Part 4

Onnellisena ja ylpeänä, rumpu kupeellani, puikot käsissäni, minä syöksyin ulos ja marssin Mélanien edellä ankarasti pärryttäen. Minä kuljin rientoaskelin, varmasti uskoen vieväni joukkojani voittoon. Vaikka en tahtonut asiaa itselleni tunnustaa, minä sentään aavistelin, ettei rumpuni ollut kovin sointuisa ja ettei sen ääni kuulunut peninkulman piirissä. Huonosti jännitetty aasinnahka (jos se oli nahkaa; nyt sitä kovin epäilen) ei tosiaankaan ottanut kaikuakseen palikkaini alla, jotka olivat niin pienet ja kevyet, etten niitä tuntenut sormieni lomissa. Huomasin siinä äitini rauhallisen ja varovan luonnonlaadun ja hänen innokkaan pyrintönsä pitää kaikkia meluisia leluja loitolla asunnostamme. Hän oli jo karkoittanut pyssyt, pistoolit ja karabiinit, minun suureksi mielipahakseni, sillä minua hälinä ilahdutti ja paukahdukset saivat minut haltioihini. Kukaan ei tietenkään toivo itselleen äänetöntä soitinta; mutta innokas mieli korvaa kaikkea. Sydämeni leiske täytti korvani kunnian pauhulla. Minä kuvittelin rytmin, joka sai tuhansia ihmisiä astumaan tahdissa, kuvittelin pärrytyksiä, jotka loivat mieliin sankaruutta ja pelkoa. Minä kuvittelin Luxembourgin kukkivassa puutarhassa kolonnia, jotka etenivät katseenkantamattomiin rannattomalla tasangolla, kuvittelin hevosia, tykkejä, ampuma varavaunuja, jotka puhkoivat tiet kuopille, kiilteleviä kypäreitä mustine jouhikoristeineen, karvalakkeja, sulkia, tupsuja, töyhtöjä, peitsiä ja pistimiä.

Minä näin, tunsin, loin tuon kaikki. Ja luovassa työssäni läsnäolevaisena minä olin itse tuo kaikki, ihmiset, hevoset, tykit, ruutisäiliöt, tulenloimuinen taivas ja verinen maa. Kaiken tuon minä vedin ilmoille rummustani! Ja täti Chausson kysyi minulta, mitä rummulla tein!

Minä palasin kotiin, joka lepäsi hiljaisena. Huusin äitiä, mutta hän ei vastannut. Juoksin hänen huoneeseensa ja ruusunkukkasuojaan, mutta en nähnyt ketään. Lähdin isäni työhuoneeseen, mutta sekin oli tyhjä. Ainoastaan salin pöytäkellon päällä seisova Foyatier'n Spartacus vastasi rauhattomaan katseeseeni ikuisen närkästyksensä elein.

Minä huusin:

— Äiti! Missä olet, äiti?

Ja aloin itkeä.

Vanha Mélanie kertoi nyt minulle, että isäni ja äitini olivat lähteneet Rue du Bouloin diligenssillä Havreen, herra ja rouva Danquinin keralla, ja että he tulisivat viettämään siellä viikon päivät.

Tuo uutinen syöksi minut syvään epätoivoon. Nyt tiesin, mistä hinnasta kohtaloni oli suonut minulle rummun, käsitin, että äitini oli lahjoittanut minulle tuon lelun salatakseen minulta lähtönsä ja kääntääkseen ajatukseni toisaalle. Ja kun muistin, kuinka vakavin ja hieman surullisin äänin äitini oli sanonut minulle lähtiessään 'Ole kiltti!' ihmettelin, etten ollut mitään epäillyt. Minä ajattelin:

— Jos olisin tietänyt, olisin estänyt hänet lähtemästä.

