Part 38

»Kysyn, mitä katumuksen töitä häneltä vaadittiin. 'Teillä on lapsi. Minulla ei ole. Te rakastatte lastanne. Antakaa se minulle. Hän saa uskoa olevansa minun poikani ja samaa saavat kaikki muut luulla. Pelastaaksensa teidät julkiselta häpeältä vannokoon hänen isänsä, ettei hän enää milloinkaan tapaa teitä eikä ole minkäänlaisessa yhteydessä kanssanne, ja samoin pelastaaksenne hänet joutumasta setänsä perinnöstä osattomaksi ja lapsenne jäämästä kerjäläiseksi tulee teidän puolestanne vannoa, ettette milloinkaan enää tapaa heitä kumpaakaan ettekä ole minkäänlaisessa yhteydessä heidän kanssansa. Kun näin on tehty ja teidän nykyinen, mieheltäni saamanne eläke lakkautettu, otan minä teidän ylläpitonne huolekseni. Vetäytyen asumaan tuntemattomaan kolkkaan, voitte sitte, jos haluatte, hävitessänne kaikkien muiden näkyvistä paitsi minun, luulotella ihmisille, minun väittämättä vastaan, ansaitsevanne kunniallisen nimen.' Siinä kaikki. Hän sai uhrata synnilliset ja häpeälliset tunteensa, ei muuta. Hän oli sitte vapaa kantamaan syyllisyyttänsä salassa ja antamaan sydämensä murtua salassa ja ajallisen kurjuuden kautta (joka ei ollut kovinkaan raskas hänelle, luulisin!) ansaitsemaan, jos voi, pelastuksen iäisestä kurjuudesta. Jos minä rankaisin häntä täällä ajassa, niin enkö avannut hänelle sen kautta tietä iäisyydessä? Jos hän tunsi olevansa kyllästymättömän kostonhalun esineenä ja sammuttamattoman tulen ympäröimänä, niin ei suinkaan kosto ja tuli ole minusta lähtöisin? Jos minä uhkasin häntä, silloin ja senjälkeen, häntä ympäröivillä kauhuilla, niin minäkö niitä pidin oikeassa kädessäni?»

Hän käänsi kelloa pöydällä, avasi sen ja katseli lauhtumattomin ilmein siinä olevia kirjaimia.

»He _eivät_ unohtaneet. Tällaisten rikosten rangaistukseksi on määrätty, että rikolliset eivät voi unohtaa. Jos Arthurin läsnäolo oli jokapäiväisenä soimauksena hänen isällensä ja jos hänen poissaolonsa tuotti jokapäiväistä tuskaa ja kaipausta hänen äidillensä, niin se oli vain Jehovan määräämä rangaistus ja hyvitys. Yhtä vähän olisi minua voitu syyttää tästä kuin siitäkään, että heränneen omantunnon pistokset tekivät sen naisen mielipuoleksi, ja siitä, että kaiken Kaitsijan tahto oli, että hän eläisi sellaisena monta vuotta. Minä otin tehtäväkseni pelastaa kadotukseen tuomitun pojan, antaa hänelle kunniallisen syntyperän, kasvattaa hänet pelossa ja vavistuksessa, niin että hän elämällään sovittaisi ne synnit, jotka painoivat hänen päätänsä jo ennenkuin hän tuli tähän kirottuun maailmaan. Oliko se julmuutta? Enkö itsekin kärsinyt sen rikoksen seurauksista, johon olin syytön? Arthurin isä ja minä emme eläneet jyrkemmin erossa silloin, kun puoli maapalloa oli välillämme, kuin asuessamme yhdessä tässä talossa. Hän kuoli ja lähetti tämän kellon takaisin minulle, kirjaimineen E.S.U! Minä en unohtanut, vaikken lukenutkaan niitä samoin silmin kuin hän. Luin niistä, että olin valittu suorittamaan kaiken tämän. Niin olen lukenut nuo kolme kirjainta koko ajan, jolloin ne ovat olleet edessäni tässä pöydällä, ja samalla tavoin ja yhtä selvästi lukisin ne, vaikka ne olisivat tuhannen peninkulman päässä.»

