Part 37

Mr Flintwinch vastasi luomalla veristävän kostonkatseen vaimoonsa ja väänsi, ikäänkuin estääkseen itseänsä ryntäämästä hänen kimppuunsa, ristityt käsivartensa liiviensä poveen ja seisoi nurkassa leuka ihan lähellä kyynärpäätä, pitäen silmällä Rigaudia varsin omituisessa asennossa. Rigaud puolestaan nousi tuolistaan ja istui pöydälle heilutellen sääriänsä. Tässä huolettomassa asennossa hän kohtasi mrs Clennamin tiukan katseen, ja viikset kohosivat nenän alle ja nenä vaipui viiksien ylle.

»Madame, minä olen herrasmies —»

»Josta», keskeytti mrs Clennam tyyneen tapaansa, »olen kuullut epäedullisia, ranskalaisen vankilan ja murhasyytöksen yhteydessä olevia huhuja».

Rigaud suuteli liioitellun keikailevaan tapaansa sormiaan hänelle. »Aivan niin. Tarkalleen. Vieläpä naisen murhasta oli kysymys! Sellaista järjettömyyttä! Uskomatonta! Minulla oli kunnia saavuttaa suuri voitto silloin ja toivon niin käyvän nytkin. Suutelen kättänne. Madame, olen herrasmies (olin äsken sanomassa), ja jos sanon: 'Aion lopullisesti päättää tämän tai tuon asian tässä neuvottelussa', niin päätän sen. Ilmoitan teille, että nyt olemme joutuneet pitämään viimeistä, pikku kauppaamme koskevaa neuvottelua. Toivon, että kunnioitatte minua kuuntelemalla ja käsittämällä, mitä aion sanoa!»

Mrs Clennam katsoi koko ajan häneen, rypisti otsaansa ja vastasi: »Kyllä.»

»Edelleen, olen herrasmies, jolle kaupanteko on tuntematonta, mutta jolle raha aina on tervetullutta, se kun maksaa minun huvitukseni. Suvaitsettehan kuunnella ja käsittää?»

»Jotenkin turha kysymys. Kyllä.»

»Edelleen, olen luonteeltani erittäin lempeä ja rakastettava herrasmies, mutta raivostun, jos kanssani juonitellaan. Jalot luonteet raivostuvat sellaisesta. Minulla on jalo luonne. Kun jalopeura herää — se on, kun minä raivostun — on kostonhaluni tyydyttäminen minulle yhtä tärkeätä kuin raha. Suvaitsettehan edelleen kuunnella ja käsittää?»

»Kyllä», vastasi mrs Clennam jonkun verran lujemmalla äänellä kuin ennen.

»Pyydän, älkää antako tämän kiihoittaa mieltänne, suvaitkaa pysyä rauhallisena. Sanoin, että nyt olemme joutuneet pitämään viimeistä neuvotteluamme. Sallikaa minun muistutella kahta edellistä kertaa.»

»Se ei ole tarpeellista.»

»Kuolema ja kirous, madame», kivahti Rigaud, »se huvittaa minua! Sitäpaitsi se raivaa tietä. Ensimmäinen neuvottelu oli lyhyt. Minulla oli kunnia tutustua teihin — esittää suosituskirjeeni. Minä olen kyllä onnenonkija, madame, mutta hieno käytökseni ja kielitaitoni ovat hankkineet minulle suuren menestyksen maanmiestenne kesken, jotka muuten ovat kankeita ja jäykkiä kuin heidän oma kauluskovikkeensa, mutta aina kohteliaita ja ystävällisiä hienokäytöksiselle ulkomaalaiselle. Samalla kertaa oli minulla tilaisuus», hän katseli ympärilleen huoneessa ja hymyili, »tehdä muutamia pieniä huomioita tässä kunnianarvoisessa talossa, ja ne huomiot olivat minulle tarpeen tietääkseni ja ollakseni varma siitä, että olin tutustunut juuri siihen arvoisaan rouvaan, jota etsin. Saavutin tämän tiedon ja varmuuden. Lupasin kunniasanallani rakkaalle Flintwinchille palata. Sitte hävisin hienotunteisesti.»

