Part 32

Mr Rugg kävi työhön käsiksi, ja Arthur, joka ei pidättänyt omaisuudestaan muuta kuin vaatteensa ja kirjansa sekä pienen määrän käteistä rahaa, liitti yksityisen pienen säästökirjansa liikkeen muiden paperien joukkoon.

Paljastus oli tehty, ja myrsky raivosi peloittavana. Tuhannet mulkoilivat rajuina ympärillensä, etsien jotakin elävää olentoa, jonka päähän saisivat tyhjentää vihansa maljat; ja tämä huomiota herättävä selitys, joka etsimällä etsi julkisuutta, toi sellaisen olennon heidän ulottuvilleen, jopa mestauslavalle heidän eteensä. Kun ihmiset, joita asia ei ensinkään koskenut, niin päivittelivät tämän olennon rikollisuutta ja julkeutta, niin ei voinut toivoa, että rahoja menettäneet tuomitsisivat lempeämmin. Velkojilta tuli satamalla soimaus- ja häväistyskirjeitä; ja mr Rugg, joka istui päivät päästään korkealla tuolilla ja luki niitä, ilmoitti asiakkaalleen viikon kuluttua, että hän pelkäsi vangitsemiskäskyn jo olevan annetun.

»Minun on kestettävä tekoni seuraukset», vastasi Clennam. »Vangitsijat tapaavat minut täällä.»

Jo seuraavana aamuna, kun hän kääntyi mrs Plornishin nurkalla Bleeding Heart Yardissa, seisoi mrs Plornish ovellansa odotellen ja pyysi salaperäisesti häntä tulemaan Onnenmajaan. Siellä hän tapasi mr Ruggin.

»Ajattelin odottaa teitä täällä. Teidän sijassanne en tänään menisi konttoriin, sir.»

»Miksi ette, mr Rugg?»

»Minun tietääkseni heitä on viisi teidän kintereillänne.»

»Kuta pikemmin se tapahtuu, sitä parempi», sanoi Clennam. »Vangitkoot he minut nyt heti vain.»

»Kyllä, mutta», vastasi mr Rugg ja asettui oven eteen, »kuulkaa pari järjen sanaa. He ottavat teidät kylliksi ajoissa, siitä ei ole epäilystä; mutta kuulkaa järkipuhetta. Tällaisissa tapauksissa sattuu melkein aina niin, että joku mitätön seikka työntyy etualalle ja käy myös perin tärkeäksi. No niin, huomaan, että vangitsemiskäsky on annettu vain oikeushovin tuomiopiirissä, ja minulla on syytä luulla, että vangitseminen kyllä voi tapahtua sen perusteella. Siihen minä en alistuisi.»

»Miksi ette?» kysyi Clennam.

»Minä taipuisin tottelemaan vain täysin pätevää vangitsemismääräystä. On aina hyvä säilyttää ulkokuori koreana. Neuvonantajananne soisin, että teidät vangittaisiin vain korkeimman oikeuden käskystä, jos suvaitsisitte siinä tehdä minulle mieliksi. Se näyttäsi paremmalta.»

»Mr Rugg», vastasi Arthur alakuloisuudessaan, »ainoa toivoni on, että kaikki pian päättyisi. Tahdon astua tietäni suoraan eteenpäin ja kestää, mitä on kestettävä.»

»Vielä hiukan järkipuhetta, sir», huusi mr Rugg. »Siinä _on_ todella järkeä. Äskeinen saattaa olla makuasia, mutta tässä on todella järkeä. Jos teidät vangitaan alaoikeuden määräyksestä, niin teidät viedään Marshalseaan. No, tiedättehän mikä Marshalsea on. Perin umpinaista. Äärimmäisen ahdasta. Sitävastoin King's Benchissä —» Mr Rugg heilautti oikeata kättänsä avaralti, ikäänkuin kuvatakseen, kuinka siellä oli runsaasti tilaa.