Minä olin lohduton ja häpeissäni senkin vuoksi, että olin antanut pettää itseäni. Kuinka monien merkkien olisikaan pitänyt olla varoituksinani! Olin jo useita päiviä kuullut vanhempieni kuiskuttelevan, olin kuullut kaappien ovien kitisevän, olin nähnyt sängyissä liinavaatekasoja, huoneissa matka- ja käsilaukkuja. Erään matkalaukun kupera kansi oli rupisella ja paljaaksi hieroutuneella eläimennahalla peitetty, nahan yli kulkivat erittäin likaiset mustat puuvanteet, ja koko esine oli ruma. Minulle oli turhaan ilmennyt monenlaisia enteitä, joista koirapahanenkin olisi jo käynyt levottomaksi. Olin kuullut isäni sanovan, että Finette aavisti matkaanlähdön.

Asuntomme oli suuri ja kolea. Siinä vallitseva kamala hiljaisuus hyyti sydäntäni. Ja tyhjyyden täytteeksi oli Mélanie tosiaankin liian pieni: hänen poimumyssynsä kohosi tuskin päätäni korkeammalle. Minä rakastin Mélanieta, rakastin häntä lapsen-itsekkyyteni koko voimalla, mutta hän ei askarruttanut riittävästi mieltäni. Hänen puheensa tuntuivat minusta typeriltä. Harmaine hiuksineen ja köyryine selkineen hän näytti minusta minua itseäni lapsellisemmalta. Se ajatus, että oli elettävä kokonainen viikko yksin hänen seurassaan, sai minut epätoivoon.

Mélanie koki minua lohdutella, sanoi, että viikko kuluu pian, että äitini tuo minulle pienen laivan, jota voin uittaa Luxembourgin puiston altaassa, että isäni ja äitini kertoisivat minulle matkaseikkailujansa ja kuvailisivat Havren sataman niin hyvin, että luulisin olevani itse sitä näkemässä.

Tunnustaa täytyy, ettei tuo viimeksimainittu piirre ollutkaan huono, sillä satusepon kyyhkynen käyttelee juuri sitä lohduttaakseen hellää puolisoaan, jonka luota poistuu. Mutta minä en tahtonut tulla lohdutetuksi. Pidin sitä mahdottomana ja ajattelin, että sellainen menettely ei olisi kaunis.

Täti Chausson tuli kanssani aterioimaan. Minulla ei ollut mitään iloa siitä, että näin hänen kissapöllön-kasvonsa. Hän lausui minulle lohdutuksen sanoja, mutta ne maistuivat tähderuoalta samoinkuin kaikki, mitä hän tarjosi. Hän oli luonnostaan liian itara antaakseen runsasta, raikasta ja puhdasta lohdutusta. Pöydässä hän istuutui äitini sijalle karkoittaen siten rakkaan emoni istuimelta hänen huomaamattoman hohtelunsa, käsin koskemattoman varjonsa, näkymättömän kuvansa, sanalla sanoen kaiken sen, mitä rakastetuista poissaolevista jää heidän käyttelemiinsä esineisiin.

Tuo säädyttömyys sai minut vimman valtaan. Epätoivoissani minä kieltäydyin syömästä lientä ja ylpeilin tuosta kieltäytymisestäni. En tiedä, ajattelinko silloin, että Finette olisi sijassani menetellyt samoin; mutta jos ajattelin, niin se ei suinkaan tuntunut minusta nöyryyttävältä, koska tiesin eläinten olevan vaistoiltaan ja tunnoiltaan minua paljon etevämpiä. Äitini oli käskenyt tarjota lintupiirasta ja kermakastiketta, joiden oli arvellut hälventävän murhettani. Minä olin kieltäytynyt nauttimasta lientä; lintupiiraan ja kastikkeen minä hyväksyin löytäen niistä onnettomuudessani jonkinlaista lievikettä.

Päivällisen jälkeen täti Chausson neuvoi minua leikkimään Nooakin-arkillani. Tuo neuvo minua raivostutti. Minä vastasin mitä hävyttömimmin ja sinkosin sitäpaitsi aivan asiattomia syytöksiä Mélanieta vastaan, joka ei ollut koko pyhän elämänsä aikana ansainnut muuta kuin kiitosta.

