Part 6

Ei kukaan ollut sekaantunut tähän väittelyyn, siihen kun Edward Dorritin, esquiren, jokapäiväisten ranskalaisten lauseparsien taito ei ollut riittävä ja koska naisetkaan tuskin ymmärsivät sitä oikein. Miss Fanny kuitenkin kannatti isäänsä erittäin katkerasti ja selitti äidinkielellään, että miehen hävyttömyyden syynä varmaan oli jotakin erikoista ja että hänen mielestänsä oli tärkeätä, että hän jollakin tavoin pakotettaisiin ilmoittamaan, millä perusteella ja oikeudella hän kohteli heidän perhettänsä toisin kuin muita rikkaita perheitä. Mitä syitä hänellä saattoi olla julkeuteen, sitä ei miss Fanny voinut kuvitella; mutta syitä hänellä täytyi olla ja ne olisi puserrettava hänestä.

Kaikki oppaat, muulinajajat ja joutoväki pihassa olivat kuunnelleet tätä kiivasta sanailua, ja kun pikalähetti alkoi vetää vaunuja pihalle, herätti se suurta hämmästystä. He ryhtyivät auttamaan, muutama tusina miehiä joka pyörää kohden, ja työ saatiin suoritetuksi suurella kohulla ja melulla; sitten alettiin vaunuja kuormittaa sillä välin kun odotettiin hevosia postitalolta.

Mutta erittäin hienon englantilaisen rouvan vaunut seisoivat jo hevosineen majatalon oven edessä, ja isäntä hiipi nyt esittämään vaikeata pulmaansa. Tämä selvisi kaikille pihassa olijoille, kun hän pian tuli herran ja rouvan perässä portaita alas ja merkitsevällä kädenliikkeellä osoitti heille mr Dorritin loukattua majesteettia.

»Pyydän anteeksi», sanoi herrasmies eroten ladystä ja tullen lähemmäksi, »olen vähäpuheinen mies ja huono selittelemään asioita — mutta tämä rouva tässä pelkää kovin kaikenlaisen metelin syntymistä. Rouva — hän on muuten minun äitini — pyytää, ettei pantaisi toimeen mitään meteliä.»

Mr Dorrit tervehti yhä läähättäen kärsimänsä vääryyden tunnossa herrasmiestä, tervehti myös ladya etäältä, taipumattomana ja voittamattomana.

»Mutta mitä näen — tekö täällä, vanha veikko!» Näin sanoen kääntyi herrasmies Edward Dorritin, esquiren, puoleen ja riensi hänen luoksensa, kuin pitäen häntä kohtalon lähettämänä suurena apuna. »Koettakaamme yhdessä saada tämä asia järjestetyksi. Tämä rouva tahtoisi kaikin mokomin välttää meteliä.»

Edward Dorrit, esquire, jota toinen kuljetti syrjään napista kiinni pitäen, otti valtioviisaan ilmeen vastatessaan: »Mutta täytyyhän teidän myöntää, että jos edeltäpäin tilaatte joukon huoneita ja ne kuuluvat teille, niin ei ole hauskaa, jos tullessanne tapaattekin muita siellä asustamassa.»

»Ei», vastasi toinen, »tiedän sen. Myönnän sen. Koettakaamme kuitenkin, te ja minä, saada asia järjestetyksi ja välttää meteliä. Syy ei ole ensinkään tuon miehen, vaan äitini. Hän kun on huomattavan hieno nainen, joka ei ole mitään ulkokultaista hölynpölyä — hyvin kasvatettukin — joutui isäntä kerrassaan alakynteen.»

»Jos asia on niin —» aloitti Edward Dorrit, esquire.

»Vakuutan kunniani kautta, että niin on. Siispä», sanoi toinen herrasmies vetäytyen taas pääasemaansa, »ei mitään meteliä!»

»Edmund», sanoi rouva ovelta, »toivon selittäneesi tai selittäväsi tämän herrasmiehen ja hänen perheensä tyydytykseksi, että kohtelias isäntä on syytön».

»Vakuutan, ma'am», vastasi Edmund, »että ponnistan viimeiset voimani saadakseni sen tehdyksi». Sitten katsoi hän muutaman sekunnin tiukasti Edward Dorritiin, esquireen, ja puhkesi äkkiä luottavasti kysymään: »Eikö tämä nyt jo ole selvää, vanha veikko?»