»Tahtoisin mieluummin, että joutuisin Marshalseaan kuin mihinkään muuhun vankilaan», vakuutti Clennam.

»Todellako, sir?» vastasi mr Rugg. »No, sekin on makuasia, ja voimme siis lähteä matkaan.»

Hän oli ensin hiukan loukkautunut, mutta leppyi pian. He kävelivät Yardin toiseen päähän. Heartilaiset pitivät häntä nyt hänen onnettomuuksiensa jälkeen paljoa mielenkiintoisempana kuin sitä ennen: nyt he katsoivat hänen todella kuuluvan kortteliin ja saaneen sen kansalaisoikeudet. Monet tulivat ulos katsomaani hänen jälkeensä ja huomauttivat toinen toisellensa hyvin hartaina, että hän »oli kovin masentunut onnettomuudestaan». Mrs Plornish ja hänen isänsä seisoivat portaiden yläpäässä hyvin alakuloisina ja pudistelivat päätänsä.

Kun Arthur ja mr Rugg tulivat konttorin luo, ei siellä näkynyt ketään odottelijaa. Mutta vanhahko, rommissa säilytetty juutalainen seurasi heitä ja kurkisti ikkunasta jo ennenkuin mr Rugg ennätti avata ainoatakaan päivän kirjettä. »Oho!» virkkoi tämä. »Mitä kuuluu? Käykää sisään. — Mr Clennam, luulen, että tässä nyt on se herrasmies, josta mainitsin.»

Herrasmies selitti, että hänellä oli vain »pikku liikeasia», ja suoritti laillisen tehtävänsä.

»Saatanko teitä, mr Clennam?» kysyi mr Rugg kohteliaasti, hykerrellen käsiään.

»Kiitos, menen mieluummin yksin. Tehkää hyvin ja lähettäkää vaatteeni perästäpäin.» Mr Rugg vastasi hilpeästi, luvaten täyttää hänen pyyntönsä, ja puristi hänen kättään. Sitten Clennam saattajinensa astui portaita alas, nousi ensimmäisiin käsillä oleviin vaunuihin ja ajoi vanhalle tutulle portille.

»Taivas suokoon minulle anteeksi», ajatteli Clennam itsekseen, »mutta enpä todellakaan koskaan ajatellut astuvani tänne tällä tavalla!»

Mr Chivery hoiti porttia ja nuori John oli porttihuoneessa, joko hän oli vasta vapautunut virantoimituksesta tai odotti nyt vuoroansa. Molemmat olivat hämmästyneempiä kuin portinvartijoilta sopisi odottaa, heidän nähdessään uuden vangin. Vanhempi mr Chivery pudisti kättä hänen kanssaan ja näytti olevan häpeillänsä. »Enpä muista, sir, milloinkaan olleeni vähemmin iloinen tavatessani teidät.» Nuorempi mr Chivery oli jäykempi eikä pudistanut kättä hänen kanssansa ensinkään; hän seisoi katsellen Clennamia niin epäröivän näköisenä, että tämäkin raskaine silmineen ja sydämineen huomasi sen. Kohta sen jälkeen hävisi nuori John vankilaan.

Clennam tunsi paikan tavat kylliksi hyvin tietääkseen, että hänen oli jäätävä porttihuoneeseen määrätyksi ajaksi; hän istui erääseen nurkkaan ja oli lukevinaan povitaskusta kaivamiaan kirjeitä. Nämä eivät kuitenkaan kiinnittäneet hänen huomiotansa siinä määrin, ettei hän olisi kiitollisena nähnyt kuinka vanhempi mr Chivery piti porttihuoneen vapaana vangeista, kuinka hän avaimellaan viittasi toisille kieltäen heitä tulemasta sisään, kuinka hän kyynärpäällä lykki toisia ulos ovesta ja kuinka hän parhaansa mukaan koetti keventää uuden vangin kuormaa.