Mrs Clennamin kasvot eivät ilmaisseet myöntämistä eivätkä kieltämistä. Puhuipa Rigaud tai oli vaiti, aina hän näki niissä vain saman tarkkaavaisen otsanrypistyksen ja jo ennen mainitun ilmeen, joka todisti hänen karkaisseen mielensä tämän kohtauksen varalle.

»Minä sanon hienotunteisesti, sillä hienotunteista oli lähteä tiehensä tuottamatta levottomuutta naiselle. Rigaud Blandoisin luonteelle ominaista on olla hienotunteinen sekä mieleltään että käytökseltään. Myöskin oli valtioviisasta lähteä luotanne ja jättää teidät, uhka edessänne, odottamaan hiukan levottomana minun paluutani jonakin epämääräisenä päivänä. Mutta orjanne on valtioviisas. Totta vie, valtioviisas hän on! Mutta palatkaamme asiaan. Tänä edeltä määräämättömänä päivänä on minulla kunnia taas ilmestyä taloonne. Teen viittauksia siitä, että minulla on jotakin kaupan, ja että se, ellei sitä osteta, saattaa tuottaa häpeätä madamelle, jota suuresti kunnioitan. Selitän asian ylimalkaisesti; pyydän — muistelen pyytäneeni tuhat puntaa. Vai kuinka se oli?»

Näin pakotettuna puhumaan vastasi mrs Clennam vastahakoisesti: »Te pyysitte kokonaista tuhat puntaa.»

»Nyt pyydän kahta tuhatta. Sellaista haittaa on asioiden lykkäämisestä. Mutta palatkaamme vielä kerta asiaan. Me emme ole yksimielisiä, ajattelemme eri tavalla tästä asiasta. Minä olen leikillinen; leikillisyys kuuluu rakastettavaan luonteeseeni. Leikilläni teeskentelen olevani murhattu ja piilotettu. Sillä teidän kannattaa hyvin, madame, maksaa puolet tuosta summasta vapautuaksenne siitä epäluulosta, jonka alaiseksi hauska keksintöni saattoi teidät. Sattuma ja vakoojat liittoutuivat sitte leikillisyyttäni vastaan ja tärvelivät sen hedelmän ehkä — kuka tietää? vain te ja Flintwinch — juuri sen kypsyttyä. Ja nyt olen täällä viimeistä kertaa, madame. Kuulkaa! Ehdottomasti viimeistä kertaa.»

Iskien heiluvia kantapäitänsä pöydän laskulautaan ja vastaten mrs Clennamin synkkään katseeseen julkealla tuijotukselle alkoi hän puhua kiivaammassa äänilajissa.

»Pyh! Seis vielä! Edetkäämme asteittain! Tässä on ravintolalaskuni, joka sopimuksen mukaan on teidän maksettava. Viiden minuutin kuluttua olemme kenties verivihollisia. En jätä sitä siksi — voisittehan pettää minut. Maksakaa se! Laskekaa rahat käteeni!»

»Ottakaa se häneltä, Flintwinch, ja maksakaa se!» käski mrs Clennam.

Rigaud viskasi sen mr Flintwinchille vasten kasvoja, kun vanha mies lähestyi ottaakseen sen, ojensi kätensä ja toisti meluavasti: »Maksakaa se! Laskekaa rahat! Helisevää rahaa!» Jeremiah nosti laskun lattialta, vilkaisi loppusummaan väristävin silmin, kaivoi pienen kangaspussin taskustaan ja laski rahat Rigaudin käteen.

Veijari helisteli rahoja kourassaan, punnitsi niitä, heitteli ilmaan ja tavoitti ne käteensä ja helisteli taas.

