Part 4

»Ettekö tiedä», kysyi hän kylmästi pöydän poikki toveriltaan, »ettei kenelläkään muulla kuin salakuljettajilla ole talvella minkäänlaista asiaa tänne?»

»Totta vie! En, sitä en ole milloinkaan kuullut.»

»Niin se on. Ja koska he hyvin tuntevat ilmojen merkit, eivät he hanki työtä koirille — ne ovatkin kuolemaisillaan sukupuuttoon — vaikka tämä majatalo onkin heille sopivalla paikalla. Perheensä nuoren väen he kuuluvat tavallisesti jättävän kotiin. Mutta tämä on suuri ajatus!» huudahti taiteilija, odottamatta innostuen. »Se on ylevä ajatus! Se on maailman hienoimpia ajatuksia ja voi saada ihmisen vuodattamaan kyyneleitä, kautta Jupiterin!» Sitten kävi hän erittäin tyynesti vasikanpaistinsa kimppuun.

Hänen puheensa oli pohjaltaan niin pilkallisen ristiriitaista, että se särähti ilkeästi kuulijan korvaan, vaikka puhujan käytös oli hienostunutta ja ulkomuoto hauska ja vaikka hän niin taitavan huomaamattomasti sivuutti sen ivallisen puolen, että henkilön, joka ei täydellisesti taitanut englanninkieltä, oli mahdoton ymmärtää sitä ja ymmärtäessäänkään suuttua siitä: niin huolettomasti ja rauhallisesti se lausuttiin. Lopetettuaan paistinsa yleisen hiljaisuuden vallitessa, kääntyi puhuja taas ystävänsä puoleen.

»Katsokaa», sanoi hän äskeiseen tapaansa, »tätä herrasmiestä isäntäämme, joka ei vielä ole elämänsä kukkulalla ja joka näin arvokkaasti ja kohteliaan ystävällisesti ja vaatimattomasti isännöi pöydässämme! Käytös kuin kruunupäisellä! Aterioikaa Lontoon loordimayorin kanssa (jos voitte saada kutsun) ja vertailkaa. Tämä ystävämme, jolla on hienoimmat kasvot, mitä milloinkaan olen nähnyt, piirteiltään täydelliset, luopuu työteliäästä elämästään ja tulee tänne ylös, en tiedä monenko jalan korkeuteen vedenpinnasta laskien, ilman muuta tarkoitusta (paitsi nauttiakseen, toivoakseni, luostarin mainiosta ruokasalista) kuin pitääkseen majataloa meidän kaltaisillemme toimettomille köyhille raukoille ja esittääkseen laskun omalletunnollemme. Eikö se ole kaunis uhraus! Mikä voisi olla liikuttavampaa! Pitäisikö meidän halveksia tätä paikkaa siksi, etteivät sen puupulloja kaulassaan kantavat viisaat koirat kahdeksaan, yhdeksään kuukauteen pelasta ketään mielenkiintoiselta näyttävää matkamiestä. Eihän toki! Siunattu paikka tämä on! Suurenmoinen, kunniakas paikka!»

Harmaatukkaisen herran, etevimmän seuran päämiehen rinta oli jo kohonnut ikäänkuin hän ei suinkaan olisi ollut suostuvainen laskettavaasi köyhien raukkojen joukkoon. Tuskin oli taiteilija vaiennut, kun hän itse alkoi puhua erinomaisen arvokkaasti, ikäänkuin hän tuntisi asiakseen esiintyä ensimmäisenä joka paikassa ja nyt olisi hetkeksi laiminlyönyt velvollisuutensa.

Painavasti lausui hän mielipiteenään isännälle, että tämän elämä täällä talvisin mahtoi olla kovin autiota ja yksinäistä.

Isäntä myönsi monsieurille, että se kyllä oli hiukan yksitoikkoista. Ilma oli pitemmän aikaa vaikeata hengittää, pakkanen oli ankara. Vaadittiin nuoruutta ja voimaa sen kestämiseen. Mutta kun oli sitä ja taivaan siunausta —

Niin, aivan niin. »Mutta teljettynä oleminen», sanoi harmaatukkainen herrasmies.

Sattui monena päivänä pahallakin säällä, että oli mahdollista liikkua ulkona. Heillä oli tapana luoda pieni polku lumeen ja kävellä siinä.