Mélanie-rukka saattoi minut hellin huolin vuoteeseeni, pyyhki kyyneleni ja sijoitti telttasänkynsä huoneeseeni. Siitä huolimatta minä huomasin aivan kohta äitini poistumisen aiheuttamat kamalat vaikutukset. Voidakseen täysin käsittää, kuinka minun kävi, tulee muistaa, että näin joka ilta samassa huoneessa ennen uneen vaipumista joukon suuripäisiä, kyttyräselkäisiä, vääräsäärisiä, omituisen muodottomia pieniä ihmisiä, joilla oli päässä sulkahatut ja nenänvarrella valtavan suuret pyöreät silmälasit ja käsissä erilaisia soittimia, paistinvartaita, mandoliineja, kasareita, tiukurumpuja, sahoja, torvia ja kainalosauvoja, joista he houkuttelivat esiin ihmeellisiä ääniä tanssien samalla hullunkurisia tansseja. Heidän ilmaantumisensa tähän huoneeseen tänä hetkenä ei minua enää ihmetyttänyt: en tuntenut luonnonlakeja niin tarkoin, että olisin tietänyt ilmiön sotivan niitä vastaan. Ja kun ilmiö uudistui säännöllisesti joka ilta, minä en pitänyt sitä erinomaisena, mutta se pelotti minua, joskaan ei siinä määrin, että olisin huutanut. Kauhuani lievensi suuressa määrin se seikka, että huomasin noiden pienten soittoniekkojen pysyttelevän seinäpinnassa ollenkaan pyrkimättä vuoteeni läheisyyteen. Sellainen oli niiden tapa. Ne eivät näyttäneet minua huomaavankaan, ja minä pidätin henkeäni, jotten kiinnittäisi niiden huomiota. Heitä piti varmaan loitolla äidin hyvä vaikutus, ja vanha Mélanie ei suinkaan vallinnut yhtä hyvin näitä ilkeitä henkiä, sillä tänä kamalana yönä, Rue de Bouloin diligenssin kuljettaessa rakkaita vanhempiani kohti kaukaisia rantoja, nuo pienet soittoniekat huomasivat ensimmäisen kerran minun läsnäoloni. Eräs niistä, jolla oli puujalka ja laastari silmässä, osoitti minua sormellaan vierustoverilleen, kaikki kääntyivät minuun päin, toinen toisensa jälkeen, nostivat nokalleen suunnattoman suuret pyöreät silmälasit ja tarkastivat minua uteliaasti ja ilman vähintäkään hyväntahtoisuutta. Kaikki jäseneni alkoivat vapista. Mutta kun ne sitten lähestyivät vuodettani tanssien ja heiluttaen paistinvartaitaan, sahojaan ja kasareitaan ja kun eräs niistä, jolla oli nenä kuin klarinetti, suuntasi minua kohti suuren kaukoputken kokoisen käsiruiskun, niin minä kiljaisin kauhun jäätämänä:

— Äiti!

Vanha Mélanie kiiruhti luo. Hänet nähdessäni minä sulin kyyneliin. Sitten nukahdin jälleen.

Herätessäni varpusten tirskutukseen olin unohtanut kaikki, murheellisen eron ja yksinäisyyteni. Mutta äitini heljät kasvot eivät kumartuneetkaan vuoteeni yli, hänen mustat hiuskiharansa eivät hyväilleet poskiani ja minä en saanut hengittää hänen aamuviitastaan uhoavaa iris-tuoksua. Vain vanhan Mélanien talviomenia muistuttavat posket, valtavan suuren myssyn ympäröiminä, ilmaantuivat näkyviin, ja minä näin tuon kelpo olennon yöröijyssä temppelien ja amorien kuvia. Ne oli painettu vaaleanpunaisina kellanharmaalle pohjalle, ja hän kantoi niitä kaikessa viattomuudessa. Tuo näky herätti jälleen tuskani. Minä harhailin koko aamupuhteen autiossa ja äänettömässä huoneistossa. Löydettyäni rumpuni ruokasalin tuolilta minä heitin sen raivoissani lattiaan ja poljin rikki korollani.

