Part 35

»Ei. Ainakin tiedetään nyt, että olette hengissä ja vahingoittumattomana», sanoi Clennam. »Ainakaan ette pääse näistä kahdesta todistajasta, ja he voivat esittää teidät mille viranomaiselle tahansa ja vaikkapa sadalle henkilölle.»

»Mutta eivät esitä minua ainoallekaan.» Rigaud napsautti taas sormiansa voitonriemuisena ja kostonhaluisena. »Hiisi vieköön todistajanne. Hiisi vieköön esittämisenne! Hiisi vieköön teidät itsennekin! Mitä? Tätäkö varten minä tiedän, mitä tiedän? Tätäkö varten minä kaupittelen kallista tavaraani? Hyh, köyhä velkavanki! Olette keskeyttänyt suunnitelmani. Olkoon menneeksi. Entä sitten? Mitä jää jäljelle? Teille ei mitään, minulle kaikki. Esittää _minut_? Sekö on aikomuksenne? Minäpä esitän itseni, liiankin pian. Salakuljettaja, anna minulle kynä, mustetta ja paperia.»

Cavalletto nousi taas kuten ennenkin ja pani pyydetyt esineet hänen eteensä entiseen tapaansa. Mietittyään ja hymyiltyään konnamaiseen tapaansa Rigaud kirjoitti ja luki ääneen seuraavaa:

»Mrs Clennamille.

Vastausta odotetaan.

Marshalsean vankilassa. Poikanne huoneessa.

Arvoisa Rouva.

Olen epätoivoissani kuultuani tänään vangiltamme täällä (hän on ollut niin ystävällinen, että on käyttänyt vakoilijoita etsiessään minua, joka valtiollisista syistä olen elänyt syrjässä), että olette ollut levoton turvallisuudestani.

Rauhoittukaa, arvoisa rouva. Voin mainiosti, olen hyvissä voimissa ja terveenä.

Perin kärsimättömänä rientäisin luoksenne, ellen arvaisi mahdolliseksi nykyoloissa, että te ette vielä ole tehnyt lopullista päätöstä siitä pienestä ehdotuksesta, joka minulla on ollut kunnia esittää teille. Viikon päästä tästä päivästä lukien tulen lopullisesti kuulemaan, oletteko ehdoitta hyväksynyt sen vai, alistuen kaikkiin seurauksiin, hylännyt sen.

Tukahdutan haluni päästä syleilemään teitä ja saattamaan päätökseen tämän mielenkiintoisen asian, jotta saisitte rauhassa järjestellä kaikki yksityisseikat molemminpuoliseksi tyydytykseksemme.

Tällä välin pidän kohtuullisena ehdottaa (koska vankimme on saattanut talouteni epäjärjestykseen), että suoritatte asunto- ja elatuskustannukseni jossakin hotellissa.

Vastaanottakaa, arvoisa rouva, korkeimman ja erikoisimman kunnioitukseni vakuutukset.

Rigaud Blandois.

Tuhannet terveiset Flintwinch-ystävälleni.

Suutelen rouva F:n käsiä.»>

Lopetettuaan epistolansa taittoi hän sen kokoon ja viskasi sen kaaressa Clennamin jalkoihin. »Hoi te siellä! Esittämisestä puhuttaessa, antakaa jonkun esittää tämä määräpaikassaan ja esittää vastaus täällä.»

»Cavalletto», sanoi Arthur. »Tahdotteko toimittaa tuon kirjeen perille?»

Mutta Cavalletton ilmeikäs sormi osoitti taas, että hänen paikkansa oli ovella vartioimassa Rigaudia, kun hän vihdoin suurella vaivalla oli löytänyt hänet, ja että hänen velvollisuutensa oli istua lattialla selkä ovea vasten katsellen Rigaudia ja pidellen nilkkojaan. Signor Panco tarjoutui taas palvelukseen. Kun hänen tarjoukseensa oli suostuttu, raotti Cavalletto ovea juuri sen verran, että signor Panco pääsi tunkeutumaan ulos, ja sulki sen taas heti.