»En tiedä», sanoi lady, astuen sirosti pari askelta mr Dorritia kohden, »eikö sittenkin liene parasta itse nyt selittää, että vakuutin tälle kelpo miehelle vastaavani kaikista seurauksista ottaessani haltuuni vieraan tilaamasta huoneistosta yhden huoneen niin pitkäksi (tai lyhyeksi) ajaksi, että ennätän aterioida siellä. En voinut aavistaa, että sen oikea omistaja tulisi takaisin niin pian, enkä tiennyt, että hän jo oli palannut; muuten olisin kiirehtinyt pois näin väärin saamastani huoneesta ja rientänyt selittämään ja pyytämään anteeksi. Toivon, näin sanottuani —»

Hetkeksi jähmettyi lady, lasi silmässä, liikkumattomana ja mykkänä tuijottamaan molempiin nuoriin neiteihin. Samassa hetkessä miss Fanny, seisoen etualalla suuressa maalauksellisessa ryhmässä, johon kuuluivat perhe, perheen ajoneuvot ja perheen palvelusväki, pisti kätensä sisarensa kainaloon pidättääkseen hänet paikalleen ja löyhytteli toisella kädellä kasvojaan ylhäisin elein, tarkastellen ladya kiireestä kantapäähän.

Tämä tointui nopeasti — sillä hän oli mrs Merdle, joka ei helposti joutunut hämilleen — ja jatkoi kesken jäänyttä lausettansa toivoen, että hänen rohkeutensa suotaisiin anteeksi ja että kunnon isäntä taas pääsisi herrasväen suosioon, joka oli hänelle niin kallisarvoinen. Mr Dorrit, jonka arvokkuuden alttarille tämä kaikki oli suitsutusta, vastasi armollisesti ja sanoi, että palvelusväki — hm — saisi peruuttaa valjastuskäskyn, ja että hän — hm — oli valmis suomaan anteeksi sen, mitä aluksi piti loukkauksena, mutta nyt katsoi itselleen vain kunniaksi. Ja sitten povi kumarsi hänelle ja sen omistaja, ihmeellisesti halliten kasvojensa ilmettä, hymyili herttaisesti jäähyväisiksi molemmille sisarille, kuten ainakin rikkaille nuorille neideille, joihin oli mieltynyt ja joita hän ei, ikävä kyllä, ollut milloinkaan ennen nähnyt.

Näin ei kuitenkaan ollut mr Sparklerin laita. Tämä herra jähmettyi samassa hetkessä kuin hänen rouva äitinsäkin, muttei voinut millään keinoin saada liikuntokykyään takaisin, vaan seisoi jäykkänä tuijottaen ryhmään, jossa miss Fanny seisoi etualalla. Kun hänen äitinsä sanoi: »Anna minulle käsivartesi, Edmund, olemme valmiit lähtemään», näytti hän, liikuttaen huuliaan, vastaavan jollakin sellaisella huomautuksella, johon hänen loistava lahjakkuutensa useimmin puhkesi, mutta hän ei liikuttanut lihastakaan. Niin jäykkä oli hänen vartalonsa, että olisi ollut vaikeata taivuttaa häntä kylliksi hänen päästäkseen vaununovesta sisään, ellei hän olisi ajoissa saanut äidillisen nykäyksen apua ja tullut vedetyksi sisään. Tuskin hän oli päässyt vaunuihin, kun takaseinällä olevan pienen ikkunan luukku hävisi ja hänen silmänsä ilmestyi sijalle. Siinä se pysyi niin kauan kuin pieninkin esine oli erotettavissa ja luultavasti paljon kauemminkin, tuijottaen kuin huonosti kaiverrettu silmän kuva korulukossa.

Tämä kohtaus oli niin erinomaisen mieluinen miss Fannylle ja antoi hänelle niin paljon voitonriemuista ajateltavaa, että se huomattavasti lievensi hänen katkeruuttaan. Kun seurue seuraavana päivänä taas oli liikkeellä, asettui hän paikalleen tavattoman iloisena ja oli niin säteilevällä tuulella, että mrs General katseli häntä ihmeissään.