»Mutta tila», intti harmaatukkainen herra. »Se on kovin pieni, kovin — hm — rajoitettu.»

Monsieur ehkä suvaitsi muistaa, että vuoristossa oli turvapaikkoja, joissa oli käytävä ja joihin myös oli luotava tie.

Monsieur yhä väitti, että tila oli — hm — kovin — hm — ahdas ja rajoitettu.- Ja enemmänkin vielä: elämä oli aina yhtä ja samaa, yhtä ja samaa.

Puolustelevasti hymyillen nousi isäntä hiljaisesta pöydästä ja kohautti hiljaisesti hartioitaan. Se oli totta, vastasi hän, mutta sallittakoon hänen huomauttaa, että melkein kaikkia asioita saattoi katsoa eri puolilta. Monsieur ja hän katsoivat heidän poloista elämäänsä täällä eri näkökannoilta. Monsieur ei ollut tottunut rajoitukseen.

»Minä — hm — niin, aivan oikein», vastasi harmaatukkainen herra. Tämä perustelu näytti kerrassaan järkyttävän häntä.

Monsieur, englantilainen matkailija, joka saattoi matkustaa mukavasti, jolla varmaankin oli rikkautta, ajoneuvoja, palvelijoita —

»Tietysti, tietysti! Epäilemättä», myönsi herrasmies.

Monsieur ei helposti voinut asettua sellaisen henkilön asemaan, jolla ei ollut mahdollisuutta päättää: huomenna menen sinne ja ylihuomenna sinne; nyt nousen tuon aidan yli ja nyt laajennan noita rajoja. Monsieur ei kenties voinut ymmärtää, kuinka luonto mukautuu tällaiseen välttämättömyyden pakosta.

»Se on totta», vastasi monsieur. »Älkäämme — hm — enää puhuko tästä. Olette — hm — aivan oikeassa, epäilemättä. Jättäkäämme tämä asia sikseen.»

Ateria oli päättynyt, ja hän veti puhuessaan tuolinsa pöydän äärestä ja meni entiselle paikalleen tulen eteen. Koska pöydässä melkein joka paikassa oli hyvin kylmä, siirtyivät muutkin vieraat tulen ääreen aikoen perinpohjin lämmitellä itseään ennenkuin menisivät levolle. Isäntä, pöydästä noustaessa, kumarsi kaikille, toivottaen hyvää yötä, ja vetäytyi pois. Mutta ensin kysyi mielistelevä matkustaja häneltä, voisivatko he saada kuumennettua viiniä; isännän vastattua myöntävästi ja lähetettyä sitä kohta senjälkeen sisään, otti tämä matkustaja, istuen ryhmän keskellä ja parhaassa paahteessa, tehtäväkseen tarjoilla sitä muille.

Tällöin nuorempi nuorista neideistä, joka oli istunut hiljaisena pimeässä nurkassaan (takkavalkea oli synkän huoneen päävalaistuksena, sillä lamppu paloi himmeänä ja savuavana) ja tarkkaan kuunnellut, mitä poissaolevasta nuoresta rouvasta sanottiin, hiipi ulos. Hiljaa suljettuaan oven hän oli kahden vaiheilla minne kääntyä, mutta hetken epäröityään kaikuvissa käytävissä ja sokkeloisilla teillä hän saapui eräässä pääkäytävän mutkassa olevaan huoneeseen, jossa palvelijat olivat illallisella. Heiltä hän sai lampun ja ohjauksen nuoren rouvan huoneeseen.

Se oli yläkerrassa, jonne johtivat leveät portaat. Siellä täällä oli valkoisessa, autiossa seinässä rautaristikko, ja kulkiessaan niiden ohi hän ajatteli, että paikka muistutti vankilaa. Rouvan huoneeseen tahi koppiin johtava kaariovi oli raollaan. Naputettuaan pari kolme kertaa saamatta vastausta, hän työnsi sen hiljaa auki ja katsoi sisään.

Nuori rouva makasi silmät ummessa vuoteellaan, verhona huopia ja peittoja, joihin hänet oli kylmän varalta kääritty, kun hän oli vironnut taintumuksestaan. Himmeä lamppu syvässä ikkunakomerossa ei kyennyt valaisemaan holvikattoista huonetta. Vierailija astui arasti vuoteen ääreen ja kysyi hiljaa kuiskaten: »Voitteko paremmin?»

