Part 31

Lääkäri oli ottanut tehtäväkseen ilmoittaa tapahtumasta Merdlen kotiin. Laki ei voinut heti palata työhönsä, keksimään viettely- ja houkuttelukeinoja valistuneimmalle ja huomattavimmalle lautakunnalle, mitä hän milloinkaan oli nähnyt oikeudessa ja jota ei, sen hän vakuutti oppineelle ystävällensä, käynyt nujertaminen ontoilla viisasteluilla yhtä vähän kuin valitettavasti usein väärinkäytetyillä ammatillisilla tempuilla ja metkuilla (tällä tavalla aikoi hän aloittaa rynnäkkönsä); ja niin hän lupasi seurata mukana ja kävellä talon läheisyydessä sillä aikaa kun toinen oli sisällä. He kävelivät sitten arvellen paremmin tointuvansa raikkaassa ulkoilmassa; ja päivän siivet olivat karkottamassa yötä, kun lääkäri kolkutti ovelle.

Miespalvelija, joka yleisön edessä esiintyi kaikissa sateenkaaren väreissä, valvoi odotellen isäntäänsä — se on: hän istui sikeään uneen vaipuneena keittiössä, edessään sanomalehti ja kaksi kynttilää, kuvaavana lisänä siihen pitkään matemaattisten todistusten sarjaan, jonka saattoi esittää sen otaksuman kumoamiseksi, että tuli vain sattumalta pääsee irti talossa. Kun tämä palvelija oli saatu valveille, sai lääkäri vielä odottaa, kunnes hovimestari oli herätetty. Viimein ilmestyi tämä ylevä olento ruokasaliin, yllään flanellipuku ja jalassa tohvelit, mutta kaulahuivi hänellä oli kaulassa ja hovimestari hän oli tuuma tuumalta. Nyt oli jo aamu. Lääkäri oli odotellessaan avannut erään ikkunan luukut, jotta näkisi päivänvaloa.

»Mrs Merdlen kamarineito on kutsuttava ja käskettävä herättämään emäntänsä ja mahdollisimman varovasti valmistamaan häntä ottamaan vastaan minut. Minulla on hänelle kauhea uutinen.»

Näin sanoi lääkäri hovimestarille. Tämä, jolla oli kädessään kynttilä, kutsui lakeijan ottamaan sen häneltä. Sitte lähestyi hän ikkunaa arvokkaasti, valvoen lääkärin uutisen kertomista samoin kuin oli valvonut päivällisten tarjoilua tässä samassa huoneessa.

»Mr Merdle on kuollut.»

»Haluan erota toimestani kuukauden kuluttua», ilmoitti hovimestari.

»Mr Merdle on tehnyt itsemurhan.»

»Sir», sanoi hovimestari, »se on hyvin epämiellyttävää minun asemassani olevalle, se kun saattaa herättää ennakkoluuloja, ja sentähden haluan jättää paikkani nyt heti».

»Ellette ole järkytetty, niin ettekö edes ihmettele, mies?» kysyi lääkäri.

Hovimestari vastasi, pää pystyssä ja tyynesti, nämä muistettavat sanat: »Sir, mr Merdle ei milloinkaan ollut herrasmies, eikä mikään herrasmiehelle sopimaton teko hänen puoleltaan hämmästytä minua. Voinko lähettää luoksenne jonkun tai annanko ennen lähtöäni joitakin määräyksiä asioista, joita mahdollisesti tahdotte saada toimitetuiksi?»

Kun lääkäri, suoritettuaan tehtävänsä yläkerrassa, yhtyi lakiin kadulla, ei hän maininnut keskustelustaan mrs Merdlen kanssa muuta kuin ettei hän vielä ollut kertonut tälle kaikkea, mutta että sen, mitä mrs Merdle oli saanut kuulla, hän oli kestänyt erinomaisesti. Laki oli käyttänyt vapaa-aikansa kadulla rakentaakseen erittäin ovelan ansan, jolla aikoi pyydystää koko lautakunnan yhdellä haavaa; saatuaan tämän asian selväksi hän omisti koko huomionsa viime tapahtumalle, ja he kävelivät hiljalleen kotiin pohtien sitä joka puolelta. Ennen eroamistansa lääkärin ovella katsahtivat molemmat aurinkoiselle aamutaivaalle, jota kohden muutamien varhaisten valkeiden savu ja muutamien aamunvirkkujen kulkijoiden hengitys ja äänet rauhallisesti kohosivat, ja käänsivät sitten katseensa suunnatonta kaupunkia kohti ja arvelivat, että jos kaikki sadat ja tuhannet, nyt kerjäläisiksi joutuneet, jotka vielä lepäsivät unen helmoissa, vain aavistaisivat sen, mistä he molemmat puhuivat, sen perikadon, joka heitä uhkasi, niin mikä huuto kohoaisikaan taivaalle yhtä ainoata kurjaa sielua vastaan!

