Part 33

»Minä en», selitti John, »minä en milloinkaan ole ollut niin julkea, että olisin luullut muuta kuin että asia oli mahdoton. Minulla ei ollut, ei, miksi sanoisin niin, kun minulla kuitenkin joskus oli toivoa, että olisi mahdollista tulla niin onnelliseksi, ei kuitenkaan tuon keskustelumme jälkeen, ei, vaikka voittamattomia esteitä ei olisi ilmestynytkään! Mutta onko siinä syytä, miksei minulla olisi muistia, miksei minulla olisi mietteitä, miksei minulla olisi pyhiä paikkoja eikä mitään sellaista?»

»Mitä te oikein tarkoitatte?» huudahti Arthur.

»Sitä käy kyllä tallaaminen jalkoihin, sir», jatkoi John syytäen suustaan rajun sanaryöpyn, »se käy kyllä päinsä, jos joku tahtoo antautua sellaiseen. Sitä käy kyllä tallaaminen, mutta paikallaan se silti pysyy. Saattaa olla, ettei sitä voisi tallata, ellei sitä olisi olemassa. Mutta se ei ole herrasmiehelle sopivaa, ei kunniallista eikä oikein, että ihmistä, joka on taistellut ja pyrkinyt irti itsestään kuin perhonen, näin väistetään ja sysätään pöh. Maailma pilkatkoon portinvartijaa, mutta hän on mies — ellei hän ole nainen, kuten naisvangeilla on.»

Vaikka nuoren Johnin puhe oli naurettavaa sekavuudessaan, ilmeni hänen yksinkertaisessa, tunteellisessa olemuksessaan suurta vilpittömyyttä, samalla kun hänen hehkuvat kasvonsa ja kiihtynyt äänensä ja käytöksensä osoittivat, että jotakin hellän arkaa kohtaa hänen sydämessään oli syvästi loukattu, niin että Arthur olisi ollut julma, ellei olisi ottanut tätä huomioon. Hän koetti sentähden ajatuksissaan palata heidän keskustelunsa ja tämän tuntemattoman vääryyden alkukohtaan, ja sillä välin nuori John, joka oli kierrellyt vihreän käärönsä aivan pyöreäksi, leikkasi sen kolmeksi kappaleeksi ja pani ne lautaselle kuin minkäkin harvinaisen herkun.

»Minusta näyttää siltä», sanoi Arthur muisteltuaan heidän keskusteluaan vesinenättiin saakka, »että te olette viitannut miss Dorritiin?»

»Saattaapa todella olla niin, sir», vastasi John Chivery.

»En ymmärrä sitä. Toivottavasti en ole niin onneton, että taas katsotte minun loukkaavan teitä, sillä sitä en ikinä ole tahtonut tehdä, mutta minun täytyy sanoa, etten ymmärrä tätä.»

»Sir», kivahti John, »ettehän toki voi olla niin vilpillinen, että kieltäisitte tietävänne ja kauan tienneenne, mitä tunteita sydämessäni asuu miss Dorritia kohtaan; älkäämme julkeasti nimittäkö niitä rakkaudeksi, vaan ihailuksi ja palvonnaksi».

»En todellakaan, John, ole niin vilpillinen; en käsitä miksi epäilette minua siitä. Ettekö milloinkaan ole kuullut äidiltänne, että kerran kävin hänen luonansa?»

»En, sir», vastasi John lyhyesti, »en ole milloinkaan kuullut mitään sellaista».

»Mutta minä kävin. Voitteko arvata miksi?»

»En, sir», vastasi John lyhyesti, »en voi arvata miksi».