Arthur istui silmät luotuina lattiaan, muistellen entisyyttä, hautoen nykyisyyttä, mutta syventymättä erikoisesti kumpaankaan; silloin hän tunsi käden olkapäällänsä. Nuori John seisoi siinä ja sanoi: »Voitte tulla nyt.»

Hän nousi ja seurasi nuorta Johnia. Kun he olivat astuneet pari askelta rautaportin sisäpuolelle, kääntyi nuori John ja sanoi hänelle:

»Tarvitsette huoneen. Minä olen hankkinut teille.»

»Kiitän teitä sydämellisesti.»

Nuori John kääntyi uudelleen ja ohjasi hänet vanhasta ovesta sisään, vanhoja portaita ylös ja vanhaan huoneeseen. Arthur ojensi kätensä. Nuori John katsoi sitä, katsoi häneen — jäykästi — hänen sisunsa oli vähällä kuohahtaa, mutta hän hillitsi itseään ja sanoi:

»En tiedä, voinko. Ei, en voi. Mutta arvelin, että pitäisitte tästä huoneesta, ja nyt saatte sen.»

Tämän oudon käytöksen herättämä hämmästys väistyi kohta nuoren Johnin lähdettyä (hän lähti heti) niiden tunteiden tieltä, jotka tyhjä huone elvytti Clennamin haavoittuneessa rinnassa, ja niiden muistojen tieltä, jotka siinä tulvivat hänen mieleensä, loihtien hänen eteensä sen hyvän ja jalon olennon, joka oli pyhittänyt tämän huoneen. Kun se olento muuttuneissa oloissa oli poissa sieltä, tuntui huone Clennamista niin autiolta ja hän kaipasi niin hänen rakastavia, uskollisia kasvojansa, että kääntyi seinään päin itkeäkseen mielensä helpotukseksi ja nyyhkytti: »Oi minun Pikku Dorritini!»

KOLMASSEITSEMÄTTÄ LUKU

Marshalsean kasvatti

Päivä oli aurinkoinen ja Marshalsea helteisenä puolipäivänä tavallista hiljaisempi. Arthur Clennam painui yksinäiseen nojatuoliin, joka oli yhtä nukkavieru ja nuutunut kuin kuka tahansa vankilan asukas, ja vaipui ajatuksiinsa.

Siinä luonnottomassa rauhallisuuden tilassa, johon hän oli päätynyt läväistyään pelätyn vangitsemiskohtauksen ja päästyään tänne — tämä tunteiden käänne valtasi tavallisesti ensimmäiseksi vankilaantulijan, ja tältä vaaralliselta lepoasemalta luisui sitte moni eri teitä alennuksen ja häpeän kuiluihin — tässä tilassa saattoi hän katsella muutamia elämänsä vaiheita ikäänkuin olisi siirtynyt niistä ihan uuteen olomuotoon. Jos otti huomioon paikan, jossa hän oli, harrastuksen, joka oli tuonut hänet tänne silloin kun hänellä oli vapaus olla poissakin täältä, ja sen lempeän olennon, jonka läsnäolosta kertoivat yhtä hyvin muurit ja ristikot kuin hänen myöhemmän elämänsä vähimmätkin muistot, joita muurit ja ristikot eivät voineet vangita, niin ei ollut ihmettelemistä, että kiertelipä hänen ajatuksensa mitä muistoja tahansa, ne aina johtivat hänet uudelleen Pikku Dorritiin. Mutta kuitenkin tämä tuntui hänestä merkilliseltä, ei itse asian vuoksi, vaan siksi että se muistutti hänelle, kuinka paljon tämä rakas pieni olento oli vaikuttanut hänen parempiin päätöksiinsä.