Rouva oli nukahtanut, ja kuiskaus oli liian hiljainen herättääkseen häntä. Vierailija jäi seisomaan ihan hiljaa ja katseli häntä tarkkaavasti.

»Hän on hyvin kaunis», sanoi hän itsekseen. »En ole milloinkaan nähnyt näin kauniita kasvoja. Oi kuinka erilaiset kuin minun!»

Oli omituista sanoa niin, mutta sillä oli jokin salainen merkitys, sillä hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.

»Olen varmaan oikeassa. Tiedän, että juuri tästä nuoresta naisesta hän puhui silloin illalla. Voin helposti erehtyä muussa, mutten tässä, en tässä.»

Rauhallisesti ja hellävaroen pyyhkäisi hän irtonaisen kiharan nukkujan poskelta ja kosketti sitte hänen kättänsä, joka lepäsi peitolla.

»Katselen mielelläni häntä», kuiskasi hän itsekseen. »Tahtoisin mielelläni tietää, mikä on niin miellyttänyt _häntä_.»

Hän ei ehtinyt vetää pois kättään, ennenkuin nukkuja avasi silmänsä ja säpsähti.

»Pyydän, älkää pelästykö. Olen vain yksi matkailijoista tuolta alhaalta. Tulin kysymään, voitteko paremmin ja voisinko tehdä jotakin hyväksenne.»

»Luulen, että olette jo ollut niin ystävällinen, että lähetitte palvelijanne avukseni?»

»En minä, sisareni se oli. Voitteko paremmin?»

»Paljon paremmin. Se oli vain mitätön ruhjevamma; sitä on hyvin hoidettu, se on melkein parantunut jo. Pyörryin siitä. Siihen oli aikaisemmin koskenut, ja viimein kipu valtasi minut ja menin tainnoksiin.»

»Saanko jäädä luoksenne, siksi kun joku tulee? Olisiko se teille mieleen?»

»Olisi kyllä, täällä on niin yksinäistä, mutta pelkään, että teitä palelee täällä.»

»En välitä kylmästä. En ole niin heikko kuin miltä näytän.» Hän nosti kiireesti toisen kahdesta kömpelöstä tuolista vuoteen ääreen ja istui. Nuori rouva riisui samalla matkavaipan päältään ja kääri sen hänen ympärilleen, niin että hänen käsivartensa tuli levänneeksi vierailijan olkapäällä.

»Te muistutatte niin kilttiä hoitajaa», sanoi nuori rouva hymyillen hänelle, »että näyttää siltä kuin olisitte tullut kotoani».

»Olen hyvin iloinen siitä.»

»Uneksin juuri ennen heräämistäni kodista. Vanhasta kodista, tarkoitan, ennenkuin menin naimisiin.»

»Ja ennenkuin olitte näin kaukana sieltä.»

»Olen ollut paljoa kauempanakin siitä; mutta silloin toin aina parhaan osan mukanani enkä kaivannut mitään. Tunsin itseni yksinäiseksi nukahtaessani äsken ja kaipasin sitä hiukan ja sentähden vaelsin sinne unissani.»

Hänen äänessään oli surumielistä hellyyttä ja kaipausta, joka pidätti toista katsomasta häneen juuri sillä hetkellä.

»Omituinen sattuma vie meidät viimein yhteen tämän vaipan alle, jonka kääritte ympärilleni», sanoi vierailija hetken äänettömyyden jälkeen, »sillä tiedättekö, olen etsinyt teitä jonkun aikaa».

»Etsinyt minua?»

»Minulla on täällä pieni kirje, joka minun piti antaa teille tavattuani teidät. Tässä se on. Ellen suuresti erehdy, on se osoitettu teille. Eikö olekin?»

Nuori rouva otti sen, vastasi myöntäen ja luki. Hänen vierailijansa katseli häntä hänen lukiessaan. Hän punastui hiukan painaessaan huulensa vieraansa poskelle ja puristaessaan hänen kättänsä.

»Se nuori rakas ystävätär, jonka hän tässä esittää minulle, saattaa joskus olla minulle lohdutuksena, sanoo hän. Hän on todella ollut minulle lohdutuksena jo ensi kertaa tavatessamme.»

»Kenties ette», kysyi vierailija empien, »kenties ette tunne tarinaani? Ehkei hän milloinkaan kertonut teille tarinaani?»