Pikku Dorrit oli tyytyväinen, kun hänessä ei havaittu mitään vikoja ja nähdessään Fannyn olevan iloisen; mutta hänen oma osansa seurassa oli mietiskelevän, hiljaisen jäsenen. Hänen istuessaan vastapäätä isäänsä matkavaunuissa ja muistellessaan heidän entistä huonettaan Marshalseassa tuntui hänen nykyinen olotilansa unelta. Kaikki mitä hän näki oli uutta ja ihmeellistä, muttei todellista; hänestä tuntui, että nämä vuoristonäköalat ja maalaukselliset maisemat milloin hyvänsä saattaisivat häipyä olemattomiin ja että vaunut, tehden äkkikäännöksen, voisivat tönähtäen pysähtyä vanhan Marshalsean portin eteen.

Työttömyys oli jo outoa, muttei puoleksikaan niin outoa kuin se, että hän oli joutunut nurkkaan eikä ollut ketään, jonka puolesta ajatella, suunnitella ja järjestää, taikka minkäänlaisia huolia muiden tähden. Se oli outoa, mutta vielä paljoa oudompaa oli huomata, että hänen ja isän välillä oli alue, jossa muut hääräsivät huolehtien isästä ja jossa häntä itseään ei ensinkään kaivattu. Hänen entisten kokemustensa rinnalla oli tämä vieläkin oudompaa kuin vuoristomaisemat, niin että hänen oli aluksi ollut mahdoton mukautua siihen, ja hän oli koettanut pitää vanhan paikkansa isän läheisyydessä. Mutta tämä oli puhunut hänelle kahdenkesken ja sanonut, että — hm — ylhäisessä asemassa olevien henkilöiden täytyi tarkasti vaatia kunnioitusta alaisiltaan, ja jos huomattaisiin, että hän, hänen tyttärensä, miss Amy Dorrit, Dorsetshiren Dorritien viimeistä vielä elävää haaraa, suoritti — hm — kamaripalvelijalle kuuluvia tehtäviä, niin — hm, hm — se vahingoittaisi suuresti hänen arvoansa. Sentähden hän antoi vakaan isällisen määräyksen — hm — että hänen tuli muistaa olevansa hieno nainen, jonka nyt oli käyttäydyttävä — hm — sopivan ylpeästi ja ylläpitää tätä arvoansa, ja sentähden hän vaati Amya välttämään kaikkea sellaista, mikä voisi — hm —aiheuttaa epämiellyttäviä ja alentavia huomautuksia. Pikku Dorrit oli totellut vastustamatta. Näin oli sitten tapahtunut, että hän nyt istui nurkassaan komeissa vaunuissa, pienet kärsivälliset kädet yhteenliitettyinä helmassa, sysättynä viimeisestäkin entisen elämänmuotonsa asemasta, jossa hänen jalkansa oli koettanut pysytellä.

Tältä kannalta katsoen hänestä kaikki näytti epätodelliselta; kuta ihmeellisempiä näköalat ja nähtävyydet olivat, sitä paremmin ne vastasivat hänen oman sisäisen elämänsä epätodellisuutta, hänen harhaillessaan päivät pitkään, sen autiuksissa. Simplonin solat, sen suunnattomat kuilut ja kohisevat vesiputoukset, ihmeellinen tie, vaaranpaikat, joissa irtautunut pyörä tai säikkyvä hevonen saattoi tietää perikatoa, laskeutuminen Italiaan, tämän kauniin maan avautuminen, kun epätasainen vuorenrepeämä laajeni ja päästi heidät synkästä, pimeästä vankilasta — kaikki oli unta — vain vanha, kurja Marshalsea oli todellisuutta. Ja vanha, kurja Marshalseakin oli järkytetty perustuksiaan myöten, kun hän kuvitteli sitä ilman isäänsä. Hän saattoi tuskin uskoa, että vangit edelleen kävelivät suljetussa pihassa, että jokaisessa kurjassa huoneessa edelleen oli asukkaita ja että vanginvartija yhä seisoi porttihuoneessa laskien ihmisiä sisään ja ulos, niinkuin hän hyvin tiesi siellä tapahtuvan.

