Part 34

»Hiukan yksinkertainen. Sentähden säälin teitä ja poikkesin virallisuudesta (teen niin aina, kun on tilaisuutta) ja sanoin jotakin siihen suuntaan, etten teidän asemassanne huolisi vaivata itseäni tällaisella. Ja kuitenkin olette sillä väsyttänyt itsenne. No niin, älkää tehkö niin vastedes.»

»Tuskinpa saan tilaisuuttakaan siihen.»

»Kyllä toki. Te pääsette täältä pois. Kaikki pääsevät täältä. Lukemattomia teitä on, jotka johtavat täältä vapauteen. Mutta älkää tulko takaisin meille. Tämä pyyntö on käyntini toinen syy. Pyydän, älkää tulko enää meille. Kunniani kautta», sanoi Ferdinand erinomaisen ystävällisesti ja luottavasti, »minua oikein suututtaisi, jos ette ottaisi oppia siitä, mitä on tapahtunut, ja pysyisi loitolla meistä».

»Entä keksintö?» kysyi Clennam.

»Hyvä ystävä», vastasi Ferdinand, »ellette pane pahaksenne tätä puhuttelusanaa, ei kukaan tahdo tietää mitään keksinnöstä eikä välitä siitä hitustakaan».

»Ei kukaan verukevirastossa, tarkoitatte?»

»Eikä kukaan se ulkopuolellakaan. Jokainen on valmis halveksimaan ja pilkkaamaan keksintöjä. Ette aavistakaan, kuinka monet haluavat vain olla rauhassa. Ette aavistakaan, kuinka hartaasti maan henki (älkää välittäkö tämän sananparren parlamentaarisesta luonteesta älkääkä harmitelko sitä) haluaa olla rauhassa. Uskokaa minua, mr Clennam», sanoi hilpeä nuori Barnacle hauskimpaan tapaansa, »meidän virastomme ei ole mikään häijy jättiläinen, jonka kimppuun on rynnättävä täysin varustuksin; se on vain tuulimylly, joka jauhaa suunnattoman määrän akanoita ja samalla näyttää, mistä päin maassa tuuli puhaltaa».

»Jos tuota pitäisi uskoa», sanoi Clennam, »niin meidän kaikkien tulevaisuus olisi kerrassaan synkkä».

»Oh! Eihän toki!» vastusti Ferdinand. »Kaikkihan on kuten olla pitää. Kaikki rakastamme humpuukia, meillä täytyy olla sitä, ilman sitä emme tule toimeen. Hiukan humpuukia ja valmiiksi hiihdetty latu, muuta ei tarvita, ja silloin kaikki sujuu mainiosti, jos vain jätätte sen rauhaan.»

Ja Ferdinand nousi lausuttuaan tämän toivorikkaan uskontunnustuksen, jota kaikki vaimosta syntyneet, eteenpäin pyrkivät Barnaclet noudattivat erilaisin tunnussanoin ja johon he eivät uskoneet eivätkä luottaneet. Mikään ei voinut olla miellyttävämpää kuin hänen avomielinen ja kohtelias käytöksensä eikä olisi hienotunteisemmin soveltunut hänen vierailuunsa.

»Onko tunkeilevaa kysyä», sanoi hän, kun Clennam ojensi hänelle kätensä todella kiitollisena hänen suoruudestansa ja hilpeydestään, »onko totta, että kaivattu vainajamme Merdle on syypää tähän ohimenevään ikävyyteen?»

»Minä olen kyllä yksi niistä monista, jotka hän on saattanut perikatoon.»

»Hän lienee ollut erinomaisen ovela veitikka», ihaili Ferdinand Barnacle.

Arthur, jolla ei ollut halua ylistää tämän vainajan muistoa, oli vaiti.

»Täydellinen roisto tietysti», jatkoi Ferdinand, »mutta huomattavan ovela! Ei voi olla ihailematta häntä. Hän oli todellinen huijausmestari. Tunsi ihmiset hyvin, otti heidät täydellisesti valtaansa — sai heidät tekemään mitä halusi.»