Monikaan meistä ei tarkoin ja selvästi tiedä kenelle tai mille seikoille olemme tällä tavalla kiitollisuudenvelassa, ennenkuin elämän kiitävä pyörä jollakin erikoisella tavalla pysähtyy ja saamme oikean käsityksen asiasta. Tällainen silmien avautuminen seuraa usein sairautta, murhetta, rakastetun menetystä; se on vastoinkäymisten tavallisin hedelmä ja hyöty. Se tuli nyt Clennamin osaksi hänen onnettomuudessaan, voimakkaana ja lempeänä. »Kun ensin toinnuin ja kokosin ajatukseni», mietiskeli hän, »ja panin jonkinlaisen päämäärän kiusaantuneiden silmieni eteen, niin kuka minulla oli edessäni ja esimerkkinä, kenen näin huomaamattomana ahertavan hyvän asian eteen saamatta rohkaisua, taistellen alhaisia, kurjia esteitä ja vaikeuksia vastaan, jotka olisivat ajaneet kokonaisen armeijan tunnustettuja sankareja ja sankarittaria pakosalle? Hento tyttö! Kun koetin voittaa väärään osuneen rakkauteni ja osoittaa jalomielisyyttä miehelle, jolla oli parempi onni kuin minulla, vaikkei hän milloinkaan saisi sitä tietää eikä lausuisi siitä kiitoksen sanaa, niin kenessä olin nähnyt kärsivällisyyttä, itsensäkieltämistä, itsensähillintää, armeliasta mieltä, jalointa tunteiden rikkautta ja auliutta? Samassa köyhässä tytössä! Jos minä, joka olen mies ja jolla on miehen edut ja keinot ja tarmo, olisin ollut välittämättä sydämessäni kuuluvasta kuiskauksesta, joka muistuttaa minulle, että jos isäni on rikkonut, niin minun ensimmäinen velvollisuuteni on peittää ja hyvittää ja korvata se rikos, niin mikä hento lapsellinen olento, joka miltei paljain jaloin asteli kostealla kadulla, jonka kätöset lakkaamatta työskentelivät ja joka oli vain puoliksi suojattu kylmiltä viimoilta, niin mikä hento olento olisi seissyt edessäni saattaen minut häpeämään? Pikku Dorrit.» Niin aina, kun hän istui mietteissään nukkavierussa nojatuolissaan. Aina vain Pikku Dorrit, kunnes hänestä tuntui, että hän nyt sai rangaistuksensa siitä, että oli etääntynyt hänestä ja sallinut minkään muiden ajatusten tunkeutua mieleensä estämään muistelemasta Pikku Dorritin hyveitä.

Hänen ovensa avautui, ja vanhempi mr Chivery pisti päänsä sisään, kuitenkaan kääntymättä häneen päin.

»Olen vapaa virantoimituksesta nyt, mr Clennam, ja menossa ulos. Voisinko tehdä jotakin puolestanne?»

»Paljon kiitoksia. En tarvitse nyt mitään.»

»Suokaa anteeksi, että avasin oven», pyysi mr Chivery, »mutta en voinut saada teitä kuulemaan».

»Koputitteko?»

»Viisi, kuusi kertaa.»

Tointuen tietoisuuteen Clennam huomasi, että vankila oli herännyt puolipäivätorkunnastaan, että sen asukkaat maleksivat varjoisassa pihassa ja että oli myöhäinen iltapäivä. Hän oli istunut tuntikausia mietteissään.

»Teidän tavaranne ovat saapuneet», ilmoitti mr Chivery, »ja minun poikani tuo ne tänne ylös. Olisin lähettänyt ne jo tänne, mutta hän halusi itse kantaa ne teille. Hän tahtoi tosiaankin itse kantaa ne tänne, ja siksi en voinut lähettää niitä. Mr Clennam, saisinko sanoa teille pari sanaa?»

»Tehkää hyvin ja käykää sisään», kehoitti Arthur, sillä mr Chiveryn pää pisti yhä vain pikkusen sisään ovesta, ja hän käänsi ainoastaan toisen korvansa, molempien silmiensä asemesta, Clennamiin päin. Tämä oli synnynnäistä hienotunteisuutta mr Chiveryssä — todellista kohteliaisuutta, huolimatta siitä, että hänen ulkonaisessa olemuksessaan oli paljon ovenvartijaa eikä hitustakaan herrasmiestä.