»Minäpä kerron teille. Tahdoin edistää miss Dorritin onnea; ja jos olisin voinut otaksua, että hän vastasi tunteisiinne —»

John-parka punastui korvalehteä myöten. »Sitä ei miss Dorrit milloinkaan osoittanut, sir. Minä tahdon olla rehellinen ja kunniallinen, mikäli yksinkertaisuudessani voin, ja olen liian ylpeä luulotellakseni kenellekään hetkeäkään, että hän milloinkaan vastasi tunteisiini tai että hän koskaan uskotteli sellaista minulle; ei, ei ollut minkäänlaista syytä otaksua, että hän milloinkaan tekisi tai voisi niin tehdä. Hän oli korkealla minun yläpuolellani aina ja kaikissa suhteissa. Samoin kuin», lisäsi John, »hänen ylhäinen perheensä».

Hänen ritarilliset tunteensa kaikkea kohtaan, mikä koski Pikku Dorritia, tekivät hänet niin arvokkaaksi huolimatta hänen pienestä ko'ostansa, hänen perin heikoista sääristänsä ja vieläkin heikommasta tukastaan ja runollisesta luonteestaan, että Goliath hänen paikallansa ei olisi herättänyt suurempaa kunnioitusta Clennamissa.

»Te puhutte kuin mies, John», huudahti Arthur lämpimän ihailevasti.

»Hyvä, sir», vastasi John ja pyyhkäisi kädellään silmiään; »soisin, että te tekisitte samoin».

Hän sinkautti tämän odottamattoman vastauksen niin äkkiä, että Arthur taas ihmetellen katseli häntä.

»Kuitenkin», katui John ja ojensi kätensä teetarjottimen yli, »jos huomautus oli liian ankara, niin peruutan! Mutta miksi ei, miksi ei? Kun sanon teille, mr Clennam, että teidän pitää huolehtia itsestänne erään toisen tähden, niin miksette voi olla avomielinen, vaikka olenkin portinvartija? Miksi annoin teille huoneen, josta tiesin teidän enimmin pitävän? Miksi kannoin tavaranne ylös? Ei silti, että ne ensinkään tuntuivat raskailta, en mainitse sitä siitä syystä, kaukana siitä. Miksi olen hoivannut teitä tällä tavalla, aamusta alkaen? Omienko ansioittenne tähden? Ei. Ne ovat hyvin suuret, sitä en vähääkään epäile; mutta niiden tähden en ole tätä tehnyt. Toisen ansiot tässä ovat painaneet, jopa monin verroin enemmän minun silmissäni. Miksi ette siis puhu avoimesti!»

»Totisesti, John», vastasi Clennam, »te olette niin hyvä mies ja minä pidän luonnettanne niin suuressa arvossa, että jos en ole osoittanut panevani niin suurta arvoa kuin todella panen sille seikalle, että olette tänään tehnyt minulle nämä ystävälliset palvelukset siksi, että miss Dorrit on luottanut minuun ystävänään, niin tunnustan sen viaksi ja pyydän teiltä anteeksi».

»Oh, miksi ette», toisti John taas uudelleen pilkallisesti, »miksi ette puhu avoimesti!»

»Minä vakuutan teille, etten ymmärrä teitä. Katsokaa minua. Ajatelkaa millaisissa vaikeuksissa olen. Tuntuuko luultavalta, että tahtoisin häijysti vielä lisätä itsesoimauksiani käyttäytymällä kiittämättömästi ja vilpillisesti teitä kohtaan? En ymmärrä teitä.»

Johnin kasvojen epäuskoinen ilme vaihtui epävarmaksi. Hän nousi, peräytyi huoneen ullakkoikkunan ääreen, viittasi Arthurin luoksensa ja seisoi miettivästi katsellen häntä.

»Mr Clennam, tarkoitatteko todellakin, ettette tiedä?»

»Mitä niin, John?»

»Ohhoh», huudahti John vedoten muuripiikkeihin. »Hän sanoo: 'Mitä niin?'!»

Clennam katsoi piikkeihin ja katsoi Johniin, katsoi piikkeihin ja katsoi Johniin.

»Hän sanoo: 'Mitä niin?' Ja vielä lisäksi näyttää olevan tosissaan», huudahti John ja tarkasti häntä tuskallisen hämmästyneenä. »Näettekö tämän ikkunan, sir?»