Myöhemmin, kun olin ehtinyt mieheksi, minun kenties teki toisinaan mieli jotakin samanlaista kuin tuo sointuva ja ontelo soitin, jota olin kovin kaivannut varhaisen lapsuuteni aikana — maineen harppulautaa ja yleisösuosion symbaaleita. Mutta tuntiessani sellaisen kaipauksen syntyvän ja liikkuvan mielessäni minä muistelin nelivuotiaan rumpua ja siitä maksamaani hintaa, ja silloin lakkasin heti ikävöimästä lahjoja, joita kohtalo ei suo meille ilmaiseksi.

Jean Racine on latinankielistä raamattuansa lukiessaan alleviivannut tämän kohdan: Et tribuit eis petitionem eorum. Ja hän on sen muistanut sijoittaessaan Arician suuhun nämä sanat, jotka saavat harkitsemattoman Theseun kalpenemaan:

Kavahda, herra, taivaan valtaa tuimaa, vihassaan kuuntelee se toivettasi huimaa; jos torjukaan ei luotaan uhrejasi, se kostaa lahjoillansa rikkomasi.

X

KIINTEÄSTI YHTEENLIITTYNYT TEATTERISEURUE

Kun niinä aikoina makasin valveilla vuoteessani joko jonkin sairauden vuoksi tai vain siitä syystä, että olin herännyt tavallista varhemmin, niin minua silmäili harmaa ja synkkä hahmo, laajat ja muodottomat kasvot, haamu, joka on tuskaa ja pelkoakin kaameampi: Ikävystyminen. Eikä vain ikävyys sellaisena kuin runoilijain laulelmissa, ei sellainen kaunis ja ylpeä, vihan ja rakkauden värittämä ikävyys, ei, vaan muuttumaton, syvä ikävystyminen, sisäinen sumuisuus, aistittavaksi muuttunut tyhjyys. Torjuakseni kaameata tulijaa minä kutsuin äitiäni tai Mélanieta, mutta he eivät valitettavasti tulleet tai jäivät vain hetkiseksi luokseni ja sanoivat minulle niinkuin mehiläinen rouva Desbordes-Valmoren pienelle pojalle:

... Minulla on kiire mennä... ... Ei aina naurun aika.

Ja äitini lisäsi:

— Kertailehan kertotauluasi, poikaseni, ajankuluksi.

Se oli äärimmäinen keino, johon en hevin voinut ryhtyä. Mieluummin kuvittelin matkaa maan ympäri ja erinomaisia seikkailuja. Jouduin haaksirikkoon ja saavutin uiden tiikerien ja jalopeurojen asuttaman maan rannikon. Voimallisen mielikuvituksen avulla tuo olisi riittänyt turvaamaan minut ikävystymiseltä. Pahaksi onneksi olivat minun nostattamani kuvat niin kalpeita ja heikkoja, etteivät kyenneet peittämään minulta huoneeni seinäpapereita enempää kuin pelkäämääni sumuhahmoakaan. Ajan mittaan asia onnistui minulle paremmin ja vihdoin osasin hankkia itselleni leposijallani miellyttävää ja henkevää huvitusta, josta kaikki sivistyneet kansat pitävät: minä esitin huvinäytelmää. Tuskin tarvinnee huomauttaa, ettei teatterini saavuttanut täydellisyyttänsä yhdellä iskulla. Kreikkalainen murhenäytelmä kehittyi Thespiin rattaista. Minä viritin virteni lyöden tahtia kädelläni: siinä oli odeionini alku. Epäilemättä sangen vaatimaton. Hyvänsuopa tuhkarokko piti minua vuoteessa suoden siten minulle hyvää tilaisuutta sen täydellistämiseen. Minä ohjasin viittä näyttelijää tai paremmin sanoen viittä luonnetta, sellaisia kuin italialaisessa komediassa. Ne olivat oikean käteni viisi sormea. Jokaisella oli oma nimensä ja omat piirteensä. Ja samoinkuin italialaisen näyttämön naamiot, joihin en omia näyttelijöitäni rohkene nimenomaan verrata, henkilöni säilyttivät nimensä esittämissään osissa, mikäli kappale ei pakottanut niitä muuttamaan, kuten oli laita esimerkiksi historiallisissa näytelmissä. Mutta oman luonteensa he säilyttivät aina muuttumattomana. Tahtomatta heitä imarrella, voin sanoa, etteivät he siinä suhteessa ole milloinkaan olleet uskottomat itselleen.

