Part 5

Henkilökohtaisesti oli mrs General, lukuunottaen myöskin hänen hameensa, jotka olivat tärkeänä tekijänä, arvokas, kunnioitusta herättävä, komea, kahiseva, juhlallisen pulska ja aina pystypäin, selkä suorana sopivaisuusvaljakon ohjaksissa. Hän saattoi nousta Alppien huipuille — oli tehnytkin niin — ja laskeutua Herkulaneumin syvyyksiin — oli tehnyt senkin — ainoankaan neulan tai poimun joutumatta epäjärjestykseen. Jos hänen kasvonsa ja hiuksensa näyttivät jotakuinkin jauhoisilta, ikäänkuin hän olisi asunut ylenmäärin hienossa myllyssä, johtui se paremminkin siitä, että hän oli läpeensä kalkkimaiden muodostuma, kuin siitä, että hän paranteli ihoaan orvokki-ihojauheella tai oli vanhuuttaan harmaantunut. Jos hänen silmänsä olivat ilmeettömät, johtui se arvattavasti siitä, että niillä ei ollut mitään ilmaistavaa. Jos hänellä oli vähäisen ryppyjä, johtui se siitä, ettei hänen sielunsa ollut painanut nimeänsä eikä muutakaan kirjoitusta hänen kasvoihinsa. Kylmä, vahankalpea, sammunut nainen, joka ei milloinkaan ollut erikoisesti levittänyt valoa ympärilleen.

Mrs Generalilla ei ollut mielipiteitä. Mielipiteiden muodostamisen estäminen kuului hänen menetelmäänsä hänen muovaillessaan sieluja. Hänellä oli pieni sielullinen ympyrärata raiteineen, kiskoineen, jossa hän kuljetteli muiden ihmisten mielipiteitä pienissä vaunuissa; nämä eivät milloinkaan saavuttaneet toisiansa eivätkä milloinkaan päässeet perille minnekään. Hänen sopivaisuusoppinsakaan ei voinut kieltää, että maailmassa oli paljon sopimatonta; mutta päästäkseen siitä, siirsi mrs General sen syrjään ja teeskenteli uskovansa, ettei sellaista ollut olemassakaan. Tässä ilmeni toinen puoli hänen menetelmässään — hän tunki kaikki vaikeudet kaappeihin, lukitsi nämä ja väitti, ettei vaikeuksia ollut olemassakaan. Tämä oli helpoin keino päästä niistä ja verrattomasti sopivin.

Mrs General ei tahtonut kuulla puhuttavan mistään järkyttävästä. Onnettomuuksia, kurjuutta, rikoksia ei milloinkaan saanut mainita hänelle. Mrs Generalin läheisyydessä, nukahtivat intohimot, ja veri muuttui maidoksi ja vedeksi. Sen vähän, mikä näiden poistojen jälkeen jäi maailmaan, katsoi mrs General tehtäväkseen kiilloittaa. Tässä muovailutoimintansa vaiheessa kastoi hän pienen pieniä siveltimiä suuren suuriin kiiltoöljypyttyihin ja siveli kulloinkin puheeksi tulevan esineen ja asian pinnan kiiltäväksi. Kuta enemmän halkeamia niissä oli, sitä enemmän mrs General kiilloitteli niitä.

Mrs Generalin ääni oli kiilloitettu, hän kosketuksensa oli kiilloitettu, hänen olemustaan ympäröivä ilmapiiri oli kiilloitettu. Mrs Generalin unet olisivat olleet kiilloitettuja — jos hän ylipäätänsä milloinkaan uneksi — hänen nukkuessaan nyt hyvän Sankt Bernhardin helmassa, keveiden lumihiutaleiden laskeutuessa tämän talon katolle.

YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU

Matkalla

Kirkas aamuaurinko huikaisi silmiä, lumisade oli tauonnut, sumut hälvenneet, vuori-ilma oli niin kirkasta ja keveätä, että tuntui sitä hengittäessä kuin olisi herännyt uuteen elämään. Tämä kuvitelma tuli vieläkin elävämmäksi sen kautta, että vuori näytti irtautuneen tukevasta perustastaan ja hohtavan valkoisena pilvirykelmänä uiskentelevan sinisen taivaan ja kaukana alhaalla olevan maan välillä.

Tummat täplät lumessa, jotka olivat kuin solmut ohuessa langassa ja alkoivat luostarin ovelta, kiemurrellen rinnettä alas, toistaiseksi erillisinä pätkinä, osoittivat, missä luostariveljet useassa eri paikassa loivat lunta teiltä ja poluilta. Oveneteinen lumi oli tallaamisesta jo taas sulanut sohjoksi. Muuleja taluteltiin kiireesti tallista, sidottiin muurirenkaisiin ja kuormitettiin; tiukuvyöt sidottiin kaulaan, kuormia korjailtiin ja kohenneltiin ja ratsastajain ja kuljettajain äänet kajahtelivat soinnukkaina. Muutamat aikaisemmat olivat jo lähteneet matkalle, ja sekä tasaisella harjulla, joka kulki luostarin läheisen tumman tunturijärven äyrästä pitkin, että eilisen nousutien rinteellä näkyi eteenpäin liikkuvia miehiä ja muuleja, jotka suunnattoman laajassa maisemassa kutistuivat pienen pienoisiksi; kirkas tiukujen helinä ja rattoisa puheen porina kantautui vielä luostarille saakka.

Edelliseniltaisessa ruokasalissa paistoi uusi takkavalkea, entisen keveälle tuhkalle viritetty, ja valaisi yksinkertaista aamiaista, johon sisältyi leipää, voita ja maitoa. Se valaisi myöskin Dorrit-perheen pikalähettiä, joka valmisteli herrasväkensä teetä mukana tuomastaan varastosta sekä järjesteli kaikenlaisia muita pikkuvarustuksia, joita oli täytynyt tuoda mukaan tänne kauhean epämukavuuden lieventämiseksi. Mr Gowan ja Blandois Pariisista olivat jo suurustaneet ja kävelivät edestakaisin järven rannalla, tupakoiden.

»Gowan, hm!» jupisi Tip, toisin sanoen Edward Dorrit, esquire, selaillen matkailijakirjaa, pikalähetin jätettyä heidät aamiaista syömään. »Gowan on siis narrin nimi, muuta en voi sanoa! Jos kannattaisi, niin kurittaisin häntä. Muttei kannata — onneksi hänelle. Kuinka hänen vaimonsa voi, Amy? Otaksun tietäväsi. Sinä tavallisesti tiedät sellaisia asioita.»

»Hän voi paremmin, Edward. Mutta he eivät lähde tänään.»

»Oho! Vai eivät lähde! Sekin on onneksi tuolle veitikalle», sanoi Tip; »muuten olisimme, hän ja minä, törmänneet yhteen».

»Heidän mielestänsä on parempi, että hän lepää täällä tänään eikä rasita ja uuvuta itseään ratsastamisella ennen huomista.»

»Samapa minulle. Mutta sinä puhut aivan kuin olisit hoitanut häntä. Ethän vain ole langennut (mrs General ei ole täällä) vanhoihin tapoihin, Amy?»

Hän teki kysymyksensä välinpitämättömästi vilkaisten miss Fannyyn ja isäänsä.

»Kävin vain hänen luonaan kysyäkseni, voinko auttaa häntä jollakin tavoin, Tip», vastasi Pikku Dorrit.

»Sinun ei pidä sanoa minua Tipiksi, Amy kulta», vastasi nuori herra rypistäen otsaansa, »sillä se on vanha tapa ja sellainen, josta sinun on luovuttava».

»En tahtonut sanoa niin. Unohdin. Se oli ennen niin luonnollista, että se nytkin tuntui oikealta sanalta.»