»Koskekaa minua sormellanne, sanokaa ainoakaan paha sana, epäilkää ylemmyyttäni istuessani tässä viiniä juoden mielin määrin», uhkasi Rigaud, »niin seuraan kirjettä ja peruutan viikkoisen odotusaikani. _Tehän_ tahdoitte tavata minua? Tässä olen. Mitä pidätte minusta?»

»Tiedätte», vastasi Clennam katkerasti tuntien avuttomuutensa, »että kun aloin etsiä teitä, en ollut vankeudessa».

»Hiisi vieköön teidät ja vankeutenne», tiuskasi Rigaud ja otettuaan huolettomasti taskustaan esille rasian, jossa oli savuketarpeita, pyöritteli siroilla sormillaan muutamia kiireimpään tarpeeseen, »en välitä kummastakaan. Salakuljettaja! Tulta!»

Taas nousi Cavalletto ja antoi hänelle, mitä hän tarvitsi. Oli tuntunut kaamealta katsella hänen valkoisten, kylmien sormiensa äänetöntä, taitavaa punomista, kun ne notkeasti kiemurtelivat toistensa ympäri kuin käärmeet. Clennamia puistatti sisällisesti, ikäänkuin hän olisi kurkistanut käärmeenpesään.

»Hoi, sika!» huusi Rigaud meluavasti ja kiihoittavasti, ikäänkuin Cavalletto olisi ollut italialainen hevonen tai muuli. »Kuules! Tuo inhoittava vanha vankila oli kunnioitettava tämän rinnalla. Sen ristikoissa ja muureissa oli arvokkaisuutta. Se oli miehille sopiva vankila. Mutta tämä! Hyh! Narrien sairaala!»

Hän poltteli savukettansa, koko ajan hymyillen rumaa hymyänsä, niin että näytti siltä kuin hän olisi tupakoinut riippuvalla nokkanenällään eikä suullansa, kuin mikäkin hirviö haaveellisessa taulussa. Sytytettyään toisen savukkeen ensimmäisen vielä hehkuvasta päästä hän sanoi Clennamille:

»Täytyy koettaa saada aika kulumaan toisen hullun poissaollessa. Täytyy jutella. Ei voi koko päivää ryypiskellä väkevää viiniä; muuten tilaisin toisenkin pullon. Hän on todella kaunis nainen, sir. Vaikkei aivan minun makuni mukainen, mutta silti, kuolema ja kirous, kaunis. Onnittelen teitä ihailijana.»

»En tiedä enkä liioin kysy, kenestä puhutte», vastasi Clennam.

»Della bella Gowana, sir, kuten sanovat Italiassa. Gowanista, kauniista Gowanista.»

»Jonka miehen — seuralainen te lienette ollut?»

»Sir? Seuralainen? Te olette hävytön. Olin ystävä.»

»Teettekö kauppaa kaikilla ystävillänne?»

Rigaud otti savukkeen suustansa ja katseli häntä hetkellisen hämmästyksen vallassa. Mutta hän pisti sen taas suuhunsa ja vastasi tyynesti:

»Teen kauppaa kaikella, mistä saan jonkinmoisen hinnan. Kuinkas lakimiehenne, valtiomiehenne liikemiehenne elävät? Kuinkas te elätte? Kuinka te jouduitte tänne? Ettekö ole myynyt jotakuta ystäväänne? Uskonpa varmasti teidän myyneen!»

Clennam kääntyi hänestä ikkunaan päin ja katseli ulos muurille.

»Totisesti, sir», jatkoi Rigaud, »yhteiskunta myy itsensä ja myy minut, ja minä myyn yhteiskunnan. Olen saanut tietää, että olette tuttu toisenkin naisen kanssa. Hänkin on kaunis. Ja lujatahtoinen. Mikäs hänen nimensä onkaan? Wade.»