Peukalon nimi oli Rappart. Minkätähden? Sitä en tiedä. Turha on meidän toivoa voivamme kaikki selittää. Kaikkien asioiden perusteita ei käy määritteleminen. Rappart, lyhyt, leveä, tanakka ja tavattoman voimakas mies, oli sivistymätön henkilö, väkivaltainen, riidanhaluinen, juoppo, oikea Caliban, seppä, kantaja, muuttomies, maantierosvo, aina sen mukaan, mitä osaa kulloinkin näytteli; hän harjoitti pelkkää väkivaltaa ja julmuutta. Tarvittaessa hän esitti villien eläinten osaa, esiintyi sutena 'Pikku Punahilkassa' ja karhuna eräässä varsin somassa komediassa, jossa nähtiin, kuinka nuori paimentyttö yllätti nukkuvan mesikämmenen, sujutti renkaan sen turpaan ja vei sen vankinaan tanssimaan kuninkaan luo, joka heti nai paimentytön.

Etusormi, Mitoufle nimeltään, muodosti sekä moraalisessa että ruumiillisessa katsannossa Rappartin nimenomaisen vastakohdan. Mitoufle ei ollut joukon suurin eikä kauneinkaan, näyttipä hän vielä hieman muuttuneelta ja muodottomaltakin, koska oli joutunut liian nuorella iällä suorittamaan jotakin käsiammattia. Mutta Iiikkeittensä vilkkauteen ja älylliseen iskuvalmiuteen nähden hän oli paras näyttelijäni. Luontaisen jalomielisyytensä nojalla hän taipui välittömästi puolustamaan sorrettuja. Hänen pelkäämättömyytensä kiihtyi usein uhkarohkeudeksi, ja dramaturgi soi hänelle usein tilaisuutta tuon ominaisuuden harjoittamiseen. Tulipalon sattuessa ei ollut toista hänen vertaistaan, kun oli temmattava liekeistä lapsi ja jätettävä se äidilleen. Hänen ainoana vikanaan oli liiallinen vilkkaus; mutta se suotiin hänelle anteeksi tai paremmin: häntä rakastettiin senvuoksi sitäkin enemmän.

Ei miellyttäis' Akhilleus, jos oisi torkkuvampi.

Hienon, suoran, korkea- ja ylväsvartisen keskisormen onnekas ulkopinta sulki sisäänsä ritarillisen sielun. Hän oli kaikkein kuuluisimpien esivanhempien jälkeläinen ja nimeltä Dunois. Ja pelkäänpä nyt hyvinkin tietäväni minkätähden enkä epäile ollenkaan sitä, että äiti kultani oli siihen syypää. Äitini ei laulanut hyvin eikä laulanut kuin minun läsnäollessani. Hän lauloi:

Lähtiessään Syyriaan nuori kaunis Dunois rukoeli Maariaa siunaamahan tekojaan.

Hän lauloi vielä 'Levätkää, kelpo ritarit'. Ja vielä 'Huokaillen näin päivänkoiton'. Äiti kultani oli hullaantunut Hortense-kuningattaren romansseihin, jotka olivat siihen aikaan suuressa suosiossa.