»Niiden helinä on reippaalle Rigaud Blandoisille samaa kuin tuoreen lihan haju tiikerille. Sanokaa, madame, paljonko?»

Hän kääntyi mrs Clennamin puoleen, tehden uhkaavan liikkeen painavalla kädellään, joka puristi rahoja, ikäänkuin aikoisi iskeä häntä sillä.

»Sanon teille taas kuten olen ennen sanonut, että me emme täällä ole rikkaita, kuten te luulette, ja että teidän vaatimuksenne on kohtuuton. Minulla ei nyt ole varoja täyttää sellaista vaatimusta, jos olisi haluakin.»

»Jos!» huudahti Blandois. »Kuulkaas sitä! Jos! Tahdotteko tällä sanoa, ettei teillä ole halua siihen?»

»Sanon, kuinka minä katson asiata, enkä kuinka te katsotte sitä.»

»Sanokaa siis! Pian! Sanokaa, kuinka te katsotte sitä, jotta tiedän kuinka menetellä.»

Toinen ei kiirehtinyt eikä vitkastellut vastatessaan. »Näyttää siltä kuin teillä olisi hallussanne paperi — tai papereita — jotka kieltämättä tahdon takaisin.»

Rigaud takoi nauraa hohottaen kantapäällään pöytää vasten ja helisteli rahoja. »Sitähän minäkin! Sen kyllä uskon!»

»Tämä paperi on minulle kyllä jonkun summan arvoinen, en voi kuitenkaan sanoa kuinka suuren tai kuinka pienen summan.»

»Mitä perhanaa!» kysyi mies raivostuneena. »Ettekö tiedä, saatuanne viikon miettiä asiaa?»

»En. En tahdo vähistä varoistani — sillä sanon teille vielä kerran, että olemme köyhiä emmekä rikkaita — tarjota hintaa vallasta, jonka laajuutta en tunne. Tämä on nyt kolmas kerta, jolloin uhkaatte ja vihjailette. Puhukaa selvästi tahi menkää minne mielitte ja tehkää mitä haluatte. Parempi on menehtyä yhdellä iskulla kuin kiusaantua hiirenä tuollaisen kissan oikullisissa kynsissä.»

Rigaud katsoi häneen niin tuikeasti liian lähekkäisillä silmillään, että niiden synkkä katse näytti menevän ristiin kyömynenän muodostamalla sillalla, joka siitä tuntui köyristyvän. Kauan tuijotettuaan sanoi hän, taas hymyillen pirullista hymyään.

»Olette rohkea nainen!»

»Minä olen päättäväinen nainen.»

»Sellainen olette aina ollut vai mitä? Sellainen hän aina on ollut, eikö niin, pikku Flintwinch-ystäväni?»

»Flintwinch, älkää vastatko hänelle mitään. Nyt on hänen asiansa puhua täällä kaikki, mitä hänellä on sanottavaa, tahi sitten lähteköön tiehensä ja tehköön mitä voi. Tiedättehän, että olemme tehneet sellaisen päätöksen. Antakaa hänen suorittaa tehtävänsä.»

Hän ei säpsähtänyt miehen häijyä katsetta eikä väistänyt sitä, pitäen entisen ryhtinsä. Rigaud pudottautui alas pöydältä ja siirsi tuolin ihan sohvan ääreen, istui siihen ja laski käsivartensa sohvalle mrs Clennamin käsivarren viereen, koskettaen sitä kädellänsä. Mrs Clennam katsoi häneen koko ajan otsa rypyssä, tarkkaavaisena ja liikkumattomana.

»Te tahdotte siis, madame, että kerron teille kappaleen perhetarinaa tässä pienessä perhepiirissä», sanoi Rigaud, varoittavasti hypistellen hänen käsivarttansa notkeilla sormillaan. »Minussa on hiukan lääkärin vikaa. Sallikaa minun koetella valtimoanne.»

Mrs Clennam salli hänen tarttua ranteeseensa. Pidellen sitä jatkoi mies.