»Niin tietysti!» pisti miss Fanny väliin. »Luonnollista, oikea sana, ennen ja niin edelleen. Tyhmyyksiä, sinä pienokainen! Tiedän vallan hyvin, miksi tuo mrs Gowan on sinusta niin mielenkiintoinen. _Minua_ et voi pettää.»

»En yritäkään, Fanny. Älä ole vihainen.»

»Äh, vihainen!» Nuori neiti teki kiivaan liikkeen. »Minulla ei ole kärsivällisyyttä» (mikä oli totisen totta).

»Fanny, mitä sinä tarkoitat?» kysyi mr Dorrit kohottaen kulmakarvojaan. »Selitä.»

»Oh! Älä ole milläsikään, pappa», vastasi miss Fanny, »ei se mitään merkitse. Amy kyllä ymmärtää minut. Hän tuntee tämän mrs Gowanin tai tietää hänestä jotakin ennen eilispäivää, ja hän voi muitta mutkitta myöntää sen.»

»Lapseni», sanoi mr Dorrit kääntyen nuoremman tyttärensä puoleen, »onko sisarellasi aihetta tällaiseen — hm — omituiseen väitteeseen?»

»Vaikka olisi kuinka lempeä ja hiljainen», kiirehti miss Fanny vastaamaan ennen sisartaan, »niin ei kukaan kolealla vuorenhuipulla hiivi ihmisten huoneisiin istumaan heidän kanssansa, vilusta väristen, ellei ennestään tiedä heistä mitään. Ei ole vaikea arvata, kenen ystävä mrs Gowan on.»

»Kenenkä sitten?» kysyi isä.

»Oh, olen pahoillani», vastasi Fanny, joka oli kiihoittunut pitämään itseänsä pahoin kohdeltuna ja vääryyttä kärsivänä, kuten hän usein vaivautui tekemään, »mutta luulen hänen olevan sen vastenmielisen ja ikävän henkilön ystävän, hänen, joka oli tyystin vailla kaikkea hienotunteisuutta — vaikka me kokemustemme perusteella kuitenkin olisimme voineet odottaa häneltä sellaista — ja joka häpäisi meitä ja loukkasi tunteitamme julkisesti ja tahallaan siinä tilaisuudessa, josta sopimuksen mukaan emme enää tahdo lähemmin puhua».

»Amy, lapseni», sanoi mr Dorrit, lievittäen lempeätä ankaruuttansa arvokkaalla lempeydellä, »onko asia näin?»

Pikku Dorrit vastasi hiljaa, että niin oli.

»Niin se on!» huusi miss Fanny. »Tietysti. Mitäs minä sanoin! Ja nyt sanon kerta kaikkiaan» — tällä nuorella neidillä oli tapana sanoa sama asia kerta kaikkiaan joka päivä ja montakin kertaa päivässä — »että se on häpeällistä! Sanon kerta kaikkiaan, että siitä on tehtävä loppu! Eikö se riitä, että olemme kärsineet kaiken sen, josta ei kukaan muu kuin me tiedä mitään? Täytyykö meidän sallia, että hän, jonka pitäisi sääliä tunteitamme, heittää tämän kaiken vasten kasvojamme alituisesti ja järjestelmällisesti? Täytyykö meidän antautua tämän luonnottoman kohtelun alaisiksi joka hetki elämässämme? Eikö meidän milloinkaan sallita unohtaa? Sanon vielä kerran: se on inhoittavaa!»

»No niin, Amy», huomautti hänen veljensä pudistellen päätänsä, »tiedät, että olen puolellasi, kun vain voin, ja useimmissa tapauksissa voinkin. Mutta minun täytyy sanoa, että osoitat todella omituisella tavalla sisarellista rakkauttasi, kun pidät sen miehen puolta, joka on kohdellut minua niin vähän herrasmiehen tavoin kuin suinkin. Ja joka varmasti», lisäsi hän vakuuttavalla äänellä, »on halpamainen konna, muuten hän ei olisi voinut käyttäytyä sillä tavalla».