»Ei.»

»Oi niin, kuinkapa hän olisi kertonut sitä! Minulla on tuskin itselläni oikeutta kertoa sitä, koska minua on pyydetty olemaan vaiti. Ei siinä ole paljoa kerrottavaa, mutta se ehkä selittäisi syyn, miksi pyydän teitä olemaan mainitsematta tuosta kirjeestä. Huomasitte ehkä omaiseni? Muutamat heistä — sanon tämän vain teille — ovat hiukan ylpeitä, hiukan ennakkoluuloisia.»

»Ottakaa se takaisin taas», pyysi toinen, »ja silloin on varmaa, ettei mieheni saa nähdä sitä. Hän voisi muuten nähdä sen ja puhua siitä jolloinkin. Pankaa se varmuuden vuoksi poveenne.»

Näin tehtiinkin, erittäin huolellisesti. Hänen pieni hieno kätensä lepäsi vielä kirjeen päällä, kun he kuulivat jonkun liikkuvan käytävässä ulkopuolella.

»Lupasin», sanoi vierailija nousten ylös, »kirjoittaa hänelle tavattuani teidät (täytyihän meidän jolloinkin tavata, ennemmin tai myöhemmin) ja kertoa, voitteko hyvin ja oletteko onnellinen. Parasta kai on, että sanon teidän voivan hyvin ja olevan onnellisen?»

»Niin, niin, niin! Sanokaa, että voin erittäin hyvin ja olen hyvin onnellinen. Ja että kiitän häntä sydämellisesti enkä milloinkaan unohda häntä.»

»Tapaan teidät huomenna. Ja senjälkeen olen varma, että tapaamme taas pian! Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä. Kiitos, kiitos. Hyvää yötä, rakkaani.»

Molemmat olivat hämillään ja hädissään sanoessaan hyvää yötä ja vieraan rientäessä ovesta ulos. Tämä oli odottanut tapaavansa nuoren rouvan miehen ovessa; mutta käytävässä liikkuva henkilö ei ollutkaan hän, vaan se matkailija, joka oli pyyhkinyt viinipisarat viiksistään leipäpalalla. Kun hän kuuli askeleita takanaan, kääntyi hän — sillä hän kulki pimeässä.

Hänen ylenmääräinen kohteliaisuutensa ei voinut sallia nuoren neidin itse kantaa lamppuansa ja yksin mennä alas. Hän otti siis lampun, piteli sitä niin, että se parhaiten valaisi kiviportaiden askelmia, ja saattoi neidin koko matkan ruokailuhuoneeseen saakka. Nuori neiti sai vaivoin salatuksi, kuinka häntä värisytti ja vapisutti, sillä tämän matkustajan ulkomuoto oli hänestä erikoisen vastenmielinen. Hän oli istunut syrjäisessä nurkassaan ennen illallista ja kuvitellut, millaista osaa tuo mies olisi voinut näytellä hänen kokemuspiirinsä paikoissa ja tilaisuuksissa, kunnes oli tuntenut sellaista vastenmielisyyttä, että se miltei läheni kammoa.

Hän saattoi neitiä hymyilevän kohteliaana, saattoi hänet sisään ja istuutui entiselle paikallensa, parhaalle paikalle, takan ääreen. Siellä, jo alenevan takkaloimun lepattavassa valossa istui hän hämärässä huoneessa, sääret ojennettuina lämpiämään ja juoden kuumaa viiniä pohjasakkoja myöten, oudon varjonsa liikkuessa edestakasin seinällä ja katossa.

Väsynyt seura oli hajonnut, ja kaikki muut olivat menneet, paitsi nuoren neidin isä, joka torkkui tuolissaan takan ääressä. Matkustaja oli vaivautunut pitkän matkan taakse yläkertaan makuuhuoneeseensa noutamaan viinapullonsa. Hän puhui siitä kaataessaan sen sisällön jäljellä olevan viinin sekaan ja joi sitä entistä suuremmalla mielihyvällä.

»Saanko kysyä, sir, oletteko matkalla Italiaan?»

Harmaatukkainen herrasmies nousi ja valmistautui lähtemään. Hän vastasi myöntäen.

»Minä myös!» ilmoitti matkustaja. »Toivon saavani kunnian tervehtiä teitä kauniimmassa ympäristössä ja suopeammissa oloissa kuin täällä synkässä vuoristossa.»