»Se on tarina oudosta avioliitosta, oudosta äidistä, kostosta ja sorrosta. — Ai, ai, ai! Tämä valtimo lyö perin omituisesti. Tuntuu siltä kuin sen nopeus kiihtyisi kaksinkertaiseksi pidellessäni sitä. Näinkö teidän sairautenne tavallisesti vaihtelee, madame?»

Mrs Clennam kiskaisi vaivaloisesti raukean käsivartensa hänen otteestaan, mutta kasvojen ilme pysyi koko ajan liikkumattomana. Rigaudin kasvoilla pysyi hänen oma erikoinen hymynsä.

»Olen elänyt seikkailevaa elämää. Olen luonteeltani seikkailunhaluinen. Olen tuntenut monta seikkailijaa, mielenkiintoista väkeä — rakastettavaa seuraa! Eräältä niistä olen saanut tietoni ja todistukseni —toistan sen, arvoisa rouva — todistukseni — ihastuttavasta perhetarinasta, jonka nyt aion aloittaa. Se miellyttää teitä varmasti. Mutta unohdinpa! Tarinallahan pitää olla nimi. Nimitänkö sitä erään talon tarinaksi? Mutta se ei sovi. Talojahan on paljon. Nimitänkö sitä tämän talon tarinaksi?»

Nojautuen sohvan yli tuolin etujalkojen ja vasemman kyynärpään varassa, tällä kädellä taputellen mrs Clennamin käsivartta antaakseen enemmän pontta sanoillensa, ristissä säärin, oikealla kädellänsä toisinaan järjestellen tukkaansa, toisinaan silitellen viiksiänsä, toisinaan sivellen nenäänsä, joka liikkeellä uhaten mrs Clennamia, raakana, julkeana, saaliinhimoisena, julmana ja vallastaan tietoisena kertoi hän tarinaansa tyynesti ja huolettomasti.

»No niin, nimitän sitä tämän talon tarinaksi. Ja nyt aloitan. Täällä eli, otaksukaamme, setä ja veljenpoika. Setä, ankara vanha herra, oli erittäin lujatahtoinen; veljenpoika oli arka, alakuloinen ja sorrettu.»

Mistress Affery, joka äärimmäisen tarkkaavaisena seurasi tarinaa ikkunapenkiltään, pureksien käärölle poimuttamaansa esiliinaa ja vapisten päästä jalkoihin, huudahti nyt: »Jeremiah, älä koske minuun! Olen unissani kuullut Arthurin isästä ja hänen sedästään. Hän on puhunut heistä. Se oli ennen minun aikaani täällä; mutta olen unissani kuullut, että Arthurin isä oli poloinen, säikähtynyt, päättämätön raukka, jota hänen nuorena ollessaan oli peloitettu niin, että hän oli menettänyt kaiken muun paitsi vaivaisen henkensä, ja ettei hänelle suotu sananvaltaa edes vaimon valinnassa, vaan hänen täytyi naida se, jonka setä hänelle valitsi! Tuossa hän istuu! Kuulin sen unissani ja sinä itse sanoit sen hänelle.»

Mr Flintwinch pudisti hänelle nyrkkiänsä, mrs Clennam katsoi häneen, ja Rigaud heitti hänelle lentosuukon.

»Tarkalleen niin, rakas madame Flintwinch. Te olette nerokas unennäkijä.»

»En tarvitse teidän ylistelyjänne», vastasi Affery. »Minulla ei ole halua puhua mitään teidän kanssanne. Mutta Jeremiah sanoi niiden olevan unia, ja minä kerron ne sellaisina!» Ja sitte hän taas tunki esiliinan kulman suuhunsa ikäänkuin tukkiaksensa suun joltakin muulta — kenties Jeremiahilta, joka mutisi uhkauksia, hampaat kalisten kuin kovassa vilussa.