»Tietysti näen sen.»

»Näettekö tämän huoneen?»

»Totta kai näen sen.»

»Ja tämän vastapäisen muurin ja sen alla olevan pihan? Ne ovat kaikki olleet sen todistajina päivä päivältä, yö yöltä, viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta. Sillä kuinka usein olenkaan nähnyt miss Dorritin täällä hänen näkemättä minua!»

»Minkä todistajina?» kysyi Clennam.

»Miss Dorritin rakkauden.»

»Kehen?»

»Teihin!» sanoi John ja kosketti kädenselällä hänen rintaansa, peräytyi sitte tuolinsa luo ja istuutui siihen, kasvot kalpeina, pidellen kiinni käsinojista ja pudistaen päätänsä.

Jos hän olisi iskenyt Clennamia lujasti sensijaan että näin keveästi kosketti häntä, olisi hän järkyttänyt häntä vähemmin. Arthur seisoi hämmästyneenä, hänen silmänsä katsoivat Johniin, hänen huulensa raottuivat ja näyttivät muodostavan sanan »Minuun!» lausumatta sitä kuitenkaan; hänen kätensä vaipuivat sivuille; koko hänen ulko-olemuksensa oli kuin vastaheränneen, joka ei voi käsittää kesken unia saatua tiedonantoa.

»Minuun!» sanoi hän viimein ääneen.

»Voi!» valitti nuori John. »Niin, teihin!»

W »Minäkö erehtynyt, sir!» huudahti nuori John. »Erehtynytkö täydellisesti tässä asiassa! Ei, mr Clennam, älkää sanoko niin. Jossakin muussa asiassa, jos niin haluatte, sillä en pidä itseäni minään älyniekkana ja tunnen hyvin puutteeni. Mutta minäkö erehtyisin asiassa, joka on tuottanut sydämelleni enemmän tuskaa kuin kokonainen ryöppy villien nuolia! Minäkö erehtyisin asiassa, joka miltei on vienyt minut hautaan; siellä olen toisinaan toivonut lepäävänikin, jos se vain olisi sopinut yhteen tupakkakaupan ja vanhempien tunteiden kanssa! Minäkö erehtyisin asiassa, joka nytkin pakottaa minut ottamaan nenäliinan taskustani ison tytön lailla, kuten ihmiset sanovat: vaikka minä en ymmärrä miksi isoon tyttöön vertaaminen olisi miksikään häpeäksi, sillä jokainen oikea mieshän rakastaa heitä sekä isoja että pieniä! Älkää sanoko minun erehtyneen, älkää toki!»

Ja nuori John, joka pohjaltaan oli erinomaisen kunnioitettava, vaikka ulkonaiselta olemukseltaan kylläkin naurettava, otti nenäliinan taskustaan, yhtä vähän salaten tekoansa kuin kerskaillen siitä; näin vilpittömän luonnollisesti ottavat vain perin hyvät miehet nenäliinan taskustaan pyyhkiäkseen silmiänsä. Kuivuttuaan kyyneleensä, soi John itselleen vielä nyyhkytyksen ja nuuskutuksen viattoman ylellisyyden ja pisti sitte nenäliinan taas taskuun.

Kosketus tuntui yhä edelleen iskuna, niin ettei Arthur saanut montakaan sanaa sanotuksi. Hän vakuutti John Chiverylle, sittenkun tämä oli pistänyt nenäliinan taskuunsa, että hän pani suuren arvon hänen epäitsekkyydelleen ja uskollisuudelleen muistellessaan miss Dorritia. Mitä taas siihen otaksumaan tuli, josta hän juuri oli puhunut — tässä nuori John keskeytti hänet: »Ei otaksuma! Eipä suinkaan!» — niin siitä hän kenties puhuisi joskus toiste, mutta nyt hän ei halunnut sanoa siitä mitään. Tuntien itsensä alakuloiseksi ja väsyneeksi, halusi hän nyt, Johnin luvalla, palata huoneeseensa ja pysyä siellä lopun iltaa. John myöntyi, ja Arthur hiipi muurin varjossa omaan huoneeseensa.