»Kiitän, sir», vastasi mr Chivery, kuitenkaan lähestymättä, »se ei ole tarpeellista. Mr Clennam, älkää välittäkö minun pojastani, vaikka toisinaan huomaisitte hänet hiukan tuittupäiseksi. Pojallani on sydän, ja se sydän on oikealla paikalla. Minä ja hänen äitinsä tiedämme, missä se on ja että se on sijoittunut oikeaan paikkaan.»

Lausuttuaan nämä salaperäiset sanat korjasi mr Chivery pois korvansa ja sulki oven. Kymmenen minuutin kuluttua ilmestyi hänen poikansa.

»Tässä on matkalaukkunne», sanoi hän Arthurille laskien sen varovasti kädestään.

»Olette hyvin ystävällinen. Minua hävettää, että teillä on ollut näin paljon vaivaa.»

Hän oli poissa, ennenkuin Clennam ehti sanoa tämän, mutta palasi kohta ja sanoi yhtä selvästi kuin edellisellä kerrallakin: »Tässä on asiakirjalippaanne», jonka hän sitte laski yhtä varovasti kädestään kuin matkalaukunkin.

»Olen hyvin kiitollinen huomaavaisuudestanne. Toivottavasti voimme nyt pudistaa kättä, mr John.»

Nuori John peräytyi kuitenkin, pisti oikean käden ranteen vasemman käden peukalosta ja keskisormesta muodosteltuun renkaaseen ja vastasi kuten ennenkin: »En tiedä, voinko. Ei, huomaan, etten voi!» Hän seisoi katsellen vankia jäykästi, mutta vähitellen ilmestyi hänen silmiinsä ilme, joka oli kuin sääliä.

»Miksi olette vihainen minulle», kysyi Clennam, »ja kuitenkin niin valmis tekemään minulle palveluksia? Meidän välejämme häirinnee jokin erehdys. Olen pahoillani, jos se on minun syyni.»

»Ei ole mitään erehdystä, sir», vastasi John käännellen rannettaan renkaassa, joka näytti olevan sille liian ahdas. »Ei ole mitään erehdystä, sir, niissä tunteissa, joilla silmäni katselevat teitä tällä hetkellä! Jos olisin painossa teidän vertaisenne, mr Clennam — jota en ole, ja ellei teitä olisi kohdannut onnettomuus — kuten on käynyt, ja ellei se olisi vastoin Marshalsean lakeja — jota se olisi, niin tunteeni teitä kohtaan ovat sitä laatua, että mieluummin kuin tekisin mitään muuta haluaisin käydä kelpo otteluun kanssanne heti tässä paikassa.»

Arthur katsoi häneen hetkisen ihmetellen ja hiukan harmistuneena. »Hyvä, hyvä!» sanoi hän. »Erehdys, erehdys!» Kääntyen poispäin hän istui taas nukkavieruun tuoliinsa, raskaasti huoahtaen.

Nuori John seurasi häntä silmillään ja huudahti hetken vaiti oltuaan: »Pyydän teiltä anteeksi!»

»Kernaasti suotu!» vastasi Clennam heilauttaen kättänsä, kohottamatta painunutta päätänsä. »Älkää sanoko muuta. Minä en ole sen arvoinen.»

»Nämä huonekalut, sir, ovat minun», selitti nuori John lempeällä ja lauhkealla äänellä. »Minulla on tapana vuokrata ne sellaisille, joilla ei ole omaa kalustoa ja jotka asuvat täällä. Niitä ei ole paljon, mutta ne ovat käytettävissänne. Ilmaiseksi, tarkoitan. En voi ajatellakaan vuokrata teille niitä maksusta. Olette tervetullut käyttämään niitä ilmaiseksi.»