Suokaa anteeksi pitkäveteisyyteni: minä esitän tässä kokonaista taidelaatua. Nimettömän sormen kanssa samastui eräs ylen kaunis nainen nimeltä Kastilian Blanka. Tuo oli kenties salanimi. Seurueen ainoana naishenkilönä hän näytteli äitien, puolisoiden ja rakastettujen osia. Nuori ja kaunis Dunois pelasti siveän ja vainotun monet kerrat mitä suurimmista vaaroista Mitouflen uutteralla ja epäitsekkäällä avustuksella. Hän nai usein Dunois'n, harvoin Mitouflen. Vielä eräs, ja seurueeni on täydellinen. Jeannot, pikkusormi, oli nuori viattomuutta uhkuva poika, josta tarpeen tullen tehtiin tyttö, esimerkiksi 'Pikku Punahilkkaa' esitettäessä. Ja luulenpa, että hän tytöksi muuttuessaan muuttui henkeväksikin.

Mainitsemiani tulkitsijoita varten valmistetut näytelmäkappaleet lähenivät _commedia del artea_ sikäli, että minä sepitin niiden loimen ja näyttelijät improvisoivat vuoropuhelun noudattaen omaa luonnettansa ja tilanteen vaatimuksia. Ne eivät kuitenkaan ollenkaan muistuttaneet italialaisia farsseja eikä niitä markkinapiloja, joissa kiistelevät Harlekiini, Colombine ja alhaisia edunharrastuksia ja kehnoja intohimoja noudatteleva tohtori. Minun teokseni olivat jalompia, kuuluivat sankarilliseen lajiin, joka itse asiassa soveltuukin parhaiten viattomille ja yksinkertaisille olennoille. Minä olin lyyrillinen ja pateettinen, traagillinen ja erittäin traagillinen. Intohimojen kohotessa niihin korkeuksiin, jossa puhe mykistyy, laulettiin. Näissä näytelmissä oli koomillisiakin kohtauksia. Minä työskentelin tietämättäni Shakespearen menetelmän mukaan; paljoa vaikeampi minun olisikin ollut noudattaa Racinen järjestelmää. Minä en suinkaan kauhistunut kujeilua, niinkuin Lamartine. Kaukana siitä! Mutta komiikkani oli erittäin yksinkertaista, ja siihen ei sekaantunut ironiaa. Samat tilanteet toistuivat usein teatterissani. Minulla ei ollut rohkeutta siitä itseäni moittia: ne olivat ylen liikuttavia! Mieliaiheitani olivat vangiksijoutuneet prinsessat, joita urheat ritarit pelastelivat, varastetut lapset, jotka palautettiin äideilleen ja muut samanlaiset.

Minä kuljin kuitenkin toisiakin uria. Sepitin rakkausnäytelmiä, joihin sirottelin suuria kauneuksia. Sellaisista näytelmistä puuttui toimintaa ja varsinkin ratkaisua; nämä puutokset johtuivat puhtaasta sielustani, joka käsitti rakkauden olevan oma ja ainoa tarkoituksensa ja sisältönsä eikä niinmuodoin edellyttänyt sen vaativan minkäänlaista muuta tyydykettä. Se oli kaunista, mutta yksitoikkoista.

Minä käsittelin sotilaallisiakin aiheita enkä ollenkaan pelännyt käydä käsiksi Napoleonin epopeiaan, jonka poimin niiden vielä eloissaolevien suuren aikakauden henkilöiden huulilta, joita oli runsaasti kätkyeni ympärillä. Dunois esitti Napoleonin osaa, Kastilian Blanka oli Josephine (Marie-Louisea minä en tuntenut), Mitoufle krenatööri, Jeannot pikkuhuilunpuhaltaja; Rappart edusti englantilaisia, preussilaisia, itävaltalaisia ja venäläisiä, sanalla sanoen vihollista. Näine apukeinoineni minä kykenin saavuttamaan Austerlitzin, Jenan, Friedlandin ja Wagramin voitot ja marssimaan Wieniin ja Berliniin. Yleensä kappaletta ei esitetty kahteen kertaan. Minulla oli aina uusi näytelmä valmiina. Tuotteliaisuuteen nähden minä olin oikea Calderon.