»Meidän rakastettu madame Flintwinch», sanoi Rigaud, »ilmaisee äkkiä hämmästyttävän määrän älyä ja huomiokykyä. Niin. Niin juuri tarinassa käy. Herra setä käski veljenpoikansa naida. Herra setä sanoo todella hänelle: 'Poikani, minä esitän sinulle naisen, joka on yhtä lujaluontoinen kuin minä, päättävän, ankaran naisen, joka voi musertaa heikon nuuskaksi, säälimättömän, rakkautta puuttuvan, järkähtämättömän, kostonhaluisen naisen, joka on kylmä kuin kivi, mutta vihassa hehkuva kuin tuli.' Ah, sitä voimaa! Ah, sitä hengenvoiman ylemmyyttä! Kuvailen sedän otaksutuilla sanoilla todella ylvästä ja jaloa luonnetta! Ha, ha, ha! Kuolema ja kirous, minä rakastan tätä suloista naista!»

Mrs Clennamin kasvot olivat muuttuneet. Väri oli huomattavasti tummunut ja otsa entistä enemmän rypyssä. »Madame, madame», ja Rigaud taputti hänen käsivarttansa, ikäänkuin hänen julma kätensä olisi soinnutellut soittokonetta, »huomaan kiinnittäväni huomiotanne. Huomaan herättäneeni myötätuntonne. Jatkakaamme!»

Alas vaipuva nenä ja ylös kohoavat viikset piiloutuivat ensin hänen valkoisen kätensä taakse ennenkuin hän saattoi jatkaa; niin suuresti nautti hän aikaansaamastaan vaikutuksesta.

»Veljenpoika, kuten älykäs madame Flintwinch on huomauttanut, oli poloinen raukka, jota oli peloitettu niin, että hän oli menettänyt kaiken muun paitsi vaivaisen henkensä — hän painoi päänsä alas ja vastasi: 'Setä, sinun on käskyvalta! Tee kuten tahdot!' Herra setä teki kuten tahtoi... Niinhän aina teki. Hyväenteiset häät vietettiin, vastanaineet asettuivat asumaan tähän viehättävään taloon, ja nuoren rouvan otti vastaan, sanokaamme, mr Flintwinch. Hei, vanha juonittelija!»

Jeremiah, silmät luotuina emäntäänsä, ei vastannut mitään. Rigaud katsoi toisesta toiseen, siveli rumaa nenäänsä ja maiskautti kielellänsä.

»Eipä aikaakaan, niin rouva teki merkillisen ja kiihdyttävän keksinnön, jonka jälkeen hän, täynnä vihaa, mustasukkaisuutta ja kostonhalua, suunnitteli koston ja pakotti ovelasti maahan masentuneen miehensä panemaan toimeen sen ja kantamaan vastuun siitä. Sitä älyn ylemmyyttä!»

»Pysy loitolla minusta, Jeremiah!» huusi vapiseva Affery ottaen taas esiliinan suustansa. »Mutta yksi minun uniani oli, että sinä sanoit hänelle riidellessänne eräänä talvi-iltana, hämärissä — hän istui tuessa ja sinä seisoit katsellen häntä — sanoit, ettei hänen olisi pitänyt antaa Arthurin, kotiin palattuaan, epäillä isäänsä, että hänellä oli ollut valta ja voima kaikissa asioissa ja että hänen olisi pitänyt puolustaa Arthurin edessä isävainajaa. Samassa unessa juuri sinä sanoit hänelle, ettei hän ollut — ei ollut jotakin, mutta en tiedä mitä, sillä hän raivostui ja vaiensi sinut. Sinä tiedät tämän unen yhtä hyvin kuin minäkin. Kun tulit alas keittiöön kynttilä kädessä ja riipaisit esiliinan päästäni. Kun sanoit minulle nähneeni unta. Kun et tahtonut uskoa ääniä, joita olin kuullut». Tämän purkauksen jälkeen pisti Affery taas esiliinan kulman suuhunsa pitäen yhä toista kättänsä ikkunalaudalla ja toista polvea ikkunapenkillä, valmiina huutamaan apua tai hyppäämään ikkunasta pihalle, jos hänen herransa ja miehensä lähestyisi.

