Part 8

»Sanoin, että olen loukkaantunut. Niin olenkin. Olen päättänyt — hm — olla sitä, lepyttelyistä huolimatta. Olen loukkautunut siitä, että tyttäreni, joka on onnen — hm — lempilapsi,— murjottelee ja vetäytyy erilleen muista selittäen, ettei ole kohtalonsa tasalla. Olen loukkautunut siitä, että hän — hm ‒ järjestelmällisesti yhä uudelleen herättelee henkiin sitä, mitä me muut koetamme saada häipymään olemattomiin, ja näyttää — hm — haluavan — välttämättä ja innokkaasti, olin sanoa — ilmoittaa rikkaalle ja hienolle seurapiirillemme, että hän on syntynyt ja kasvatettu — hm — hm — eräässä paikassa, jota itse kieltäydyn mainitsemasta. Mutta tässä, että olen loukkautunut ja samalla etupäässä valitan sinun itsesi tähden, Amy, ei ole mitään ristiriitaista. Asia on niin, sanon sen vielä, asia on niin. Sinun itsesi tähden tahdon, että mrs Generalin johdolla kehität ja — hm — muodostelet käytöstäsi — hm — ja tapojasi. Sinun itsesi tähden tahdon, että — hm — mielesi todella hienostuu ja että olet — käyttääkseni mrs Generalin sattuvia sanoja — tietämätön kaikesta, mikä ei ole täysin sopivaa, sopusointuista ja miellyttävää.»

Loppuosa hänen puheestaan oli sujunut sysäyksittäin, kuten vedon tarpeessa oleva herätyskello. Käsi lepäsi yhä hänen käsivarrellaan. Hän vaikeni ja tuijotettuaan taas hetkisen kattoon katsoi viimein tyttäreensä. Tämän pää painui alas, eikä isä voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta hänen kosketuksensa oli hellä ja tyyni; hänen masentuneen olemuksensa ilmeessä ei ollut mitään soimausta — rakkautta vain. Isä alkoi nyt itkeä, samoin kuin sinä iltana vankilassa, jonka jälkeen Amy istui hänen vuoteensa ääressä aamuun saakka; hän huudahti, että hän rikkauksiensa keskellä oli kurja raunio ja pelkkä raukka, ja syleili tytärtään. »Vaiti, vaiti, rakkaani, suutele minua!» Siinä kaikki, mitä tytär sanoi. Isän kyyneleet kuivivat pian, paljoa pikemmin kuin edellisellä kerralla; sitten hän perästäpäin oli hyvin kopea palvelijallensa, ikäänkuin korjatakseen sitä, että oli alentunut vuodattamaan kyyneleitä.

Lukuunottamatta erästä huomattavaa poikkeusta, josta aikanaan mainitaan, oli tämä ainoa kerta hänen rikkautensa ja vapautensa päivinä, jolloin hän puhui tyttärensä Amyn kanssa menneistä ajoista.

Mutta nyt tuli aamiaisaika ja sen mukana miss Fanny omasta huoneestaan ja mr Edward omastaan. Molemmat ylhäiset nuoret olivat hieman huonossa kunnossa myöhäisen valvomisen tähden. Mitä miss Fannyyn tulee, niin häneen oli tarttunut hillitön huvitteluraivo; hän liikkui seuraelämässä, kuten hän itse sanoi, ja hän olisi syössyt siihen suinpäin viisikymmentä kertaa auringonlaskun ja sen nousun välillä, jos hänellä vain olisi ollut tilaisuutta siihen. Mr Edwardilla oli niinikään paljon tuttavia (he kuuluivat enimmäkseen korttia pelaaviin ja sentapaisiin piireihin), ja hän vietti tavallisesti suurimman osan yötä heidän seurassaan. Sillä tämä herrasmies oli, onnensa vaihtuessa, siinä erinomaisen suotuisassa asemassa, että oli jo valmistunut elämään ylhäisimmissä piireissä eikä tarvinnut oppia paljoakaan lisää: niin paljosta oli hänen kiittäminen onnellista sattumaa, joka oli tutustuttanut hänet hevoskauppiaihin ja biljardipeliin.