Helppo on arvata, että tämä teatteri, jossa olin samalla kertaa johtaja, kirjailija, näyttelijäseurue ja katsomo, ei enää sallinut minun ikävystyä vuoteessani. Päinvastoin: minä oljentelin leposijallani mahdollisimman kauan ja keksin kaikenlaisia sairauksia, jottei olisi tarvinnut nousta. Äitini, jonka oli vaikea tuntea minua entisekseni, kysyi minulta, mistä tämä uusi laiskuus johtui. Tuntematta taidettani ja voimatta mitata neroni syvyyttä hän nimitti laiskuudeksi sitä, mikä oli toimintaa ja liikettä.

Tämä teatteri, joka saavutti korkeimman kukoistuksensa minun ollessani kuudennella ikävuodellani, joutui sitten äkkiä nopean rappeutumisen tilaan, jonka syyt minun on tässä esitettävä.

Kuuden vuoden iällä, kun minun oli pakko eräiden lievien kasvuhäiriöiden vuoksi pysytellä vuoteessa useita päiviä ja vieressäni, pienellä pöydällä, oli väri- ja nauhalaatikko, päätin käytellä saatavissani olevia keinoja kaunistaakseni teatteriani ja saattaakseni sen kuulumattoman täydellisyyden tilaan. Minä ryhdyin heti työhön ja suoritin kiihkein innoin kuumeisia keksintöjäni. En ollut milloinkaan huomannut, ettei näyttelijöilläni ollut kasvoja enempää kuin kananmunalla, ja kun tuo puutos nyt äkkiä minulle selvisi, tein niille silmät, nenät, suut, ja havaitessani, että he olivat alasti, puin heidät silkkiin ja kultaan. Sitten tuntui mielestäni välttämättömältä toimittaa heille päähineet, ja minä tein heille erimallisia hattuja tai myssyjä, mutta yleensä suippoperäisiä. Minä en viivytellyt maalauksellisten vaikutusten etsinnässä; minä suunnittelin näyttämön, maalasin koristeet, valmistin kaluston. Aivan liikutettuna minä sitten sepitin näytelmän, jonka nimi oli 'Pyhän haudan paroonit' ja jonka oli määrä yhdistää itä- ja länsimaat valtavaan draamalliseen toimintaan. Valitettavasti en saanut valmiiksi ensimmäistäkään näytöstä. Innoitus oli hyytynyt: henki ja liike, kaikki oli kadonnut. Intohimo oli tiessään, ja samoin elämä. Koruttomana oli teatterini verhoutunut kuvitelmien kaikkiin väreihin ja muotoihin. Ylellisyyden ilmaantuessa kuvitteellinen vaikutelma häipyi olemattomiin. Runottaret lensivät pois. Ne eivät palanneet. Millainen opetus! Taide on jätettävä jaloon alastomuuteensa. Pukujen rikkaus ja näyttämökoristeiden loisteliaisuus tukehduttavat draaman, joka ei kaipaa koristeekseen muuta kuin toiminnan ylevyyttä ja luonteiden totuutta.

XI

LIINANNÖYHTÄÄ

Minä en ollut vielä neljää vuotta täyttänyt, kun äitini eräänä aamuna nosti minut vuoteesta ja isä, kansalliskaartin puvussa, suuteli minua hellästi. Hänellä oli lakissaan kultainen kukko ja punainen pumpula. Rantakadulla rummutettiin kokoon, hevosten kaviot kapsoivat kivetyllä tiellä; toisinaan kuului ohikulkevien laulua ja hurjia huutoja ja etäistä ammunnan räiskettä. Isäni lähti ulos. Äiti astui ikkunan luo, kohotti musliiniuudinta ja nyyhkytti. Oli tapahtumassa vallankumous.