Keveään tapaansa hän oli todella täynnä vilpitöntä ihailua.

»Toivon», sanoi Arthur, »että hän ja hänen petkutuksensa varoittavat ihmisiä vastedes olemasta yhtä herkkäuskoisia».

»Rakas mr Clennam», nauroi Ferdinand, »asuuko sydämessänne todellakin sellainen vihreä toivo? Kohta kun ilmestyy yhtä kyvykäs ja yhtä paljon huijaukseen perehtynyt mies, he ovat valmiit seuraamaan häntä. Suokaa anteeksi, mutta en luule teidän todella tietävän, kuinka ihmismehiläiset ovat halukkaita parveilemaan rämisevän vanhan tinakattilan ympärillä; tässä on heidän hallitsemisensa salaisuus kätkettynä. Siinä, että heille voidaan uskotella, että tuo kattila on tehty kalliista metallista, piilee kaivatun vainajan kaltaisten miesten koko valta ja voima. Epäilemättä tapaa siellä täällä poikkeuksia», lisäsi Ferdinand kohteliaasti, »ihmisiä, joihin ovat vaikuttaneet heidän mielestänsä paljoa paremmilta näyttävät syyt, eikä minun tarvitse kaukaa etsiä sellaisia poikkeuksia; mutta ne vain vahvistavat sääntöä. Hyvästi! Toivon, että kun minulla ensi kerran on ilo tavata teitä, tämä ohimenevä pilvi on haihtunut päivänpaisteen tieltä. Älkää tulko saattamaan minua, tunnen tien erinomaisesti. Hyvästi!»

Näin sanottuaan astui paras ja iloisin Barnacle portaita alas, meni hyräillen porttihuoneen läpi, nousi etupihassa hevosensa selkään ja ratsasti pitämään sovittua neuvottelua ylhäisen sukulaisensa kanssa, joka tarvitsi pientä valmistelua kyetäksensä voitollisesti vastaamaan muutamille nousukkaille, nämä kun olivat aikeissa tehdä kysymyksiä ylhäisten valtionhoidosta.

Hän lienee matkallaan ulos sivuuttanut mr Ruggin, sillä pari minuuttia myöhemmin loisti tämä punapää herrasmies oviaukossa kuin vanhahko Foibos.

»Kuinka voitte tänään, sir?» kysyi mr Rugg. »Voinko jollakin tavalla palvella teitä, sir?»

»Ette, kiitos.»

Mr Rugg nautti sekavista jutuista samoin kuin emännöitsijä vihannesten ja muiden ruokatavaroiden säilöönpanosta tai pesijätär isosta pesusta tai kadunlakaisija täpötäydestä rikkasangosta tai kuka hyvänsä ammattimies toimeen kuuluvasta sekasorrosta.

»Pistäyn täällä tuon tuostakin, sir», kertoi mr Rugg hilpeästi, »katsomassa, onko ilmestynyt uusia pidätysvaatimuksia. Niitä on satanut tuhkatiheään, sir, niin paljon kuin ikinä saattoi odottaa.»

Hän huomautti asiasta kuin jostakin ilonaiheesta, hykerrellen käsiänsä hilpeästi ja hiukan pyöritellen päätänsä.

»Niin tiheään kuin ikinä saatoimme odottaa», toisti mr Rugg. »Oikeana ryöppynä. En tunkeudu usein tänne nykyään, kun pistäyn täällä vankilassa, sillä tiedän, ettette halua seuraa ja että jos tahdotte tavata minua, voitte jättää tiedon siitä porttihuoneeseen. Mutta minä käyn täällä melkein joka päivä, sir. Sopisiko minun nyt huomauttaa eräästä asiasta, sir?»

»Nyt yhtä hyvin kuin milloin tahansa muulloin.»

»Hm! Yleisellä mielipiteellä on ollut paljon sanomista teistä, sir.»

»Sitä en epäile.»