Hän ei saanut vastausta, mutta saattoi helposti huomata osuneensa maaliin.

»Niin!» jatkoi hän. »Tämä kaunis ja lujatahtoinen nainen kääntyi puoleeni kadulla, enkä minä ole tunteeton. Minä vastasin. Tämä kaunis ja lujatahtoinen nainen kunnioitti minua lausumalla luottavasti: 'Minulla on suruni ja huoleni ja minulla on uteliaisuuteni. Teidän kunniallisuutenne ei kai kohonne yli tavallisen tason?' Esitin itseni sanoen: 'Madame, olen herrasmies syntymästä kuoloon saakka, mutta kunniallisuuteni ei kohoa tavallisen tason yli. Halveksin sellaisia heikkoja haaveita.' Jonka johdosta hän suvaitsi lausua minulle kohteliaisuuden: 'Teidän ja muiden välillä on se erotus, että te sanotte sen suoraan.' Sillä hän tuntee yhteiskunnan ja seuraelämän. Vastaanotin hänen onnittelunsa liehittelevän kohteliaasti. Luonteeni mukaista on olla kohtelias ja hiukan liehakoiva. Hän teki silloin ehdotuksen, pääasiassa tämänsisältöisen: hän oli nähnyt meidät paljon yhdessä, ja hänestä tuntui, että minä sillä hetkellä olin perheen ystävä ja suosikki; hänen uteliaisuutensa ja huolensa herättivät hänessä halun saada tietää, missä he liikkuivat, kuinka he elivät, kuinka kaunista Gowanaa rakastettiin ja hellittiin, ja niin edespäin. Hän ei ollut rikas, sanoi hän, mutta tarjosi niin ja niin paljon palkkioksi tällaisten palvelusten aiheuttamista huolista ja vaivoista, ja minä myönnyin rakastettavasti — rakastettavuus kuuluu luonteeseeni — hänen ehdotukseensa ja hyväksyin hänen tarjouksensa. Niin, tietysti. Sellaista on elämä. Sellainen on maailma.»

Vaikka Clennam koko keskustelun ajan istui selin häneen, ei hän hetkeksikään siirtänyt kimmeltäviä, liian lähekkäin sijoittuneita silmiänsä hänestä, ja esittäessään sanottavansa kohta kohdalta julkean kerskuvasti hän huomasi nähtävästi Clennamin pään ryhdistä, ettei hän kertonut mitään, mitä ei toinen jo tiennyt.

»Pyh! Kaunis Gowana!» sanoi hän sytyttäen kolmannen savukkeen sellaisella tavalla kuin voisi keveimmälläkin hengähdyksellään puhaltaa hänet pois. »Viehättävä, mutta varomaton! Kaunis Gowana ei menetellyt viisaasti salatessaan entisen rakastajan kirjeitä makuuhuoneessaan alpeilla, jottei hänen miehensä saisi nähdä niitä. Ei, ei. Se ei ollut viisasta. Hyh! Gowana erehtyi siinä.»

»Toivon hartaasti», huudahti Arthur ääneen, »ettei Pancks enää viipyisi kauan, sillä tuon miehen läsnäolo saastuttaa huoneen».

»Niin! Mutta hän tahtoo olla ylimpänä täällä kuten kaikkialla», kehui Rigaud voitonriemuisena ja napsautti sormiaan. »Niin on aina ollut ja niin on vastakin laita!» Ojentautuen pitkin pituuttaan niille kolmelle tuolille, joita oli huoneessa paitsi sitä, jolla Clennam istui, hän alkoi laulaa, lyöden rintaansa, ikäänkuin olisi laulussa mainittu ritari:

»Ken tuolta rientää iltamyöhään? Compagnon de la Majolaine! Ken tuolta rientää iltamyöhään? Aina iloinen.»