Isku tuntui yhä niin voimakkaana, että kun hän oli päässyt eroon likaisesta eukosta, jonka hän tapasi istumassa portailla ovensa takana odottamassa saadakseen järjestää hänen vuoteensa ja joka tätä tehdessään kertoi saaneensa määräyksensä mr Chiveryltä, »ei siltä vanhalta, vaan siltä nuorelta», hän istui kuluneeseen nojatuoliinsa ja painoi pään käsiensä varaan, ikäänkuin olisi iskusta huumautunut. Pikku Dorrit rakastaisi häntä! Tämä saattoi hänet vielä paljoa enemmän ymmälle kuin hänen onnettomuutensa.

Kuinka vähän todennäköistä! Hän oli tottunut nimittämään häntä lapsekseen, rakkaaksi lapsekseen, ja koettanut herättää hänen luottamustaan painostamalla heidän ikäeroansa ja puhumalla itsestään vanhana miehenä. Pikku Dorrit ei kuitenkaan liene pitänyt häntä vanhana. Jokin muistutti hänelle, ettei hän itsekään ollut pitänyt itseään vanhana, ennenkuin ruusut vierivät virran mukana.

Hänellä oli Pikku Dorritin molemmat kirjeet asiapaperilippaassaan, ja hän otti ne esille ja luki. Niistä helähteli yhä suloisen äänen kaiku. Se sattui hänen korvaansa monin hellin sävelin, joihin kyllä saattoi sovittaa tuon uuden merkityksen. Nyt muistui hänen mieleensä tyyni toivottomuus siinä vastauksessa: »Ei, ei, ei!» jonka hän oli saanut tässä samassa huoneessa sinä iltana, jolloin hän oli saanut aavistuksen Pikku Dorritin muuttuneesta kohtalosta; silloin he olivat vaihtaneet sanoja, joita hän oli tuomittu muistelemaan nyt alennustilassaan vankilassa.

Kuinka vähän todennäköistä!

Mutta hänen miettiessään ja samassa määrässä kuin hänessä alkoi merkillinen oman sydämen tutkistelu, näkyi tuo todennäköisyys kasvavan. Eikö siinä, että hänestä oli tuntunut vastenmieliseltä ajatella Pikku Dorritin rakastavan jotakuta, että hän oli tahtonut saada tuon kysymyksen pian ratkaistuksi, että hän puoliksi tietoisesti oli nähnyt jonkinlaista jalomielisyyttä halussaan auttaa Pikku Dorritia hänen rakkaudessaan, eikö tässä kaikessa ollut hänen puoleltaan jotakin, mitä hän oli tukahduttanut heti sen herättyä? Eikö hän milloinkaan ollut kuiskannut itselleen, ettei hän saanut ajatella mitään sellaista kuin että Pikku Dorrit rakastaisi häntä, ettei hän saanut käyttää hyväkseen hänen kiitollisuuttansa, että hänen tuli muistaa kokemuksensa varoitukset ja oikaisut ja että hänen tuli pitää tällaisia nuorekkaita toiveita menneinä omalta kohdaltansa ja herkeämättä muistuttaa itsellensä, että aika oli sivuuttanut hänet ja että hän oli liian vanha ja vakava?

Hän oli suudellut Pikku Dorritia nostaessaan hänet lattialta silloin, kun hänet oli niin kokonaan ja kuvaavasti unohdettu. Samallako tavalla kuin olisi suudellut häntä hänen ollessaan tajuissaan? Eikö ollut mitään erotusta?