Tieto suuren miehen kuolemasta levisi hämmästyttävän nopeasti. Ensiksi hän kuoli kaikista niistä taudeista, joista ei milloinkaan ollut saatu selvää, ja useista upouusista taudeista, joita valon nopeudella keksittiin ja levitettiin tämän tapahtuman johdosta. Hän oli lapsuudestaan saakka potenut pöhötautia taikka perinyt isoisältään suuren määrän vettä rintaonteloonsa; hänen oli kahdeksantoista vuoden aikana täytynyt jok'ikinen aamu alistua leikkaukseen, hänen ruumiissaan oli tärkeitä suonia räjähdellyt kuin raketit, hänellä oli ollut vikaa keuhkoissa, hänellä oli ollut vikaa sydämessä, hänellä oli ollut vikaa aivoissa. Viisisataa henkilöä, jotka istuutuivat suuruksellensa täysin tietämättöminä tapahtumasta, uskoivat, lopettaessaan ateriansa, että he henkilökohtaisesti ja yksityisesti tiesivät lääkärin sanoneen mr Merdlelle: »Te voitte odottaa jonakin päivänä sammuvanne kuin kynttilänsydän», ja mr Merdlen vastanneen lääkärille: »Ihminen kuolee vain kerran.» Noin yhdentoista aikaan aamupäivällä alkoi aivosairaus voittaa kaikki muut otaksumat, ja kahdentoista tienoilla se oli selvästi määritelty »liikarasitukseksi».

Liikarasitus olisi täydellisesti tyydyttänyt yleistä mielipidettä ja se näytti niin miellyttäneen kaikkia, että se olisi pysynyt vallassa koko päivän, ellei laki noin puoli kymmenen aikoihin olisi kuljettanut tietoa tapahtuman todellisesta kulusta oikeushoviin. Tästä johtui, että kello yhden tienoilla alettiin koko Lontoossa yleisesti kuiskailla, että mr Merdle oli tehnyt itsemurhan. Liikarasitus-otaksumasta ei suinkaan silti luovuttu, vaan se muuttui entistä mieluisemmaksi. Liikarasitus oli siveellisen pohdinnan esineenä miltei joka kadulla. Kaikki, jotka olivat yrittäneet tehdä rahaa eivätkä olleet kyenneet siihen, sanoivat: »Siinä nyt näette! Kohta kun antaudutte kokoamaan rikkauksia, sairastutte liikarasituksesta.» Laiskurit käyttivät sitä hyväkseen ja sanoivat: »Katsokaa kuinka käy, kun aina vain aherratte, aherratte, aherratte! Itsepintaisesti teette työtä, teette sitä ylenmäärin, liikarasitus yllättää teidät, ja te olette mennyttä miestä!» Tätä johtopäätelmää kannatettiin laajoissa piireissä, muttei missään hartaammin kuin nuorten kirjurien ja liikeosakasten keskuudessa, joita ei milloinkaan ollut uhannut vähimmänkään liikarasituksen vaara. Yhdestä suusta selittivät nämä hurskaasti, että he toivoivat elämänsä iän muistavansa tämän varoituksen ja voivansa järjestää elämänsä niin, että välttäisivät liikarasitusta ja siten saisivat elää monta vuotta ystäviensä ilona.

