Part 7

Esimerkiksi, kun olimme vuoristossa, tuntui minusta usein (epäröin kertoa tällaista joutavaa asiaa Teillekään, rakas mr Clennam), että Marshalsea oli tämän tai tuon korkean kallion takana tai että mrs Clennamin huone, jossa työskentelin monen monta päivää ja jossa ensi kerran näin Teidät, oli tuon tai tämän lumikentän takana. Muistatteko kuinka kerran tulin Maggyn kanssa asuntoonne Covent Gardenissa? Sen huoneen olen lukemattomia kertoja kuvitellut näkeväni edessäni, kulkemassa vaunujemme rinnalla penikulmamäärin, kun olen pimeän tultua katsellut ulos vaununikkunasta. Me jäimme sinä yönä ovien taakse ja istuimme rautaportin luona ja kävelimme edestakaisin aamuun saakka. Katselen usein tähtiä, tämän huoneen parvekkeeltakin, ja luulen harhailevani kadulla Maggyn seurassa. Samoin on ihmisten, jotka jätin Englantiin. Kun kuljen täällä gondolissa, hämmästytän itseäni kurkistelemalla toisiin gondoleihin, ikäänkuin toivoisin näkeväni heitä niissä. Olisin äärettömän iloinen nähdessäni heidät, mutten luule, että kovinkaan hämmästyisin siitä aluksi. Kuvitelmissa ollessani tuntuu, että he voisivat olla missä hyvänsä, ja odotan melkein näkeväni heidän rakkaat kasvonsa silloilla ja laitureilla.

Vielä on minulla eräs vaikeus, joka tuntunee Teistä hyvin oudolta. Se lienee outoa kenestä hyvänsä ja on outoa itsestänikin: tunnen usein tuota vanhaa, surumielistä sääliä _häntä_ kohtaan — en tahdo kirjoittaa nimeä. Vaikka hän on muuttunut ja vaikka aina olen sanomattoman kiitollinen ja onnellinen siitä, niin valtaa entinen, murheellinen myötätunto minut toisinaan niin, että tahtoisin kiertää käteni hänen kaulaansa, sanoa kuinka paljon rakastan häntä ja itkeä hiukan hänen rintaansa vasten. Sitten olisin iloinen, ylpeä ja onnellinen. Mutta tiedän, etten saa tehdä sitä, ettei hän pitäisi siitä, että Fanny suuttuisi ja mrs General hämmästyisi, ja niin koetan hillitä itseäni. Mutta niin tehdessäni kalvaa minua ajatus, että olen joutunut kauas hänestä ja että hänkin, huolimatta monista palvelijoistaan, tuntee itsensä hyljätyksi ja kaipaa minua.

Rakas mr Clennam, olen kirjoittanut ison joukon itsestäni, mutta minun täytyy kirjoittaa vielä vähän lisää; muuten se, minkä ennen kaikkea tahdoin saada sanotuksi tässä typerässä kirjeessäni, jäisi sanomatta. Olen rohjennut tunnustaa Teille nämä mielettömät ajatukseni, koska tiedän, että Te, jos kukaan, ymmärrätte minua ja että Te, jos kukaan, suotte ne minulle anteeksi; mutta näiden ajatusten joukossa on eräs, joka tuskin koskaan — ei milloinkaan — on mielestäni poissa, ja se on, että toivon Teidän joskus, hiljaisina hetkinä, hiukan muistelevan minua. Minun täytyy kertoa, että olen siitä saakka kun läksin sieltä tuntenut tämän asian tähden suurta tuskaa, josta tahtoisin välttämättä vapautua. Olen nimittäin pelännyt, että Te mahdollisesti olette alkanut ajatella minua uudessa valossa, uudenlaisena ihmisenä. Älkää tehkö niin, en voisi kestää sitä — se tekisi minut onnettomammaksi kuin aavistattekaan. Sydämeni murtuisi, jos minun täytyisi uskoa, että ajattelette minua vieraampana kuin siihen aikaan, jolloin olitte minulle hyvä. Rukoilen ja pyydän Teitä siis, ettette milloinkaan ajattele minua rikkaan miehen tyttärenä, joka pukeutuu paremmin ja elää komeammin kuin ensin tutustuessanne minuun; että muistaisitte minua vain pienenä köyhänä tyttönä, jota niin hellästi suojelitte, jonka kulunutta pukua varjelitte sateelta ja jonka märkiä jalkoja kuivasitte tulenne ääressä; että muistelisitte minua (jos ensinkään muistelette) aina ja muuttumattomasti Teihin uskollisesti kiintyneenä ja Teille hartaasti kiitollisena,

poloisena lapsenanne Pikku Dorritina.