Isänsä vankilaelämän muiston ympäröidessä häntä kuin surullisen sävelen painostus, saattoi Pikku Dorrit herätä yöunestaan, joka oli vienyt hänet hänen syntymäpaikkaansa, jopa koko päivän kestävään uneen. Maalauksilla koristettu huone, jossa hän heräsi ja joka usein oli rappeutuneen palatsin nöyryytetty loistohuone, aloitti päiväunen; se jatkui, ja hän näki ikkunoiden edessä riippuvat syksyisen punaiset villiviinilehvät, oranssipuut halkeamia täynnä olevalla pengermällä ikkunan alla, munkki- ja talonpoikaisryhmiä pienellä kadulla palatsin edustalla, näki kurjuuden ja loiston painiskelevan keskenään joka haaralla mitä erilaisimmissa kohtauksissa ja loiston joutuvan, kohtalon ankaran välttämättömyyden pakosta, alakynteen. Sitte seurasi sokkelokujana kuljeksiminen autioissa käytävissä ja pylväsparvekkeilla, jolla välin perheen juhlasaattoa valmisteltiin alhaalla linnanpihalla, jossa palvelusväki järjesteli vaunuja ja matkatavaroita päivän matkaa varten. Tämän jälkeen tuli aamiainen toisessa maalauksin koristetussa, kosteuden tärvelemässä, aution avarassa salissa, ja sitte lähtö, joka aina oli epämiellyttävä hänelle, koska hänestä, ujosta ja arasta, tuntui, ettei hän ollut kyllin iso täyttääkseen paikkansa juhlamenoissa. Sillä silloin ilmestyi ensiksi pikalähetti (joka Marshalseassa olisi käynyt kunnioitetusta ulkomaalaisesta herrasmiehestä) ilmoittamaan, että kaikki oli kunnossa, sitten hänen isänsä kamaripalvelija kääri mahtavasti matkatakin herransa ylle, senjälkeen Fannyn kamarineito ja hänen oma kamarineitonsa (tämä oli hänellä raskaana taakkana — aluksi hän suorastaan itki, kun ei tiennyt mitä tehdä hänellä) astuivat palvelukseen, ja hänen veljensä palvelija täydensi herransa matkavarusteita; tämän jälkeen tarjosi isä käsivartensa mrs Generalille, setä tarjosi käsivartensa hänelle ja ravintolan isännän ja palvelijoiden saattamina purjehtivat he portaita alas. Siellä oli väkeä koolla katselemassa heidän sijoittumistaan vaunuihin, minkä he suorittivat ympärillä seisovien kumarrellessa ja kerjätessä, hevosten tanssiessa, piiskojen läiskiessä, humussa ja melussa; ja sitten he ajoivat hurjaa vauhtia kapeiden pahanhajuisten katujen läpi ja ponnahtivat ulos kaupungin portista.

Päivän epätodellisuuksia olivat edelleen: tiet, joiden varsilla punaiset viininlehvät olivat peninkulmamäärin kiertyneet puiden ympärille kuin seppeleiksi; oliivimetsiköt, vuorenrinteillä loistavat valkoiset kylät ja kaupungit, kauniit päältä päin, mutta peloittavat sisältä likaisuudessaan ja köyhyydessään; tien varsilla olevat ristit, syvät, siniset järvet, joita kaunistivat ihanat saaret ja joissa uiskenteli veneryhmiä kirkkaanvärisine telttoineen ja kauniin muotoisine purjeineen; mullaksi maatuvat isot rakennukset, riippuvat puutarhat, joissa rikkaruohot olivat kasvaneet niin voimakkaiksi, että olivat halkoilleet holvin ja murtaneet muurin; kivipengermien reunustamat kapeat kujat, joissa sisiliskot livahtelivat raosta rakoon; kerjäläiset, joita oli kaikkialla ja joka lajia: säälittäviä, maalauksellisia, nälkäisiä, hilpeitä, lapsia ja aikuisia. Usein tuntui hänestä, postitaloilla ja muissa pysähdyspaikoissa, että nämä kurjat olennot olivat päivän ainoat todellisuudet, ja monta kertaa, kun hän oli antanut heille kaikki tähän tarkoitukseen varaamansa rahat, saattoi hän istua kädet ristissä katsellen jotakin pikkuruista tyttöä, joka talutti harmaata isäänsä, ikäänkuin tämä näky olisi muistuttanut hänelle jotakin menneiltä ajoilta.