»Eikö olisi viisainta, sir», ja mr Ruggin käytös muuttui entistä mielistelevämmäksi, »nyt kuitenkin tehdä pikkuinen myönnytys yleiselle mielipiteelle. Kaikki me teemme niin tavalla tai toisella. Asia on niin, että meidän täytyy mukaantua.»

»Minä en voi nyt päästä sopusointuun sen kanssa, mr Rugg, eikä minulla ole syytä toivoa parannusta siinä asiassa.»

»Älkää sanoko niin, sir, älkää sanoko niin. Kings Benchiin siirto maksaisi tuskin mitään, ja jos yleinen mielipide vaatisi teitä olemaan siellä — niin miksei —»

»Luulin jo meidän sopineemme siitä, mr Rugg», vastasi Arthur, »että päätökseni jäädä tänne oli makuasia».

»Niin kyllä, sir, niin kyllä! Mutta todistaako se hyvää makua, todistaako se hyvää makua? Siinäpä kysymys.» Mr Rugg puhui niin rauhoittavan suostuttelevasti, että teki suorastaan tunteellisen vaikutuksen. »Olin melkein kysyä, aiheutuuko se oikeasta, hyvästä tunteesta. Teidän asianne on laajalti tunnettu, ja teidän jäämisenne tänne, johon kuka tahansa voi joutua punnan tai parin tähden, ei ole sopivaa. Se _ei_ ole sopivaa. En voi sanoa, sir, kuinka monessa paikassa olen kuullut siitä puhuttavan. Eilen illalla muun muassa kuulin sitä arvosteltavan eräässä talossa, jonka ahkerista vierailijoista sanoisin, ellen itse lukeutuisi niihin, että he kuuluvat parhaisiin lakimiespiireihin — siellä kuulin arvosteluja, joita oli todella ikävä kuunnella. Ne loukkasivat minua teidän tähtenne. Samoin tänään aamiaisella. Tyttäreni (nainen, sanoisitte te; mutta hän ymmärtää kuitenkin tällaisia asioita, ja hänellä on hiukan kokemustakin niistä, hän kun oli kantajana Rugg-Bawkinsin jutussa) — tyttäreni lausui suuresti ihmettelevänsä tätä, suuresti ihmettelevänsä. No niin, näin ollen ja ottaen huomioon, ettei kukaan voi asettua aivan yleisen mielipiteen yläpuolelle, niin eikö pieni mitätön myönnytys yleiselle mielipiteelle olisi — katsokaa, sir, minä mainitsen kaikkein vähäarvoisimman perusteen sille ja sanon: eikö se olisi rakastettavaa?»

Arthurin ajatukset olivat taas vaeltaneet Pikku Dorritin luo; kysymys jäi vastausta vaille.

»Omasta puolestani, sir», sanoi mr Rugg, joka toivoi, että hänen kaunopuheisuutensa oli tehnyt Clennamin epävarmaksi, »pidän periaatteena olla ajattelematta itseäni, kun asiakkaiden tahto ja taipumukset ovat kysymyksessä. Mutta kun tunnen teidän hienotunteisen luonteenne ja yleensä sovittelevan mielenne, niin toistan, että soisin teidän olevan Kings Benchissä. Teidän juttunne on herättänyt huomiota; sen ajaminen tuottaa kunniata; minusta tuntuisi miellyttävämmältä tuttavieni tähden, jos te muuttaisitte Benchiin. Mutta älkää antako tämän vaikuttaa päätökseenne, sir. Minä vain totean näin olevan.»