Mutta pörssiaikana alkoi liikarasitus hälvetä ja kaameita kuiskailuja kuhisi ilmassa joka suunnalla. Aluksi ne olivat heikkoja ja epämääräisiä, epäilivät vain tokko mr Merdlen rikkaus osoittautuisi niin suureksi kuin oli otaksuttu, eikö sen rahaksimuutto tuottaisi hetkellistä vaikeutta ja eikö ihmeellinen pankki joksikin aikaa (esim. kuukaudeksi) lakkauttaisi maksujansa. Kuiskailujen käydessä äänekkäämmiksi, kuten ne tekivät joka hetki, muuttui sävy samalla uhkaavammaksi. Hän oli kohonnut tyhjästä, ilman minkäänlaista havaittavaa luonnollista kehitystä ja edistystä; hän oli sittenkin ollut vain alhainen, tietämätön mies; hän oli ollut luihusilmäinen mies, joka ei katsonut ketään suoraan silmiin; kaikenkaltaiset ihmiset olivat kannattaneet ja suosineet häntä aivan käsittämättömällä tavalla; hänellä ei ollut milloinkaan ollut itsellään rahoja, hänen yrityksensä olivat olleet äärimmäisen kevytmielisiä, ja hän oli tuhlannut suunnattomasti rahaa. Samassa määrin kuin päivä painui iltaa kohden, kohosi huhu äänekkäämmäksi ja uhkaavammaksi. Hän oli jättänyt kirjeen kylpylään lääkärillensä ja tämä oli saanut sen, ja kirje esitettäisiin huomenna ruumiintarkastus-tilaisuudessa ja sävähtäisi kuin salama niiden lukemattomien niskaan, joita Merdle oli pettänyt. Iso joukko kaikensäätyisiä ihmisiä joutuisi perikatoon hänen vararikkonsa kautta; oli vanhuksia, jotka koko ikänsä olivat eläneet hyvissä varoissa ja joille nyt ei jäisi muuta turvapaikkaa kuin köyhäintalo, jossa saisivat loppuikänsä katua luottamustaan mr Merdleen; tämä mahtava roisto oli tuhonnut tuhansien naisten ja lasten tulevaisuuden. Jokaista hänen loistaviin pitoihinsa osaaottanutta pidettäisiin hänen rikostoverinaan lukemattomien kotien tuhoamisessa; nöyräselkäiset rikkaudenpalvelijat, jotka olivat olleet mukana suitsuttamassa hänelle, olisivat mieluummin voineet suoraan palvoa itse paholaistakin. Näin huhu, kasvaen ja kohoten yhä äänekkäämmäksi jokaiselta vahvistavalta lisäpiirteeltä, jokaiselta uudelta iltalehtien painokselta, paisui illan tullen sellaiseksi kohinaksi, että olisi voinut kuvitella Paavalin kirkon ulkoparvekkeella seisovan yksinäisen tähystäjän huomaavan, kuinka ilma oli täynnänsä kiihkeätä Merdle-nimen mainintaa ja siihen liittyviä kirouksia ja inhon ilmauksia.

Sillä niihin aikoihin tiedettiin, että mr Merdle-vainajan sairaus oli ollut vain ryöstöä ja petkutusta. Hän, niin laajalle levinneen palvonnan saastainen esine, joka oli ollut mukana ylhäisten miesten juhlissa, istunut ylimmällä orrella hienojen naisten pidoissa, kukistanut ylhäisten ylpeyden ja säätykopeuden, joka oli hieronut ministerin kanssa kauppaa verukeviraston eri toimista, joka kymmenen tai korkeintain viidentoista vuoden aikana oli vastaanottanut useampia ansiontunnustuksia ja kunnianosoituksia kuin Englannissa oli jaettu vähintäin kahdensadan vuoden aikana rauhallisille kansan hyväntekijöille ja heidän muistoansa kunnioittaville laitoksille ja teoksille — hän, tämä loistava ihme, tämä uusi tähti, jota viisaat miehet seurasivat tuoden lahjojansa, kunnes se pysähtyi erään kylpyammeen pohjalla viruvan ruumiin kohdalle ja hävisi — hän oli yksinkertaisesti vain suurin petturi ja suurin varas, joka milloinkaan on pelastunut kaleereista.

KAHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU

Myrskyn satoa korjataan

Kiivas huohotus ja kiireisten askelten kopina ilmoitti mr Pancksin tulon jo ennenkuin hän ryntäsi Arthur Clennamin konttoriin. Ruumiintarkastus oli suoritettu, kirje julkaistu, pankki kukistunut, muut olkiset mallilaitokset syttyneet tuleen ja haihtuneet savuna ilmaan. Ihailtu rosvolaiva oli räjähtänyt keskellä isoa, kaikenmallisista ja kaikenkokoisista aluksista kokoonpantua laivastoa, ja ulapalla ei näkynyt mitään muuta kuin hävitystä, palavia laivanrunkoja, räjähteleviä ruutivarastoja, itsestään laukeavia isoja kanuunoita, jotka raatelivat ystävät ja naapurit kappaleiksi, hukkuvia ihmisiä, jotka tarrautuivat vajoaviin hylkyihin ja upposivat toinen toisensa jälkeen, uupuneita uimareita ja haikaloja.