Hän tarttui kellonkoteloon käyttäen uutta kykyänsä liikutella käsiään vapaasti, josta kyvystä hän ei näyttänyt olevan ensinkään tietoinen, ja katseli sitä uhmaavasti, ikäänkuin se voisi liikuttaa häntä. Silloin Rigaud, äänekkäästi ja halveksivasti napsauttaen sormiaan, huusi: »Kas niin, madame! Aika kuluu. Kas niin, hurskas rouva, jättäkää jo tuo! Ette voi kertoa mitään, mitä en tietäisi. Puhukaa nyt jo varastetuista rahoista, muuten puhun minä. Kuolema ja kirous, olenpa jo kyllästynyt jaarituksiinne. Ottakaa muitta mutkitta varastetut rahat puheeksi!»

»Konna!» vastasi mrs Clennam ja tarttui molemmin käsin päähänsä; »en käsitä, minkä Flintwinchin tekemän kohtalokkaan erehdyksen tai varomattomuuden kautta, hän kun oli ainoana apuna ja uskottuna näissä asioissa, te olette saanut haltuunne sen testamenttiliitteen, jonka poltettu tuhka jonkun on täytynyt jollakin tavoin panna kokoon, niin että teidän on käynyt mahdolliseksi saada käsiinne tällainen valta täällä —»

»Ja kuitenkin», keskeytti Rigaud, »johtuu se vain merkillisen hyvästä onnestani, että minulla on tallessani eräässä sopivassa paikassa tämä sama monsieur Gilbert Clennamin lyhyt testamenttiliite; sen on kirjoittanut eräs nainen, joka sen myös on todistanut yhdessä vanhan juonittelijamme kanssa! Voi teitä, vanha juoniniekka, pieni kippurainen nukke! Madame, jatkakaamme. Aika rientää. Tekö kerrotte lopun vai minäkö?»

»Minä!» vastasi mrs Clennam vieläkin päättävämmin, jos se oli mahdollista. »Minä, sillä en voi sietää, että kuvailette minua kenellekään inhoittavan vääristelevällä tavallanne. Te kokemuksinenne inhoittavasta ulkomaalaisesta vankilasta ja kaleereilta esittäisitte tapahtumat siinä valossa kuin jos rahanhimo olisi ollut vaikuttimenani. Niin ei ollut asian laita.»

»Pyh, pyh, pyh! Minä tukahdutan hetkeksi kohteliaisuuteni ja sanon: valhetta, valhetta, valhetta. Te salasitte asiakirjan ja piditte rahat.»

»Mutta en rahojen tähden, konna!» Mrs Clennam liikahti rajusti ikäänkuin kavahtaakseen pystyyn voimattomien sääriensä varaan. »Gilbert Clennam tuli kuoleman lähestyessä sekapäiseksi ja lauhtui ja pehmeni sen vaikutuksesta tyttöä kohtaan, johon oli kuullut veljenpoikansa olleen rakastuneen; tämän rakkauden hän oli aikoinaan musertanut ja oli sitte kuullut, että tyttö sen johdosta oli vaipunut synkkämielisyyteen ja vetäytynyt pois kaikkien tuttaviensa seurasta. Jos nyt Gilbert Clennam tässä heikkoudentilassa saneli minulle, jonka elämä tytön synnin kautta oli synkentynyt ja joka olin valittu kuulemaan hänen rikoksensa tunnustuksen hänen omilta huuliltansa, jos Gilbert Clennam saneli minulle testamenttimääräyksen, joka oli tarkoitettu tuottamaan hyvitystä tytölle, hän kun muka oli syyttömänä kärsinyt, niin oliko minun haluni estää tämän vääryyden tapahtuminen samaa kuin rahanhimo — halu anastaa rahaa, jota te ja vankilatoverinne olette valmiit varastamaan keneltä hyvänsä?»