Pimeä yllätti hänet näissä ajatuksissa. Ja pimeä yllätti mr ja mrs Plornishinkin, kun he koputtivat hänen ovellensa. He toivat mukanaan kaupastaan korillisen kaikenlaista erinomaista tavaraa, joka meni siellä niin nopeasti kaupaksi ja tuotti niin kehnon voiton. Mrs Plornish oli niin liikutettu, että itki. Mr Plornish mutisi ystävällisesti miettivään, muttei älykkääseen tapaansa, että elämässä oli laaksoja, »näetkö», ja oli kukkuloita. Hän oli kuullut totena sanottavan maan pyörimisestä, ja epäilemättäkin se pyöri, että parhaatkin herrasmiehet vuorostaan joutuivat seisomaan päällänsä ja pyörimään takaperin siinä paikassa, jota sanotaan avaruudeksi. Hyväpä niinkin. Mr Plornish arveli vain, että hyväpä niinkin. Tuo herrasmies pääsisi kyllä taas jaloilleen, kun hänen vuoronsa tulisi, ja pyörisi säännölliseen tapaan, kun kaikki taas olisi ennallaan ja oikein päin, ja hyväpä niinkin!

On jo mainittu, että mrs Plornish, joka ei ollut ajattelija, itki. Myöhemmin ilmeni, että mrs Plornishilla, joka ei ollut ajattelija, oli ymmärtämystä. Se saattoi johtua hänen heltyneestä mielestään, hänen sukupuolensa älystä, naisen nopeasta käsityskyvystä tai naisen käsityskyvyn puutteesta; oli miten oli, myöhemmin kävi ilmi, että mrs Plornish osoitti ymmärtämystä Arthurin syvimpiä mietteitä kehtaan.

»Tuskin voitte uskoa, minkä isä on puhunut teistä, mr Clennam», sanoi mrs Plornish. »Se on saattanut hänet kovin alakuloiseksi. Tämä onnettomuus on sortanut hänen äänensäkin. Tiedättehän kuinka kauniisti isä laulaa; mutta nyt hän ei saanut lauletuksi ääntäkään lapsille teetä juotaessa, uskottepa tai ette».

Puhuessaan pudisteli mrs Plornish päätänsä, kuivaili silmiään ja katseli ympärilleen huoneessa.

»Mitä mr Baptistiin tulee», jatkoi mrs Plornish, »niin mitä hän tekee saadessaan kuulla tästä, sitä en voi ajatella enkä kuvitella. Hän olisi jo aikoja sitten ollut täällä, siitä voitte olla varma, ellei olisi toimittamassa jotakin tärkeätä teidän hänelle uskomaanne asiaa. Hän ajaa niin väsymättömästi tätä asiaa eikä suo itselleen mitään rauhaa, niin että hän sillä oikein, kuten sanoin hänelle», ja mrs Plornish lopetti lauseensa italiankielellään, »hemmestytte padrona».

Olematta turhamainen tunsi mrs Plornish sanoneensa erikoisen sirosti ja komeasti tämän toskanalaisen lauseen. Mr Plornish ei voinut salata ihastustaan hänen kielitaidostaan.

»Mutta tiedättekö, mr Clennam», jatkoi kelpo nainen, »aina on olemassa jotakin kiitollisuudenkin syytä, ja olen varma siitä, että tekin myönnätte niin olevan. Puhuessamme tässä huoneessa ei ole vaikeata huomata, mistä tässä tapauksessa on kiitettävä. On todellakin syytä olla kiitollinen, ettei miss Dorrit ole täällä näkemässä tätä.»

Arthur arveli mrs Plornishin katsovan häneen erikoisella tavalla.

»On todella syytä olla kiitollinen siitä, että miss Dorrit nyt on kaukana täältä», toisti mrs Plornish. »Toivottavasti hän ei saa kuulla mitään siitä. Jos hän olisi ollut täällä näkemässä tätä, sir, ei lie epäilemistäkään», mrs Plornish kertasi vielä nuo sanat, »ei ole epäilemistäkään, että teidän onnettomuutenne ja surunne olisi ollut liikaa hänen hellälle sydämellensä. En tiedä mitään, mikä voisi koskea miss Dorritiin kipeämmin.»