»Sika, laula kertosäe! Sinä osasit laulaa sen ennenmuinoin eräässä vankilassa. Laula se nyt! Tahi, kaikkien pyhien nimessä, jotka ikinä on kuoliaiksi kivitetty, minä rupean hävyttömäksi ja loukkaavaksi, ja silloin olisi muutamille, jotka vielä ovat hengissä, parempi, että heidätkin olisi kivitetty muiden mukana!

»Kuninkaan miehist' on hän reippain, compagnon de la Majolaine. Kuninkaan miehist' on hän reippain, aina iloinen.»

Osaksi noudattaen vanhaa alistuvaa tapaansa, osaksi koska kieltäytyminen olisi voinut vahingoittaa hänen hyväntekijäänsä ja osaksi koska hän yhtä hyvin saattoi laulaa kuin tehdä jotakin muuta, kajahdutti Cavalletto kertosäkeen. Rigaud nauroi ja alkoi tupakoida, silmät ummessa.

Toinen neljännestunti lienee vielä kulunut, ennenkuin Pancksin askeleet kuuluivat portaissa, mutta väliaika tuntui Clennamista sietämättömän pitkältä. Hänen askeltensa ääneen sekaantui toistenkin askelten kopina; ja kun Cavalletto avasi oven, laski hän sisälle mr Pancksin ja mr Flintwinchin. Viimemainittu oli tuskin ilmestynyt näkyviin, kun Rigaud hyökkäsi hänen luoksensa ja syleili häntä meluavasti.

»Kuinka voitte, sir?» kysyi mr Flintwinch kohta päästyään irti syleilystä, josta hän kaikin voimin ja kursailematta pyrki. »Kiitos, ei, en halua enempää.» Tämä vastauksena uhkaaviin uusiin hellyydenosoituksiin hänen vastalöytyneen ystävänsä puolelta. »No niin, Arthur, muistatte kai, mitä sanoin teille nukkuvista koirista ja kadonneista koirista. Se osui kohdalleen, kuten näette.»

Hän oli ulkonaisesti yhtä järkähtämätön kuin aina ja nyökäytteli päätänsä saarnaavan nuhtelevasti katsellessaan ympärilleen huoneessa.

»Ja tämä nyt on Marshalsean velkavankila!» sanoi mr Flintwinch. »Olette tuonut porsaanne huonoille markkinoille, Arthur.»

Jos Arthur oli kärsivällinen, ei Rigaud kumminkaan enää malttanut. Hän tarttui rajun leikillisesti pikku Flintwinchinsä nutun rintapieliin ja huusi:

»Hiisi vieköön markkinat, hiisi vieköön porsaat ja hiisi vieköön porsasten paimenen! No! Antakaa tänne vastaus kirjeeseeni.»

»Jos suvaitsette odottaa hetkisen, sir», vastasi Flintwinch, »annan ensin mr Arthurille kirjelippusen».

Hän teki niin. Se oli kirjoitettu hänen äitinsä vaivaloisella käsialalla paperipalalle ja sisälsi vain nämä sanat:

»Toivoakseni riittää, että olet saattanut itsesi perikatoon. Ole tyytyväinen äläkä saata muita samaan tilaan. Jeremiah Flintwinch on minun lähettilääni ja edustajani. Ystävällisesti M.C.»

Clennam luki tämän kahdesti hiljaa itsekseen ja repi sen sitte kappaleiksi. Rigaud kiipesi sillä välin istumaan erään tuolin selkänojalle, jalat istuimella.

»No, kaunis Flintwinch», sanoi hän pidettyään kirjelippua tarkasti silmällä, kunnes se oli palasina, »missä on vastaus kirjeeseeni?»

»Mrs Clennam ei kirjoittanut sitä, mr Blandois, hänen kätensä kun ovat halvaantuneet ja hänen mielestänsä oli yhtä hyvä vastata suullisesti minun kauttani.» Mr Flintwinch väänsi tämän itsestänsä vastahakoisesti ja ruosteisesti. »Hän lähettää terveisensä ja sanoo, ettei hän katso ehtojanne kohtuuttomiksi ja että hän suostuu. Kuitenkaan ei tämä päätös vaikuta mitään viikon päästä pidettävään neuvotteluun.»