Arthur kohotti taas päätänsä kiittääksensä häntä ja sanoakseen, ettei hän voinut käyttää hyväkseen sellaista ystävällisyyttä. John kierteli yhä rannettaan ja taisteli yhä itsensä kanssa entiseen ristiriitaiseen tapaansa.

»Mitä meidän välillämme on?» kysyi Arthur.

»Sitä en sano, sir», vastasi nuori John, jonka ääni äkkiä muuttui kovaksi ja teräväksi. »Ei se ole mitään.»

Arthur katsoi häneen uudelleen, turhaan hakien jotakin selitystä hänen käytökseensä. Hetken päästä käänsi Arthur taas päänsä pois. Kohta senjälkeen sanoi nuori John äärimmäisen lempeästi:

»Pieni pyöreä pöytä, sir, joka on kyynärpäänne kohdalla, oli — te kyllä tiedätte kenenkä — minun ei tarvitse mainita häntä — hän kuoli; hän oli ylhäinen herrasmies. Ostin sen eräältä henkilöltä, jolle hän antoi sen ja joka asui täällä hänen jälkeensä. Tämä henkilö ei kuitenkaan ollut missään suhteessa hänen vertaisensa. Useimpien henkilöiden olisi työlästä kohota hänen tasallensa.»

Arthur veti pienen pöydän lähemmäksi, nojasi käsivartensa sitä vasten ja jäi siihen asentoon.

»Kenties ette tiedä, sir», sanoi nuori John, »että minä tunkeuduin hänen puheillensa hänen käydessään täällä Lontoossa. Hän oli sitä mieltä, että se _oli_ tunkeilevaisuutta, vaikka hän oli niin ystävällinen, että pyysi minua istumaan ja muisteli isää ja muita vanhoja ystäviä. Vaatimattomimpiakin tultavia. Minusta hän näytti hyvin muuttuneelta ja sanoinkin sen palattuani kotiin. Kysyin häneltä, kuinka miss Amy voi —»

»No, voiko hän hyvin?»

»Olisin luullut teidän tietävän sen kysymättä minun kaltaiseltani», vastasi nuori John; näytti siltä kuin hän ensin olisi nielaissut ison, näkymättömän lääkemarjasen. »Mutta koska kysytte, niin olen pahoillani siitä, etten voi vastata kysymykseenne. Asia on niin, että hän piti kysymystäni nenäkkäänä ja vastasi: 'Mitä se teihin kuuluu?' Silloin ymmärsin selvästi, että olin ollut tunkeileva, mitä olin sitä ennen kovin pelännyt. Siitä huolimatta hän puhutteli minua erittäin ystävällisesti, erittäin ystävällisesti.»

He olivat molemmat vaiti useita minuutteja, paitsi että nuori John vaitiolon keskimailla huomautti: »Hän sekä puhui että käyttäytyi erittäin ystävällisesti.»

Nuori John keskeytti uudelleen hiljaisuuden kysymällä: »Ellette pidä minua nenäkkäänä, niin kysyisin, kuinka kauan aiotte olla syömättä ja juomatta?»

»En ole kaivannut vielä mitään», vastasi Clennam. »Minulla ei nyt ole ruokahalua.»

»Sitä suurempi syy on vahvistautua jollakin tavoin, sir», sanoi nuori John. »Jos voitte istua täällä tuntimäärin nauttimatta mitään, siksi ettei teillä ole ruokahalua, niin voitte ja teidän tulee yhtä hyvin syödä ja juoda jotakin ilman ruokahalua. Menen nyt omalle puolelleni juomaan teetä. Ellette pidä minua nenäkkäänä, niin pyytäisin teitä tulemaan mukaan. Tahi voin tuoda tarjottimen tännekin kädenkäänteessä.»

Arvaten, että nuori John vaivautuisi tekemään niin, jos hän kieltäytyisi, ja haluten välttämättä osoittaa muistavansa sekä vanhemman mr Chiveryn kehoituksen että nuoremman anteeksipyynnön, nousi Arthur ja ilmoitti olevansa halukas juomaan teetä mr Johnin huoneessa. Nuori John lukitsi hänen ovensa ja sujautti erittäin näppärästi avaimen taskuunsa; sitte hän astui edellä omalle asunnollensa.

