulla piirretyn Lemmenjumalan kuvan; jousi ja viini riippuivat siipien välissä, ja Amor jyskytti suljettua ovea anelevan näköisenä pienellä nyrkillään. Mélanien epäluulot suuntautuivat heti herra Ménageen, hän nimitti maalaajaa lurjukseksi ja suupaltiksi ja kielsi jälleen minua seurustelemasta sellaisen sivistymättömän kanssa.

Sanalla sanoen: ainoastaan muutamia ylen harvoja henkilöitä pidettiin soveliaina seurustelemaan kanssani.