J.k. —'Muistakaa ennen kaikkea olla huoletta mrs Gowanin puolesta. Hän voi hyvin ja on hyvin onnellinen, kuten hänen sanansa kuuluivat. Ja hän on hyvin kaunis.

YHDESVIIDETTÄ LUKU

Hullusti päin

Perhe oli ollut pari kuukautta Venetsiassa, kun mr Dorrit, joka paljon seurusteli kreivien ja markiisien kanssa ja jolla oli niukalti aikaa, määräsi edeltäpäin erään päivän ja tunnin pitääkseen neuvottelua mrs Generalin kanssa.

Kun hänen mielessään määräämänsä aika tuli, lähetti hän mr Tinklerin, kamaripalvelijansa, mrs Generalin huoneistoon (joka olisi täyttänyt kolmanneksen Marshalsean aluetta) viemään hänen terveisensä mainitulle ladylle ja pyytämään häntä kunnioittamaan mr Dorritia päästämällä hänet puheillensa. Palvelija tapasi mrs Generalin kotosalla, sillä nyt oli puolenpäivän aika, jolloin perheen jäsenet joivat kahvia kukin omassa huoneessaan, pari tuntia ennen kuin kokoontuivat aamiaiselle haalistuneeseen halliin, joka kerran oli ollut loistavan upea, mutta jota nyt kosteat huurut ja haihtumaton synkkyys haittasivat. Lähetti tapasi hänet pienellä mattoneliöllä, joka oli niin turhan mitätön huoneen kivi- ja marmorilattian kokoon verrattuna, että näytti siltä kuin hän olisi levittänyt sen koetellakseen siinä valmiita ostettavia kenkiä tai kuin hän olisi saanut haltuunsa taikamaton, jonka yksi kolmesta prinssistä Tuhannen ja yhden yön tarinassa osti neljälläkymmenellä kukkarolla ja jolla lojuen hän nyt, lausutun toivomuksen mukaan, oli siirretty palatsin saliin, mihin se ei ensinkään kuulunut.

Laskien tyhjän kahvikupin kädestään vastasi mrs General sanantuojalle olevansa valmis heti tulemaan mr Dorritin luokse säästääksensä tältä vaivan tulla hänen puolellensa (kuten hän kohteliaisuudessansa oli ehdottanut),minkä jälkeen palvelija työnsi oven auki ja saattoi mrs Generalin vastaanottoon. Siitä tuli oikea kävelymatka salaperäisten portaiden ja käytävien läpi ja ohi mrs Generalin huoneistosta — sen ulkopuolella oli kapea syrjäkatu ja siinä matala, synkkä silta ja vastapuolella vankilamaisia vuokrarakennuksia, joiden muurit olivat tuhritut tuhansilla pystyillä viiruilla ja läikillä, aivan kuin jokainen kurja aukko niissä olisi vuosisatoja itkenyt ruostekyyneleitä Adrianmereen — mr Dorritin huoneistoon; tämän englantilaistyylisen julkisivun ikkunarivistä näkyi kauniita kirkonkupuja, jotka kohosivat siniselle taivaalle suoraan niitä kuvastelevasta vedestä, ja hiljainen humina kuului ulkopuolelta, Grand Canalin veden läikkyessä sisäänkäytävien luona, missä mr Dorritin gondolit ja kuljettajat, uneliaasti keinuen pienessä paalumetsässä, odottelivat, milloin hän suvaitsisi tarvita heitä.

Mr Dorrit, yllään loistava aamutakki ja -lakki — uinuva kotilo, joka näin kauan oli odottanut hetkeänsä velkavankien seurassa, oli nyt kehittynyt harvinaiseksi perhoseksi — nousi ottaakseen vastaan mrs Generalin. »Tuoli mrs Generalille. Mukavampi tuoli, sir; mitä te ajattelette, mikä on tarkoitus, mitä teette? No, nyt voitte jättää meidät!»

»Mrs General», sanoi mr Dorrit, »otin vapauden —»

»Ei millään muotoa», keskeytti mrs General. »Olin täysin käytettävänänne. Olin jo juonut kahvini.»