»Aika rientää, madame. Olkaa varuillanne!»

»Vaikka talo palaisi ilmitulessa», kivahti toinen, »niin en liikahtaisi siitä, ennenkuin olen esittänyt oikeamieliset syyni ja vaikuttimeni, jotka tahdotaan rinnastaa varkaiden ja murhaajien aikomuksen kanssa».

Rigaud napsautti halveksivasti sormiaan hänelle vasten kasvoja. »Tuhat guineaa pienelle kaunottarelle, jonka te olitte hitaasti kiusannut kuoliaaksi. Tuhat guineaa hänen suojelijansa nuorimmalle tyttärelle, tai ellei hänellä ollut tytärtä, hänen veljensä nuorimmalle tyttärelle tämän tullessa täysi-ikäiseksi, 'epäitsekästä suojelijaa parhaiten miellyttävänä tunnustuksena siitä, mitä hän on tehnyt nuoren orpotytön hyväksi'. Kaksituhatta guineaa. Kuinka? Ettekö aiokaan puhua noista rahoista?»

»Tämä suojelija», yritti mrs Clennam jatkaa, kun Rigaud keskeytti hänet:

»Nimi! Nimittäkää häntä mr Frederick Dorritiksi. Ei mitään verukkeita enää!»

»Tämä Frederick Dorrit oli kaiken alkuna ja syynä. Ellei hän olisi ollut soitannonharjoittaja eikä olisi nuoruutensa ja varallisuutensa päivinä pitänyt kotiansa avoinna laulajille, näyttelijöille ja muille senkaltaisille turmeluksen lapsille, jotka kääntyivät selin valoa ja päin pimeyttä kohden, niin tyttö olisi pysynyt alhaisissa asemassaan eikä noussut siitä ja joutunut paiskatuksi lokaan. Mutta ei. Saatana meni Frederick Dorritiin ja uskotteli hänelle, että hän oli viaton ja kiitosta ansaitseva mies, joka teki hyviä töitä, ja että tässä oli köyhä tyttö, jolla oli lauluääni. Ja niin hän hankki tytölle opetusta. Sitte Arthurin isä, ikävöiden kirottuja pauloja, joita nimitetään taiteeksi, tutustui siihen tyttöön. Jumalaton, laulua opiskeleva orpotyttö vei Frederick Dorritin avulla voiton minusta ja minut petettiin ja nöyryytettiin! — Ei, ei minua», korjasi hän kiireesti ja punastuen, »paljoa suurempi tuli siten loukatuksi. Mikäpä minä olen?»

Jeremiah Flintwinch, joka vähitellen oli vääntäytynyt häntä kohden ja nyt seisoi ihan hänen vieressään hänen sitä tietämättänsä, irvisti erikoisen paheksuvasti hänen tätä sanoessaan ja siveli sitte sääryksiänsä ikäänkuin tuollainen puhe olisi pienten väkästen tavoin repinyt hänen sääriänsä.

»Viimein», jatkoi mrs Clennam, »sillä kertomukseni on nyt lopussa enkä aio enää puhua näistä asioista ettekä tekään saa enää puhua niistä ja meidän on nyt vain päätettävä, jääkö tieto niistä täällä olevien kesken — viimein, kun salasin tämän paperin Arthurin isän tieten —»

»Mutta ette hänen suostumuksellaan, kuten tiedätte», pisti mr Flintwinch väliin.