Sitten tuli taas paikkoja, joissa he saattoivat viipyä viikkomäärin; he asuivat silloin loistavissa huoneissa, pitivät juhlapäivällisiä joka päivä, ratsastelivat ihmeitten keskellä, kuljeksivat palatsien läpi peninkulmamäärin ja lepäilivät suurten kirkkojen hämärissä holveissa, joissa kulta- ja hopealamput tuikkivat pylväiden lomista ja holveista ja polvistuneita näkyi siellä täällä rippituolien luona ja kivilattialla; joissa suitsutuksen sumut tuoksuivat, joissa oli maalauksia, haaveellisia kuvia, koristeltuja alttareita, suunnattomat korkeudet ja välimatkat, johon kaikkeen valo lankesi pehmeänä ja hillittynä maalattujen ikkunoiden ja ovissa riippuvien raskaiden uutimien läpi. Näistä kaupungeista he taas jatkoivat matkaansa viinin ja oliivipuiden reunustamia teitä, kurjien kylien läpi, joissa jok'ikisen mökin likaisessa seinässä oli läpiä ja jok'ikisen ikkunan lasi tai paperi oli rikki, joissa ei näkynyt olevan mitään elämää ylläpitävää, ei mitään syötävää, ei mitään työtä, ei mitään kasvamassa, ei mitään toivoa, ei muuta kuin kuolema odottamassa.

Taasen he saapuivat kaupunkeihin, jotka olivat täynnä palatseja; niistä olivat varsinaiset asukkaat ajetut pois, ja ne oli sitten muutettu sotilasasunnoiksi; joukoittain toimettomia sotilaita loikoili loistohuoneiden ikkunoissa, heidän vaatteitaan ja varustuksiaan riippui kuivamassa marmoriparvekkeilla; heitä saattoi kuvitella suureksi rottalaumaksi, joka (onneksi) nakerteli linnansa tukipylväät rikki, niin että tämä ennen pitkää varmasti romahtaisi katuun ja toisten sotilaslaumojen, pappilaumojen, vakoilijalaumojen, näiden epäilyttävien ainesten niskaan, jotka joutivat häviämään.

Tällaisten näytelmien ja näkyjen ohi kulki perhesaattue Venetsiaan. Ja täällä se hajosi joksikin aikaa aikoen viipyä Venetsiassa muutamia kuukausia ja asuen eräässä palatsissa (se oli kuusi kertaa niin iso kuin koko Marshalsea) Grand Canalin varrella.

Täällä, jossa epätodellisuuden tunne kohosi huippuunsa, jossa kadut olivat lasketut vedellä eikä kivillä, jossa öin ja päivin vallitsevan kuolonhiljaisuuden katkaisi vain kirkonkellojen hillitty soiminen, veden solina ja gondolinkuljettajain huudot vesikatujen kulmissa, täällä Pikku Dorrit alkoi mietiskellä, tuntien itsensä tarpeettomaksi ja yksinäiseksi, koska hänen tehtävänsä nyt oli päättynyt. Perhe alkoi viettää iloista elämää, liikkui sinne ja liikkui tänne ja muutti yön päiväksi; mutta Pikku Dorrit, ollen liian ujo ja arka ottaakseen osaa heidän huvituksiinsa, pyysi vain saada olla yksin.

Toisinaan hän astui gondoliin, joita aina oli odottamassa sidottuina maalattuihin pylväisiin oven pielessä — kun hän vain pääsi painostavasta palvelijattarestaan, joka oli hänen käskijänsä ja ankara olikin— ja soudatti itseään kaikkialla ihmeellisessä kaupungissa. Vastaantulevien gondolien seurueet alkoivat kysellä toisiltaan, kuka tuo pieni yksinäinen tyttö oli, joka istui kädet yhteen liitettyinä veneessään, katsellen noin miettivänä ja ihmettelevänä ympärilleen. Milloinkaan ajattelematta, että kukaan katsoisi kannattavan tarkata häntä ja hänen tekojaan, hän kierteli tästä huolimatta kaupunkia hiljaisena, arkana, miettivänä.

Mutta hänen mielipaikkansa oli hänen huoneensa eteinen parveke kanavan yläpuolella; sen alla oli monta parveketta, mutta yllä ei yhtään.