Mr Frederick Dorrit ilmestyi myöskin aamiaiselle. Koska vanha herra asui palatsin ylimmässä kerroksessa, jossa hän olisi voinut harjoittaa vaikkapa maaliinampumista, tarvitsematta pahasti pelätä muiden asukasten huomaavan sitä, oli hänen nuorempi veljentyttärensä rohkaissut mielensä ja ehdottanut, että sedän klarinetti annettaisiin hänelle takaisin; sen oli mr Dorrit määrännyt takavarikoitavaksi, mutta Amy oli uskaltanut ottaa sen talteensa. Huolimatta siitä, että miss Fanny oli tuominnut sen halpa-arvoiseksi soittokoneeksi ja sanonut inhoavansa sen ääntä, oli tähän pyyntöön suostuttu. Mutta pian huomattiinkin, että hän oli saanut siitä kyllikseen eikä milloinkaan soittanut sitä, kun se ei enää ollut hänellä elatuskeinona. Hän oli huomaamatta ottanut tavakseen laahustella taulukokoelmissa, paperinen nuuskatötterö aina kädessä miss Fannyn suureksi harmiksi (mainittu neiti oli ehdottanut, että hänelle ostettaisiin kultainen nuuskarasia, jottei perheen arvo joutuisi kärsimään tötterön tähden, mutta kun se oli ostettu, kieltäytyi ukko ehdottomasti sitä käyttämästä); tunnin toisensa jälkeen vietti hän kuuluisain venetsialaisten muotokuvain katselemisessa. Ei milloinkaan käynyt selväksi, mitä hänen himmeät silmänsä näkivät niissä, kiinnittivätkö ne hänen mieltänsä pelkkinä maalauksina vai näkikö hän hämärästi niissä suuruutta ja loistoa, joka oli mennyttä ja kadonnutta, kuten hänen omat sielunvoimansakin. Mutta hän kävi säännöllisesti kunniatervehdyksillään muotokuvien luona ja näytti ilmeisesti nauttivan näistä retkistään. Muutamien päivien kuluttua jo sattui Pikku Dorrit eräänä aamuna joutumaan mukaan tällaiselle käynnille. Koska tämä nähtävästi lisäsi hänen huviansa, seurasi Amy senjälkeen usein häntä, ja näistä retkeilyistä tulikin vanhalle miehelle suuri ilo ja virkistys, josta hän näytti nauttivan enemmän ja tietoisemmin kuin mistään tilaisuudesta vararikkonsa jälkeen; hän kanniskeli tuolia Amylle taululta taululle, seisten vastaväitteistä huolimatta hänen takanaan, äänettömästi esitellen häntä ylhäisille venetsialaisille.

Niillä perheaamiaisilla sattui setä mainitsemaan, että he edellisenä päivänä eräässä taulukokoelmassa olivat tavanneet sen herran ja rouvan, jotka olivat olleet mukana Isolla Sankt Bernhardilla. »Unohdin nimen», sanoi hän, »mutta sinä, William, varmaan muistat sen! Sinä kai myös muistat sen, Edward?»

»Vallan hyvin», vastasi viimemainittu.

»Niinpä luulisin», huomautti miss Fanny heilauttaen päätänsä ja vilkaisten sisareensa. »Mutta epäilen, tokko tätä olisi kerrottu meille ensinkään, ellei setä olisi lörpötellyt siitä.»

»Rakkaani, tuo on perin outo sana», huomautti mrs General. »Eikö olisi parempi sanoa: tuli puhuneeksi siitä tai sattumalta mainitsi siitä?»

»Kiitoksia vain, mrs General», vastasi nuori neiti, »ei minun mielestäni. Käytän yleensä mieluummin omaa sanontatapaani.»