»Ja katsokaa nyt», huomautti miss Fanny, »mikä tästä on seurauksena! Voimmeko odottaa, että edes palvelusväkemme kunnioittaisi meitä? Ei ikinä. Meillä on kaksi kamarineitoa, papan kamaripalvelija, lakeija ja pikalähetti ja kaikenlaista muuta palvelusväkeä, ja kuitenkin yksi meistä juoksentelee vesilasi kädessä kaikkien nähden aivan kuin palvelustyttö. Vain poliisimies juoksisi samalla tavoin viemään vesipikarin kadulla pyörtyneelle kerjäläiselle kuin Amy eilen illalla tässä samassa huoneessa aivan silmiemme edessä!» vakuutteli miss Fanny.

»Siitä nyt en suuriakaan välitä», huomautti mr Edward, »mutta toisin on laita tuon Clennamin, joksi hän suvaitsee nimittää itseään».

»Hän kuuluu samaan juttuun», vastasi miss Fanny, »ja on yhtä maata. Hän tunkeutui ensin meidän luoksemme. Emme milloinkaan tarvinneet häntä. Minä puolestani näytin hänelle aina voivani varsin hyvin tulla toimeen ilman hänen seuraansa. Ja sitten hän otti ja loukkasi näin karkeasti tunteitamme, mitä hän ei olisi voinut tehdä eikä olisi tehnyt, ellei olisi nauttinut saadessaan paljastaa meidät; ja meidän pitäisi alentua tekemään palveluksia hänen ystävillensä! Enpä todellakaan ihmettele tuon mr Gowanin käytöstä sinua kohtaan. Mitäpä muuta saattoi odottaa, kun hän vahingoniloisena ajatteli entistä onnettomuuttamme ja ilkkui sitä!»

»Isä — Edward — ei, ei suinkaan!» torjui Pikku Dorrit. »Ei mr eikä mrs Gowan ole milloinkaan kuullut nimeämme mainittavankaan. He ovat olleet ja ovat edelleen aivan tietämättömiä vaiheistamme.»

»Sitä pahempi», vastasi Fanny, joka oli päättänyt olla myöntämättä minkäänlaista lievennystä, »sillä silloin sinulla ei ole _mitään_ puolustusta. Jos he olisivat tunteneet meidät, niin olisit voinut katsoa olevasi velvollinen suostuttelemaan heitä puolellemme. Se olisi ollut lapsellinen ja naurettava erehdys, mutta minä voin antaa erehdyksen anteeksi, jotavastoin en voi leppyä sille, joka tahallaan ja harkiten alentaa niitä, joiden pitäisi olla hänelle lähimpiä ja rakkaimpia. Ei. Sitä en voi suoda anteeksi. Se minun täytyy tuomita.»

»En ole milloinkaan tahallani loukannut sinua, Fanny», vakuutti hänen sisarensa, »vaikka olet näin kova minulle».

»Silloin sinun pitäisi olla varovaisempi, Amy», neuvoi toinen. »Jos sinulle sattuu tuollaista vahingossa, niin koeta olla varovaisempi. Jos minä olisin sattunut syntymään erikoisessa paikassa ja erikoisissa olosuhteissa, jotka olisivat tylsyttäneet sopivaisuusvaistoani, niin luulisin asiakseni joka askelella ajatella: 'Enhän nyt vain tietämättäni häpäise ketään läheistä ja rakasta omaista?' Näin kuvittelen, että _minä_ menettelisin, jos olisin siinä asemassa.»

Nyt sekaantui mr Dorrit asiaan, lopettaakseen arvovaltansa nojalla tämän kiusallisen keskustelun ja tehdäkseen viisautensa avulla siitä siveellisiä johtopäätöksiä.