Se oli vahvaa, ajan tummentamaa kiveä ja rakennettu villin haaveelliseen tyyliin, jonka aihe oli tuotu itämailta tänne villien haaveiden kokoelmaan; Pikku Dorrit oli todella pikkuinen nojautuessaan sen leveään, pielustettuun kaiteeseen ja katsellessaan ympärilleen. Koska tämä oli hänen mieluisin iltapaikkansa, alettiin häntä huomata täälläkin, ja monet silmät kohosivat gondoleista katsomaan häneen ja useat huomauttivat: »Tuossa on se pikkuinen englantilainen tyttö, joka aina on yksin.»

Nämä ihmiset eivät olleet todellisuutta pikkuiselle englantilaiselle tytölle; he olivat kaikki tuntemattomia hänelle. Hän katseli auringonlaskua, sen pitkiä punaisia, purppuraisia viiruja taivaan rannalla ja sen palavaa hehkua korkealla pilvissä, kuinka se paistoi rakennuksiin ja valaisi niin, että niiden vahvat muurit näyttivät läpikuultavilta ikäänkuin valo olisi tullut sisältäpäin. Hän katseli kuinka nämä ihanuudet sammuivat, sitten vilkaisi alhaalla liikkuvia mustia gondoleja, jotka kuljettivat ihmisiä soittajaisiin ja tanssiaisiin, ja loi viimein katseensa tuikkiviin tähtiin. Eivätkös tähdet paistaneet hänelle, kun hän kerran menneinä aikoina meni kutsuihin? Ihmeellistä nyt tässä ajatella tuota vanhaa porttia!

Hän muisteli sitä porttia ja itseään istumassa sen takana keskiyöllä tukien Maggyn päätä, muisteli tuon kaukaisen ajan muita paikkoja ja muita kohtauksia. Ja sitten hän kumartui parvekkeen kaiteen ylitse ja katseli vettä, ikäänkuin tämä kaikki olisi kätkeytynyt sen pinnan alle. Ja nyt hän seisoi ja katseli mietiskellen sen virtaamista, ikäänkuin hän täällä ihmeitten ja unelmain keskellä olisi odottanut sen juoksevan kuiviin ja näyttävän hänelle taas vankilan, hänet itsensä, entisen huoneen, sen entiset asukkaat ja entiset vierailijat: kaikki alati muistissa säilyviä todellisuuksia, jotka eivät milloinkaan muuttuneet.

NELJÄSKYMMENES LUKU

Kirje Pikku Dorritilta

Rakas mr Clennam.

Kirjoitan Teille täältä omasta huoneestani, Venetsiasta, otaksuen, että tahdotte mielellänne kuulla jotakin minusta. Mutta tiedän, ettette voi olla yhtä iloinen kuullessanne minusta kuin minä olen saadessani kirjoittaa Teille; sillä kaikki Teidän ympärillänne on sellaista, jollaisena olette tottunut näkemään sen, ettekä kaipaa mitään — ellette mahdollisesti minua, mikä kuitenkin voi sattua hyvin harvoin, vain lyhyeksi hetkeksi — jotavastoin minun elämässäni kaikki on vierasta ja minulla on paljon kaivattavaa.

Kun olimme Sveitsissä, mikä tuntuu tapahtuneen vuosia takaperin, vaikka siitä on vain muutama viikko, tapasin nuoren mrs Gowanin, joka oli vuoristoretkellä kuten mekin. Hän kertoi voivansa hyvin ja olevansa hyvin onnellinen. Hän pyytää minua sanomaan Teille, että hän kiittää Teitä sydämellisesti eikä milloinkaan unohda Teitä. Hän kohteli minua hyvin luottavaisesti, ja minä pidin hänestä heti ensi näkemältä. Mutta se ei ole ihmekään; kukapa voisi olla rakastamatta niin kaunista ja herttaista olentoa! En ihmettele, vaikka kuka hyvänsä rakastaisi häntä. En todellakaan.