Herrasmies kumarsi, kaukaa kyllä, ja kiitti.

»Me köyhät herrasmiehet, sir», sanoi matkustaja pyyhkäisten kädellään viiksiään, jotka hän oli kastanut viinansekaiseen viiniinsä, »me köyhät herrasmiehet emme matkusta prinssien tavoin, mutta hienot tavat ja kohteliaisuus merkitsevät meille paljon. Terveydeksenne, sir!»

»Sir, kiitän teitä.»

»Ylhäisen perheenne, kauniiden neitien, teidän tytärtenne terveydeksi!»

»Sir, kiitän teitä vielä. Toivotan teille hyvää yötä. Rakkaani, ovatko meidän — hm — palvelijamme paikoillaan?»

»Kyllä, isä.»

»Sallikaa minun!» sanoi matkustaja ja nousi pitelemään ovea auki vanhan herran astuessa huoneen poikki tyttärensä käsi kainalossaan. »Rauhallista lepoa. Toivon saavani ilon tavata taas. Näkemiin huomiseen!»

Hänen suudellessaan kättään siroimpaan tapaansa ja makeimmin hymyillen, vetäytyi nuori neiti lähemmäksi isäänsä, peläten ohikulkiessaan koskettavansa häneen.

»Hyh!» sanoi mielistelevä matkustaja, jonka käytöksestä sirous ja äänestä makeus hävisi hänen jäädessään yksin. »Jos kaikki muut menevät levolle, niin täytyy minunkin mennä. Hitonmoinen kiire heillä on. Luulisi yön tulevan kyllin pitkäksi tässä jäisessä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, vaikka menisi levolle paria tuntia myöhemminkin.»

Taivuttaen päätänsä taaksepäin tyhjentäessään lasiansa vilkaisi hän matkustajakirjaan, joka oli pianolla avonaisena, mustetta ja kyniä vieressä, ikäänkuin seniltaiset nimet olisi merkitty siihen hänen poissa ollessaan. Hän otti sen käteensä ja luki seuraavaa:

William Dorrit, esquire Frederick Dorrit, esquire Edward Dorrit, esquire Miss Dorrit Miss Amy Dorrit Mrs General seurueineen Ranskasta Italiaan.

Mr ja mrs Henry Gowan. Ranskasta Italiaan.

Siihen hän lisäsi pienellä, vaikeasti luettavalla käsialalla: Blandois. Pariisista. Ranskasta Italiaan, vetäen loppuun pitkän, hienon koukeron, joka oli kuin kaikkien muiden nimien paulaksi heitetty suopunki. Ja sitten, nenä painuen viiksien päälle ja viikset kohoten nenän alle, hän vetäytyi määrättyyn koppiin.

KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU

Mrs General

Meidän täytyy välttämättä esittää se lahjakas lady, jolla oli siksi tärkeä asema Dorrit-perheen seurueessa, että hän ansaitsi oman rivinsä matkustavaisten luettelossa.

Mrs General oli kirkollisen mahtimiehen tytär eräästä hiippakuntakaupungista, jossa hän oli johtanut seuraelämää niin lähelle neljänkymmenen viiden vuoden ikää kuin naimaton nainen suinkin voi päästä. Jäykkä komisariaattiupseeri, kuuluisa äkseerauspaholainen, ihastui hänen arvokkaaseen käytökseensä hänen ajaessaan sopivaisuuden nelivaljakkoa kaupungin seuraelämässä ja pyysi päästä hänen vierelleen ajoistuimelle tämän valjakon vetämiin koleihin juhlavaunuihin. Kun hänen kosintaansa myönnyttiin, istui komisario erinomaisen säädyllisesti nelivaljakon perään, ja mrs General ajoi, kunnes komisario kuoli. Yhteisellä matkallaan ajoivat he kumoon monta ihmistä, jotka joutuivat sopivaisuusvaljakon tielle, mutta aina juhlallisesti ja arvokkaasti.