Se oli rakennuksen ylimmässä huipussa, lähinnä porttikäytävää. Se oli sama huone, jonne Clennam oli rientänyt sinä päivänä, kun rikastunut perhe oli jättänyt vankilan ainaiseksi, ja jossa hän oli nostanut pyörtyneen Pikku Dorritin lattialta. Hän aavisti kohta minne he olivat matkalla, kun hänen jalkansa koskettivat portaita. Huone oli muuttunut sen verran, että se oli paperoitu, uudestaan maalattu ja paljoa hauskemmin kalustettu; mutta hän saattoi muistaa sen juuri sellaisena kuin oli nähnyt sen luodessaan siihen yhden ainoan kiireisen silmäyksen nostettuaan tytön lattialta ja lähtiessään kantamaan häntä vaunuihin.

Nuori John tuijotti häneen, pureksien sormiansa.

»Huomaan, että muistatte tämän huoneen, mr Clennam?»

»Muistan sen hyvin. Taivas siunatkoon häntä!»

Unohtaen teen pureksi nuori John yhä edelleen kynsiänsä ja katseli vierastansa niin kauan kuin tämä katseli huonetta. Viimein hän ryntäsi teekannun luo, kaatoi kiivaasti teetä siihen teetölkistä ja riensi yhteiseen keittiöön noutamaan kuumaa vettä.

Huone puhui niin kaunopuheisesti Clennamille, kun hän nyt muuttuneissa oloissa palasi kurjaan Marshalseaan, kertoi hänelle niin alakuloisesti Pikku Dorritista ja siitä, että hän oli menettänyt hänet, että hänen olisi ollut vaikea vastustaa sitä, vaikka ei olisi ollutkaan yksin. Nyt hän ei sitä yrittänytkään. Hän laski kätensä tunteettomalle seinälle yhtä hellästi kuin jos olisi koskettanut häntä itseään ja lausui hänen nimensä matalalla äänellä. Hän asettui ikkunan ääreen katsellen julman piikkiharjaisen vankilanmuurin ylitse ja kuiskasi siunauksen kesäautereen läpi sitä kaukaista maata kohden, jossa Pikku Dorrit eli rikkaana ja onnellisena.

Nuori John viipyi jonkun aikaa poissa ja palatessaan osoitti käyneensä kaupungilla; hän toi näet tullessaan tuoretta voita, kaalinlehteen käärittynä, muutamia ohuita viipaleita keitettyä kinkkua, toiseen kaalinlehteen käärittyinä, sekä pienen korillisen vesinenättiä ja lehtisalaattia. Kun hän oli saanut nämä mielensä mukaisesti järjestetyiksi pöydälle, istuutuivat he juomaan teetä.

Clennam koetti tehdä oikeutta aterialle, mutta onnistumatta. Sianliha ellotti häntä; leipä tuntui muuttuvan hiekaksi hänen suussansa. Hän ei saanut alas muuta kuin kupillisen teetä.

»Maistakaa hiukan näitä vihanneksia», kehoitti nuori John ja tarjosi hänelle vihanneskulhoa.

Clennam otti viesinenättivesan ja yritti uudelleen, mutta leipä muuttui entistä karkeammaksi hiekaksi, ja sianliha (se oli itsessään kylläkin hyvää) tuntui levittävän hajua, joka heikkona samumina puhalsi koko Marshalsean läpi.

»Ottakaa hiukan vihanneksia lisää, sir», kehoitti nuori John ja tarjosi taas kulhoa.

Näytti siltä kuin hän pistäisi ruohoa alakuloisen vangitun linnun häkkiin, ja oli ilmeistä, että John oli ostanut vihanneskorin tuottaakseen virkistystä vankilan kuumien pihakivien ja muuritiilien keskellä eläjälle. Niinpä Clennam hymyillen huomautti: »Olitte hyvin ystävällinen pistäessänne nämä häkkini ristikkotankojen väliin; mutta en voi saada niitä alas tänään.»