Tällä tavalla miss Fanny aina vastasi mrs Generalin huomautuksiin ja neuvoihin, mutta pani ne kuitenkin aina muistiin ja käytti niitä toisen kerran hyväkseen.

»Olisin kyllä maininnut meidän tavanneen mrs ja mr Gowanin, Fanny», sanoi Pikku Dorrit, »vaikkei setä olisikaan puhunut. Tuskinhan olen nähnyt sinua sen jälkeen. Aioin puhua siitä aamiaisella sentähden, että tahtoisin käydä mrs Gowanin luona ja paremmin tutustua häneen, ellei papalla eikä mrs Generalilla ole mitään sitä vastaan.»

»Hyvä Amy», vastasi Fanny, »sepä hauskaa, että kerrankin haluat lähemmin tutustua johonkuhun täällä Venetsiassa. Sietää kuitenkin miettiä, ovatko mr ja mrs Gowan toivottavia tuttavia.»

»Puhun mrs Gowanista, rakas.»

»Tietysti, mutta ethän voi erottaa häntä hänen miehestään, ilman parlamenttipäätöstä.»

»Luuletko, pappa», kysyi Pikku Dorrit arkana ja epäröiden, »että on jotakin estettä tälle vierailulle?»

»En todellakaan tiedä; mikä on mrs Generalin mielipide?»

Mrs Generalin mielipide oli, että koska hänellä ei ollut kunnia tuntea mainittua herrasväkeä, ei hän myöskään voinut kiilloittaa tätä asiaa. Hän saattoi vain huomauttaa kiilloitusammatissa yleisesti noudatetusta periaatteesta, jonka mukaan suuri merkitys oli niillä piireillä, jotka saattaisivat suositella mainittua rouvaa sellaisen perheen tuttavuuteen, kuin Dorritin, jolla oli niin huomattavan etevä asema seuraelämässä.

Mr Dorritin kasvot synkistyivät silminnähtävästi tästä lausunnosta. Ajatellen tätä suosittelua erään tunkeilevan, Clennam-nimisen henkilön yhteydessä, jonka hän muisti tunteneensa jossakin aikaisemmassa olomuodossaan, oli hän julistamaisillaan Gowan-nimen lopullisesti pannaan, kun Edward Dorrit, esquire, sekaantui keskusteluun, monokkeli silmässä, valmistavasti huomauttaen: »Kuulkaas — te siellä! Menkää ulos!» Tämä sanottiin parille pöydässä tarjoilevalle miehelle kohteliaana huomautuksena, että heidän palveluksiansa ei juuri sillä hetkellä tarvittu.

Kun palvelijat olivat totelleet käskyä, jatkoi Edward Dorrit, esquire:

»Ehkä on viisainta kertoa teille kaikille, että näillä Gowaneilla — kukaan ei otaksune, että olen erikoisen ihastunut heihin, varsinkaan en herrasmieheen — on ylhäisiä, eteviä tuttavia, jos tämä merkitsee jotakin.»

»Sanoisin, että se merkitsee paljon», ilmoitti etevä kiilloittaja. »Jos kysymyksessä olevat tuttavuudet todella ovat ylhäisiä ja huomattavia —»

»Mitä siihen tulee», virkkoi Edward Dorrit, esquire, »niin saatte itse päättää. Tunnette ehkä kuuluisan Merdle-nimen?»

»Suuri Merdle!» huudahti mrs General.

»Juuri _se_ Merdle», vahvisti Edward Dorrit, esquire. »He ovat tuttuja, mrs Gowan — tarkoitan leskeä, kohteliaan ystäväni äitiä — on mrs Merdlen läheinen ystävä, ja tiedän, että nämä molemmat ovat heidän vierasluettelossaan.»

»Jos niin on, niin ei sen pätevämpää takausta voida antaa», vakuutti mrs General mr Dorritille, kohottaen hansikkaitansa ja taivuttaen päätänsä, ikäänkuin palvoen jotakin näkemäänsä epäjumalankuvaa.