»Otin vapauden», toisti mr Dorrit suurenmoisen tyynesti, kuten ainakin se, joka on oikaisujen yläpuolella, »pyytääkseni kunnian saada yksityisesti neuvotella kanssanne, sillä olen hiukan ymmällä — hm — nuoremman tyttäreni suhteen. Olette kai, madam, huomannut suuren erotuksen molempien tyttärieni luonteissa?»

Mrs General lausui vastaukseksi tähän: »Heidän välillään on suuri ero», ja liitti hansikoidut kätensä yhteen (hän ei milloinkaan esiintynyt ilman hansikkaita, ja nämä sujuivat aina sileästi kättä myöten eivätkä milloinkaan olleet ryppyiset).

»Suvaitsisitteko lausua mielipiteenne tästä erotuksesta?» pyysi mr Dorrit kohteliaan suvaitsevaisesti, mikä ei huonosti sopinut yhteen majesteetillisen tyyneyden kanssa.

»Fanny», vastasi mrs General, »on lujatahtoinen ja itseensäluottavainen. Amy ei.»

Vai ei? Oi, mrs General, kysykää Marshalsean kiviltä ja rautaristikoilta. Oi, mrs General, kysykää ompelijattarelta, joka opetti hänet ompelemaan, ja kysykää tanssimestarilta, joka opetti hänen sisarensa tanssimaan. Oi, mrs General, mrs General, kysykää minulta, hänen isältänsä mitä olen velkaa hänelle; ja kuulkaa, mitä voin todistaa tämän pienen halveksitun olennon elämästä, hänen lapsuudestaan alkaen!

Mikään sellainen todistus ei milloinkaan olisi juolahtanut mr Dorritin päähän. Hän katsoi mrs Generaliin, joka istui suorana ja ryhdikkäänä, kuten tavallisesti, ajajanistuimellaan sopivaisuusvaljakon perässä, ja sanoi miettivästi: »Se on totta, madam.»

»En suinkaan tarkoita», selitti mrs General, »huomatkaa se, ettei Fannyssä olisi mitään korjattavaa. Mutta hänessä on ainesta — kenties hiukan liikaakin.»

»Oletteko hyvä, madam», sanoi mr Dorrit, »ja puhutte — hm — hiukan selvemmin. En oikein ymmärrä, että vanhemmassa tyttäressäni on — hm — liiaksi ainesta. Mitä ainesta?»

»Fanny», vastasi mrs General, »muodostelee nykyään liiaksi mielipiteitä. Täydellinen sivistys ei milloinkaan muodosta mielipiteitä eikä milloinkaan osoita mieltänsä.»

Jottei itse osoittaisi puuttuvansa täydellisessä sivistyksessä, kiirehti mr Dorrit myöntämään: »Kiistämättä, madam, olette oikeassa.» Mrs General vastasi yksitoikkoiseen, ilmeettömään tapaansa: »Niin luulisin.»

»Mutta tehän tiedätte, hyvä rouva», sanoi mr Dorrit, »että tyttäreni onnettomuudekseen aivan pieninä menettivät kaivatun äitinsä ja ovat olleet minun luonani, joka vasta äskettäin olen saanut perintöni haltuuni ja siihen saakka elänyt verrattain köyhänä, mutta aina ylpeänä herrasmiehenä, vaatimattomasti ja — hm — erilläni — hm — seuraelämästä».

»Otan kyllä huomioon nämä olosuhteet», vakuutti mrs General.

»Madam», jatkoi mr Dorrit, »mitä tyttäreeni Fannyyn tulee, niin tällaisen johdon alaisena ja tällainen esimerkki aina edessään —»

(Mrs General sulki silmänsä.)

»— on hänestä hyviä toiveita. Fannyn luonne on vastaanottavainen. Mutta nuorempi tyttäreni, mrs General, sensijaan huolestuttaa ja kiusaa mieltäni. Minun täytyy ilmoittaa teille, että hän aina on ollut lemmikkini.»

»Sellaisiin puolueellisiin tunteisiin ei ole syytä», huomautti mrs General.

»Hm —ei», myönsi mr Dorrit. »Ei! Olen, madam, ikäväkseni nyt huomannut, ettei Amy, niin sanoakseni, kuulu meihin. Hänellä ei ole halua liikkua seuraelämässä meidän kanssamme, hän on hämillään ja ujo, kun meillä on vieraita täällä kotona; hänen makunsa ei nähtävästi käy yhteen meidän makumme kanssa. Tämä todistaa», päätti mr Dorrit juhlallisena kuin tuomari, »että jotakin Amyssa on — hm — hullusti päin».