»Kuka on puhunut hänen suostumuksestaan?» Hän säpsähti huomatessaan Jeremiahin olevan niin lähellä, veti päänsä loitommaksi ja katsoi häneen heräävän epäluulon valtaamana. »Te seisoitte kyllin usein meidän välillämme, kun hän koetti saada minua luovuttamaan tuon paperin enkä minä suostunut siihen, kyllin usein, jotta olisin tiennyt teidän heti väittävän vastaan, jos olisin sanonut, että se tapahtui hänen suostumuksellaan. Sanon, että kun salasin tämän paperin, en yrittänytkään hävittää sitä, vaan pidin sitä tallessani täällä, tässä talossa monta vuotta. Kun Gilbertin omaisuus muuten joutui Arthurin isälle, olisin milloin tahansa voinut teeskennellä vasta löytäneeni tuon testamenttimääräyksen, mutta silloin olisi täytynyt suoraan valehdella (josta on suuri vastuu), enkä koko tänä koettelemukseni aikana ole huomannut mitään uutta syytä, jonka tähden se olisi ollut julkaistava. Se olisi ollut synnin palkitsemista, erehdyksessä syntyneen päätöksen toimeenpanoa. Tein mitä olin määrätty tekemään ja kärsin näiden neljän seinän sisäpuolella, mitä olin määrätty kärsimään. Kun tämä paperi viimein hävitettiin — kuten luulin — minun läsnäollessani, oli tyttö jo aikoja kuollut ja hänen suojelijansa Frederick Dorrit jo aikoja ansionmukaisesti tyystin köyhtynyt ja tullut heikkopäiseksi. Hänellä ei ollut tytärtä. Veljentyttären olin jo sitä ennen löytänyt, ja mitä tein hänen hyväksensä, oli hänelle paljoa parempi kuin rahat, joista hänelle ei olisi lähtenyt mitään hyvää.» Hän lisäsi hetken päästä, ikäänkuin olisi puhutellut kelloa: »Hän itse oli viaton, enkä kenties olisi unohtanut kuollessani jättää rahoja hänelle», ja istui sitte katsellen sitä.

»Muistutanko teille jotakin, arvoisa rouva?» kysyi Rigaud. »Tuo pieni paperi oli tässä talossa sinä iltana, kun ystävämme, vanki — sydänystäväni, vankilatoverini — palasi kotiin ulkomailta. Muistutanko teille vielä muuatta seikkaa? Laululintunen, joka ei milloinkaan päässyt oikein lentoon, istui kauan häkissään, ja häntä vartioi muuan teidän kätyreitänne, jonka vanha juonittelijamme hyvin tuntee. Houkuttelemmeko vanhan juonittelijan kertomaan, milloin hän viimeksi tapasi hänet?»

»Minä kerron sen!» huusi Affery, ottaen tulpan suustansa. »Se oli ensimmäinen uneni. Jeremiah, jos sinä tulet askelenkin lähemmäs, niin huudan niin, että kuuluu St. Paul-kirkolle saakka! Henkilö, josta tuo mies puhuu, on hänen oma kaksoisveljensä ja kävi täällä puoliyön aikana samana yönä, jolloin Arthur tuli kotiin, ja Jeremiah antoi omin käsin hänelle sen paperin ynnä jotakin muuta, mistä en tiedä mitä se oli, ja veli vei sen mennessään rautaisessa lippaassa. Auttakaa! Murhataan! Pelastakaa minut Jere-_mi_-ahin käsistä!»

Mr Flintwinch oli yrittänyt hyökätä hänen kimppuunsa, mutta Rigaud tarttui häneen puolimatkassa. Hetken painiskeltuaan hänen kanssansa Flintwinch herkesi ja pisti kädet taskuihinsa.