Kun komisario oli haudattu kaikin tavanmukaisin juhlamenoin (koko sopivaisuusvaljakko oli valjastettu hänen ruumisvaunujensa eteen ja kaikilla hevosilla oli höyhentöyhdöt ja mustat samettivaipat, vaakunakilvet kulmissa), alkoi mrs General tiedustella kuinka paljon multaa ja tuhkaa pankissa oli. Silloin kävi selville, että komisario oli pettänyt häntä sikäli, että oli ostanut itselleen elinkoron pari vuotta ennen naimisiinmenoaan eikä maininnut tästä mitään, ilmoittaen kosiessaan vain elävänsä omaisuutensa koroilla. Mrs General huomasi näin ollen varojensa huvenneen niin vähiin, että elleivät hänen mielipiteensä olisi olleet niin täydellisen säännönmukaiset, olisi hän saattanut olla taipuvainen epäilemään ruumissaarnan pätevyyttä, sikäli kuin siinä sanottiin, ettei komisario voinut ottaa mitään mukaansa.

Asioiden ollessa tällä kannalla juolahti mrs Generalin mieleen, että hän voisi ottaa muovaillakseen jonkun ylhäisen nuoren »sielun» ja opettaakseen hänelle siroa käytöstä. Tai että hän voisi valjastaa sopivaisuusvaljakon jonkun rikkaan nuoren perijättären tai lesken vaunujen eteen ja ruveta sekä ajajaksi että kaitsijaksi niiden pujotellessa seuraelämän sokkeloiden läpi. Kun mrs General puhui tästä tuumastansa papillisille ja komisariaattituttavillensa, olivat nämä niin ihastuneita siitä, että elleivät rouvan ansiot olisi olleet niin epäilemättömät, olisi näyttänyt melkein siltä, kuin he olisivat tahtoneet päästä hänestä eroon. Vaikutusvaltaisilta tahoilta annettiin runsaasti todistuksia, joissa mrs General esitettiin ilmiömäisen hurskaana, oppineena, hyveellisenä ja hienona; ja muuan arvoisa tuomiorovasti vuodatti kyyneleitäkin kirjoittaessaan todistuksen hänen täydellisyyksistään (joita luotettavat henkilöt kuvailivat hänelle), vaikkei hän milloinkaan ollut saanut kunniaa ja siveellistä tyydytystä nähdä mrs Generalia.

Saatuaan näin sekä kirkon että valtion valtuutuksen ylevään tehtäväänsä tunsi mrs General, joka aina oli elänyt yläilmoissa, kykenevänsä siihen ja alkoi tarjota palveluksiaan sangen hyvästä hinnasta. Kului jotenkin pitkä aika, ennenkuin kukaan tarvitsi niitä. Viimein muuan leskimies, maaseutulainen, jolla oli neljäntoista ikäinen tytär, alkoi hieroa kauppoja hänen kanssaan; ja joko synnynnäisestä arvokkuudesta tai keinotekoisesta valtioviisaudesta (mutta varmasti jommastakummasta) käyttäytyi mrs General niinkuin häntä paljoa enemmän kyseltäisiin kuin mitä hän itse kyseli paikkoja, joten leskimies sai ponnistella suostutellussaan mrs Generalia ottamaan hänen tyttärensä sielun ja tavat muodosteltavikseen.

Tämän luottamustoimen suorittaminen kesti liki seitsemän vuotta, jonka ajan kuluessa mrs General teki Euroopan-kierroksen ja näki enimmän osan siitä kirjavasta merkillisyyksien joukosta, joka jokaisen hienosti sivistyneen ihmisen välttämättä on nähtävä toisten ihmisten silmillä, ei milloinkaan omillaan. Kun tehtävä viimein oli päättynyt, oli avioliittokin päätetty, ei ainoastaan nuoren neidin, vaan myöskin hänen isänsä, lesken, avioliitto. Viimemainittu, jonka mielestä mrs General nyt kävi sekä epämukavaksi että kalliiksi, tuli äkkiä yhtä liikutetuksi hänen ansioistaan kuin aikoinaan tuomiorovasti ja ylisteli hänen verrattomia ominaisuuksiaan kaikkialla, missä vain suinkin luuli ilmestyvän tilaisuuksia siirtää tämä siunaus jollekulle muulle, niin että mrs Generalin nimellä oli kunniakkaampi kaiku kuin milloinkaan.

Tällä korkealla tangolla istui nyt tämä Fenix-lintu, kun mr Dorrit, joka äskettäin oli saanut omaisuutensa käsiinsä, mainitsi pankkiirillensa etsivänsä hyvin kasvatettua, lahjakasta, hyvästi perheestä lähtenyttä, hienoihin seurustelupiireihin tottunutta naista, joka kykenisi täydentämään hänen tytärtensä kasvatuksen ja olemaan heidän äidillisenä neuvonantajanaan ja kaitsijanaan. Pankkiiri, joka myöskin oli maalaislesken pankkiiri, vastasi silmänräpäyksessä: »Mrs General.»