Vangin huomiokyky oli yksinäisyydessä ja mielenmasennuksen tähden käynyt jo niin epävarmaksi ja hän oli niin tottunut seurustelemaan vain yhden ainoan hiljaisen olennon kanssa muurin ainaisessa pimennossa, että hänen nyt täytyi pudistautua hereille jonkinlaisesta huumaustilasta, ennenkuin kykeni katsomaan mr Ruggiin, saamaan hänen puheensa päästä kiinni ja kiireesti vastaamaan: »Päätökseni on muuttumaton ja pysyy muuttumattomana. Pyydän, jättäkää se silleen, jättäkää se silleen!» Mr Rugg, joka ei huolinut salata suuttumustaan ja loukkaustaan, vastasi:

»Oh! Tietysti, tietysti, sir! Minä olen ylittänyt valtuuteni, tiedän sen, esittäessäni teille tätä. Mutta kun kuulen monessa seurassa ja varsin hyvissä seuroissa huomautettavan, että vaikka ulkomaalaiselle käykin päinsä istua Marshalseassa, ei se mitenkään sovi englantilaisen itsetunnolle, kun hänen saarimaansa kunniakkaat, vapaat lait sallivat hänen siirtyä Benchiin, arvelin voivani ylittää minulle viitoitetut ahtaat ammatilliset rajat ja mainita tästä. Henkilökohtaisesti», sanoi mr Rugg, »ei minulla ole mitään mielipidettä puheena olevassa asiassa».

»Hyvä on», vastasi Arthur.

»Oh! Ei kerrassaan mitään mielipidettä!» vakuutti mr Rugg. »Jos minulla olisi oma mielipide, olisi tuntunut vastenmieliseltä nähdä, kuten äsken tapahtui, ylhäiseen perheeseen kuuluvan, ratsastaen saapuneen herrasmiehen vierailevan Marshalseassa asustavan asiakkaani luona. Mutta se ei ollut minun asiani. Jos minulla olisi oma mielipide tässä asiassa, niin olisin suonut saaneeni oikeuden ilmoittaa toiselle herrasmiehelle, sotilaalta näyttävälle, joka nyt odottaa porttihuoneessa, että asiakkaani ei suinkaan ole aikonut jäädä tänne, vaan on juuri aikeissa muuttaa parempaan paikkaan. Mutta tehtäväni virallisena koneena on selvä; muu ei kuulu minuun, Suvaitsetteko ottaa tuon herrasmiehen puheillenne, sir?»

»Joka odottaa porttihuoneessa, sanoitte?»

»Niin, otin sen ammattiini kuulumattoman vapauden, sir. Kuullessaan minun olevan teidän lakineuvojänne, kieltäytyi hän häiritsemästä teitä ennenkuin rajoitettu tehtäväni olisi suoritettu. Onneksi», lisäsi mr Rugg ivallisesti, »en käyttänyt niin väärin valtuuksiani, että olisin kysynyt herrasmiehen nimeä.»

»Kai minun on otettava hänet vastaan», huokasi Clennam väsyneesti.

»Te suvaitsette siis, sir?» kysyi Rugg. »Saanko kunnian ulos mennessäni mainita sen odottavalle herralle? Saanko? Kiitos, sir, minä lähden nyt.» Ja hän lähti äkäisenä.

Sotilaalta näyttävä herrasmies oli niin vähän herättänyt Clennamin uteliaisuutta tässä hänen mielentilassaan, että unohdus jo puoliksi peitti tämän mielikuvan, muodostaen liepeen sitä tummaa huntua, joka nyt alituisesti verhosi hänen sieluansa; silloin hän kuuli raskaita askeleita portaissa. Ne tuntuivat nousevan hänen huonettansa kohden, ei ripeästi ja reippaasti, vaan kerskuen ja meluten ikäänkuin olisi ollut tarkoitus loukata. Kun ne hetkeksi pysähtyivät hänen ovensa taakse, ei hän heti voinut saada kiinni siitä mielleyhtymästä, jonka tämän äänen erikoisuus herätti. Hänellä oli vain silmänräpäys miettimisaikaa. Ovi lennätettiin paukauttamalla auki, ja oviaukossa seisoi kadonnut Blandois, monien murheiden ja huolten alkusyy.

»Terve, vanki veikko!» sanoi hän. »Te haluatte tavata minua, kuulemma. Tässä olen.»