»Kuinka!» huusi Rigaud, leikillisesti tuuppien ukkoa takaisin kyynärpäillään. »Hyökätä naisen kimppuun, joka on niin nerokas unennäkijä! Ha, ha, ha! Hän voi tuottaa teille rikkauksia, jos näyttelette häntä rahasta. Kaikki se, mitä hän uneksii, käy toteen. Ha, ha, ha! Te olette ihan veljenne näköinen, pikku Flintwinch. Juuri hänen näköisensä, sellaisena kuin näin hänet ensi kerran (ollessani hänelle tulkkina) Kolmen biljardipöydän kapakassa pienellä kadulla, jonka varrella oli jyrkkäkattoisia taloja, Antwerpenin veistämöjen lähellä! Ah, hän oli kelpo juomaveikko! Ah, hän oli mainio tupakkatoveri! Hän asui ihastuttavassa nuorenmiehen huoneistossa — kalustetussa, viidennessä kerroksessa, halko- ja viinikauppiaan, räätälin, puusepän, tynnyrintekijän yläpuolella — siellä minä tutustuin häneen ja siellä hän tupakkansa ja konjakkinsa vaikutuksesta sai kaksitoista unenpätkää ja yhden pyörtymiskohtauksen päivässä, kunnes sai yhden kohtauksen liikaa ja nousi taivaisiin. Ha, ha, ha! Mitäpä siitä, millä tavalla otin haltuuni hänen rantalippaassaan olevan paperin. Ehkä hän uskoi sen minulle toimittaakseni sen teidän käsiinne, kenties se oli lukittu ja siksi kiihoitti uteliaisuuttani, kenties otin sen takavarikkoon. Ha, ha, ha! Mitä siitä, kunhan se on minulla hallussani! Emmehän täällä ole niin turhantarkkoja, vai mitä, Flintwinch? Emmehän me ole niin turhantarkkoja, vai kuinka, madame?»

Peräytyen hänen edellänsä ja raivoisasti puolustautuen kyynärpäillään mr Flintwinch oli siirtynyt takaisin nurkkaansa, jossa hän nyt seisoi kädet taskuissa hengästyneenä ja vastaten mrs Clennamin tuijotukseen. »Ha, ha, ha! Mitäs tämä on?» huusi Rigaud. »Näyttää siltä kuin herrasväki ei tuntis toisiansa. Sallikaa, madame Clennam, asiakirjojen salaaja, minun esitellä teille monsieur Flintwinch, juonien punoja.»

Mr Flintwinch otti toisen käden taskustaan kuoputellakseen sillä leukaansa, astui askeleen eteenpäin tässä asennossa, tuijotti edelleen mrs Clennamiin ja puhutteli häntä näin:

»Jaha, tiedän kyllä, mitä tarkoitatte katsoessanne minuun noin silmät selällään, mutta vaivaatte itseänne turhaan, sillä minä en ensinkään välitä siitä. Olen vuosi vuodelta sanonut: te olette maailman itsepintaisimpia, uppiniskaisimpia naisia. _Sitä_ juuri te olette. Sanotte olevanne nöyrä ja syntinen, mutta te olette sukupuolenne kopeimpia. _Sitä_ juuri te olette. Lukemattomat kerrat olen riidellessämme sanonut, että te vaaditte kaikkia alistumaan edessänne, mutta minä en tahdo alistua edessänne — että tahdotte niellä kaikki elävältä, mutta minä en tahdo tulla elävältä niellyksi. Miksi ette hävittänyt tuota paperia heti kun otitte sen haltuunne? Minä neuvoin teitä tekemään niin, mutta teidän tapojanne ei ole noudattaa neuvoja. Tahdoitte säilyttää sen mukamas. Kenties julkaistaksenne sen joskus, mukamas. Niinkuin en minä tietäisi sitä asiaa paremmin! Tahtoisinpa nähdä teidän ylpeytenne sallivan sen julkaisemista, jolloin saattaisi tapahtua, että epäiltäisiin teidän salanneen sen. Mutta juuri sillä tavalla te petätte itseänne. Juuri sillä tavalla uskottelette itsellenne, ettette tee tätä kaikkea siksi, että olette armoton nainen, täynnä häijyyttä, pikavihaisuutta, vaan siksi, että olette palvelija ja välikappale, joka on valittu suorittamaan sen. Mikä te olette, että teidät valittaisiin sellaiseen! Teille se saattaa olla uskontoa, minulle se on pelkkää lorua. Ja sanoakseni teille totuuden, kun kerta asia on puheena», sanoi mr Flintwinch, risti käsivartensa ja muuttui vihaisen murjotuksen perikuvaksi, »olen ollut katkeran kiukkuinen — neljänkymmenen vuoden aikana katkeran kiukkuinen siitä, että te olette asettunut tälle korkealle jalustalle minuakin kohtaan, joka kuitenkin tiedän asianlaidan, ja vain voidaksenne kylmästi nujertaa minut allenne. Minä ihailen teitä suuresti; olette voimakashenkinen ja erittäin älykäs nainen, mutta olkoonpa nainen kuinka voimakashenkinen ja älykäs tahansa, ei hän voi ärsyttää ja kiukuttaa neljänkymmenen vuoden aikana miehen tulematta siitä katkeraksi ja äreäksi. Siksipä en välitä nyt teidän suurista silmistänne. Ja nyt aion puhua asiakirjasta, ja pankaa merkille, mitä sanon. Te kätkitte sen jonnekin, eikä sitä paikkaa tiennyt kukaan muu kuin te. Olitte siihen aikaan toimelias, liikkuva nainen, ja jos tahdoitte paperin, niin kävitte vain noutamassa sen.