Monsieur Rigaud, purskahdettuaan ensin nauruun, kiipesi alas valtaistuimeltaan ja sanoi: »Hyvä! Menen etsimään hotellin itselleni!» Mutta silloin hänen katseensa kohtasi Cavalletton, joka yhä istui vartiopaikallaan.

»Tule, sika», lisäsi hän. »Sinä olet seurannut minua vastoin tahtoani, nyt saat tehdä seuraa vastoin omaa tahtoasi. Sanonpa sinulle, pikku matelija, että olen syntynyt palveltavaksi. Vaadin tämän salakuljettajan palvelemaan itseäni viikon ajan tästä päivästä lukien.»

Vastaukseksi Cavalletton kysyvään katseeseen viittasi Clennam, että hän menisi, mutta lisäsi ääneen: »Ellette pelkää häntä.» Cavalletto vastasi tehden erittäin ilmeikkään sormiliikkeen: »En, herra, en pelkää häntä nyt, kun en enää salaa olleeni hänen vankilatoverinsa.» Rigaud ei välittänyt kummastakaan huomautuksesta ennenkuin oli sytyttänyt viimeisen savukkeensa ja oli valmis lähtemään.

»Pelkää häntä!» sanoi hän katsellen heitä jokaista. »Pyh! Lapseni, vauvani, pikku nukkeni, kaikki te pelkäätte häntä. Te annatte hänelle viinipullon täällä, annatte hänelle ruokaa, juomaa ja asunnon siellä, ette uskalla koskea häneen sormellannekaan tai ainoallakaan herjaussanalla. Ette. Hänen luonteensa mukaista on olla voitonriemuinen! Pyh!

Kuninkaan miehist' on hän reippain, aina iloinen.»

Sovittaen tämän kertosäkeen näin itseensä, hän saapasteli huoneesta, Cavalletto kintereillä, jonka hän kenties oli vaatinut palvelukseensa, koska varsin hyvin tiesi, ettei helposti pääsisi hänestä eroon. Mr Flintwinch, raaputeltuaan leukaansa ja katseltuaan äärimmäisen halveksivasti ympärilleen porsasmarkkinoilla, nyökkäsi Arthurille ja seurasi perässä. Mr Pancks, yhä katuvana ja alakuloisena, lähti niinikään, senjälkeen kun oli erittäin tarkkaavasti kuunnellut muutamia Arthurin antamia salaisia määräyksiä ja kuiskaten luvannut seurata tätä juttua loppuun saakka ja pitää miestä koko ajan silmällä. Ja sitte vanki jäi yksin, tuntien itsensä entistä suuremmassa määrässä halveksituksi, pilkatuksi ja moitituksi, avuttomaksi, kurjaksi ja langenneeksi.

VIIDESSEITSEMÄTTÄ LUKU

Muudan pyyntö Marshalseassa

Kalvavat omantunnonvaivat ja tuska ovat huonona seurana telkien taakse suljetulla. Sureksiva mietiskely päivisin ja puutteellinen uni öisin eivät karkaise ihmistä kestämään onnettomuutta. Seuraavana aamuna tunsi Clennam, että hänen terveytensä alkoi heikontua samoin kuin että hänen sielunvoimansa jo olivat heikontuneet ja että häntä painava kuorma vielä veisi hänet turmioon.

Yö yöltä hän oli kurjuudessaan noussut vuoteeltaan jo kahdentoista ja yhden aikaan ja istuutunut ikkunan ääreen katselemaan pihassa surullisesti tuikkivia lyhtyjä, odotellen taivaalta päivän ensimmäistä sarastusta jo tuntikausia ennenkuin sen aika oli. Nyt illan tullen hän ei saanut itseään pakotetuksi edes riisuutumaan.