Ennenkuin Arthur harmistuneessa hämmästyksessään ehti vastata, työntyi Cavalletto miehen jäljestä huoneeseen. Ja häntä seurasi mr Pancks. Kumpikaan näistä kahdesta ei ollut käynyt tässä huoneessa Clennamin otettua sen haltuunsa. Mr Pancks hinautui kovasti huohottaen ikkunan ääreen, laski hattunsa lattialle, pörrötti molemmin käsin tukkansa pystyyn ja risti käsivartensa kuten mies, joka pitää lyhyttä lepohetkeä kovan päivätyön lomassa. Mr Baptist, joka ei hetkeksikään siirtänyt silmiään pelätystä entisestä kumppanistaan, istuutui notkeasti lattialle selkä ovea vasten ja tarttui molempiin nilkkoihin, asettuen samaan asentoon (paitsi että tämä ilmaisi kiinteintä tarkkaavaisuutta) kuin jossa hän oli istunut saman miehen edessä erään toisen vankilan synkemmässä varjossa helteisenä aamuna Marseillessa.

»Olen kuullut näiltä molemmilta hulluilta», sanoi monsieur Blandois tai Lagnier tai Rigaud, »että tahdotte tavata minua, vankiveikko. Tässä olen!»

Vilkaistuaan halveksivasti sänkyyn, joka oli työnnetty kokoon päiväksi, hän nojasi selkäänsä siihen, ei yrittänytkään ottaa hattua päästänsä ja seisoi vihamielisesti murjottaen, kädet taskuissa.

»Senkin pahaenteinen roisto!» sanoi Arthur. »Te olette tarkoituksellisesti saattanut äitini talon kamalan epäluulon alaiseksi. Miksi teitte niin? Mikä on ollut syynä pirulliseen keksintöönne?»

Monsieur Rigaud tuijotti ensin häneen ja purskahti sitte nauramaan. »Kuulkaas tätä ylevää herrasmiestä! Kuunnelkaa, koko maailma, tätä hyveen perikuvaa! Mutta varokaa, varokaa, ystäväiseni, teidän intonne saattaa olla hieman vaarallinen. Hiisi vie, saattaapa todellakin!»

»Signore!» keskeytti Cavalletto, niinikään kääntyen Arthurin puoleen, »kuunnelkaa ensin minua. Minä sain teiltä määräyksen etsiä käsiini hänet, Rigaudin, eikö niin?»

»Aivan niin.»

»Minä menen, luonnollisesti», selitti mr Baptist, »ensin maanmiesteni luo. Kysyn, mitä uutta kuului Londraan, mitä tietävät sinne saapuneista ulkomaalaisista. Sitte menen ranskalaisten luo. Sitte menen saksalaisten luo. Kaikki he kertovat minulle. Suurin osa meistä tuntee hyvin toisensa ja he kertovat kaikki minulle. Mutta — kukaan ei tiedä kertoa mitään hänestä, Rigaudista. Viisitoista kertaa», ja Cavalletto huiskautti kolme kertaa vasenta kättänsä, sormet haralla ja teki sen niin nopeasti, että tuskin saattoi silmillä seurata liikettä, »kysyn häntä kaikkialla, missä liikkuu ulkomaalaisia, ja viisitoista kertaa», toistaen saman nopean liikkeen, »he eivät tiedä mitään. Mutta —»

Italialaiseen tapaansa painostaen sanaa »mutta» hän alkoi heiluttaa oikean kätensä etusormea, vähän vain ja hyvin varovasti.