»Pyydän kysyä pojaltani — hm — uteliaisuudesta», sanoi mr Dorrit, jonka käytös oli huomattavasti muuttunut, »mistä hän on saanut nämä näin — hm — sopivalla ajalla antamansa tiedot».

»Se ei ole pitkä juttu, sir», vastasi Edward Dorrit, esquire, »ja kerron sen teille heti. Se rouva, jonka kanssa te keskustelitte majatalossa, minkä niminen se lienee ollut, oli mrs Merdle.»

»Martigny», ilmoitti miss Fanny, äärettömän ikävystyneen näköisenä.

»Martigny, niin», muisti veli, nyökäyttäen päätänsä ja vilkuttaen silmäänsä, minkä huomatessaan miss Fanny näytti hämmästyneeltä, nauroi ja punastui.

»Kuinka se on mahdollista, Edward?» ihmetteli mr Dorrit. »Sinä kerroit, että herrasmies, jonka kanssa neuvottelit, oli nimeltään — hm — Sparkler. Näytit minulle hänen korttinsakin. Hm. Sparkler.»

»Niin juuri, isä, mutta siitä ei välttämättä seuraa, että hänen äitinsä nimi olisi sama. Mrs Merdle on ollut ennen naimisissa ja tämä on hänen poikansa. Hän on nyt Roomassa, jossa saanemme kuulla hänestä enemmänkin, jos sinä päätät asettua sinne talveksi. Sparkler on juuri tullut tänne. Vietin eilisillan hänen seurassaan. Sparkler on kyllä hyvä kaveri yleensä, vaikka ikävä eräässä suhteessa, hän kun on hirvittävästi rakastunut erääseen nuoreen neitiin.» Tässä Edward Dorrit, esquire, silmäili lasinsa läpi miss Fannya pöydän yli. »Satuimme eilen illalla keskustelemaan matkoistamme ja sain tässä kertomani tiedot Sparklerilta itseltään.» Hän vaikeni, mutta silmäili edelleen Fannya lasinsa läpi, vääntäen naamaansa vähemmän kauniisti, osaksi koettaessaan pysyttää lasia silmässään, osaksi hymyillessään sisarelleen ovelasti ja veikeästi.

»Näin ollen», sanoi mr Dorrit, »luulen ilmaiseväni yhtä hyvin — hm — mrs Generalin mielipiteen kuin omanikin, sanoessani, ettei sinun halusi noudattamiselle, Amy, ole mitään estettä — hm — pikemmin päinvastoin. Luulen voivani — hm — tervehtiä tätä toivomustasi», jatkoi mr Dorrit rohkaisevasti ja anteeksiantavasti, »hyvänä enteenä. On aivan oikein, että tahdot oppia tuntemaan näitä ihmisiä. Se on varsin sopivaa. Mr Merdlen nimellä on — hm — maailmanmainetta. Mr Merdlen yritykset ovat suunnattomat. Ne tuottavat hänelle niin äärettömiä rahamääriä, että niitä pidetään — hm — kansallisena siunauksena. Mr Merdle on tämän ajan suuri mies. Mr Merdle on aikakautemme tunnussana. Osoita minun puolestani mr ja mrs Gowanille kaikkea mahdollista kohteliaisuutta, sillä me — hm — tahdomme varmasti tuntea heidät.»

Tämä mr Dorritin suurenmoinen tunnustuksen antaminen ratkaisi asian. Ei kukaan ollut huomannut, että setä oli työntänyt lautasen luotaan ja unohtanut aamiaisensa, mutta eiväthän häntä yleensä muut huomanneetkaan kuin Pikku Dorrit. Palvelijat oli kutsuttu takaisin ja ateria jatkui ja päättyi. Mrs General nousi pöydästä, samoin Pikku Dorrit. Edwardin ja Fannyn jäädessä kuiskuttelemaan pöydän yli toisilleen ja mr Dorritin istuessa edelleen pöydässä, syömässä viikunoita ja lukemassa ranskalaista sanomalehteä, veti setä äkkiä kaikkien kolmen huomion puoleensa nousemalla tuolistaan, lyömällä kädellään pöytään ja sanomalla: »Veljeni! Minä panen vastalauseen tähän.»