»Rakkaani», sanoi hän nuoremmalle tyttärellensä. »Pyydän, ettet — hm — sano enää mitään. Sisaresi Fanny käyttää voimakasta kieltä, muttei aivan syyttä. Sinulla on nyt — hm — ylhäinen asema puolustettavana. Tämä asema ei ole vain sinun, vaan — hm — minunkin, jopa — hm — meidän kaikkien. Meidän, niin. Nyt on tärkeätä kaikille ylhäisessä asemassa oleville, mutta varsinkin meidän perheellemme syistä, joihin en — hm — nyt kalua kajota, on tärkeätä tehdä itsensä kunnioitetuksi. Täytyy tarkoin ottaa vaari itsestään saavuttaakseen ihmisten kunnioituksen. Jotta alempiarvoiset kunnioittaisivat meitä, on niitä — hm — pidettävä loitolla ja — hm — pakotettava alistumaan. Alistumaan. Sentähden on erittäin tärkeätä, että — hm — varomme joutumasta palvelusväkemme muistutusten ja ihmettelyn esineiksi antamalla heidän huomata, että joskus olemme eläneet ilman heidän palveluksiaan ja suorittaneet ne itse.»

»Niin, kukapa epäilisi sitä?» huusi miss Fanny. »Sehän on juuri pääasia.»

»Fanny», hillitsi isä häntä juhlallisesti. »Anna minun puhua, ystäväni. Mehän puhumme — hm — mr Clennamista. Saatan sanoa, Amy, etten tunne samaa — nimittäin kokonaan — hm —kokonaan —mr Clennamia kohtaan kuin — kuin sisaresi. Tyydyn pitämään sitä henkilöä — hm — yleensä — hyvinkasvatettuna miehenä. Hm. Hyvinkasvatettuna henkilönä. Myöskään en tahdo päättää, tunkeutuiko mr Clennam joskus — hm — minun seuraani. Hän tiesi, että ihmiset — hm — hakivat minun seuraani, ja hänen puolustuksenaan saattaa olla, että hän piti minua jonkinlaisena julkisena henkilönä. Mutta mr Clennamin ja minun vähäiseen tuttavuuteen — se oli hyvin vähäinen — liittyi — hm — asianhaaroja, joiden tähden», tässä mr Dorrit kävi erinomaisen juhlalliseksi ja mahtavaksi, »mr Clennam menettelisi kerrassaan epähienosti, jos yrittäisi näissä oloissa uudistaa tuttavuuttansa minun tai jonkun muun perheeni jäsenen kanssa. Jos mr Clennamilla on kylliksi hienotuntoisuutta älytäkseen tällaisen yrityksen sopimattomuuden, niin olen vastuunalaisena miehenä velvollinen — hm — mukautumaan hänen arkatuntoiseen menettelyynsä. Jos taas mr Clennam ei osoita omaavansa tällaista hienotunteisuutta, niin en voi — hm — hetkeäkään — hm — olla tekemisissä niin karkean luonteen kanssa. Joka tapauksessa on selvää, ettei mr Clennam voi tulla kysymykseenkään ja ettei meillä, ole mitään tekemistä hänen kanssansa eikä hänellä meidän kanssamme. Hm — mrs General.»

Tulemalla huoneeseen ja istuutumalla paikalleen aamiaispöytään lopetti mainittu rouva keskustelun. Kohta senjälkeen ilmoitti pikalähetti, että kamaripalvelija, lakeija, molemmat kamarineidot ja neljä opasta sekä neljätoista muulia olivat valmiit lähtöön, ja sitten aamiaisseurue lähti luostarin ovelle yhtyäkseen ratsastusjoukkoon.

Mr Gowan seisoi edempänä sikaareineen ja piirustuskynineen, mutta mr Blandois tuli paikalle osoittamaan kohteliaisuuttaan naisille. Hänen nostaessaan keikarimaisesti lerppahattuansa Pikku Dorritille, ajatteli tämä, että hän siinä seistessään, mustaihoisena, vaippa hartioillaan, oli vieläkin peloittavamman näköinen kuin edellisenä iltana takkavalkean valossa. Mutta koska sekä hänen isänsä että sisarensa jotensakin armollisesti suhtautuivat hänen kohteliaisuuteensa, koetti Amykin välttää näyttämästä epäluuloaan häntä kohtaan, jottei se osoittautuisi uudeksi, hänen vankilasyntyperästään johtuvaksi kompastukseksi.