»Mutta huomatkaa! Tuli aika, jolloin teidät painettiin siihen tilaan, jossa nyt olette, ja jos tahdoitte paperin käsiinne, ette voinutkaan saada sitä. Ja niin se pysyi vuosikausia kätkössään. Viimein, kun odotimme Arthuria kotiin joka päivä ja kun hän saattoi saapua milloin tahansa ja kun oli mahdotonta arvata mitä tarkastuksia hän panisi toimeen talossa, neuvoin satoja kertoja teitä antamaan minun noutaa paperin kätköstään, kun ette kuitenkaan voinut tehdä sitä itse, jotta saisimme pistää sen tuleen. Mutta ei — kukaan muu ei tiennyt tuota kätköpaikkaa ja se oli valtaa; nimittäkää itseänne millä nöyrillä nimillä haluatte, minä sanon teitä nais-Luciferiksi vallannälkänne tähden. Eräänä sunnuntai-iltana tuli Arthur kotiin. Hän ei ollut istunut kymmentä minuuttia tässä huoneessa, ennenkuin hän puhui isänsä kellosta. Tiedätte varsin hyvin, että sanat 'et saa unohtaa' siihen aikaan, jolloin hänen isänsä lähetti tämän kellon teille, eivät voineet merkitä muuta kuin ettei saa unohtaa, että se paperi on anastettu, sillä muu osa tarinasta oli jo päättynyt. Anna hyvitystä! Arthurin käytös pelästytti teitä hiukan ja nyt oli paperi poltettava sittekin. Ja ennenkuin tuo hyppelevä ämmä», jatkoi hän irvistäen vaimollensa, »auttoi teidät vuoteeseen, ilmoititte viimeinkin minulle, minne olitte kätkenyt paperin: vanhojen liikekirjojen väliin kellarissa, jossa Arthur todellakin seuraavana aamuna nuuski. Mutta sitä ei saanut polttaa sunnuntai-iltana. Ei toki, te olette perin oikeaoppinen, olette totisesti; meidän täytyi odottaa kello kahteentoista, päästäksemme maanantaihin. No, tällä kaikella tarkoititte taas nielaista minut elävältä ja se kiukutti; niinpä ollen hiukan äkeissäni enkä yhtä oikeaoppinen kuin te vilkaisin asiakirjaan ennen kello kahtatoista virkistääkseni muistiani — käärin kokoon erään samanlaisen vanhan keltaisen paperin, joita kellarissa oli paljon — ja kun olimme päässeet maanantaiaamuun ja minun piti teidän lamppunne valossa mennä teidän luotanne, joka makasitte tuossa vuoteessa, tähän uunin luokse, teinkin pienen silmänkääntäjätempun, vaihdoin paperit ja poltin väärän. Veljelläni Ephraimilla, mielenvikaisten hoitajalla (olisin suonut, että hänetkin olisi puristettu pakkopaitaan), oli ollut monenlaista hommaa sen pitkäaikaisen homman jälkeen, jonka te hänelle uskoitte, mutta hänellä ei ollut menestystä. Hänen vaimonsa kuoli (se ei paljoakaan