Jos hän olisi antanut julistuksen jollakin tuntemattomalla kielellä ja kohta sen jälkeen heittänyt henkensä, ei hänen kuulijakuntansa olisi voinut enemmän hämmästyä. Lehti putosi mr Dorritin kädestä, ja hän jäi kuin kivettyneenä istumaan, viikuna puolimatkassa suuhun.

»Veljeni», jatkoi vanha mies ja sai vapisevan äänensä tavattoman tarmokkaaksi, »panen vastalauseeni tähän! Minä rakastan sinua; tiedät, että rakastan sinua hellästi. Näinä vuosina en ole ollut sinulle uskoton ainoallakaan ajatuksella. Vaikka olenkin heikko, olisin voinut iskeä kuoliaaksi sen, joka olisi puhunut pahaa sinusta. Mutta veljeni, veljeni, veljeni, tähän panen vastalauseeni!»

Oli merkillistä nähdä millaista voimaa tämä raihnainen mies vielä kykeni osoittamaan. Hänen silmänsä kirkastuivat, hänen harmaat hiuksensa kohosivat pystyyn ja kasvoihin ilmestyi älykkään päättäväisyyden merkkejä, jotka jo viisikolmatta vuotta takaperin olivat häipyneet niistä, ja hänen kädessään oli voimaa, joka teki sen vielä kerran joustavaksi.

»Rakas Frederick!» päivitteli mr Dorrit heikosti. »Mikä on hullusti päin? Mistä on kysymys?»

»Kuinka rohkenet» — vanha mies kääntyi Fannyn puoleen — »kuinka rohkenet tehdä niin? Etkö muista mitään? Eikö sinulla ole sydäntä?»

»Setä!» huusi Fanny pelästyneenä ja puhkesi itkemään, »miksi hyökkäät kimppuuni näin julmasti? Mitä olen tehnyt?»

»Tehnyt?» toisti vanhus osoittaen hänen sisarensa paikkaa. »Missä on hellä, korvaamaton ystävä? Missä on rakastava suojelijasi? Missä on hän, joka on ollut sinulle enemmän kuin äiti? Kuinka uskallat esiintyä ylimielisesti sisartasi kohtaan, joka on ollut sinulle kaikkea tätä? Häpeä, uskoton tyttö, häpeä!»

»Minä rakastan Amya», huusi miss Fanny itkien ja nyyhkyttäen, »yhtä paljon kuin rakastan henkeäni — enemmän kuin henkeäni. En ansaitse tällaista kohtelua. Olen niin kiitollinen Amylle ja niin kiintynyt häneen kuin kukaan kuolevainen voi olla. Soisin olevani kuollut. Minulle ei milloinkaan ennen ole tehty näin veristä vääryyttä. Ja vain siksi, että olen huolissani perheen arvosta.»

»Hiiteen perheen arvo!» huudahti vanha mies halveksivasti ja vihaisena. »Veljeni, minä panen vastalauseeni ylpeyttä vastaan, kiittämättömyyttä vastaan, sitä vastaan, että kukaan meistä täällä, jotka tiedämme mitä tiedämme ja olemme sen kokeneet, esittää mitään vaatimuksia, jotka hetkeksikään saattaisivat Amyn jollakin tavoin huonoon valoon tai tuottaisivat hänelle hetkenkään kestävää tuskaa. Meidän pitäisi tietää, näiden vaatimusten olevan alhaisia ja kehnoja, jos niillä on sellainen vaikutus. Taivaan pitäisi rangaista meitä siitä. Veljeni, panen Jumalan kasvojen edessä vastalauseeni kaikkea tätä vastaan!»