»Voisimmekohan otaksua», arveli mrs General — hänen sanoissaan tuntui hiukan kiilloitusöljyn tuoksua — »että tämä osaksi johtuu aseman uutuudesta?»

»Anteeksi, madam», kiirehti mr Dorrit huomauttamaan.

»Herrasmiehen tytär — vaikka isä — hm — jonkun aikaa onkin ollut verrattain — hm — vähissä varoissa — verrattain — ja vaikka hän itse onkin kasvatettu — hm — syrjäisessä asemassa — ei silti välttämättä tuntene tätä asemaansa varsin uudeksi».

»Totta», myönsi mrs General, »totta».

»Sentähden, madam», sanoi mr Dorrit, »otin vapauden» (hän korosti näitä sanoja ja toisti ne, ikäänkuin hyväntahtoisen päättävästi vaatien, ettei hänelle taas sanottaisi vastaan) »otin vapauden pyytää tätä keskustelua saadakseni esittää teille tämän asian ja pyytää neuvoanne».

»Mr Dorrit», vastasi mrs General, »olen täällä ollessamme monta kertaa keskustellut Amyn kanssa yleensä olennon ja käytöksen muodostamisesta ja kehittämisestä. Hän on sanonut ihailevansa suuresti Venetsiaa. Olen huomauttanut hänelle, että on parasta olla ihailematta mitään. Olen osoittanut hänelle, että klassillinen matkailija, kuuluisa mr Eustace ei antanut sille suurta arvoa ja että hän vertasi Rialto-siltaa Westminster- ja Blackfriars-siltoihin, viimemainittujen suureksi eduksi. Minun ei tarvitse mainita, senjälkeen mitä olette sanonut, etten ole vielä menestynyt todisteluissani. Kunnioitatte minua kysymällä minulta neuvoa. Minusta on aina tuntunut (jos otaksumani on perusteeton, niin suotakoon se minulle anteeksi), että mr Dorrit on tottunut vaikuttamaan ympäristönsä mieliin.»

»Hm — madam», vastasi mr Dorrit, »olen ollut huomattavan yhteisön — hm — päänä. Olette oikeassa otaksuessanne, etten ole tottumaton vaikutusvaltaiseen asemaan.»

»Hauskaa, että mielipiteeni oli oikea», vastasi mrs General. »Sitä luottavammin neuvon mr Dorritia itse puhumaan Amylle ja ilmoittamaan hänelle huomionsa ja toivomuksensa. Koska hän lisäksi on isänsä lemmikki ja epäilemättä kiintynyt häneen, on sitä luultavampaa, että hän taipuu hänen vaikutuksensa alle.»

»Olin omasta puolestani ajatellut samaa, madam», sanoi mr Dorrit, »mutta — hm — pelkäsin, että kenties — hm — tunkeutuisin —»

»Minun alalleni, mr Dorrit?» täydensi mrs General armollisesti. »Älkää puhuko sellaista.»

»Siinä tapauksessa, madam, luvallanne», sanoi mr Dorrit heläyttäen pientä kelloaan kutsuakseen kamaripalvelijaansa, »kutsutan hänet tänne».

»Haluaako mr Dorrit, että jään tänne?»

»Kenties tahtoisitte jäädä pariksi minuutiksi, ellei teillä ole muuta —»

»Jään mielelläni.»

Ja niin Tinkler, kamaripalvelija lähetettiin hakemaan miss Amyn kamarineito käsiinsä ja käskemään tätä palvelushenkeä ilmoittamaan miss Amylle, että mr Dorrit halusi tavata häntä omassa huoneessaan. Antaessaan tämän tehtävän Tinklerille katsoi mr Dorrit tiukasti miestä ja piti epäluuloisesti häntä silmällä siihen saakka, kunnes hän pääsi ovesta ulos, epäillen, että hänellä mahdollisesti oli mielessään jotakin perheen arvoa loukkaavaa, että hän kenties ennen palvelukseen tuloaan oli saanut vihiä jostakin Marshalsean juorusta ja nyt seisoi siinä pilkallisena muistellen sitä. Jos Tinkler olisi sattunut hymyilemään, vaikkapa kuinka heikosti ja viattomasti, niin olisi mr Dorrit kaikista vakuutteluista huolimatta pysynyt kuolinhetkeensä saakka siinä uskossa, että näin oli asianlaita. Koska Tinklerin ilme nyt kuitenkin sattui olemaan vakava ja hillitty, pelastui hän salaisesta uhkaavasta vaarasta. Ja koska hän palatessaan — jolloin mr Dorrit taas silmäili häntä — ilmoitti miss Amyn tulon aivan kuin tämä olisi saapunut hautajaisiin, sai mr Dorrit hänestä sen epämääräisen käsityksen, että hän oli hyvätapainen nuori mies, jonka hänen leskeksi jäänyt äitinsä oli kasvattanut katkismuksen ääressä.