Ettehän tule levottomaksi mrs Gowanin puolesta — sillä muistan sanoneenne, että otatte osaa hänen kohtaloonsa tosiystävänä — jos kerron Teille, että soisin hänen saaneen jonkun toisen, sopivamman miehen. Mr Gowan näyttää kyllä rakastavan häntä, ja hän rakastaa tietysti miestänsä, mutta mielestäni tämä ei ole kyllin vakava, en tarkoita tässä suhteessa, vaan muuten. En voinut olla ajattelematta, että jos olisin mrs Gowan (millainen muutos pitäisikään tapahtua, kuinka minun täytyisikään muuttua tullakseni hänen kaltaisekseen), tuntisin itseni yksinäiseksi ja hyljätyksi lujan ja luotettavan tuen puutteessa. Otaksuin hänen hiukan tuntevankin tällaista puutetta, miltei itse tietämättänsä. Mutta muistakaa, ettette tule levottomaksi tästä, sillä hän voi hyvin ja oli hyvin onnellinen, kuten hän sanoi. Ja hän oli hyvin kaunis.

Toivon tapaavani hänet taas pian, oikeastaan olen odottanut jo muutamia päiviä näkeväni hänet täällä. Koetan olla hänelle niin hyvänä ystävänä kuin suinkin Teidän tähtenne. Rakas mr Clennam, luulen Teidän hyvin vähän muistavan olleenne ystävällinen minulle, silloin kun minulla ei ollut ketään muuta ystävää (ei silti, että minulla nytkään on niitä, en ole hankkinut uusia ystäviä), mutta minä ajattelen sitä usein enkä voi milloinkaan unohtaa sitä.

Soisin tietäväni — mutta on parasta, ettei kukaan kirjoita minulle — kuinka mr ja mrs Plornish menestyvät liikkeessään, jonka rakas isäni osti heille, ja että vanha mr Nandy elää onnellisena heidän ja molempien lastenlastansa kanssa ja laulaa ainaisia laulujansa yhä uudelleen. En voi oikein pidättää kyyneleitäni ajatellessani Maggy-parkaani ja kuinka hän aluksi lienee kaivannut pikku äitiänsä, vaikka he kaikki kyllä ovat perin hyviä hänelle. Tahdotteko mennä hänen luoksensa ja kertoa rakkaalleni meidän välisenä salaisuutena, ettei hän ole voinut surra eroamme enemmän kuin minä? Ja tahdotteko sanoa heille kaikille, että ajattelen heitä joka päivä ja että aina ja kaikkialla pysyn heille uskollisena? Oi, jos tietäisitte kuinka uskollisena, niin säälisitte minua, koska olen näin kaukana ja näin ylhäinen.

Teitä varmaan ilahduttaa kuulla, että rakas isäni on hyvin terve, että kaikki nämä muutokset ovat tehneet hänelle erittäin hyvää ja että hän on aivan erilainen kuin siihen aikaan, jolloin kävitte häntä katsomassa. Setänikin on muuttunut parempaan päin, vaikkei hän ennen milloinkaan valittanut eikä nyt milloinkaan riemuitse. Fanny on hyvin miellyttävä, vilkas ja viisas. Hän on kuin luotu hienoksi naiseksi; hän on ihmeen helposti mukautunut uusiin oloihimme.

Tästä muistan, etten minä ole kyennyt siihen, ja toisinaan epäilen, tokko milloinkaan kykenenkään. Huomaan, etten voi oppia. Mrs General on aina meidän seurassamme, ja me puhumme ranskaa ja italiaa, ja hän näkee vaivaa kehittääkseen meitä monella tavalla. Kun sanon, että me puhumme ranskaa ja italiaa, tarkoitan, että he puhuvat. Sillä minä olen niin hidas, että tuskin ensinkään edistyn. Kohta kun alan suunnitella ja ajatella ja yrittää, kääntyvät kaikki suunnitelmani, ajatukseni ja yritykseni vanhoille laduilleen, ja minä alan huolehtia päivän menoista, rakkaasta isästäni, työstäni, kunnes sitten muistankin säpsähtäen, ettei sellaisia huolia enää olekaan, mikä taas on niin uutta ja uskomatonta, että joudun uudelleen hämilleni. En rohkenisi mainita tästä kenellekään muulle kuin Teille.

Samoin on laita näiden uusien maisemien ja ihmeellisten asioiden. Ne ovat hyvin kauniita, ne hämmästyttävät minua, mutta en voi kylliksi koota ajatuksiani — en ole kylliksi tuttava itseni kanssa, jos voitte ymmärtää mitä tarkoitan — voidakseni nauttia tästä kaikesta niinkuin pitäisi. Kaikki vanha, minkä tunsin ennen, sekaantuu niin omituisesti tähän uuteen.