Ainoakaan sana ei mennyt Rigaudilta hukkaan.

»Haha!» hohotti hän kohottaen kulmiaan, ristiten käsivartensa ja nojautuen takakenoon tuolillaan. »Totta totisesti, madame Flintwinch on oikea oraakkeli! Kuinka nyt tulkitsemme hänen lausuntonsa, te ja minä ja tämä vanha juonittelija? Hän sanoi, että te ette ollut —? Ja te raivostuitte ja vaiensitte hänet! Mitä te ette ollut? Mitä te ette ole? Sanokaa toki, madame!»

Tämän julman leikinlaskun aikana istui mrs Clennam hengittäen kiivaasti ja hänen suunsa lujat piirteet höltyivät. Hänen huulensa värisivät ja avautuivat huolimatta siitä, että hän ponnisteli pitääksensä niitä alallaan.

»Kas niin, madame! Puhukaa toki! Vanha juonittelijamme väitti, että te ette ole — ja te keskeytitte hänet. Hän oli sanomaisillaan, että te ette ole —- mitä? Tiedän sen jo, mutta soisin teidän osoittavan minulle hiukan luottamusta. Mitä siis? Te ette ole mitä?»

Mrs Clennam koetti taas hillitä itseänsä, mutta huudahti viimein kiivaasti: »En ole Arthurin äiti!»

»Hyvä», vastasi Rigaud. »Alatte jo taipua.»

Tämä intohimon purkaus riisti jäykän ilmeen mrs Clennamin kasvoilta, ja kauan hillitty kytevä tuli leimahti nyt lieskana ilmoille jokaisesta halkeamasta, ja hän huudahti: »Tahdon kertoa sen itse! En tahdo kuulla sitä teidän suustanne, teidän konnamaisuutenne saastuttamana. Jos se on vedettävä julkisuuteen, niin se on nähtävä siinä valossa, jossa minä olen ollut. Ei sanaakaan enää! Kuunnelkaa minua!»

»Ellette ole vieläkin itsepintaisempi ja taipumattomampi kuin miksi minä tunnen teidät», keskeytti mr Flintwinch, »niin menettelisitte viisaammin, jos antaisitte mr Rigaudin, mr Blandoisin, mr Beelsebubin kertoa sen omalla tavallaan. Mitäpä se merkitsee, kun hän kuitenkin tietää asian?»

»Hän ei suinkaan tiedä kaikkea.»

»Hän tietää kaikki, mitä hän haluaa tietää», intti mr Flintwinch.

»Hän ei tunne _minua_!»

»Mitä luulette hänen piittaavan teistä, te itserakas ihminen?» vastasi mr Flintwinch.

»Minä sanon teille, Flintwinch, että tahdon puhua. Sanon teille, kun kerta olemme joutuneet tällaiseen tilanteeseen, että tahdon kertoa koko asian itse, omalla tavallani ja omalta kannaltani. Mitä! Enkö minä ole kärsinyt mitään tässä huoneessa, enkö ole kieltäytynyt, enkö ole ollut vankina tässä, niin että minun nyt pitäisi lopuksi alentua katselemaan itseäni _tuollaisessa_ kuvastimessa. Katsokaa häntä! Kuunnelkaa häntä! Vaikka teidän vaimonne olisi sata kertaa niin kiittämätön kuin hän on ja vaikka minulla olisi tuhat kertaa vähemmin toivoa saada hänet vaikenemaan, jos voisin saada tuon miehen suun tukituksi, niin kertoisin sen mieluummin itse kuin sietäisin kuulla hänen kertovan.»

Rigaud työnsi tuolinsa hiukan taaksepäin, oikaisi säärensä suoraan eteenpäin ja istui sitte käsivarret ristissä hänen edessään.