»Mutta! — Pitkän ajan perästä, jonka kuluessa minä en ole kyennyt saamaan selville, onko hän täällä Londrassa, kertoo eräs minulle valkotukkaisesta sotilaasta — häh? — ei tuollainen tukka kuin hänellä on — valkoinen — joka elää piileksien eräässä paikassa. Mutta» — uusi painostus tällä sanalla, »joka toisinaan iltaisin lähtee kävelemään ja tupakoimaan. Täytyy olla, kuten Italiassa sanotaan (ja kuten heillä poloisilla kyllä onkin!), kylliksi kärsivällisyyttä. Minulla on kärsivällisyyttä. Kysyn, missä tämä paikka on. Yksi luulee sen olevan siellä, toinen täällä. No niin, se ei ole siellä eikä täällä. Minä odotan kärsivällisimmin. Vihdoin löydänkin sen. Sitte vahdin ja vartioin, piileksin ja odotan, kunnes hän lähtee kävelemään ja tupakoimaan. Hän on harmaatukkainen sotilas — mutta!» — hyvin päättävä korostus mutta-sanalla ja vilkas etusormen takaperäinen heiluttelu puolelta toiselle — »hän on samalla tuo mies tuossa».

Oli omituista, että hän nyt, noudattaen vanhaa tapaansa, osoitti alistuvaisuutta henkilöä kohtaan, joka oli vaivautunut tehostamaan ylemmyyttään hänen rinnallaan, ja taivutti hämillään päätänsä Rigaudin edessä senjälkeen kun oli näin ilmiantanut hänet.

»No niin, signore!» huudahti Cavalletto lopuksi, kääntyen taas Arthurin puoleen. »Odotin sopivaa tilaisuutta. Kirjoitin pari sanaa signor Pancolle», omituinen ilme levisi mr Pancksin kasvoille hänen kuullessaan tämän nimityksen, »ja pyysin häntä apuun. Näytin hänet, Rigaudin, ikkunassa signor Pancolle, joka usein vakoili päivällä. Minä makasin öisin talon oven läheisyydessä. Viimein menimme sisään vasta tänä päivänä, ja nyt näette hänet täällä! Kun hän ei tahtonut tulla luoksenne kuuluisan lakimiehen läsnäollessa», tämä kunnioittava nimitys tarkoitti mr Ruggia, »niin odotimme alhaalla ja signor Panco vartioi katua».

Tämän selostuksen päätyttyä käänsi Arthur silmänsä miehen julkeisiin ryövärikasvoihin. Kun heidän katseensa yhtyivät, kohosivat viikset nenän alle ja nenä vajosi viiksien yli. Kun sekä nenä että viikset taas olivat paikoillaan, napsautti monsieur Rigaud voimakkaasti sormiaan viisi, kuusi kertaa ja kumartui eteenpäin suunnaten napsaukset Arthuriin, ikäänkuin ne olisivat hänen kasvoihinsa tähdättyjä laukauksia.

»No, filosofi!» sanoi Rigaud. »Mitä te minusta tahdotte?»

»Tahdon tietää», vastasi Arthur salaamatta inhoaan, »kuinka rohkenette saattaa äitini talon epäiltäväksi murhasta».

»Rohkenen?» huusi Rigaud. »Hohho! Kuulkaas häntä! Rohkenen? Sanoitteko rohkenen? Hiisi vie, poikaseni, olettepa hiukan varomaton!»

»Minä tahdon, että tämä epäluulo poistetaan», sanoi Arthur. »Teidät on vietävä sinne ja teidän pitää näyttäytyä julkisesti. Tahdon lisäksi tietää, mitä asiaa teillä oli siellä silloin, kun minulla oli kova halu paiskata teidät portaita alas. Älkää mulkoilko minuun noin uhkaavasti! Olen nähnyt teistä kylliksi tietääkseni, että olette kerskaileva pelkuri. Minun ei tarvitse virkistää tässä kurjassa paikassa lamaantuneita hengenvoimiani sanoakseni teille näin selvän asian, jonka te itsekin varsin hyvin tiedätte.»

Kalpeana huulia myöten pyyhkäisi Rigaud viiksiänsä ja jupisi: »Hiisi vie, poikaseni; tehän loukkaatte kunnioitettavaa rouva äitiänne» — ja näytti hetkisen olevan epätietoinen mitä tehdä. Mutta epävarmuus katosi pian, ja hän istuutui kerskailevan uhkaavin liikkein ja sanoi:

»Antakaa minulle pullollinen viiniä. Saattehan ostaa sitä täällä. Lähettäkää jompikumpi noista hulluista miehistänne noutamaan minulle pullollinen viiniä. En tahdo puhua kanssanne ilman viiniä. Kas niin! Lähetättekö vai ettekö?»