Helmikuun päivät ovat jättäneet mieleeni vain vähän muistoja. Katutaisteluiden kestäessä minua ei päästetty kertaakaan ulos. Ikkunamme olivat pihanpuolella, ja kadun tapahtumat olivat minusta sanomattoman salaperäiset. Kaikki talon asujamet veljeytyivät. Madame Caumont, kirjainkustantajan rouva, rouva Laroquen jo iäkäs tytär neiti Mathilde, ompelijatar neiti Cécile, erittäin hieno rouva Petitpas, kaunis rouva Moser, jonka kanssa ei tavallisissa oloissa seurusteltu, kokoontuivat iltapäivällä äitini luo ja nyhtivät liinannukkaa haavoittuneita varten, joiden lukumäärä lisääntyi hetki hetkeltä. Siihen aikaan oli kaikissa sairaaloissa tapana peittää haavat liinannöyhdällä, ja kukaan ei epäillyt tämän menetelmän erinomaisuutta, kunnes tapahtui lääkeopillinen kumous, joka poisti kosteat siteet. Naiset toivat kukin liinakäärönsä, istuutuivat ruokasalin pyöreän pöydän ympärille, repivät liinan kapeiksi nauhoiksi ja nyhtivät sen nöyhdäksi. Asiaa ajatellessaan joutuu ihmettelemään, että näillä perheenemännillä oli niin paljon vanhoja liinavaatteita. Rouva Petitpas luki tuomastaan lakanan kappaleesta äidinäitinsä nimen ja vuosiluvun 1745. Äiti oli samassa työssä kuin hänen vieraansa. Nuori Octave Caumont ja minä otimme mekin osaa tähän laupeudentyöhön, valvojanamme vanha Mélanie, joka nyhti kangasta karhein sormin hieman loitompana, kunnioittavan matkan päässä pöydästä. Minä puolestani suoritin tehtävääni innokkaasti, ja ylpeyttäni lisäsi jokainen irtinyhtämäni lanka. Mutta kun sitten havaitsin, että Octave Caumontin kasa oli suurempi kuin minun, niin itserakkauteni siitä kovin loukkaantui ja haavoittuneiden tilan lievittämistä tarkoittavan työn aiheuttama tyydytys väheni melkoisesti.

Tavan takaa tulivat uutisia tuomaan tuttavat henkilöt, herra Debas, lisänimeltään Nantuan Simon, ja herra Caumont, kustantaja.

Herra Caumont oli kansalliskaartin puvussa, mutta univormu ei sopinut hänelle läheskään yhtä moitteettomasti kuin isälleni. Isäni oli kalpeakasvoinen ja solakkavartinen. Herra Caumontin kasvot olivat näppyläiset, ja hänen kolme leukaansa riippuivat pitkin asetakkia, joka loistottomasti rehotti avoinna vatsan kohdalta, koska oli liian ahdas napitettavaksi.

— Tilanne on kamala, sanoi hän meille. Parisi liekkien vallassa, kaduilla seitsemänsataa sulkua, kansa piirittää linnaa, jota puolustaa marsalkka Bugeaud neljällä tuhannella miehellä ja kuudella tykillä.

Nuo uutiset aiheuttivat suurta kauhun ja säälin liikutusta. Taampana istuva vanha Mélanie teki ristinmerkkejä ja liikutteli hiljaa huuliansa.

Äitini tarjosi madeiraa ja kuivia leivoksia. (Siihen aikaan ei juotu teetä, ja naiset eivät pelänneet viiniä siinä määrin kuin nyt.) Kulaus madeiraa elvytti katseita ja nosti huulille hymyn. Kasvot eivät olleet enää entiset; ja mieletkin olivat muuttuneet toisiksi.