Ikäänkuin syömisen vaikeus olisi ollut tarttuva, työnsi nuori Johnkin ennen pitkää lautasen luotaan ja alkoi poimutella kaalinlehteä, johon sianliha oli ollut käärittynä. Käännettyään sen moneen päällekkäiseen poimuun, niin että se oli aivan pieni hänen kämmenellään, alkoi hän litistellä sitä molempien käsiensä välissä ja katseli koko ajan tarkkaavasti Clennamia.

»Arvelen», sanoi hän viimein puristaen erikoisen lujasti vihreätä kääröä kädessään, »että vaikkette katsoisikaan kannattavan pitää huolta itsestänne itsenne tähden, niin voisitte tehdä sen jonkun toisen tähden».

»Aivan niin», vastasi Arthur huoahtaen ja hymyillen, »mutta en vain tiedä kenenkä tähden ponnistelisin».

»Mr Clennam», sanoi John kiihkeästi, »minua ihmetyttää, että herrasmies, joka voi olla niin vilpitön ja suora kuin te, kehtaa käyttäytyä niin alhaisesti, heittäen minulle tällaisen vastauksen. Mr Clennam, minua ihmetyttää, että herrasmies, jolla itsellään on sydän, raskii kohdella minua näin sydämettömästi. Se hämmästyttää minua, sir. Se todella hämmästyttää minua!»

Kavahdettuaan pystyyn antaaksensa enemmän pontta sanoilleen istuutui nuori John taas tuolille ja pyöritteli vihreätä kääröänsä oikean säärensä päällä, siirtämättä hetkeksikään Clennamista katsettaan, joka oli tuikea ja harmistuneen moittiva.

»Olin jo päässyt siitä, sir», sanoi John. »Olin voittanut sen, koska tiesin, että se _oli voitettava_, ja olin päättänyt olla enää ajattelematta sitä. En olisi, toivoakseni, enää päästänyt sitä ajatuksiini, jos ette vankilaan olisi tullut te, minulle onnettomana hetkenä tänään!» (Kiihdyksissään omaksui nuori John äitinsä voimakkaan lauserakentelutavan.) »Kun ensin näin teidät edessäni porttihuoneessa, sir, tänä päivänä, tuntui siltä kuin myrkyllinen upaspuu olisi tuotu tänne eikä vangittu velallinen, ja minä jouduin sellaiseen sekavien tunteiden pyörteeseen, että kaikki muu hävisi näkyvistä ja minä vain kiepuin pyörteen mukana. Mutta minä selvisin siitä. Minä kamppailin, ja minä selvisin siitä. Vaikka tämä olisi viimeinen sanani, niin tätä pyörrettä vastaan minä äärimmäisin voimin kamppailin ja siitä selvisin. Aprikoin, että jos olin ollut töykeä ja epäkohtelias, niin minun oli pyydettävä anteeksi, ja sen tein vähääkään lieventämättä rikostani. Ja nyt kun haluan osoittaa, että yksi ajatus on minulle miltei pyhä ja ylinnä kaikkia muita — nyt te, kaikesta huolimatta, väistätte minua, kun hiukan vihjaankin sinne päin, ja lykkäätte minut luotanne. Sillä älkää toki, sir», pyysi nuori John, »älkää toki olko niin alhainen, että kiellätte väistäneenne minua ja työntäneenne minut luotanne».

Täynnä ihmetystä katsoi Arthur häneen kuin järkensä menettäneeseen, kysyen vain: »Mitä se on? Mitä ihmettä te tarkoitatte, John?» Mutta John, joka oli siinä mielentilassa, ettei mikään tuntunut mahdottomammalta eräälle ihmisluokalle kuin vastauksen antaminen, jatkoi sekavaa puhettansa.