Aivan varmasti katsoi mrs Plornish ystävällisessä mielenliikutuksessaan häneen aran uhmaavasti.

»Niin», sanoi hän. »Ja siitä näkyy, kuinka isä vanhalla iällään tarkkaan huomaa asioita, kun hän tänään iltapäivällä sanoi minulle, ja Onnenmaja tietää, etten minä parantele enkä suurentele sitä: 'Mary, onpa suuri onni, ettei miss Dorrit ole täällä näkemässä tätä.' Ne olivat isän sanat. Isän omat sanat olivat: 'Mary, onpa suuri onni, ettei miss Dorrit ole täällä näkemässä tätä.' Minä vastasin isälle silloin ja sanoin siihen: 'Isä, sinä olet oikeassa!' Tämä tapahtui isän ja minun välilläni», lopetti mrs Plornish kuten ainakin laillinen todistaja. »Enkä minä kerro muuta kuin mitä todella tapahtui minun ja isän välillä.»

Mr Plornish, joka luonteeltaan oli harvapuheisempi, käytti tilaisuutta ehdottaaksensa, että he jättäisivät mr Clennamin itsekseen. »Sillä katsos», lisäsi mr Plornish vakavasti, »minä tiedän miltä tällainen tuntuu, eukkoseni», ja toisteli tätä arvokasta huomautusta moneen kertaan, ikäänkuin se hänen mielestään olisi sisältänyt suuren siveellisen salaisuuden. Viimein arvoisa pariskunta lähti tiehensä, astellen käsikoukkua.

Pikku Dorrit, Pikku Dorrit. Tunti tunnilta. Aina vain Pikku Dorrit!

Onneksi se nyt oli ohi, jos asia joskus oli ollutkin niin, ja parempi oli näin. Otaksuen, että Pikku Dorrit oli rakastanut häntä ja että hän olisi sallinut itsensä rakastaa Pikku Dorritia, millaista tietä hän olisikaan kuljettanut lemmittyään! Nyt sen näki — vienyt hänet takaisin tähän kurjaan paikkaan! Hänen tuli olla hyvin tyytyväinen ajatellessaan, että Pikku Dorrit nyt oli ainiaaksi vapautunut siitä ja että hän oli naimisissa tai pian menisi naimisiin (epämääräisiä huhuja hänen isänsä tämäntapaisista suunnitelmista oli liikkeellä Bleeding Heart Yardissa samoihin aikoihin, jolloin kerrottiin hänen sisarensa avioliitosta), samoin kuin siitä, että Marshalsean portit ainiaaksi sulkivat ulkopuolellensa kaikki tällaiset yllättävät mahdollisuudet.

Rakas Pikku Dorrit!

Muistellessaan omaa poloista tarinaansa hän näki, että Pikku Dorrit oli sen huippupiste. Kaikki viivat sen perspektiivissä johtivat hänen viattomaan olemukseensa. Hän oli matkustanut tuhansia peninkulmia sitä kohti; entiset rauhattomat toiveet ja epäilykset olivat häipyneet sen edessä; se oli nyt hänen elämänsä mielenkiinnon keskus; se oli kaiken siihen kuuluvan hyvän ja onnellisen päätepiste; sen ulkopuolella ei ollut muuta kuin erämaa ja pimeä taivas.

Yhtä rauhattomana kuin viettäessään ensimmäistä yötänsä näiden synkkien muurien sisäpuolella vietti hän tämänkin yön, tällaisten ajatusten askarruttaessa hänen mieltänsä. Tällä välin nukkui nuori John rauhallista unta, sepitettyään ja järjestettyään pieluksellansa seuraa van hautakirjoituksen:

KULKIJA! KUNNIOITA HAUTAA, JOSSA LEPÄÄ JOHN CHIVERY nuorempi. HÄN KUOLI VANHALLA IÄLLÄ, JOTA EI TARVITSE LÄHEMMIN MAINITA. ONNETTOMANA HÄN TAPASI KILPAILIJANSA JA TUNSI KOVAA HALUA RYHTYÄ KÄSIRYSYYN, MUTTA RAKASTETUN TYTÖN TÄHDEN KUOLETTI NÄMÄ KATKERUUDEN TUNTEET JA MENETTELI JALOMIELISESTI.

NELJÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU

Ilmestys vankilassa

Yleinen mielipide vankilan ulkopuolella oli vihamielinen Clennamille eikä hän hankkinut itselleen ystäviä sen sisäpuolellakaan. Hän oli liiaksi alakuloinen yhtyäkseen pihassa kävelevään laumaan, joka pysytteli yhdessä unohtaakseen huolensa; hän oli liiaksi itseensä sulkeutunut ja onneton ottaakseen osaa ravintolan vaivaisiin huvituksiin; hän pysytteli omassa huoneessaan ja muut katsoivat häneen karsaasti. Toiset väittivät hänen olevan ylpeän; toiset moittivat häntä synkäksi ja äreäksi; toiset halveksivat häntä, koska hän muka oli heikko raukka, joka kärsi ja kuihtui velkojensa painon alla. Vankilan koko väestö karttoi häntä näiden erilaisten syytösten tähden, mutta varsinkin viimemainitun, johon sisältyi syytös jonkinlaisesta uskottomuudesta talon tapoja kohtaan, ja pian hän oli niin eristettynä, että hän käveli pihassa vain silloin, kun iltakerho oli koolla ravintolassa laulaen, maljoja juoden ja puheita pitäen ja kun pihassa oli tuskin ketään muita kuin naisia ja lapsia.

Vankeus alkoi vaikuttaa häneen. Hän tunsi jo veltostuvansa ja myös tylsistyvänsä. Nämä huomiot peloittivat häntä, sillä hän oli nähnyt, millainen vaikutus vankeudella oli ollut tässä samassa huoneessa, näiden neljän ahtaan seinän sisäpuolella. Arasti väistäen muiden huomiota ja omaansa, alkoi hän muuttua ilmeisesti. Kuka hyvänsä saattoi nähdä, että vankilamuurin varjo oli synkkänä hänen yllänsä.

Eräänä päivänä, hänen oltuansa kymmenen tai kaksitoista viikkoa vankilassa ja koetettuaan ruveta lukemaan, voimatta kuitenkaan erottaa kuviteltujakaan henkilöitä Marshalseasta, sattui niin, että joku pysähtyi hänen ovellensa ja koputti. Hän nousi avaamaan, ja miellyttävä ääni tervehti häntä: »Kuinka voitte, mr Clennam? Toivottavasti ette pane pahaksenne, että tulen tervehtimään teitä!»

Se oli vilkas nuori Barnacle, Ferdinand. Hän näytti erittäin ystävälliseltä ja miellyttävältä, mutta hänen ylenmääräinen iloisuutensa ja huolettomuutensa oli outona vastakohtana likaisen vankilan synkkyydelle.

»Tuloni hämmästyttää teitä, mr Clennam», sanoi hän istuutuen tuolille, jonka Clennam tarjosi hänelle.

»Tunnustan olevani todella hyvin ihmeissäni.»

»Mutta ette pahoillanne?»

»En millään muotoa.»

»Kiitos. Suoraan puhuen», tunnusti miellyttävä nuori Barnacle, »olen ollut hyvin pahoillani kuultuani, että teidän on täytynyt joksikin aikaa vetäytyä tänne, ja toivon (tietysti näin vain yksityisesti meidän kesken), ettei meillä ole ollut mitään tekemistä tässä asiassa?»

»Teidänkö virastollanne?»

»Meidän verukevirastollamme.»

»En voi sälyttää pienintäkään osaa vastoinkäymisistäni tämän huomattavan laitoksen syyksi.»