»Amy», sanoi mr Dorrit, »mrs General ja minä olemme keskustelleet sinusta. Olemme molemmat sitä mieltä, ettet sinä tunne itseäsi kotiutuneeksi täällä. Hm — kuinka on asian laita?»

Äänettömyyttä.

»Arvelen tarvitsevani siihen hiukan aikaa, isä.»

»Pappa on sopivampi puhuttelumuoto», huomautti mrs General. »Isä kuuluu hiukan moukkamaiselta, rakkaani. Sanat pappa, peruna, pupu, papu, prisma antavat sitäpaitsi kauniin muodon huulille, varsinkin papu ja prisma. Saatte huomata, että on hyödyllistä käytöksen muodostelussa, jos toisinaan sanotte itseksenne seurassa — esimerkiksi huoneeseen astuessanne pappa, peruna, pupu, papu, prisma, papu, prisma.»

»Lapseni», kehoitti mr Dorrit, »pane mieleesi mrs Generalin — hm — neuvot».

Poloinen Pikku Dorrit katsahti jotenkin avuttomasti mainioon kiilloittajaan ja lupasi koettaa.

»Sanot, Amy», jatkoi mr Dorrit, »tarvitsevasi aikaa. Aikaa mihinkä?»

Taasen äänettömyyttä.

»Tottuakseni uuteen elämääni, tarkoitin vain», vastasi Pikku Dorrit katsoen hellästi isäänsä, jota hän olisi ollut valmis nimittämään vaikkapa pupuksi, vieläpä pavuksi ja prismaksikin, totellakseen mrs Generalia ja ollakseen isällensä mieliksi.

Mr Dorrit rypisti otsaansa ja näytti kaikkea muuta kuin tyytyväiseltä. »Amy», sanoi hän, »minusta tuntuu että sinulla on ollut yllinkyllin aikaa siihen. Hm — sinä hämmästytät minua. Olen pettynyt sinun suhteesi. Fanny on voittanut kaikki tuollaiset pienet vaikeudet — ja — hm — mikset sinäkin voittaisi niitä?»

»Toivon, että se pian käy paremmin», lupasi Pikku Dorrit.

»Sitä minäkin toivon», vastasi isä, »toivon sitä — hm — sydämestäni, Amy. Lähetin noutamaan sinua saadakseni sanoa — hm — vaikuttavasti sanoa, mrs Generalin läsnäollessa, jolle kaikki olemme suuressa kiitollisuudenvelassa siitä, että hän ystävällisesti on luonamme tässä — hm — tilaisuudessa ja muissakin tilaisuuksissa», mrs General sulki silmänsä, »hm — saadakseni sanoa — hm — etten ole tyytyväinen sinuun. Teet mrs Generalin tehtävän epäkiitolliseksi. Ja tuotat — hm — paljon huolta minulle. Olet aina ollut (olen maininnut siitä mrs Generalille) lempilapseni; olen aina pitänyt sinua — hm — ystävänä ja toverina; vastalahjaksi pyydän, että ‒ hm ‒ hm ‒ että paremmin — hm — mukaudut olosuhteisiin ja tunnollisesti teet mitä — hm — asemasi vaatii.»

Mr Dorritin puhe oli tavallista hiukan hajanaisempaa, sillä aihe kiihoitti häntä, ja hän tahtoi puhua erikoisen vaikuttavasti.

»Pyydän», toisti hän, »että otat tämän huomioon ja vakavasti panet parastasi ja koetat käyttäytyä, niinkuin asemasi — hm — miss Amy Dorritina vaatii, ja jotta olisit mieliksi minulle itselleni ja mrs Generalille».