Sillä hänet valtasi polttava levottomuus, tuskallinen kyllästys vankeuteensa ja varma vakaumus siitä, että hänen sydämensä murtuisi ja hän kuolisi siellä; kaikki tämä tuotti hänelle sanomatonta tuskaa. Hänen pelkonsa ja inhonsa vankilaa kohtaan kävi niin kiihkeäksi, että hänen oli vaikea hengittää siellä. Tukehtumisen tunne valtasi hänet toisinaan niin, että hän asettui ikkunan ääreen tarttuen kurkkuunsa ja haukkoen ilmaa. Samalla hän ikävöi toisenlaista ilmaa ja pääsyä aution, synkän muurin toiselle puolelle, niin että tuntui kuin kaipauksen kiihko olisi tekemäisillään hänet hulluksi.

Monet muut vangit olivat kokeneet samaa tilaa ennen häntä ja sen voima ja kestävyys olivat kuluttaneet loppuun heidät, kuten hänelläkin voimat loppuivat. Kahden yön ja yhden päivän kuluttua se oli ohi. Se palasi puuskittain, mutta nämä puuskat kävivät yhä heikommiksi ja niiden väliajat yhä pitemmiksi. Toivoton tyyneys astui tilalle, ja puolivälissä viikkoa hän oli vajonnut alhaisen, hiipivän kuumeen tylsyyteen.

Cavalletto ja Pancks kun olivat toisaalla, ei hänen tarvinnut pelätä muita vierailijoita kuin mr ja mrs Plornishia. Hän oli tuskaisessa pelossa siitä, että tämä arvoisa pariskunta tulisi häntä katsomaan; sairaloisessa, hermostuneessa tilassaan tahtoi hän vain olla rauhassa, eikä näyttäytyä kenellekään alakuloisuudessaan ja heikkoudessaan. Hän kirjoitti muutaman rivin mrs Plornishille, että hän muka oli niin kiinni liikeasioissaan ja että hänen täytyi niin kokonaan hautautua niihin, ettei voinut suoda itselleen iloa nähdä edes hänen ystävällisiä kasvojaan. Nuorelle Johnille, joka joka päivä määrätyllä tunnilla, kun ovenvartijat vaihtuivat, pistäytyi hänen luonansa kysymässä, saattoiko tehdä jotakin hänen hyväksensä, Clennam teeskenteli aina kirjoittavansa ahkerasti ja vastasi kysymykseen hilpeällä äänellä kieltävästi. Heidän ainoan pitkän keskustelunsa aihetta ei enää milloinkaan mainittu heidän välillään. Mutta kaikissa hänen onnettomuutensa vaiheissa se koko ajan asui Clennamin mielessä.

Sovitun viikon kuudes päivä oli kostea, kuuma ja sumuinen. Näytti siltä kuin vankilan köyhyys, kurjuus ja lika olisivat kasvaneet siinä vallitsevassa ummehtuneessa lämmössä. Särkevin ohimoin ja uupunein sydämin oli Clennam valvonut surkean yönsä loppuun, kuunnellen sateen rapinaa pihakivitykselle ja ajatellen, kuinka paljoa pehmeämmin se putoili maaseudun multaan. Keltausvainen pallo oli kohonnut taivaalle auringon sijalle, ja hän oli katsellut sen muuriin heijastamaa läikkää, joka puolestaan hänen silmissään heijasti vankilan kurjuutta. Hän oli kuullut porttien avautuvan ja ulkona odotelleiden, kehnossa kengissä kulkevien jalkojen laahustavan sisään, ja sitte hän oli kuullut, kuinka lakaistiin, pumputtiin, kuljettiin edestakaisin, jotka toimet aloittivat vankilan aamun. Hän oli niin sairas ja heikko, että hänen täytyi levätä monta kertaa peseytyessään, ja viimein sai hän laahautuneeksi nojatuoliin avonaisen ikkunan ääreen. Siinä hän sitten istui torkkuen sillä välin kun eukko, joka siivosi hänen huoneensa, toimitti aamuaskareensa.