»Hakekaa hänelle, mitä hän tahtoo, Cavalletto», sanoi Clennam halveksivasti, ottaen esille rahoja.

»Salakuljettajakonna», lisäsi Rigaud, »tuo portviiniä. En juo muuta kuin porto-portoa.»

Mutta salakuljettajakonna vakuutti kaikille läsnäoleville ilmeikkäällä sormiliikkeellään, että hän ehdottomasti kieltäytyi jättämästä vartiopaikkaansa oven edessä, jolloin signor Panco tarjosi palvelustaan. Hän palasi pian viinipullo mukanaan, joka paikan tavan mukaan jo oli valmiiksi avattu; se johtui siitä, ettei vankilassa ollut kylliksi korkkiruuveja (samoin kuin ei juuri mitään muutakaan).

»Hullut! Iso lasi», komensi Rigaud.

Signor Panco pani pikarin hänen eteensä, jolloin näkyi selvästi, että hänen täytyi ponnistella voittaakseen halunsa heittää sen Rigaudin päähän.

»Haha!» melusi Rigaud. »Taas esiintynyt herrasmiehenä ja aina vain herrasmiehenä. Alusta loppuun herrasmiehenä! Piru sentään! Tottahan herrasmiestä on palveltava! Se kuuluu luonteeseeni, että vaadin palvelusta!»

Näin sanoessaan hän kaatoi pikarin puolilleen ja vaiettuaan kulautti ryypyn kurkkuunsa.

»Heh!» Ja hän maiskutteli huuliansa. »_Tämä_ ei ole varsin vanha vanki. Päättäen ulkonäöstänne, hyvä herra, niin vankeus sammuttaa teidän verenne hehkun paljoa pikemmin kuin laimentaa tämän tulisen viinin. Te alatte nyt jo kuihtua — laihdutte ja kalpenette. Terveydeksenne!»

Hän joi toisen puolen, pidellen lasia koholla sekä ennen että jälkeen, ikäänkuin näytelläkseen pientä valkoista kättänsä.

»Asiaan nyt», jatkoi hän. »Keskustelemaan. Olette ollut vapaampi puheessanne kuin reipas ruumiiltanne, sir.»

»Olen ottanut vapauden sanoa teille sellaista, mitä itsekin tiedätte. Yhtä hyvin kuin me, tiedätte te itse ole vanne vielä paljoa kurjempi kuin mitä minä olen sanonut.»

»Lisätkää siihen: ja aina herrasmies, niin muusta en välitä. Lukuunottamatta tätä seikkaa, me olemme kaikki samaa maata. Esimerkiksi: te ette kuolemaksenne voisi esiintyä herrasmiehenä, minä en kuolemakseni voisi esiintyä toisin. Millainen ero! Jatkakaamme. Sanat, sir, eivät milloinkaan ole vaikuttaneet korttipelin kulkuun eivätkä arvan lankeamiseen. Tiedättekö? Minäkin pelaan peliä, ja sanoilla ei ole siinä mitään valtaa.»

Nyt, kun hän oli joutunut silmätysten Cavalletton kanssa ja tiesi, että hänen entisyytensä oli tunnettu, riisui hän senkin ohuen naamarin, joka hänellä oli ollut, ja näytti peittelemättä inhoittavan konnannaamansa.