Pajayhtiön konttorissa ei näkynyt jälkeä siellä tavallisesti vallitsevasta ahkeruudesta ja järjestyksestä. Avaamattomia kirjeitä ja järjestämättömiä papereita virui pulpetilla. Keskellä näitä lamaantuneen tarmon ja pettyneen toivon merkkejä seisoi konttorin isäntä tavallisella paikallansa, toimettomana, käsivarret pulpetilla ja pää painuneena niiden varaan.

Mr Pancks ryntäsi sisään, näki hänet ja pysähtyi. Seuraavassa hetkessä olivat mr Pancksinkin käsivarret pulpetilla ja hänen päänsä niiden varassa; ja tässä asennossa he pysyivät jonkun aikaa, toimettomina ja äänettöminä, pienen välimatkan päässä toisistaan.

Mr Pancks nosti ensimmäisenä päätänsä ja puhui. »Minä se yllytin teidät siihen, mr Clennam. Tiedän sen. Sanokaa mitä tahdotte. Ette voi sanoa enempää kuin mitä itse sanon itselleni. Ette voi sanoa enempää kuin mitä ansaitsen.»

»Oi Pancks, Pancks!» vastasi Clennam, »älkää puhuko ansaitsemisesta. Mitäs minä sitten ansaitsen!»

»Paremman onnen», vastasi Pancks.

»Minä, joka olen saattanut yhtiökumppanini perikatoon», jatkoi Clennam kuuntelematta häntä. »Pancks, Pancks, minä olen saattanut Doycen perikatoon! Rehellisen, itsenäisen, väsymättömän vanhan miehen, joka työllään on raivannut itselleen tien elämän läpi; miehen, jonka on täytynyt kokea monenlaisia pettymyksiä ja joka silti on säilyttänyt hyvän ja toivehikkaan luonteensa, josta olen niin paljon pitänyt ja jolle olen tahtonut pysyä uskollisena ja hyödyllisenä, hänet minä olen saattanut perikatoon — tuottanut hänelle häpeätä — saattanut hänet perikatoon — perikatoon!»

Tuska, jolla tämä ajatus täytti hänen mielensä, oli niin kiusallinen katsella, että mr Pancks tarttui tukkaansa ja repi sitä epätoivoissaan.

»Nuhdelkaa minua!» huusi Pancks. »Nuhdelkaa minua, sir, tai teen jotakin pahaa itselleni. Sanokaa: 'Senkin hullu, senkin heittiö.' Sanokaa: 'Aasi, kuinka saatoit tehdä niin, konna, mitä sinulla oli mielessäsi!' Käykää kiinni minuun. Sanokaa minulle jotakin karkeata!» Ja koko ajan raastoi mr Pancks kankeata tukkaansa armotta ja säälittä.

»Ellette olisi milloinkaan taipunut tähän kohtalokkaaseen hulluuteen, Pancks», sanoi Clennam paremmin säälistä kuin kostonhalusta, »niin kuinka paljoa parempi se olisi ollut teille ja minulle!»

»Enemmän, sir!» huudahti Pancks kiristellen hampaitaan katumuksen tuskassa. »Enemmän vain!»

»Ellette olisi milloinkaan ryhtynyt näihin kirottuihin laskelmiin ettekä esittänyt tuloksianne niin inhottavan selvästi», valitti Clennam, »olisi se ollut paljoa parempi teille, Pancks, ja paljoa parempi minulle!»

»Lisää, sir!» huudahti Pancks hellittäen sormensa tukastaan. »Lisää, lisää vain!» Mutta Clennam, joka huomasi hänen jo alkavan rauhoittua, oli sanonut kaikki, mitä halusi lausua, jopa enemmänkin. Hän väänteli käsiänsä lisäten vain: »Sokeat sokeain taluttajina, Pancks! Sokeat sokeain taluttajina! Mutta Doyce, Doyce, Doyce, vääryyttä kärsinyt yhtiökumppanini!» Tämä ajatus painoi hänen päänsä uudelleen pulpetille.

Pancks katkaisi ensimmäisenä uudelleen syntyneen äänettömyyden, johon he olivat vaipuneet seisten aikaisemmassa asennossaan.

»En ole ollut vuoteessa senjälkeen kun asia alkoi tulla tunnetuksi. Olen juossut yhtäällä ja toisaalla toivoen voivani pelastaa jonkun kekäleen tulesta. Kaikki turhaan. Kaikki mennyttä ja hukassa.»

»Tiedän sen liiankin hyvin», vastasi Clennam.