merkinnyt, minun olisi voinut kuolla hänen sijastaan, ja se olisi ollut minulle mieleen); veljeni keinotteli mielisairailla, joutui ikäviin selkkauksiin liiaksi korvennettuaan potilasta, saadakseen hänet järkiinsä, ja velkaantui. Hän oli aikeissa livistää tiehensä niillä varoilla, joita oli saanut kokoonhaalituksi; minultakin hän sai pienen summan. Hän oli täällä juuri samana varhaisena maanantaiaamuna odottaen vuoksen nousua; lyhyesti: hän oli matkalla Antwerpeniin, jossa (pelkään teidän pahasti pelästyvän, kun sanon: piru hänet periköön!) hän tutustui tähän herrasmieheen. Hän oli kulkenut pitkän matkan ja luulin hänen olevan unisen; mutta otaksun nyt, että hän oli juovuksissa. Kun Arthurin äiti oli ollut hänen ja hänen vaimonsa hoidossa, oli hän aina kirjoittanut, alituisesti vain kirjoittanut — enimmäkseen kirjeitä teille, jotka sisälsivät tunnustuksia ja anteeksipyyntöjä. Veljeni lähetti tuon tuostakin pinomäärin noita lehtisiä minulle. Arvelin, että saatoin pitää ne itselläni yhtä kernaasti kuin antaa teidän nieltäväksenne; niinpä säilytin niitä lippaassa ja katselin niitä, kun olin sillä tuulella. Olin varma siitä, että oli viisainta korjata se asiakirja kätköstään, kun Arthur oli tullut kotiin; pistin sen tähän samaan lippaaseen, jonka lukitsin kaksinkertaisella lukolla, ja uskoin sen veljelleni pois vietäväksi ja säilytettäväksi, kunnes kirjoittaisin. Kirjoitin, mutta en saanut mitään vastausta. En tiennyt mitä ajatella, kunnes tämä herra kunnioitti meitä ensimmäisellä vierailullaan. Aloin tietysti arvata kuinka asianlaita oli enkä kaipaa hänen vahvistustaan ymmärtääkseni, että hän oli saanut tietonsa minun papereistani ja teidän papereistanne sekä veljeni konjakki- ja tupakkajaarituksista (jospa hän olisi tukehtunut niihin!). No niin, muuta minulla ei ole enää sanottavaa teille, itsepintainen nainen, kuin etten vielä ole selvillä siitä, olisinko vai enkö olisi koskaan häirinnyt rauhaanne puhumalla testamenttilisäyksestä. Luulen, etten olisi, vaan olisin tyytynyt siihen tietoisuuteen, että olin saanut voiton teistä ja että olitte minun vallassani. Asioiden tällä kannalla ollessa ei minulla ole muuta selitystä annettavana teille ennenkuin huomisiltana samaan aikaan. Niin että», lisäsi mr Flintwinch, lopettaen puheensa vääntämällä ruumistansa toiseen suuntaan, »voitte nyt kääntää silmänne johonkuhun muuhun; minuun ei enää kannata tuijottaa».