»Te ette tiedä», jatkoi mrs Clennam kääntyen hänen puoleensa, »mitä merkitsee tulla vakavasti ja ankarasti kasvatetuksi. Minut kasvatettiin sillä tavalla. Minun nuoruuteni ei kulunut syntisessä ilossa ja huveissa, vaan terveellisen kurin, rangaistusten ja pelon alla. Sydämemme turmelus, tekojemme synnillisyys, elämäämme painava kirous ja sitä ympäröivät kauhut — siinä lapsuuteni ilmapiiri. Se kehitti luonteeni ja sai minut inhoamaan pahantekijöitä. Kun vanha Gilbert Clennam kosi minua isältäni orvoksi jääneelle veljenpojallensa, teroitti isäni mieleeni, että hänen kasvatuksensa oli ollut samanlainen kuin minun, yhtä ankara ja vakava. Hän kertoi minulle, että paitsi sitä ankaraa kuria, jossa hänen sieluansa oli pidetty, hän oli asunut ankaran yksinkertaista elämää viettävässä kodissa, jossa remu ja huvittelu olivat tuntemattomia ja jossa joka päivä oli edellisensä kaltainen, täynnä työtä ja raadantaa. Sain myös tietää, että hän oli ollut iältään mies jo kauan ennenkuin hänen setänsä oli tunnustanut hänet sellaiseksi ja että kouluajoilta siihen päivään saakka hänen setänsä talo oli ollut hänelle pyhäkkönä, joka suojasi häntä jumalattomuuden ja paheellisen elämän tartunnalta. Mutta kun sitten, vuoden naimisissa oltuamme, havaitsin, että mieheni samoihin aikoihin, jolloin isäni oli näin puhunut hänestä, oli rikkonut Herraa vastaan ja häväissyt minua pitämällä minun sijallani syntistä naikkosta — kun näin tapahtui, oliko epäilemistäkään, että minut oli valittu tekemään tämä paljastus ja rankaisemaan tätä kadotuksen lasta? Olisiko minun kädenkäänteessä pitänyt luopua — ei kärsimäni vääryyden kostosta — mikäpä minä olen! — vaan inhosta syntiä kohtaan ja taistelusta sitä vastaan, kuten minut oli kasvatettu?»

Hän laski vapisevan kätensä pöydällä olevan kellon päälle.

»Ei. 'Et saa unohtaa.' Nämä alkukirjaimet ovat kellon sisässä nyt ja olivat siinä silleinkin. Minut oli valittu löytämään se vanha kirje, johonka ne viittasivat, ja se ilmaisi minulle niiden merkityksen ja kenen työtä ne olivat ja miksi ne oli piirretty; mieheni säilytti niitä kellon kera salaisessa laatikossa. Ellei minua olisi kutsuttu, ei tätä paljastusta olisi tehty. 'Et saa unohtaa.' Se puhui minulle kuin ääni synkästä pilvestä. Et saa unohtaa tätä kuolemansyntiä, et saa unohtaa määrättyä paljastusta ja sovittaa kärsimystä. Omaako syntiäni minun piti muistaa? Omaako? Minähän olin vain välikappale ja palvelija. Mitäpä valtaa minulla saattoi olla heihin paitsi sitä, että he olivat sidotut syntinsä kahleisiin ja luovutetut minulle rangaistaviksi!»