Kun hänen kätensä taas kohosi pään yli ja sitten putosi pöydälle, olisi voinut luulla sitä sepän kädeksi. Muutaman minuutin äänettömyyden jälkeen se oli taas rauennut entiseen heikkouteensa. Hän kiersi pöydän astuen veljensä luo tavalliseen laahustavaan tapaansa, laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi lempeästi: »William, ystäväni, katsoin velvollisuudekseni sanoa sen; suo anteeksi, mutta katsoin velvollisuudekseni sanoa sen!» ja lähti sitten, selkä kumarassa, palatsin salista samalla tavoin kuin olisi lähtenyt Maishalsean huoneesta.

Koko ajan oli Fanny itkenyt ja nyyhkyttänyt ja teki niin edelleenkin. Edward oli vain töllistellyt suu auki saamatta sanaakaan sanotuksi. Mr Dorrit oli myöskin niin rajattomasti hämmästynyt, että oli kerrassaan kykenemätön tehostamaan arvokkuuttaan. Fanny puhui ensimmäisenä.

»Minua ei vielä milloinkaan, milloinkaan, milloinkaan ole kohdeltu näin!» nyyhkytti hän. »En ole milloinkaan kuullut mitään niin karkeata ja kohtuutonta, niin armotonta, väkivaltaista ja julmaa! Rakas, kiltti, rauhallinen pikku Amy, mitä hän tuntisikaan, jos tietäisi olevansa viattomana syynä siihen, että minua tällä tavalla kohdellaan! Mutta en milloinkaan kerro sitä hänelle. En, en milloinkaan kerro rakkaalle lemmikilleni sitä!»

Tämä auttoi mr Dorritiakin saamaan puhekykynsä takaisin.

»Rakkaani», sanoi hän, »minä — hm —hyväksyn päätöksesi. On paljoa parempi, ettemme — hm — mainitse tästä Amylle. Se saattaisi — hm — se saattaisi pahoittaa hänen mieltänsä. Hm. Epäilemättä se kovin pahoittaisi hänen mieltänsä. Menettelemme hienosti ja oikein, jos emme kerro hänelle mitään tästä. Pidämme sen — hm — vain omana tietonamme.»

»Mutta sedän julmuus!» huudahti miss Fanny. »En voi milloinkaan unohtaa sedän armotonta julmuutta!»

»Rakkaani», sanoi mr Dorrit, joka oli tointunut, mutta yhä oli tavattoman kalpea, »minun täytyy pyytää sinua olemaan sanomatta noin. Sinun tulee muistaa, ettei setäsi ole — hm — sellainen kuin hän ennen oli. Sinun tulee muistaa, että setäsi tila vaatii meiltä suurta kärsivällisyyttä — hm — suurta kärsivällisyyttä.»

»Meidän täytynee», itki Fanny surkeana, »pelkästä säälistä otaksua, että hänessä on jotakin hullusti päin, muuten hän ei milloinkaan olisi käynyt minun, kaikista ihmisistä juuri minun kimppuuni».

»Fanny», virkkoi mr Dorrit liikuttavan veljellisesti, »sinä tiedät millainen — hm — surkea raunio setäsi on, huolimatta kaikista hyvistä puolistaan, ja minä pyydän sinua sen hellyyden tähden, jota tunnen häntä kohtaan, ja sen uskollisuuden tähden, jota aina olen osoittanut hänelle, että — hm — teet johtopäätöksiäsi itseksesi vain ja säästät minun veljellisiä tunteitani».

Näin päättyi tämä kohtaus. Edward Dorrit, esquire, ei virkkanut koko aikana sanaakaan, mutta näytti loppuun saakka hämmästyneeltä ja epäröivältä. Miss Fanny herätti hellää huolestumista sisarensa mielessä sinä päivänä, viettäessään suurimman osan siitä vuoroin raivoisasti syleillen häntä, vuoroin lahjoitellen hänelle koristeita ja vuoroin toivoen olevansa kuollut.