Mainittu rouva sulki taas silmänsä häneen vedottaessa, sitten avasi ne hitaasti, nousi seisomaan ja lisäsi nämä sanat.

»Jos miss Amy Dorrit tahtoo suunnata oman huomionsa ja käyttää vähäistä apuani hienon käytöksen hankkimiseen, niin ei mr Dorritin enää tarvitse olla huolissaan. Saanen käyttää tilaisuutta huomauttaakseni, valaisevana esimerkkinä, ettei ole oikein hienoa katsella kerjäläisiä niin tarkasti kuin olen huomannut erään rakkaan nuoren ystävän tekevän. Niitä ei pidä katsella. Paitsi että tällainen tapa on häiritsevä sille sopusointuiselle mielentyyneydelle, joka on hyvän kasvatuksen tunnusmerkkejä, niin se ei sovi hienostuneelle sielulle. Todella hienostunut sielu tahtoo näyttää tietämättömältä kaikesta, mikä ei ole täysin sopivaa, sopusointuista ja miellyttävää.» Lausuttuaan nämä ylevät mietelmät teki mrs General syvän, siron kumarruksen ja vetäytyi huoneesta, suu papu- ja prismamaisesti supussa.

Pikku Dorrit oli koko ajan, puhuen tai ollen vaiti, pysynyt vakavan tyynenä, katse lempeänä. Hänen ilmeensä ei ollut synkistynyt muuta kuin kerran ohimennen. Mutta nyt kun hän jäi yksin isänsä kanssa, kävivät hänen keveästi yhteenliitetyt sormensa levottomiksi ja kasvoilla näkyi hillityn liikutuksen ilme.

Hän ei ollut liikutettu itsensä tähden. Hän saattoi olla hiukan loukattu, mutta tämä huolestunut liikutus ei koskenut häntä itseään. Hänen ajatuksensa kiertelivät, kuten ne aina olivat tehneet, isän ympärillä. Hänen mielessään alkoi vähitellen selvetä se hämärä aavistus, joka oli asustanut hänen ajatuksissaan siitä saakka kun he olivat tulleet rikkaiksi, että hän kaiketi ei milloinkaan saisi nähdä isäänsä sellaisena kuin tämä oli ollut ennen vankila-aikaansa. Siinä, mitä isä juuri oli sanonut, ja muutenkin häneltä saamassaan kohtelussa Pikku Dorrit tunsi vanhan Marshalsea-muurin luoman varjon. Sillä oli nyt uusi muoto, mutta vanha varjo se silti oli. Hän alkoi surullisena ja vastahakoisena myöntää itselleen olevansa liian heikko torjuakseen pelkoa, ettei mikään elämänvaihe enää voinut tehdä tyhjäksi vankilamuurien sisällä vietettyä neljännesvuosisataa. Hän ei silti moittinut isää, ei soimannut häntä mistään; hänen uskollisessa sydämessään ei ollut muuta tunnetta häntä kohtaan kuin suurta sääliä ja rajatonta hellyyttä.

Tästä syystä hän, huolimatta siitä, että isä istui sohvassaan hänen edessään säteilevän italialaisen päivän paisteessa, komean vanhan palatsin loisto ympärillään, ihmeellinen, ihana kaupunki ulkopuolella, sittenkin tällä hetkellä näki isänsä heidän vanhan Marshalsea-huoneensa synkkyydessä ja halusi istua hänen rinnallaan, lohduttaa häntä, olla hänen uskottunsa ja auttaa häntä. Jos isä arvasi hänen ajatuksensa, ei hän ainakaan mukautunut samaan kuvitelmaan. Liikahdeltuaan levottomasti sohvallaan hän nousi seisaalle ja käveli edestakaisin varsin tyytymättömän näköisenä.

»Tahdoitko vielä sanoa minulle jotakin, rakas isä?»

»En, en. En mitään muuta.»

»Olen pahoillani, ettet ole ollut tyytyväinen minuun, rakas. Toivon, ettet enää ole vihainen minulle. Koetan entistä enemmän mukautua ympäristööni, kuten tahdot — olen kyllä todella koettanut koko ajan, vaikka tiedän, etten ole onnistunut.»

»Amy», sanoi isä kääntyen äkkiä tyttärensä puoleen, »sinä — hm — loukkaat minua alituisesti».

»Loukkaan sinua, isä? Minäkö?»