»Ei, poikaseni», jatkoi hän ja napsautti sormillaan. »Minä pelaan pelini loppuun huolimatta sanoista, ja kuolema ja kirous, minä tahdon voittaa sen. Tahdotte tietää, miksi tein tämän pienen kepposen, jonka te keskeytitte? Tietäkää siis, että minulla oli ja minulla on — ymmärrättekö, minulla on — erästä kauppatavaraa, jota tarjosin kunnianarvoiselle rouva äidillenne. Kuvailin kallisarvoista kauppatavaraani ja määräsin hinnan. Kaupanhieronnassa oli ihailtava äitinne hieman liian jäykkä, liian kylmä, liiaksi eloton ja kuvapatsasmainen. Lopulta ihailtava äitinne suututti minua. Saadakseni aikaan hiukan vaihtelua ja omaksi huvikseni — kas, täytyyhän herrasmiehen huvitella jonkun kustannuksella! — tein tuon loistavan keksinnön: minä hävisin. Tästä teeskennellystä häviämisestä olisivat lujatahtoinen äitinne ja Flintwinch-ystäväni mielellään tehneet täyttä totta. No no, pyh, pyh, älkää katselko noin ylhäältä minuun! Minä toistan sen. Hyvin mielellään, ylen ihastuneina, hurmautuneina. Kuinka voimakkaita sanoja haluatte?»

Hän viskasi pohjasakat lasistaan lattialle, niin että ne melkein pirskahtivat Cavalletton päälle. Täten kääntyi hänen huomionsa taas italialaiseen. Hän laski lasin pöydälle ja sanoi:

»En, minä en täytä sitä. Olen syntynyt palveltavaksi. Tule sinä, Cavalletto, ja täytä se!»

Pieni mies katsahti Clennamiin, jonka silmät olivat kiintyneet Rigaudiin, ja kun hän ei huomannut mitään kieltoa, nousi hän lattialta ja kaatoi pullosta lasiin. Hänen luonteensa rakenteesta sai merkillisen kuvan, kun katseli, kuinka hänen entiseen alistuvaisuuteensa sekoittui jonkinlainen lystikkäisyyden tuntu, kuinka hänessä tästä huolimatta kyti eräänlainen raju villiys, joka minä hetkenä tahansa saattoi leimahtaa ilmiliekkiin (kuten synnynnäinen herrasmies arvasi, jonkatähden hän koko ajan piti pikku miestä silmällä), ja kuinka kaikki tämä väistyi vallitsevan hyväluontoisen, huolettoman halun tieltä, johon taipuen hän taas istuutui lattialle.

»Tämä onnellinen päähänpisto oli onnellinen useastakin syystä, uljas ystäväni», jatkoi Rigaud ryypättyään. »Se huvitti minua, se tuotti harmia rakkaalle mammallenne ja Flintwinch-ystävälleni sekä tuskaa teille (se oli palkkionani annettuani teille oppitunnin kohteliaassa käytöksessä herrasmiestä kohtaan), ja siitä älysivät kaikki herttaiset asianosaiset, että nöyrin palvelijanne on pelättävä mies. Kautta taivaan, hän _on_ pelättävä mies! Sitäpaitsi se olisi voinut saattaa äitinne järkiinsä — olisi voinut sattua niin, että se pieni epäluulo, jonka teidän viisautenne keksi, olisi pakottanut hänet lopulta ilmoittamaan sanomalehdissä peitetyin sanoin, että erään sopimuksen tekoa haittaavat esteet häviäisivät, jos muuan tärkeä mainitun sopimuksen osakas ilmestyisi näkyville. Kenties olisi käynyt niin, kenties ei. Mutta te olette tehnyt sen tyhjäksi. Mitä teillä nyt on sanottavaa? Mitä haluatte?»

Clennam ei vielä kertaakaan ollut niin katkerasti tuntenut olevansa vanki kuin nähdessään tuon miehen edessään voimatta seurata häntä äitinsä luokse. Kaikki vaikeudet ja vaarat, joita hän oli pelännyt, olivat hänen kimpussaan nyt, kun hän ei voinut liikuttaa kättä eikä jalkaa.

»Kenties, ystäväni, mietiskelijä, hyveiden harrastaja, narri, miten vain mielitte, kenties olisi ollut parempi teille, jos olisitte jättänyt minut rauhaan», sanoi Rigaud keskeyttäen ryyppynsä katsoakseen häneen lasinsa yli ja hymyili julmaa hymyänsä.