Enemmän kuin neljäkymmentä vuotta oli kulunut tämän päättävän naisen harmaantuneen pään yli siitä ajasta, jota hän nyt muisteli. Enemmän kuin neljäkymmentä vuotta, joiden kuluessa hän oli taistellut ja tuskaillut sitä hiljaista ääntä vastaan, joka oli kuiskannut, että antoipa hän kostonhimoiselle ylpeydelleen ja vihallensa minkä nimen tahansa, niin ei mikään ajassa eikä iäisyydessä voinut muuttaa niiden luonnetta ja laatua. Ja kuitenkin näiden neljänkymmenen vuoden vierittyä ja Nemesiksen saavuttua ja tuijottaessa häneen tarrautui hän yhä entiseen jumalattomaan ajatustapaansa kääntäen kieroon luomakunnan järjestyksen ja puhaltaen oman henkensä Luojasta tekemäänsä savikukkoon. Totisesti matkamies saa kaukaisilla mailla nähdä monta hirviömäistä epäjumalaa, mutta niin julkeata ja karkeata ja hämmästyttävää jumalallisen luonteen väännöstä, kuin minkä me maan matoset teemme siitä oman kuvamme, omien alhaisten intohimojemme mukaan, ei ihmissilmä missään tapaa.

»Kun sitten pakotin mieheni luovuttamaan tuon naisen minulle, ilmaisemaan hänen nimensä ja oleskelupaikkansa», jatkoi mrs Clennam vihanpurkaustansa ja puolusteluaan, »kun syytin tätä naista ja hän, peittäen kasvonsa, vaipui jalkojeni juureen, niin itse kärsimääni vääryyttäkö sillä kostin, omastako puolestani silloin soimasin häntä? Eivätkö ne, jotka ennen muinoin valittiin menemään paheellisten kuninkaiden luokse syyttämään heitä — eivätkö he olleet vain välikappaleita ja palvelijoita? Ja enkö minäkin, arvoton ja kaukana heidän ulkopuolellansa, enkö minäkin ollut saanut tehtäväkseni syyttää ja rangaista syntisiä? Kun hän vetosi nuoruuteensa ja puolisoni kurjaan, kovaan elämään (siksi hän nimitti niin hyveellistä kasvatusta, jonka mieheni oli saattanut häpeään) ja heidän jumalattomaan, salaiseen vihkimykseensä ja siihen hädän ja häpeän kauhuun, joka oli vallannut heidät, kun he ensin saivat tietää, että minut oli valittu aseeksi heitä rankaisemaan, ja rakkauteensa (hän sanoi todella tuon sanan, viruessaan jaloissani), jonka tähden hän oli luopunut puolisostani ja jättänyt hänet minulle — _minunko_ viholliseni siinä virui jalkojeni astinlautana, _minunko_ vihani sanat panivat hänet värisemään ja voihkimaan? Minun ansiokseni ei ole luettava tätä voimaa eikä tätä valtaa vaatia synninsovitusta!»

Monta vuotta oli tullut ja taas mennyt siitä ajasta, jolloin hän oli kyennyt vapaasti liikuttamaan edes sormiansa; mutta merkillistä kyllä hän oli jo pari kolmekin kertaa lyönyt nyrkkinsä voimakkaasti pöytään, ja nyt lausuessaan nämä sanat hän kohotti käsivartensa suoraksi ilmaan ikäänkuin tämä liike olisi ollut hänelle perin tavallinen.

»Ja mikä sovitus vaadittiin hänen sydämensä kovuuden ja sielunsa turmeluksen vuoksi? Minäkö kostonhaluinen ja leppymätön? Saattaa näyttää siltä teidän kaltaisistanne, jotka ette tiedä mitään oikeudesta ja vanhurskaudesta ettekä muusta kutsumuksesta kuin saatanan. Naurakaa vain, mutta minä tahdon, että minut tunnetaan sellaiseksi, jollainen itse tiedän olevani ja jollaiseksi Flintwinch tuntee minut, vaikkapa onkin puhe vain teistä ja tästä puolihupsusta naisesta.»

»Ja lisätkää, madame, teistä itsestänne», pisti Rigaud väliin; »epäilenpä hiukan, että madame on varsin innokas puhdistautumaan omissakin silmissään».

»Se on valhe. Sitä en ole. Se on tarpeetonta», vastasi mrs Clennam erittäin tarmokkaasti ja vihaisesti..

»Ettekö todellakaan?» härnäsi Rigaud. »Oho!»