Ruuan ja unen puutteesta (hän oli menettänyt ruokahalunsa ja makunsakin) hän oli hiukan pyörryksissä ja muisteli myös hourailleensa pari kolme kertaa yön kuluessa. Hän oli kuullut säveleitä ja laulujen katkelmia soivan lämpimässä ilmassa ja tiesi ne olemattomiksi. Nyt uupuneena torkahdellessaan hän kuuli niitä taas, ja äänet kuuluivat puhuttelevan häntä; hän vastasi ja säpsähti.

Tässä horroksessa, jaksamatta pitää lukua ajan kulusta, niin että minuutti saattoi käydä tunnista ja tunti minuutista, hän alkoi tuntea pysyvää vaikutelmaa puutarhan läheisyydestä — kukkatarhasta, jossa kostea, lauha tuuli leyhytteli sulotuoksuja ilmaan. Hänen täytyi niin tuskallisesti ponnistella kohottaakseen päätänsä ja ottaakseen selvän siitä samoin kuin mistä muusta asiasta tahansa, että tuo vaikutelma jo tuntui vanhalta ja työläältä, kun hän viimein saattoi katsella ympärillensä. Teekuppinsa vieressä pöydällä näki hän silloin ihanan kukkavihon, ihmeellisen kimpun valituimpia, suloisimpia kukkia.

Hänestä ei ollut ennen mikään muu näyttänyt niin kauniilta. Hän otti ne käteensä ja hengitti niiden tuoksua, hän nosti ne kuumalle otsallensa, laski ne alas ja avasi näivettyneet kätensä niitä kohden samoin kuin viluisia käsiä lämmitellään tulen ääressä. Vasta nautittuaan niistä jonkun aikaa tällä tavalla tuli hän ihmetelleeksi, kuka ne oli lähettänyt, ja avasi ovensa kysyäkseen eukolta, joka varmaan oli tuonut ne huoneeseen, mistä hän oli saanut ne. Mutta eukko oli jo aikoja sitten mennyt, sillä tee, jonka hän oli jättänyt pöydälle, oli kylmää. Arthur koetti juoda sitä hiukan, mutta ei voinut sietää sen hajua; ja niin hän laahautui takaisin tuoliinsa ikkunan ääreen ja laski kukat vanhalle, pienelle, pyöreälle pöydälle.

Kun huoneessa liikkumisesta johtuva ensimmäinen uupumus oli ohi, vaipui hän entiseen tilaan. Joku yöllisistä äänistä kuului kuiskivan ilmassa, kun huoneen ovi tuntui avautuvan ja hetken päästä näytti siltä kuin hiljainen olento olisi seisonut oviaukossa, musta vaippa hartioillaan, sitten riisunut vaipan yltänsä ja pudottanut sen lattialle ja kuin tämä olento olisi hänen Pikku Dorritinsa, puettuna vanhaan kuluneeseen pukuunsa. Hän näytti vapisevan, ristivän kätensä, hymyilevän ja sitte puhkeavan kyyneliin.

Clennam kohosi pystyyn ja huudahti. Ja silloin hän näki rakastavista, hellistä, säälivistä, rakkaista kasvoista kuin kuvastimesta, kuinka muuttunut hän itse oli. Ja Pikku Dorrit tuli häntä kohden ja laskien kätensä hänen rinnalleen pidättääkseen hänet tuolissa, polvillaan hänen jalkojensa juuressa huulet kohotettuina suutelemaan häntä, kyynelten tipahdellessa hänen päällensä kuin taivaan kaste kukkasille, mainitsi ilmielävänä hänen nimensä.

»Oi, paras ystäväni! Rakas mr Clennam, älkää antako minun nähdä teidän itkevän. Ellette itke ilosta nähdessänne minut. Toivon, että niin on. Oma lapsiparkanne tulee nyt takaisin!»