»Totisesti, se ilahduttaa minua suuresti», vastasi vilkas nuori Barnacle. »Tuntuu oikein helpottavalta kuulla teidän sanovan noin. Olisin ollut äärettömän pahoillani, jos meidän virastomme olisi ollut syypää teidän vaikeuksiinne.»

Clennam vakuutti uudelleen vapauttavansa verukeviraston kaikesta vastuusta.

»Hyvä on», sanoi Ferdinand. »Olen iloinen siitä. Pelkäsin todellakin, että olimme olleet avullisia saattamassa teidät perikatoon, sillä ei ole kiellettävissä, että me onnettomuudeksi toisinaan teemme sellaista. Emme tahdo sitä, mutta jos ihmiset haluavat vahingoittaa itseään, niin — emme voi sille mitään.»

»Yhtymättä ehdottomasti siihen, mitä sanotte», vastasi Arthur alakuloisesti, »olen kiitollinen minua kohtaan osoittamastanne harrastuksesta».

»Ettekö yhdykään! Meidän virastomme on mahdollisimman hyväntahtoinen ja rauhallinen. Sanotte ehkä, että koko virasto on tyhjää hölynpölyä. En tahdo väittää, ettei niin ole; mutta kaikki tällainen kuuluu maailman järjestykseen, ja sitä täytyy olla. Käsitättehän sen?»

»En käsitä», vastasi Clennam.

»Te ette katso asioita oikealta kannalta. Näkökanta on pääasia. Katselkaa virastoamme siltä kannalta, että me vain pyydämme teitä jättämään meidät rauhaan, ja silloin on virastomme niin erinomainen kuin toivoa saattaa.»

»Onko teidän virastonne olemassa sitä varten, että se jätettäisiin rauhaan?» kysyi Clennam.

»Tepä sen sanoitte», vastasi Ferdinand. »Se on olemassa nimenomaan sitä varten, että kaikki saisi olla rauhassa. Sitä se tarkoittaa. Sitä varten se on olemassa. Tietysti se muodon vuoksi on olevinaan muutakin varten olemassa, mutta se on vain muotoasia. Voi taivas, mehän emme ole muuta kuin pelkkää muotoa! Ajatelkaa kuinka paljon muodollisuuksia tekin olette saanut noudattaa! Ettekä milloinkaan ole päässyt minkäänlaisiin tuloksiin!»

»En milloinkaan!» vahvisti Clennam.

»Katsokaa meitä oikealta näkökannalta, niin siinä me olemme — virallisina ja tehokkaina. Se on kuin eräänlaista cricketpeliä. Joukko syrjäisiä pyrkii koko ajan heittämään palloja tähän valtion laitokseen, ja me torjumme ne ja lennätämme ne takaisin.»

Clennam kysyi, kuinka pallomiesten kävi. Hilpeä nuori Barnacle vastasi, että he väsyivät, voitettiin, halvaantuivat, taittoivat niskansa, hävisivät, luopuivat pelistä ja aloittivat uuden pelin toisaalla.

»Ja tästä saan lisäsyytä onnitellakseni itseäni sen johdosta», jatkoi hän, »ettei meidän virastollamme ole ollut mitään tekemistä sen kanssa, että olette satunnaisesti vetäytynyt tänne. Olisi helposti voinut käydä niin, että sillä olisi ollut sormensa mukana tässä, sillä ei voi kieltää, että me olemme hyvin kohtalokas virasto niille, jotka eivät tahdo jättää meitä rauhaan. Mr Clennam, puhun kanssanne aivan avoimesti. Tiedän voivani puhua teille niin. Menettelin samalla tavalla, kun ensi kerran näin, teidän tekevän sen erehdyksen, ettette jättänyt meitä rauhaan; huomasinhan, että te olette kokematon ja toivehikas ja hiukan — ettehän pahastu siitä — hiukan yksinkertainen.»

»En ensinkään.»