»On olemassa — hm — asia», sanoi mr Dorrit katsellen koko ajan vain kattoon eikä tyttärensä tarkkaaviin, äärettömän hämmästyneisiin kasvoihin, »kiusallinen asia, tapausten sarja, jonka haluaisin — hm — kokonaan unohtaa ja pyyhkiä pois. Tämän ymmärtää sisaresi, joka on huomauttanut sinulle siitä minun läsnäollessani; tämän ymmärtää veljesi; sen ymmärtää ‒ hm— hm — kuka hyvänsä — hm — hienotunteinen ja tunteellinen ihminen paitsi sinua — hm — ikäväkseni minun täytyy sanoa — hm — paitsi sinua. Sinä, Amy —hm —sinä yksin eikä kukaan muu — lakkaamatta muistutat tästä asiasta, vaikket puhukaan siitä.»

Tytär laski kätensä hänen käsivarrelleen. Hän ei tehnyt mitään muuta. Hän kosketti isää vain hiljaa. Vapiseva käsi lienee sanonut jotenkin painokkaasti: »Ajattele minua, ajattele kuinka olen ahertanut, ajattele monenkaltaista huolenpitoani!» Mutta hän ei itse virkkanut tavuakaan.

Tässä hänen kosketuksessaan oli moitetta, jota hän ei ollut tarkoittanut eikä arvannut; muuten hän olisi pidättänyt kätensä koskettamasta. Sillä isä alkoi nyt puolustautua kiivaasti, änkyttäen, katkeroituneena, saamatta mitään vaikuttavaa syntymään.

»Elin siellä kaikki nämä vuodet. Minut tunnustettiin — hm — yleisesti — paikan etevimmäksi henkilöksi. Minä — hm — minun ansioitani on, että sinua kunnioitettiin siellä, Amy. Minä hankin — hm — hm —perheelle aseman siellä. Ansaitsen jotakin palkakseni. Vaadin palkkaani. Sanon, tämä kaikki on Pyyhkäistävä pois, olemattomiin, ja elämä on aloitettava uudelleen. Onko se liikaa? Kysyn, onko se liikaa.»

Hän ei kertaakaan vilkaissut tyttäreensä ladellessaan tätä kaikkea, huitoili vain käsillään ja vetosi tyhjään ilmaan.

»Olen kärsinyt. Tiedän luultavasti paremmin kuin kukaan muu, kuinka paljon olen kärsinyt — hm —paremmin kuin kukaan muu. Jos _minä_ voin unohtaa sen, jos minä voin poistaa kärsimysten merkit ja voin esiintyä maailmalla — hm — tahrattomana, moitteettomana herrasmiehenä — niin onko liikaa odottaa — kysyn vielä, onko liikaa odottaa, että lapseni — hm — tekevät samoin ja pyyhkivät tuon kirotun kokemuksen olemattomiin!»

Huolimatta kiihtymyksestään lausui hän kaikki nämä purkauksensa huolellisesti hillityllä äänellä, jottei palvelija kuulisi mitään.

»Tietysti he tekevät niin. Sisaresi tekee niin. Veljesi samoin. Sinä yksin, lempilapseni, jota olen pitänyt ystävänäni ja toverinani siitä saakka kun — hm — olit pieni lapsi, sinä et tee niin. Sinä, yksin väität, ettet voi tehdä sitä. Minä toimitan sinulle arvokasta apua siihen. Hankin lahjakkaan, hienosti sivistyneen naisen — hm — mrs Generalin seuraksi, jotta voisit tehdä niin. Onko ihme, että olen tyytymätön? Täytyykö minun välttämättä puolustautua, ilmaistessani tyytymättömyyttäni? Ei.»

Siitä huolimatta hän jatkoi puolustautumistaan, kiihkon vähääkään laimenematta.

»Tahdoin vedota tähän rouvaan saadakseni tukea ja kannatusta, ennenkuin ensinkään ilmaisin tyytymättömyyttäni. Tein tietysti tuon vetoamisen — hm — varovasti ja määrätyin rajoin, muutenhan olisin ilmaissut — hänelle sen — hm — mitä juuri tahdon poispyyhityksi. Olenko minä itsekäs? Valitanko minä omasta puolestani? En. En. Etupäässä — hm — sinun tähtesi, Amy.»

Tämä valittamisen ja säälin syy oli juuri sillä hetkellä juolahtanut hänen mieleensä: sen saattoi selvästi huomata tavasta, kuinka hän mainitsi sen.