Hetkeksi syntyneen hiljaisuuden mr Pancks lopetti voihkauksella, joka puristautui kuuluville hänen sielunsa syvyyksistä.

»Vielä toissapäivänä, Pancks», sanoi Arthur, »vielä toissapäivänä, maanantaina, olin varmasti päättänyt myydä osakkeeni, muuttaa ne rahaksi ja tehdä lopun koko jutusta».

»Niin paljoa en voi sanoa itsestäni, sir», vastasi Pancks. »Mutta ihmeellistä on, kuinka monen olen kuullut aikoneen myydä osakkeensa _juuri_ toissapäivänä eikä minään muuna vuoden kolmestasadasta kuudestakymmenestä viidestä päivästä, ellei olisi ollut liian myöhäistä.»

Hänen höyrykonemaiset huohotuksensa, jotka tavallisesti tekivät hullunkurisen vaikutuksen, tuntuivat nyt surkeammilta kuin yhtä monet huokaukset; ja likaisessa, tahritussa; huolimattomassa asussaan hän olisi kiireestä kantapäähän sopinut ilmeiseksi onnettomuuden kuvaksi, jonka piirteet tuskin erottuivat pesemättömyyden alta.

»Mr Clennam, olitteko pannut siihen — kaikki rahat?» Hänen oli vaikea päästä tuon ajatusviivan yli ja saada viime sanoja lausutuiksi.

»Kaikki.»

Mr Pancks tarttui taas kankeaan tukkaansa ja raastoi sitä niin, että sai muutamia tukkoja käteensä. Katseltuaan ensin niitä vimmaisena hän pisti ne sitte taskuunsa.

»Minun on nyt heti ryhdyttävä toimeen», virkkoi Clennam pyyhkäisten poskeltaan muutaman siihen hiljaa vierähtäneen kyynelen. »Se vaivainen korvaus, jonka voin antaa, on heti annettava. Minun tulee puhdistaa onnettoman yhtiökumppanini nimi ja maine kaikesta tahrasta. En saa pitää mitään itselläni. Minun on luovutettava velkamiehillemme valtakirja, jota olen käyttänyt niin väärin, ja minun täytyy käyttää loppuikäni sovittaakseni vikani — tai rikokseni — mikäli se on mahdollista.»

»Onko mahdotonta nyt muuten selviytyä, sir?»

»Mahdotonta. Selviytyminen ei tule kysymykseenkään nyt. Kuta pikemmin liike joutuu minun käsistäni, sitä parempi sille. Meillä on sitoumuksia, jotka ovat suoritettavat tällä viikolla ja jotka veisivät meidät perikatoon muutaman päivän päästä — vaikkapa haluaisinkin siirtää ratkaisun yhden päivän eteenpäin jatkaen liikettä edelleen, huolimatta siitä, että tiedän mitä tiedän. Koko viime yön suunnittelin, mitä minun on tehtävä; nyt se on vain pantava täytäntöön.»

»Ettehän tee sitä aivan yksin?» kysyi Pancks, jonka kasvot olivat niin kosteat kuin jos hänen höyrynsä olisi muuttunut vedeksi kohta kun hän päästi sen ilmoille. »Ottakaa lakimies avuksenne.»

»Kenties se olisi viisainta.»

»Ottakaa Rugg.»

»Tässä ei ole paljoa tehtävää. Hän voi tehdä sen yhtä hyvin kuin kuka tahansa muu.»

»Noudanko Ruggin, mr Clennam?»

»Jos aikanne myöntää. Olisin hyvin kiitollinen teille siitä.»

Mr Pancks painoi samassa hetkessä hatun päähänsä ja höyrysi Pentonvilleen. Hänen ollessaan poissa Arthur ei kertaakaan nostanut päätänsä pulpetilta, vaan pysyi koko ajan samassa asennossa.

Mr Pancks toi ystävänsä ja lakineuvojansa mr Ruggin mukanaan. Tämä oli matkalla saanut niin kouraantuntuvan kokemuksen mr Pancksin nykyisestä luonnottomasta mielentilasta, että hän aloitti ammatilliset neuvottelut pyytämällä, että tämä herrasmies lähtisi tiehensä. Murtunut ja alistuvainen Pancks totteli.

»Hän on hyvin samanlaisessa tilassa kuin tyttäreni oli silloin, kun aloitimme rikottua aviolupausta koskevan oikeudenkäyntimme, jossa hän oli kantajana», sanoi mr Rugg »Hän suhtautuu asiaan liian läheisesti ja kiihkeästi. Hän antaa tunteillensa liiaksi valtaa. Meidän ammatissamme ei käy päinsä antaa tunteiden vallita, sir.»