Kun hän vaikeni, siirsi mrs Clennam hitaasti silmänsä hänestä ja painoi päänsä käden varaan. Hänen toinen kätensä nojasi lujasti pöytää vasten, ja taas oli hänessä huomattavana äskenmainittu omituinen liike, ikäänkuin hänellä olisi ohut aikomus nousta.

»Sillä lippaalla ette keneltäkään muulta saa sellaista hintaa kuin minulta. Nämä tiedot eivät ikinä tuota teille samaa tuloa, jos myytte sen jollekulle muulle kuin minulle. Mutta minulla ei nyt ole käytettävissäni sellaista summaa, jota te vaaditte. Minä en ole varakas. Minkä verran otatte nyt ja minkä verran toiste ja kuinka voin olla varma siitä, että pysytte vaiti?»

»Enkelini», vastasi Rigaud, »olen jo sanonut minkä summan tahdon, ja aika rientää. Ennen tänne tuloani luovutin tärkeimpien paperien jäljennökset toiselle. Jos siirrätte päätöksenteon, kunnes Marshalsean portit suljetaan yöksi, niin on myöhäistä enää neuvotella. Vanki on silloin lukenut ne.»

Mrs Clennam painoi taas molemmat kätensä ohimoilleen, huudahti kovaa ja kavahti pystyyn. Hän horjui hetken kuin kaatumaisillaan; sitte hän seisoi vakavana.

»Sanokaa, mitä tarkoitatte. Sanokaa, mitä tarkoitatte, mies!»

Tämän aavemaisen naisen edessä, joka ei ollut vuosikausiin seisonut pystyssä asennossa ja nyt seisoi suorana ja jäykkänä, Rigaud peräytyi ja alensi ääntänsä. Kaikista kolmesta tuntui melkein kuin kuollut olisi noussut eloon.

»Miss Dorrit», vastasi Rigaud, »monsieur Frederickin pieni veljentytär, on hyvin kiintynyt vankiin. Miss Dorrit, monsieur Frederickin pieni veljentytär, hoitelee nyt vankia, joka on sairas. Hänelle, miss Dorritille, annoin ne paperit vankilassa, jonne poikkesin tänne tullessani, sekä kirjeelliset ohjeet, joiden mukaan hänen tuli _’mr Clennamin tähden’_ — hän tekee mitä hyvänsä _hänen_ tähtensä — säilyttää käärö murtamatta sen sinettiä siltä varalta, että se vaadittaisiin takaisin ennen vankilan sulkemista — ellei sitä vaadittaisi takaisin ennen iltakellon soimista, tulisi antaa se vangille; se sisältää sitäpaitsi häntä itseänsä varten toisen jäljennöksen, joka vangin tulee antaa hänelle. Noh! En uskonut itseäni teidän joukkoonne, asioiden näin pitkälle jouduttua, herättämättä salaisuuttani eloon vielä toisellakin haaralla. Sanoessanne, etten saa muualla noista papereista samaa hintaa kuin teiltä, oletteko arvioinut ja rajoittanut sen hinnan, jonka pieni veljentytär on valmis maksamaan minulle vaientaaksensa — _hänen_ tähtensä — asian? Sanon vielä kerta, aika rientää. Ellei kääröä vaadita takaisin ennen iltakellon soimasta, niin ette voi ostaa sitä. Silloin myyn sen tuolle pikku tytölle!»

Taas näkyi mrs Clennamissa sama ponnistus ja liike, ja nyt hän riensi eräälle kaapille, riisti sieltä huivin tai vaipan, ja kääri sen ympärillensä. Affery, joka kauhuissaan oli katsellut häntä, ryntäsi hänen luoksensa keskelle huonetta, tarttui hänen pukuunsa ja lankesi polvilleen hänen eteensä.

»Älkää, älkää, älkää! Mitä aiotte? Minne lähdette? Te olette kauhea nainen, mutta minä en kanna mitään kaunaa teitä vastaan. En voi tehdä mitään Arthur-paran hyväksi nyt, eikä teidän tarvitse pelätä minua. Minä kyllä säilytän teidän salaisuutenne. Älkää menkö ulos, te kuolette kadulle. Luvatkaa minulle vain, että jos se on onneton raukka, jota säilytätte täällä, sallitte minun pitää huolta hänestä ja hoitaa häntä. Luvatkaa minulle vain tämä, niin teidän ei milloinkaan tarvitse pelätä minua.»

Mrs Clennam pysähtyi hetkeksi, kesken kuumeista kiirettänsä, ja vastasi jäykkänä hämmästyksestä: