Part 36

Hän riisui päästänsä vanhan hattunsa, ripusti sen entiselle paikalleen ja alkoi meluttomasti Maggyn avulla järjestellä vangin huonetta niin raikkaaksi ja siistiksi kuin oli mahdollista ja pirskoitteli hajuvettä huonekaluille ja seinille. Sitte tyhjennettiin kori, joka oli täynnä rypäleitä ja muita hedelmiä, ja sen sisältö pantiin hiljaa talteen. Senjälkeen kuiskutteli Pikku Dorrit hetkisen Maggyn kanssa ja lähetti hänet jonnekin saamaan korin uudelleen täytetyksi; pian se palasikin täynnä uusia tavaroita, joista kohta tarvittava virkistävä juoma ja hyytelö sekä vastaisen varalle hankitut paistetut kananpojat, viini ja vesi ensimmäisinä otettiin esille. Kun nämä erilaiset toimet olivat suoritetut, otti Pikku Dorrit vanhan ompelurasiansa esille pannakseen kuntoon uutimen hänen ikkunaansa, ja näin hiljaisuuden vallitessa huoneessa Clennam huomasi istuvansa kaikessa rauhassa nojatuolissaan, rinnallaan Pikku Dorrit käsitöineen.

Clennamin vapiseva käsi ja tutiseva ääni eivät saaneet vakavuutta eikä hänen heikkoutensa muuttunut voimaksi siitä, mitä hän näki ja tunsi: hänellä oli edessään Pikku Dorritin kaino pää, joka kumartui työn yli, ja hennot näppärät sormet, jotka ahersivat entisessä työssään — hän ei kuitenkaan ollut niin kiinni tässä, etteivät hänen myötätuntoiset silmänsä olisi usein kääntyneet Clennamin kasvojen puoleen ja taas alas painuessaan olisi olleet kyynelissä — ja hän tunsi saavansa lohdutusta ja myötätuntoa, tunsi, että ylevän sydämen kiintymys ja rakkaus oli kokonaan suunnattu häneen, vuodatti hyvyytensä koko pohjattoman rikkauden hänen ylitsensä. Kuitenkin se herätti hänessä sisäistä voimaa, joka kasvoi rinnan hänen rakkautensa kanssa. Ja kuinka suuresti hän nyt rakastikaan Pikku Dorritia! Sitä ei voi sanoin kertoa.

Heidän istuessaan siinä muurin varjossa, tuntui kuin varjo olisi luonut valoa heihin. Pikku Dorrit ei sallinut Clennamin puhua paljon, ja hän lepäsi äänettömänä tuolissaan, katsellen tyttöä. Tavantakaa tämä nousi ja antoi hänen juoda tai kohensi hänen pielustansa; sitte hän taas istui entiselle paikalleen hänen viereensä ja kumartui työhönsä.

Varjo siirtyi auringon mukana, mutta Pikku Dorrit ei siirtynyt Clennamin vierestä, paitsi palvellakseen häntä. Aurinko laski, ja hän viipyi yhä siellä. Hän oli nyt saanut työnsä valmiiksi, ja hänen kätensä, joka hänen viime palveluksensa jälkeen oli levännyt Clennamin tuolin käsinojalla, lepäsi siinä yhä. Arthur laski kätensä sen päälle, ja se tarttui hänen käteensä vapisevan rukoilevasti.

»Rakas mr Clennam, minun täytyy sanoa teille jotakin ennenkuin lähden. Olen lykännyt sitä tunti tunnilta, mutta minun täytyy saada se sanotuksi.»

»Minä samaten, rakas Pikku Dorrit. Minäkin olen siirtänyt sanottavani tunti tunnilta, mutta minun täytyy nyt saada se sanotuksi.»

Pikku Dorrit nosti hermostuneena kätensä hänen huulillensa ikäänkuin pyytääkseen häntä vaikenemaan, mutta antoi sen taas vapisten vaipua.

»Minä en lähde enää ulkomaille. Veljeni kyllä, mutta minä en. Hän oli aina hyvin kiintynyt minuun ja on nyt erittäin kiitollinen minulle — liian kiitollinen, sillä minä satuin vain olemaan hänen luonansa hänen sairautensa aikana — ja hän sanoo, että minä saan oleskella missä mieluimmin tahdon ja tehdä mitä haluan. Hän tahtoo vain, että tulisin onnelliseksi, sanoo hän.»

Taivaalla loisti kirkas tähti. Pikku Dorrit katsoi siihen puhuessaan, ikäänkuin se olisi ollut hänen oman sydämensä palava toivo, joka loisti hänen yllänsä.

»Tiedättehän sanomattanikin, että veljeni on tullut kotimaahan ottamaan selkoa rakkaan isäni jälkisäädöksestä ja saamaan haltuunsa omaisuutensa. Hän sanoo, että jos jälkisäädös on olemassa, niin minä tulen rikkaaksi, ja ellei sitä ole, niin hän tekee minut rikkaaksi.»

Clennam tahtoi puhua, mutta Pikku Dorrit kohotti taas vapisevan kätensä, ja hän vaikeni.

»Minä en tarvitse rahoja, en halua niitä. Niillä ei olisi mitään arvoa minulle, paitsi teidän tähtenne. Minä en voisi olla rikas tietäessäni teidän olevan täällä. Olisin paljoa kurjempi kuin köyhä tietäessäni teidän kärsivän. Sallitteko minun lainata teille kaikki mitä minulla on? Sallitteko minun antaa sen teille? Tahdotteko sallia minun osoittaa, etten milloinkaan ole unohtanut, etten milloinkaan voi unohtaa, kuinka te suojelitte minua silloin, kun kotini oli täällä? Rakas mr Clennam, tehkää minut maailman onnellisimmaksi ihmiseksi vastaamalla 'kyllä'. Tehkää minut niin onnelliseksi kuin saatan olla jättäessä teidät tänne älkääkä vastatko mitään vielä tänä iltana; sallikaa minun mennä täältä, sydämessäni toivo, että te jäätte suopeasti ajattelemaan ehdotustani ja että te minun tähteni — ei itsenne, vaan minun, ei kenenkään muun tähden — soisitte minulle suurimman ilon, mitä voisin kokea maan päällä, ilon siitä, että tietäisin olleeni hyödyksi teille, voineeni vähänkin lyhentää suurta kiintymyksen- ja kiitollisuudenvelkaani teille. En voi sanoa kaikkea, mitä haluaisin. En voi tulla luoksenne tänne, missä olen elänyt niin kauan, en voi ajatella teitä täällä, missä olen kokenut niin paljon, ja pysyä niin tyynenä ja rauhoittavana kuin minun pitäisi. Kyyneleeni pyrkivät esiin. En voi pidättää niitä. Mutta älkää, älkää, älkää kääntykö pois Pikku Dorritistanne nyt onnettomuudessanne! Ottakaa, oi ottakaa, minä pyydän ja rukoilen sitä kirvelevän sydämeni pohjasta, ystäväni — rakkaani! — ottakaa kaikki, mitä minulla on, ja antakaa sen tulla siunaukseksi minulle!»

Tähti oli paistanut hänen kasvoihinsa tähän saakka, jolloin ne painuivat Clennamin kädelle ja hänen omallensa.

Oli tullut pimeä, kun Clennam kiertäen käsivartensa hänen ympärillensä nosti hänet ylös ja vastasi hänelle lempeästi:

»Ei, rakkahin Pikku Dorrit. Ei, lapseni. En voi ottaa vastaan sellaista uhria. Vapaus ja toivo kävisivät tällä hinnalla ostettuina niin kalliiksi, etten jaksaisi kantaa niitä, kestää niiden omistamisen tuottamia omantunnon soimauksia. Mutta taivas todistakoon, kuinka harras kiitollisuuteni ja rakkauteni on sanoessani tämän!»

»Ja kuitenkaan ette salli minun pysyä uskollisena teille murheessanne?»

»Sanokaa mieluummin, rakkakin Pikku Dorrit, että kuitenkin koetan pysyä uskollisena teille. Jos menneinä aikoina, kun tämä vankila oli kotinanne ja nuo vaatteet pukunanne, olisin ymmärtänyt itseäni selvemmin (puhun vain itsestäni) ja tulkinnut sydämeni salaisuudet paremmin; jos itseluottamuksen puutteessa ja umpimielisyydessäni olisin erottanut valon, jonka näen kirkkaana nyt, kun se on loitonnut niin kauaksi, etteivät heikot askeleeni enää saavuta sitä; jos olisin tiennyt ja sanonut teille, että rakastin ja kunnioitin teitä, en poloisena lapsena, joksi minulla oli tapana nimittää teitä, vaan naisena, jonka uskollinen käsi kohottaisi minut korkealle itseni ylitse ja tekisi minusta paljoa onnellisemman ja paremman ihmisen; jos olisin käyttänyt tilaisuutta, joka ei enää tule — oi, jospa olisin tehnyt niin! — ja jos jokin seikka olisi estänyt meidän yhtymistämme silloin, kun minä olin kohtalaisen hyvissä varoissa ja te köyhä, niin silloin, rakas tyttöni, olisin vastannut jaloon tarjoukseenne toisin sanoin ja kuitenkin olisin hävennyt koskea omaisuuteenne. Mutta sillä kannalla kuin asiat nyt ovat, en saa milloinkaan koskea siihen, en milloinkaan!»

Pikku Dorrit ei olisi voinut sanoillansa suostutella Clennamia vakavammin ja vaikuttavammin kuin nyt pienellä pyytävällä kädellään.

»Minä olen kylliksi häväisty nyt jo, rakas Pikku Dorrit. En saa astua alemmaksi ja vetää teitä — rakasta, jalomielistä, hyvää — mukanani alas. Jumala siunatkoon teitä, Jumala palkitkoon teidät! Kaikki on mennyttä.»

Hän syleili Pikku Dorritia kuin tytärtänsä.

»Tosin olen aina ollut teitä paljoa vanhempi, karkeampi ja arvottomampi, mutta nyt on meidän unohdettava, mikä olen ollut, ja katsottava minua vain sellaisena millainen nyt olen. Painan tämän jäähyväissuudelman poskellenne, lapseni — joka olisitte voinut olla minulle läheisempi, muttei rakkaampi — teen sen perikatoon joutuneena, teistä kauaksi jääneenä, teistä ainaiseksi erotettuna miehenä, jonka elämä kallistuu lopullensa, kun taas teidän vasta alkaa. Minä en rohkene pyytää, että unohdatte minut alennustilassani, mutta pyydän, että muistatte minua vain sellaisena kuin olen.»

Kello alkoi soida kehoittaen vieraita lähtemään. Clennam otti Pikku Dorritin vaipan seinältä ja kääri hänet hellästi.

»Vielä yksi sana, Pikku Dorritini. Se on kova sana minulle, mutta välttämätön sanoa. Aika, jolloin teillä ja tällä vankilalla oli jotakin yhteistä, on jo kauan sitten ohi. Ymmärrättekö?»

»Oi, ettehän tahtone sanoa», huudahti tyttö ja itki katkerasti, ojentaen rukoilevasti ristityt kätensä Clennamia kohden, »etten saa enää tulla tänne. Ettehän toki hylkää minua tällä tavalla!»

»Sanoisin niin, jos voisin, mutta minulla ei ole rohkeutta lykätä näitä rakkaita kasvoja luotani ja luopua kaikesta toivosta nähdä niitä vielä. Mutta älkää tulko pian takaisin, älkää tulko usein! Tämä on saastainen paikka, ja tiedän hyvin, että sen saasta on tarttunut minuun. Te kuulutte paljoa valoisampaan ja parempaan ympäristöön. Teidän ei sovi katsoa taaksenne tänne, Pikku Dorritini, teidän pitää katsoa eteenpäin, aivan toisenlaisia ja onnellisempia polkuja kohden. Jumala siunatkoon teitä kulkiessanne niitä! Jumala palkitkoon teille kaikki!»

Maggy, joka oli käynyt kovin alakuloiseksi, huudahti nyt: »Oi viekää hänet sairaalaan, viekää hänet sairaalaan, äiti! Hän ei milloinkaan parane entiselleen, jos hän ei pääse sairaalaan. Ja silloin pieni nainen, joka aina kehräsi rukillaan, voi mennä prinsessan kanssa kaapille ja sanoa: 'Mitä varten pidätte tuota kananpoikaa täällä?' Sitte he voivat ottaa sen ulos ja antaa sen herralle, ja sitte kaikki tulevat onnellisiksi!»

Tämä keskeytys tuli sopivaan aikaan, sillä kellonsoitto oli jo loppumaisillaan. Kietoen taas vaipan hellästi Pikku Dorritin ympärille ja ottaen hänen kätensä käsivarrelleen saattoi Arthur hänet portaita alas, vaikka oikeastaan olisi ollut liian heikko liikkumaan, ellei tämä vierailu olisi virkistänyt häntä. Tyttö oli viimeinen vieras, joka laskettiin portista ulos, ja tämä sulkeutui raskaasti ja toivottomasti hänen jälkeensä.

Kuullessaan tämän kuolinsävelten kaltaisen äänen joutui Clennam taas heikkoutensa valtaan. Matka portaita ylös hänen huoneeseensa oli raskas ja vaikea, ja palattuaan sen pimeälle, synkälle alueelle hän tunsi itsensä sanomattoman onnettomaksi.

Miltei puoliyön aikana, kun vankilassa jo kauan oli ollut ihan hiljaista, kuului portaissa varovaisten askelten narahtelua ja sitten ovella varovaista koputusta avaimella. Nuori John hiipi sitten sisään sukkasillaan ja piti ovea suljettuna puhuessaan kuiskaten asiansa.

»Tämä on vastoin määräyksiä, mutten huoli siitä. Olin päättänyt tulla ja tulen nyt luoksenne.»

»Mikä on hätänä?»

»Ei mikään ole hätänä, sir. Odotin miss Dorritia pihassa, kun hän tuli ulos. Arvelin teidän tahtovan, että joka huolehtisi hänen turvallisuudestansa.»

»Kiitos, John, kiitos. Te saatoitte hänet kotiin, John?»

»Saatoin hänet hänen hotelliinsa. Samaan, jossa mr Dorrit oli asunut. Miss Dorrit käveli koko matkan ja puheli minulle niin ystävällisesti, että sydämeni kokonaan suli. Miksi luulette hänen kävelleen, tahtomatta ajuria?»

»Sitä en tiedä, John.»

»Puhuakseen teistä. Hän sanoi minulle: 'John, te olitte aina vilpitön mies ja jos lupaatte pitää huolta hänestä, milloinkaan jättämättä häntä apua ja lohdutusta vaille, kun en minä ole siellä, niin saatan olla rauhallisella mielellä.' Minä lupasin sen hänelle. Ja minä pysyn teille uskollisena aina», lupasi John Chivery.

Clennam, joka oli hyvin liikutettu, ojensi kätensä kelpo miehelle.

»Ennenkuin tartun siihen», sanoi John, vilkaisten käteen, mutta lähtemättä ovelta, »arvatkaa, mitkä terveiset miss Dorrit lähetti teille?»

Clennam pudisti päätänsä.

»'Sanokaa hänelle'», toisti John selvällä, vaikka vapisevalla äänellä, »'että hänen Pikku Dorritinsa lähettää hänelle kuolemattoman rakkautensa vakuutuksen'. Nyt se on saatettu perille. Olenko menetellyt vilpittömästi, sir?»

»Varmasti; varmasti!»

»Tahdotteko kertoa miss Dorritille menetelleeni vilpittömästi, sir?»

»Sen teen varmasti.»

»Tässä käteni, sir», sanoi John, »ja minä pysyn uskollisena teille aina».

Sydämellisesti puristettuaan Clennamin kättä hän hävisi yhtä varovasti natisevin askelin portaisiin, hiipi sukkasillaan pihakivityksen poikki ja sulkien portin perässään pujahti ulkopihaan, jonne oli jättänyt kenkänsä. Jos sama tie olisi ollut täynnä hehkuvia auranteriä, niin on varsin luultavaa, että John olisi astunut niitä pitkin yhtä hartaana samaa tarkoitusta varten.

KUUDESSEITSEMÄTTÄ LUKU

Ratkaisua kohden

Sovitun viikon viimeisen päivän säteet koskettivat Marshalsean portin ristikkotankoja. Siitä saakka kun portti sulkeutui Pikku Dorritin jälkeen, olivat ne seisoneet mustan synkkinä, mutta nyt muutti varhainen aamunkoitto ne kultaharkoiksi. Pitkät kirkkaat päivänsäteet, maallisen vankilan ristikkotangot, kiitivät vinosti kaupungin poikki, sen kattoryhmien yli ja kirkontornien avonaisten koristeleikkausten läpi.

Koko päivänä eivät mitkään vieraat häirinneet porttikäytävän sisäpuolella olevaa vanhaa taloa. Mutta kun aurinko teki laskua, kääntyi kolme miestä porttikäytävään ja astui raihnaista taloa kohden.

Rigaud tuli ensimmäisenä, yksin, tupakoiden. Mr Baptist seurasi perässä ja pysytteli ihan hänen kintereillään, kääntämättä hänestä silmiänsä. Kolmantena tuli mr Pancks kantaen hattua kainalossaan, jotta tuuli saisi leyhytellä hänen tuuheata tukkaansa; ilma oli tavattoman helteinen. He joutuivat kaikki yhtaikaa portaille.

»Kuulkaas, te hourupäät!» sanoi Rigaud katsellen ympärillensä. »Älkää vielä menkö!»

»Emme ole aikoneetkaan», vastasi mr Pancks.

Luoden näin vastanneeseen synkän katseen kolkutti Rigaud äänekkäästi ovelle. Hän oli juonut vahvasti varustautuakseen pelaamaan pelinsä loppuun ja oli kärsimätön alkamaan. Hän oli tuskin lopettanut pitkän kaikuvan kolkutuksen, kun jo taas tarttui kolkuttimeen ja aloitti uuden. Tämä ei ollut päättynyt, kun Jeremiah Flintwinch avasi oven ja he kaikki astuivat kivilattiaiseen eteiseen. Rigaud sysäsi mr Fiintwinchin syrjään ja jatkoi matkaa suoraan yläkertaan. Hänen molemmat seuralaisensa tulivat perässä, mr Flintwinch seurasi heitä, ja niin he kaikki neljä marssivat mrs Clennamin rauhalliseen huoneeseen. Se oli tavallisessa asussaan, paitsi että toinen ikkunoista oli auki ja Affery istui sen vanhanaikaisella ikkunapenkillä parsien sukkaa. Tavalliset esineet olivat pienellä pöydällä, takassa paloi tavallinen pieni valkea, vuodetta peitti tavallinen ruumispeite, ja kaiken tämän omistaja istui paarien kaltaisella sohvallaan, tukenaan musta, kulmikas pielus, joka oli kuin mestauspölkky.

Kuitenkin huoneella oli selittämätön valmistuksen leima, ikäänkuin siellä odotettaisiin jotakin tapahtuvaksi. Mistä huone tämän leiman sai — jokainen pieninkin esine kun oli samalla paikalla, joka niillä vuosikausia oli ollut — sitä ei kukaan voinut sanoa katsomatta tarkkaavasti talon emäntää ja vielä tuntematta entisestään hänen kasvojansa. Vaikka hänen musta pukunsa joka poimultaan oli tarkalleen entisellään ja hänen ryhtinsä ankarasti muuttumaton, olivat hänen kasvojensa hiukan lisääntynyt jäykkyys ja hänen synkän otsansa rypyt niin huomattavat, että ne painoivat leimansa koko ympäristöön.

»Keitä nuo ovat?» kysyi hän ihmetellen, kun molemmat seuralaiset astuivat sisään. »Mitä nämä ihmiset täältä tahtovat?»

»Kysytte keitä he ovat, madame», vastasi Rigaud. »Hiisi vie, he ovat poikanne, velkavangin, ystäviä. Ja mitä he täältä tahtovat, kysytte. Totta totisesti, madame, sitä en tiedä! Parasta kysyä heiltä itseltään.»

»Tiedättehän pyytäneenne äsken ovella, ettemme lähtisi», vastasi Pancks.

»Ja te tiedätte vastanneenne äsken ovella, ettette olleet aikoneetkaan lähteä», ärähti Rigaud. »Lyhyesti, madame, sallikaa minun esittää teille kaksi vangin vakoojaa—hourupäitä, mutta silti vakoojia. Jos tahdotte, että he jäävät tänne pienen neuvottelumme ajaksi, niin sanokaa. Minulle se ei merkitse mitään.»

»Miksi tahtoisin heidän jäävän tänne?» kysyi mrs Clennam. »Mitä minulla on tekemistä heidän kanssansa?»

»Siinä tapauksessa, rakkahin madame», päätti Rigaud ja heittäytyi nojatuoliin niin raskaasti, että vanha huone tutisi, »on parasta, että lähetätte heidät pois. Se on teidän asianne. He eivät ole _minun_ vakoojiani, _minun_ kätyreitäni.»

»Kuulkaas, te Pancks», sanoi mrs Clennam ja katsoi vihaisesti häneen, »te Casbyn kirjuri! Pitäkää huolta isäntänne asioista ja omistanne. Menkää. Ja ottakaa tuo toinen mies mukaanne.»

»Kiitos, ma'am», vastasi mr Pancks; »onneksi ei ole mitään, mikä estäisi meitä lähtemästä. Olemme tehneet kaikki, mitä otimme suorittaaksemme mr Clennamin puolesta. Hänen alituisena huolenansa on ollut (ja se huoli kasvoi tuskaisemmaksi hänen jouduttuaan vankilaan), että tämä miellyttävä herrasmies tuotaisiin takaisin tänne, josta hän oli livahtanut piiloon.

»Tässä hän on — takaisin tuotuna. Ja minä haluan sanoa», lisäsi mr Pancks, »vasten hänen häijynilkisiä kasvojansa, että minun nähdäkseni maailmalle ei koituisi vahingoksi, jos hän häviäisi siitä tykkänään».

»Teidän mieltänne ei ole kysytty», vastasi mrs Clennam. »Menkää.»

»Pahoittelen, että jäätte näin huonoon seuraan, ma'am», sanoi Pancks, »samoin kuin sitä, ettei mr Clennam voi olla läsnä. Se on minun syyni, on kun onkin.»

»Tarkoitatte, hänen oma syynsä», vastasi mrs Clennam.

»En, tarkoitan, että se on minun syyni», intti Pancks, »sillä minäpä onnettomuudeksi houkuttelin hänet tuhoisiin rahansijoituksiin». (Mr Pancks piti yhä itsepintaisesti kiinni tästä sanasta eikä puhunut keinotteluista.) »Vaikka voin numeroilla osoittaa», lisäsi mr Pancks tuskaisin ilmein, »että se olisi ollut edullinen sijoitus. Romahduksesta saakka olen joka ikinen päivä tarkastellut näitä laskelmia, ja ne pitävät — laskelmina — erinomaisesti paikkansa. Laskelmien esittämiseksi ei kuitenkaan aika eikä paikka ole sopiva», jatkoi mr Pancks luoden kaipaavan katseen hattuunsa, jossa hän säilytti laskelmiaan, »mutta laskelmat ovat kyllä moitteettomat. Niiden mukaan pitäisi mr Clennamin nyt ajella kaksivaljakolla ja minun olla kolmen tai viiden tuhannen punnan arvoinen.»

Mr Pancks pörrötti tukkansa pystyyn niin varmoin ilmein, ettei se siitä olisi parantunut, vaikka hänellä jo olisi ollut tuo summa taskussaan. Näissä tuottamattomissa laskelmissa askarteli hän kaikki vapaat hetkensä senjälkeen kun oli menettänyt rahansa, ja niistä riitti hänelle lohdutusta koko loppuiäksi.

»Mutta jo riittää siitä asiasta», katkaisi mr Pancks. »Altro, vanha veikko, te olette nähnyt laskelmat ja tiedätte, että ne pitävät paikkansa.» Mr Baptist, jolla ei ollut pienintäkään laskutaidollista kykyä lohdutuksenaan tässä asiassa, nyökäytti päätänsä ja välähdytti kauniisti valkoisia hampaitaan.

Mr Flintwinch oli katsellut häntä ja sanoi nyt:

»Oh! Tehän se olettekin, vai mitä? Arvelin muistavani kasvonne, mutten ollut varma asiasta ennenkuin näin hampaanne. Tämä tunkeileva palvelusintoinen pakolainen koputti ovelle sinä iltana, jolloin Arthur ja lörppäsuu olivat täällä», selitti Jeremiah mrs Clennamille, »ja teki minulle pitkän sarjan kysymyksiä mr Blandoisista».

»Se on totta», myönsi mr Baptist hilpeästi. »Ja katsokaa häntä, padrone! Minä löysin hänet todellakin.»

»En olisi pannut pahakseni», vastasi mr Flintwinch, »vaikka olisitte todellakin taittanut niskanne».

»Ja nyt», sanoi mr Pancks, jonka silmät usein ja salaa olivat vilkuilleet ikkunapenkkiin ja siellä parsittavaan sukkaan päin, »sanoisin vielä erään asian, ennenkuin lähden. Jos mr Clennam olisi täällä — mutta ikävä kyllä hän on sairaana ja vankeudessa, vaikka onkin sen verran päässyt voitolle tästä hienosta herrasta, että on pakottanut hänet, vastoin tahtoansa, palaamaan tänne — hän on sairaana ja vankeudessa, miesparka — jos hän olisi täällä», sanoi Pancks, astui pari syrjäaskelta ikkunapenkkiä kohden ja laski oikean kätensä sukalle, »sanoisi hän: 'Affery, kertokaa unenne!'»

Mr Pancks nosti oikean etusormen nenänsä ja sukan väliin kaamean varoittavana, kääntyi, höyrysi ulos huoneesta ja hinasi mr Baptistin perässään. Ulko-ovi kuului sulkeutuvan heidän jälkeensä, heidän askeleensa kajahtelivat sitten heidän astuessaan aution pihan poikki, eikä vielä kukaan virkkanut sanaakaan. Mrs Clennam ja Jeremiah olivat vaihtaneet silmäyksen ja sitte katsoneet ja katsoivat yhä Afferyyn, joka uutterasti parsi sukkaansa.

»No!» sanoi Flintwinch viimein vääntäytyen pari kierrosta ikkunapenkkiä kohden ja kihnuttaen kämmeniään takinliepeitänsä vasten kuin valmistautuen käymään johonkin käsiksi. »Mitä meidän kesken on sanottavaa, alettakoon puhua siitä nyt hukkaamatta aikaa sen enempää. — Kas niin, Affery, eukkoseni, ala laputtaa!»

Samassa hetkessä viskasi Affery sukan kädestään, kavahti pystyyn, tarttui oikealla kädellään ikkunalautaan, nosti oikean polvensa penkille ja huitoi vasemmalla kädellään kuin torjuen kuviteltuja hyökkääjiä luotansa.

»Ei, en tahdo, Jeremiah — ei, en tahdo — ei, en tahdo! En tahdo mennä, minä jään tänne. Tahdon kuulla kaikki, mitä en tiedä, ja sanoa kaikki, mitä tiedän. Tahdon tehdä niin, viimeinkin, vaikka siitä kuolisin. Minä tahdon, tahdon, tahdon, tahdon!»

Mr Flintwinch jäykistyi harmista ja hämmästyksestä, kostutti toisen käden sormia huulillaan, piirsi niillä ympyrän toiseen kämmeneensä ja jatkoi uhkaavasti irvistäen vääntäytymistään vaimoonsa päin, hän läähätti edetessään huomautuksen, josta hänen tukehduttavan kiukkunsa tähden kuuluivat vain sanat; »Sellaisen annoksen!»

»Ei askeltakaan lähemmäksi, Jeremiah!» huusi Affery, herkeämättä huitoen. »Älä tule askeltakaan lähemmäksi minua, muuten huudan naapureita apuun! Heittäydyn ulos ikkunasta! Huudan, että tuli on irti ja murhaaja talossa! Herätän kuolleen! Pysy siinä, missä olet, muuten huudan niin, että kuollut herää!»

Mrs Clennamin päättävä ääni kuului: »Seis!» Jeremiah oli pysähtynyt.

»Ratkaisu lähenee, Flintwinch. Jättäkää hänet rauhaan. Affery, nousetko minua vastaan näin monen vuoden perästä?»

»Kyliä, jos teitä vastaan nousemiseksi nimitetään sitä, että tahdon kuulla, mitä en tiedä ja sanoa, mitä tiedän. Olen nyt astunut ensi askeleen enkä voi enää peräytyä. Olen varmasti päättänyt tehdä niin Tahdon tehdä niin. Tahdon väkisinkin. Jos tämä on teitä vastaan nousemista, niin kyllä minä nousen teitä molempia ovelia vastaan. Minä sanoin Arthurille, kun hän ensin tuli kotiin, että hän nousisi teitä molempia vastaan. Sanoin hänelle, että vaikka minun täytyi pelätä henkeäni teidän kanssanne, ei minulla ollut syytä siihen. Kaikkea mahdollista on täällä senjälkeen tapahtunut, mutta en tahdo enää, että Jeremiah juoksuttaa minua portaita ylös, että minua peloitetaan ja pimitetään ja tehdään osalliseksi jos johonkin, mistä minulla ei ole tietoa. En tahdo, en tahdo, en tahdo! Tahdon nousta Arthurin puolesta nyt, kun hänellä ei ole enää mitään jäljellä, kun hän on sairas ja vankilassa eikä voi itse pitää puoliansa. Niin minä tahdon!»

»Kuinka sinä, höperöpää?» kysyi mrs Clennam tylysti, »voit tietää palvelevasi Arthuria tällä, mitä nyt panet toimeen?»

»En tiedä mitään tarkalleen mistäkään», vastasi Affery, »ja jos milloinkaan osuitte oikeaan, niin teitte sen sanoessanne minua höperöpääksi, sillä te molemmat olette totisesti panneet parastanne tehdäksenne minusta sellaisen. Te naitoitte minut kysymättä minun mieltäni ja teidän tähtenne elämäni on ollut täynnä pelkoa, ja mitä, ettei mokomaa toista, niin että miksi luulette minun voivan tulla muuksi kuin höperöpääksi? Te tahdoitte tehdä minut sellaiseksi, mutta minäpä en aio enää alistua, en aio, en, en, en!» Hän huitoi yhä kädellään.

Katseltuaan häntä hetken äänettömänä kääntyi mrs Clennam Rigaudin puoleen. »Te kuulette ja näette tämän hupsun. Onko teillä mitään sitä vastaan, että tällainen höperöpää jää tänne?»

»Minullako, madam?» vastasi Rigaud. »Sehän on teidän asianne.»

»Ei minulla ole» vastasi mrs Clennam synkästi. »Tässä ei olekaan valitsemisen varaa. Flintwinch, ratkaisu lähenee.»