Kuitenkin, kun he kaarrellen ja kiemurrellen laskeutuivat epätasaista polkua alas, katsoi hän, luostarin vielä ollessa näkyvissä, monta kertaa taaksensa ja erotti mr Blandoisin aina seisomassa ulkonevalla kallionkielekkeellä, katsellen heidän jälkeensä, taustanaan luostarin piipuista kultaisena sumuna suoraan ja korkealle kohoava savu. Kauan senjälkeen, kun hän erottui vain mustana pilkkuna lumessa, oli Amy näkevinään hänen hymynsä, hänen kotkannenänsä ja silmät, jotka olivat liian lähellä sitä. Ja vielä senkin jälkeen kun luostari oli kadonnut näkyvistä ja keveät aamuhattarat verhosivat sen alapuolella olevan solan, tuntuivat tienvartiset aavemaiset luurankokäsivarret viittaavan ylös häneen.

Petollisempana kuin lumi, kenties kylmempänä ja vaikeammin sulavana häipyi Pariisin Blandois vähitellen hänen mielestänsä heidän saavuttuaan lauhkeampiin seutuihin. Taasen paistoi aurinko lämpimästi, taas oli jäätiköistä ja lumiluolista sulanut, rinnettä alas virtaava vesi virkistävää juoda, taasen saapuivat he sveitsiläiselle maisemalle ominaisiin kuusikkoihin, kivikkoisille vuoripuroille, vihreille rinteille, vehmaisiin laaksoihin ja puusta rakennetuille paimenmajoille, joita ympäröivät korkeat kiemurtelevat aitaukset. Toisinaan laajeni tie, niin että hän saattoi ratsastaa rinnan isänsä kanssa. Ja silloin Amylla oli riittävästi iloa katsellessaan isää hänen ratsastaessaan siinä puettuna turkiksiin ja verkaan, rikkaana, vapaana, lukuisan palvelusväen ympäröimänä, katseen harhaillessa maiseman ihanuuksissa, minkään kurjan muurin estämättä ja pienentämättä näköalaa ja luomatta varjoansa häneen.

Hänen setänsä oli vapautunut menneen ajan varjoista sen verran, että käytti niitä vaatteita, joita hänelle annettiin, suoritti muutamia perheen arvon vaatimia pesuja ja meni minne hänet vietiin, osoittaen eräänlaista kärsivällistä, eläimellistä mielihyvää, joka näytti todistavan, että ilma ja vaihtelu tekivät hänelle hyvää. Kaikissa muissa suhteissa paitsi yhdessä hän oli aivan vailla omaa valoa, loistaen vain veljestä heijastuvalla. Hänen veljensä suurellisuus, rikkaus, vapaus ja ylhäisyys ilahduttivat hänen mieltänsä aivan epäitsekkäistä syistä. Vähäpuheinen ja arka kun oli, ei hän tuntenut mitään puhumisen tarvetta saadessaan kuulla veljensä puhuvan; eikä pyytänyt palvelijoiden apua, vaan nämä saivat kokonaan omistautua veljen palvelemiseen. Ainoa huomattava, hänestä itsestään lähtenyt muutos oli hänen muuttunut käytöksensä nuorempaa veljentytärtä kohtaan. Joka päivä kehittyi se yhä ilmeisemmäksi kunnioitukseksi, jollaista vanhuus harvoin osoittaa nuoruudelle ja vielä harvemmin, se on huomattava, niin auliisti ja mielellään kuin hän osoitti. Niissä tilaisuuksissa, jolloin miss Fanny selitti kerta kaikkiaan, käytti hän aina ensimmäistä tilaisuutta paljastaakseen harmaan päänsä nuoremmalle veljentyttärelleen ja auttaakseen hänet muulinselkään tai saattaakseen hänet vaunuille tai osoittaakseen hänelle jollakin muulla tavoin huomaavaisuutta erinomaisen kunnioittavasti. Eikä se kuitenkaan koskaan näyttänyt aiheettomalta tai väkinäiseltä, vaan tapahtui aina sydämellisesti, yksinkertaisesti, välittömästi ja vilpittömästi. Samoin ei hän milloinkaan, veljensä pyynnöstäkään, sallinut tarjottavan itselleen mitään ennen veljentytärtä eikä suostunut missään suhteessa olemaan etusijassa hänen rinnallaan. Niin ankarasti vaati hän kunnioitusta veljentyttärellensä, että hän tällä samalla matkalla Ison Sankt Bernhardin luostarista suuttui äkkiä ja vimmatusti lakeijaan, joka seisten lähellä, neidin astuessa muulin selästä, ei huomannut pidellä hänen jalustintaan, ja hän hämmästytti sanomattomasti koko seuraa syyttämällä häntä neidille annetusta kovasuisesta muulista ja työntämällä hänet oman ratsunsa edellä erääseen nurkkaukseen ja uhkaamalla tallauttaa hänet kuoliaaksi.

He olivat hienoa seuraa, ja majatalojen isännät melkein jumaloivat heitä. Minne ikinä he tulivat kulki heidän tärkeytensä heidän edellään pikalähetin mukana, joka ratsasti edellä katsomassa, että loistohuoneet olivat kunnossa. Hän oli perhesaaton airuena. Sitten tulivat isot matkavaunut, joiden sisässä istuivat mr Dorrit, miss Dorrit, miss Amy Dorrit ja mrs General; ulkopuolella muutamat palvelijat sekä (kauniilla säällä) Edward Dorrit, esquire, jota varten ajoistuin oli varattu. Sitten tulivat vaunut, joissa istui Frederick Dorrit, esquire; siinä oli myöskin tyhjä paikka varattu Edward Dorritille rumalla säällä. Sitten tulivat kuormavaunut, jotka kuljettivat muuta palvelusväkeä, raskaita matkatavaroita sekä niin paljon kuin niissä pysyi edellä ajavien ajopelien roiskiman rapakkoa ja tupruttamaa tomua.

Nämä ajopelit kaunistivat Martignyn hotellin pihaa perheen palattua vuorimatkaltaan. Muitakin ajoneuvoja oli siellä (paljon väkeä kun oli liikkeellä), alkaen paikatusta italialaisesta vetturasta — se oli kuin englantilainen markkinakeinu asetettuna pyörälliselle tarjottimelle, päällä toinen, pyörätön puutarjotin — komeihin englantilaisiin vaunuihin saakka. Mutta siellä oli muitakin hotellin kaunistuksia, joita mr Dorrit ei ollut tilannut. Kaksi vierasta matkustajaa koristi erästä hänen huonettansa.

Pihassa seisoi isäntä hattu kädessä ja vannoi pikalähetille olevansa murtunut, masentunut, syvästi onneton, kurjin ja surkein elukka, maailman suurin pöllöpää, Hänen ei olisi ikinä pitänyt myöntyä siihen, mutta tämä erittäin hieno rouva oli niin hartaasti pyytänyt häntä suostumaan siihen, että he saisivat käyttää tätä huonetta ruokailuhuoneena, vain lyhyen puolen tunnin ajan, niin että hän oli taipunut. Lyhyt puolituntinen oli kulunut, rouva ja herra söivät vielä hiukkasen jälkiruokaa ja joivat puolikuppista kahvia, lasku oli maksettu, hevoset oli tilattu, he lähtisivät heti paikalla, mutta onneton kohtalo ja taivaan kirous järjesti niin, etteivät he olleet juuri vielä lähteneet.

Mr Dorritin suuttumus oli rajaton hänen kääntyessään portaiden juurella, kuunneltuaan tätä puolustuspuhetta. Hän tunsi, että perheen arvoa vastaan oli tehty murhayritys. Hän oli äärettömän arka arvostaan. Hän saattoi keksiä hyökkäysyrityksen sitä vastaan, ennenkuin kenelläkään muulla oli aavistusta siitä. Hänen elämänsä oli yhtä tuskaa ja pelkoa, sillä hän oli tuntevinaan kuinka hienot leikkausveitset lakkaamatta kaivelivat hänen arvoaan.

»Onko se mahdollista, sir», kysyi mr Dorrit kovasti punastuen, »että olette — hm — rohjennut antaa huoneeni jonkun muun henkilön käytettäväksi?»

Anteeksi tuhansin kerroin! Isännän suuri onnettomuus oli, että tämä ylen hieno rouva sai hänet houkutelluksi siihen. Hän rukoili, ettei monseigneur vihastuisi. Hän pyysi monseigneuriä olemaan armollinen. Jos monseigneur suvaitsisi olla niin erinomaisen hyvä ja käyttää toista hänelle erikoisesti varattua salia vain viiden minuutin ajan, niin kaikki kävisi hyvin.

»En, sir», vastasi mr Dorrit. »En käytä teidän salejanne. Lähden talostanne syömättä ja juomatta ja astumatta jalallani siihen. Kuinka uskallatte menetellä tällä tavalla? Kuka minä olen — hm — koska erotatte minut näin muista herrasmiehistä?»

Voi! Isäntä haastoi taivaat todistamaan, että monseigneur oli armollisin koko ylhäisön joukossa, etevin, arvokkain, kunnioitetuin. Jos hän erotti monseigneurin muista, tapahtui se vain siksi, että hän oli huomattavampi, rakastetumpi, anteliaampi ja kunnioitetumpi kuin muut.

»Älkää tulko sanomaan minulle mitään sellaista, sir», vastasi mr Dorrit vihanvimmoissaan. »Te olette loukannut minua. Olette häväissyt minua. Kuinka rohkenette? Selittäkää.»

Ah, vanhurskas taivas, kuinka hän saattoi selittää, kun ei ollut mitään selitettävää; hän saattoi vain pyytää anteeksi ja luottaa monseigneurin tunnettuun jalomielisyyteen.

»Minä sanon teille, sir», ja mr Dorrit läähätti kiukusta, »että te teette — hm — eron minun ja muiden herrasmiesten välillä; että kohtelette minua toisin kuin muita rikkaita ja arvokkaita henkilöitä. Minä kysyn teiltä minkätähden? Tahdon tietää, kenenkä — hm — luvalla — hm — millä oikeudella. Vastatkaa, sir. Selittäkää. Vastatkaa, miksi.»

Sallittakoon isännän nöyrimmästi huomauttaa monsieur pikalähetille, että monseigneur, joka muuten oli niin armollinen, nyt vihastui aivan syyttä. Ei ollut olemassa mitään »miksi». Monsieur pikalähetti suvaitsisi ehkä selittää monseigneurille, että tämä erehtyi epäillessään tässä olevan jotakin muuta paitsi sitä, mitä hänen nöyrällä palvelijallansa jo oli ollut kunnia esittää. Tämä erittäin hieno rouva —

»Vaiti!» huusi mr Dorrit. »Pitäkää suunne! En tahdo kuulla enää tuosta erittäin hienosta rouvasta; en tahdo kuulla enää mitään. Katsokaa tätä perhettä — minun perhettäni — se on hienompi kuin mitkään hienot rouvat. Te olette kohdellut tätä perhettä loukkaavasti, olette häväissyt sitä. Minä voin teidät tuhota. Hm — valjastakaa hevoset, pankaa tavarat kokoon, en astu enää jalallanikaan tämän miehen taloon.»