Ja kuinka uskollisena, hellänä ja turmeltumattomana, huolimatta äkillisestä rikkaudesta! Kuinka enkelimäisen lohduttava ja vilpitön olikaan hänen äänensä sointu, hänen silmiensä loiste, hänen kätensä kosketus!

Kun Clennam syleili häntä, sanoi hän: »He eivät kertoneet minulle teidän olevan sairaana», ja kiertäen pehmeästi käsivartensa hänen kaulaansa painoi hänen päänsä povellensa, laski toisen kätensä hänen päänsä päälle, nojasi oman päänsä siihen ja hyväili häntä yhtä hellästi ja, Jumala tietää, yhtä viattomasti kuin oli hyväillyt isäänsä tässä samassa huoneessa siihen aikaan, kun hän vielä oli pieni lapsi ja kaiken sen huolen ja hoidon tarpeessa, jota hän antoi muille.

Kun Clennam saattoi puhua, sanoi hän: »Onko todella mahdollista, että olette tullut luokseni? Ja tässä puvussa?»

»Toivoin teidän pitävän minusta enemmän tässä puvussa kuin missään muussa. Olen aina kuljettanut sitä mukanani muistuttajana, vaikken olisi tarvinnut muistuttajaa. En ole yksin, kuten näette. Toin vanhan ystävän mukanani.»

Katsoen ympärillensä huomasi Clennam Maggyn, päässä iso myssynsä, joka jo pitkät ajat oli ollut käyttämättömänä, kori käsivarrella, kuten menneinä aikoina, ja tirskuen ihastuneena.

»Tulin vasta eilen illalla Lontooseen veljeni kanssa. Lähetin melkein heti sanan mrs Plornishille saadakseni kuulla teistä ja ilmoittaakseni tuloni teille. Silloin kuulin teidän olevan täällä. Satuitteko ajattelemaan minua viime yönä? Melkeinpä luulen teidän ajatelleen minua hiukan. Ajattelin niin tuskaisesti teitä ja aamuun tuntui olevan kovin pitkä aika.»

»Olen ajatellut teitä —» Clennam näytti olevan epätietoinen siitä, miksi nimittäisi ystäväänsä. Pikku Dorrit ymmärsi sen heti.

»Ette ole vielä nimittänyt minua oikealla nimelläni. Tiedättehän mikä minun oikea nimeni on ollessani teidän kanssanne.»

»Olen ajatellut teitä, Pikku Dorrit, joka päivä, joka tunti, joka minuutti, jonka olen viettänyt täällä.»

»Oletteko? Oletteko?»

Arthur näki hänen kasvojensa ilon kirkastaman ilmeen ja niihin syttyneen hehkun ja tunsi häpeätä. Hän, murtunut, vararikkoinen, sairas, häväisty, vanki.

»Olin täällä jo ennenkuin portit avattiin, mutta pelkäsin tulla suoraa päätä luoksenne. Olisin enemmän vahingoittanut kuin hyödyttänyt teitä silloin ensin, sillä vankila oli niin tuttu ja samalla vieras ja herätti niin monta muistoa isästä ja teistäkin, että se aluksi valtasi minut kokonaan. Mutta me menimme ensin mr Chiveryn luokse ennenkuin tulimme portille ja hän vei meidät sisälle ja me saimme Johnin huoneen käytettäväksemme — minun vanhan, köyhän huoneeni, muistattehan — ja odotimme siellä vähän aikaa. Minä toin kukat ovelle, mutta te ette kuullut sitä.»

Hän näytti nyt enemmän täysikasvuiselta naiselta kuin lähtiessään sieltä, ja Italian auringon kypsyttävä vaikutus näkyi hänen kasvoillaan. Mutta muuten hän oli aivan entisensä kaltainen. Clennam huomasi hänessä yhä saman lempeän, syvän vakavuuden; jos sillä nyt oli uusi merkitys, joka koski sydämeen, riippui se vain Clennamin käsityksestä eikä mistään Pikku Dorritissa tapahtuneesta muutoksesta.