KAHDESVIIDETTÄ LUKU

Oikein päin

Sellainen ontuva tila, jossa mr Henry Gowan eli, oli sielullisesti perin epäterveellinen eikä parantunut aikaa myötenkään: hän oli suutuksissaan hyljännyt toisen kahdesta vallasta, ollen kuitenkin vailla tarpeellista kykyä edistyäkseen toisen palveluksessa, ja maleksi nyt äreänä ja huonotuulisena puolueettomalla alueella, kiroten molempia valtoja. Kehnoimpia summia merkitsevät ne sairaloiset laskijat jokapäiväisen elämänsä tilikirjaan, jotka aina vähennyslaskun avulla käsittelevät toisten ansioita ja menestystä eivätkä milloinkaan yhteenlaskun avulla omiaan.

Henkisesti alaspäin vetävä on myöskin tapa koettaa saada korvausta komeilemalla pettyneillä toiveillaan. Eräänlainen veltto välinpitämättömyys ja häikäilemättömyys on pian seurauksena siitä. Sen ilkeämielisiä huveja on polkea sitä, mikä on arvokasta, ylistämällä arvotonta; eikä kukaan voi leikkiä »ylös ja alas» totuudella saamatta vammaa sieluunsa.

Arvostellessaan maalaustaiteen tuotteita, jotka olivat kerrassaan vailla ansiota, oli Gowan maailman vapaa- ja jalomielisin toveri. Hän saattoi selittää, että niiden tekijällä oli enemmän kykyä (jos hänellä nimittäin ei ollut sitä ensinkään) pikkusormessaan kuin toisella (siinä tapauksessa, että tällä oli sitä suuressa määrässä) koko ruumiissaan ja sielussaan. Jos joku väitti vastaan arvioiden kehutun maalauksen pelkäksi roskaksi, saattoi hän vastata taiteensa nimessä: »Hyvä ystävä, mitäs muuta me sitten saamme aikaan? _Minä_ en tuota muuta kuin roskaa, sen tunnustan teille avoimesti.»

Hänen sairaloisen, synkän tilansa ilmauksia oli myöskin se, että hän prameili köyhyydellänsä, vaikka tarkoituksena lienee kyllä ollut saada tiedotetuksi, että hänen oikeastaan olisi pitänyt olla rikas; samoin kehui ja parjasi hän julkisesti Barnacleja, jottei kukaan unohtaisi hänen kuuluvan heidän sukuunsa. Oli miten oli, näistä molemmista asioista hän puhui usein, ja hän osasi niin taitavasti käsitellä ja käännellä niitä, että olisi saanut ylistellä itseään kuukausimäärin pääsemättä puoleksikaan niin tärkeäksi henkilöksi kuin nyt, näin kevytmielisesti halventaessaan itseään muiden silmissä.

Näistä hänen kevytmielisistä puheistaan kävi myöskin aina pian selville, missä hän vain liikkui vaimonsa kanssa, että hän oli nainut tämän vastoin ylhäisten sukulaistensa toivomuksia ja että hänellä oli ollut paljon vaivaa saadakseen heidät tunnustamaan hänet sukulaisekseen. Hän ei milloinkaan sanonut sitä suoraan, päinvastoin näytti hän halveksivasti nauravan sellaista ajatustakin, mutta kävi kuitenkin niin, että huolimatta siitä vaivasta, minkä hän näki halventaakseen itseänsä, hän sittenkin aina esiintyi etevämpänä puolena. Kuherruskuukauden päiviltä alkaen tunsi Minnie Gowan, että yleensä katsottiin hänen olevan naimisissa miehen kanssa, joka oli alentunut säädystään naidessaan hänet, mutta jonka ritarillinen rakkaus oli tasoittanut tämän erilaisuuden.

Monsieur Blandois Pariisista oli seurannut heitä Venetsiaan, ja Venetsiassa monsieur Blandois Pariisista oli hyvin paljon Gowanin seurassa. Kun he ensimmäisen kerran olivat tavanneet tämän kohteliaan herrasmiehen Genevessä, oli Gowan ollut kahden vaiheilla potkaistako vai rohkaista häntä ja sitten neljänkolmatta tunnin ajan ollut niin epätietoinen kuinka menetellä, että oli jo ollut heittämäisillään arpaa viidenfrangin rahalla siten, että sen takapuoli olisi merkinnyt potkua ja etupuoli rohkaisua, ja hänellä oli ollut vakaa aikomus noudattaa tämän oraakkelin neuvoa. Kuitenkin sattui hänen vaimonsa ilmaisemaan vastenmielisyytensä ritarillista Blandoisia kohtaan ja mainitsemaan, että yleinen mielipide hotellissa oli häntä vastaan, minkä jälkeen Gowan päätti rohkaista häntä.

Mistä johtui tämä itsepintaisuus, ellei se ollut jalomielisyyden Puuska? — jota se ei ollut. Miksi Gowan, joka oli korkealla Blandoisin yläpuolella ja olisi milloin hyvänsä voinut jauhaa hänet nuuskaksi ja päästä selville, mistä aineesta hän oli tehty, miksi heittäytyi Gowan tällaisen miehen seuraan? Ensiksikin vastusti hän ensimmäistä vaimossaan huomaamaansa itsenäistä, toivomusta, koska tämän isä oli maksanut hänen velkansa ja siis oli parasta tarttua ensimmäiseen tilaisuuteen, jolloin saattoi tehostaa riippumattomuuttansa. Toiseksi halusi hän vastustaa vallitsevaa mielipidettä ja tunnetta, koska hän oli, huolimatta suurista päinvastaiseenkin suuntaan viittaavista kyvyistä ja lahjoista, häijyluontoinen mies. Häntä huvitti selittää, että hovimies, jolla oli Blandoisin hienostunut käytös, saattaisi kohota korkeimpiin asemiin missä sivistyneessä maassa tahansa. Häntä huvitti esittää Blandois hienouden ja sirouden perikuvana ja, työntämällä hänet esiin, pilkata niitä, jotka ylpeilivät henkilökohtaisilla eduillaan. Hän väitti vakavissaan, että Blandoisin kumarrus oli täydellinen, hänen käytöksensä vastustamaton ja että Blandoisin maalauksellinen luontevuus ja sulavuus ei ollut maksettavissa sadalla tuhannella frangilla (ellei se ollut vain lahja ja kaiken hinnoittelun yläpuolella). Tämä liioittelu käytöksessä, joka on huomattu ominaiseksi tällä miehellä, kuten se on ominaista jokaiselle hänen kaltaiselleen, aivan riippumatta syntyperästä, samoin kuin on varmaa, että aurinko kuuluu tähän aurinkokuntaan, tämä liioittelu oli Gowanille tervetullut pilakuva, jota hän saattoi käyttää hullunkurisena apukeinona, tahtoessaan tehdä lukuisia ihmisiä naurunalaisiksi, kun he näet oleellisesti tekivät samaa, mitä Blandois liioitteli. Näin hän oli ottanut miehen armoihinsa, ja kun tavan voima sitten vahvisti siteet ja miehen juttelu tuotti hänelle eräänlaista tylsää huvia, joutui hän seurustelemaan toverillisesti hänen kanssansa. Näin kävi, vaikka hän otaksui Blandoisin elävän pelitaidollaan ja muulla senkaltaisella, vaikka hän epäili häntä raukkamaisuudesta, ollen itse rohkea ja urhoollinen, vaikka tiesi hänen olevan Minnielle vastenmielisen ja vaikka hän välitti miehestä niin vähän, että ilman omantunnonvaivoja olisi paiskannut hänet Venetsian korkeimmasta ikkunasta sen syvimpään kanavaan, jos mies olisi antanut hänen vaimolleen pienimmänkin henkilökohtaisen syyn inhota häntä.