Seuraten näin onnellisen sattuman kautta saatua johtoa ja huomaten mrs Generalin koko tuttavapiirin yksimielisen arvostelun olevan edellämainittua liikuttavaa laatua, päätti mr Dorrit ottaa vaivakseen matkustaa maalaislesken luo tapaamaan mrs Generalia. Hän huomasi arvoisan rouvan ominaisuuksien tuntuvasti ylittävän suurimpiakin odotuksia.

»Suokaa anteeksi», sanoi mr Dorrit, »jos kysyn — hm — minkä korv —»

»Niin, asia on siten», katkaisi mrs General häneltä sanan, »että tästä seikasta olen mieluimmin keskustelematta. En ole milloinkaan puhunut siitä ystävieni kanssa täällä; enkä voi, mr Dorrit, voittaa hienotuntoista arkuuttani sen suhteen. En ole, kuten toivon teidän ymmärtävän, mikään kotiopettajatar —»

»Ei suinkaan!» sanoi mr Dorrit. »Pyydän, madame, älkää millään muotoa luulko, että hetkeäkään ajattelisin niin.» Hän suorastaan punastui sellaista epäluuloa.

Mrs General taivutti vakavasti päätänsä. »Sentähden en voi määrätä hintaa palveluksille, joiden tekeminen tuottaa minulle iloa, jos saan tehdä ne vapaaehtoisesti ja välittömästi, mutta joita en voi tehdä vain maksusta. En olekaan missään enkä milloinkaan nähnyt sellaista olomuotoa kuin omani on. Se on niin erikoinen.»

Epäilemättä. Mutta kuinka sitten (ihmetteli mr Dorrit luonnollisesti kyllä) asia voitaisiin järjestää?

»En voi kieltää», sanoi mrs General — »vaikka sekin on minulle vastanmielistä — mr Dorritia kysymästä ystäviltäni täällä, minkä summan he ovat tottuneet neljänneksittäin sijoittamaan minun niinelleni pankkiini».

Mr Dorrit kumarsi myöntymyksen merkiksi.

»Sallikaa minun huomauttaa», lisäsi mrs General, »että tämän jälkeen en enää voi ottaa asiaa puheeksi, samoin kuin etten voi suostua mihinkään toisarvoiseen asemaan. Jos minulle tarjotaan kunnia tutustua mr Dorritin perheeseen — muistaakseni mainittiin kaksi tytärtä —»

»Kaksi tytärtä, niin.»

»Voin suostua vain täydellisen tasa-arvoisuuden ehdoilla, siten että asemani perheessänne tulee olemaan seuranpitäjän, suojelijan, neuvonantajan ja ystävän!»

Huolimatta siitä, että mr Dorrit oli elävästi tietoinen omasta tärkeydestään, tuntui hänestä, että mrs General pelkästään hyvänhyvyyttänsä suostui kauppaan näillä ehdoilla. Hän sanoikin melkein niin.

»Kaksi tytärtähän mainittiin?» kysyi mrs General taas.

»Kaksi tytärtä», vastasi mr Dorrit toistamiseen.

»Sentähden olisi tarpeellista», sanoi mrs General, »että siihen summaan (mikä se nyt sitten lienee), jonka täkäläiset ystäväni ovat tottuneet maksamaan pankkiirilleni, lisättäisiin vielä kolmannes».

Mr Dorrit ei viivytellyt arkatuntoisen kysymyksen tekemistä maalaisleskelle, ja saatuaan tietää, että tämä oli tottunut maksamaan kolmesataa puntaa vuosittain mrs Generalin pankkiirille, päätteli hän pahasti rasittamatta laskupäätänsä, että hänen oli maksettava neljäsataa. Koska mrs General kuului niihin kiiltäväpintaisiin esineihin, joista saa sen käsityksen, että ne ovat arvaamattoman kalliita, niin pyysi mr Dorrit juhlallisesti saada kunnian ja ilon lukea hänet perheensä jäsenten joukkoon. Mrs General myönsi hänelle tämän etuoikeuden, ja täällä hän nyt oli.