Riisuessaan hansikkaitansa ja pistäessään niitä hattuunsa hän loi pari syrjäsilmäystä asiakkaaseensa ja huomasi, että tämä oli suuresti muuttunut.

»Olen pahoillani huomatessani, että olette antanut omille tunteillenne vallan, sir», sanoi mr Rugg. »Pyydän, älkää tehkö niin, älkää millään muotoa. Tällaiset tappiot ovat kyllä hyvin ikäviä mutta meidän pitää rauhallisesti katsoa niitä silmiin.»

»Jos menettämäni rahat olisivat kaikki omiani, mr Rugg», huokasi Clennam, »niin en olisi niin pahoillani».

»Todellako, sir?» Mr Rugg hykerteli hilpeän näköisenä käsiänsä. »Te hämmästytätte minua, sir. Se on erikoista. Tavallisesti minä olen kokemuspiirissäni tehnyt sen havainnon että ihmiset ovat enimmin huolissaan omista rahoistansa. Olen nähnyt ihmisten hävittäneen ison joukon muiden rahoja ja kestävän onnettomuuden varsin hyvin, todella varsin hyvin.»

Tehtyään nämä lohdulliset huomautukset istuutui mr Rugg virkatuolille pulpetin ääreen ja kävi pohtimaan asioita.

»Nyt, mr Clennam, luvallanne, käymme asioihin käsiksi. Tarkastakaamme tilannetta. Kysymys on vallan yksinkertainen, tuo tavallinen, suorasukainen, järkevä: Mitä voimme tehdä omaksi hyväksemme? Mitä voimme tehdä omaksi hyväksemme?»

»Tätä minä en kysy, mr Rugg», vastasi Arthur. »Te erehdytte heti alussa.. Minun kysymykseni kuuluu: Mitä voin tehdä yhtiökumppanini hyväksi; miten voin parhaiten hyvittää häntä?»

»Tiedättekö, sir, pelkään», lausui mr Rugg miettivästä, »että sittekin sallitte tunteittenne vallita. En pidä tuosta sanasta hyvittää sir, muuta kuin lakimiesten käyttämänä vipuna. Suokaa anteeksi, että pidän velvollisuutenani varoittaa teitä millään muotoa suomasta tunteillenne valtaa.»

»Mr Rugg», vastasi Clennam karkaisten itseään kestämään siinä mitä oli ottanut hartioilleen, ja hämmästyttäen neuvonantajaansa osoittamalla, että hän epätoivoisessa tilassaankin aikoi järkähtämättömästi pysyä päätöksessään, »minusta tuntuu, ettette ole erikoisen taipuvainen noudattamaan sitä suuntaa, jonka olen määrännyt toiminnalleni. Ellette hyväksy sitä ettekä siis ole halukas ryhtymään niihin toimenpiteisiin, joita asia vaatii, niin olen pahoillani, ja minun on silloin hankittava apua toisaalta. Mutta tahdon heti ilmoittaa teille, että minun kanssani ei kannata väitellä siitä asiasta.»

»Hyvä, sir», vastasi mr Rugg kohauttaen hartioitaan. »Hyvä, sir koska jonkun kuitenkin on suoritettava tämä kaikki, niin sallikaa minun tehdä se. Sellainen oli periaatteeni Ruggin ja Bawkinsin jutussakin. Ja sama se on useimmissa muissakin oikeusjutuissa.»

Tämän jälkeen ilmoitti Clennam mr Ruggille järkähtämättömän päätöksensä. Hän kertoi neuvonantajalleen, että hänen yhtiökumppaninsa oli erinomaisen rehellinen ja vilpitön mies ja että häntä, Clennamia, kaikessa, mitä hän nyt aikoi tehdä, ohjasi toverin luonteen tuntemus ja halu kunnioittaa ja sääliä hänen tunteitansa. Hän selitti, että hänen kumppaninsa oli nyt ulkomailla osallisena tärkeässä yrityksessä ja että hänen, Clennamin, välttämättä täytyi julkisesti ottaa kannettavakseen häpeä harkitsemattomasta teostaan ja julkisesti vapauttaa yhtiökumppani kaikesta edesvastuusta ja osallisuudesta, niin ettei vähimmänkään epäluulon varjo haittaisi Doycen kunniaa ja mainetta vieraassa maassa ja siten saattaisi yrityksen onnistumista vaaraan. Hän sanoi mr Ruggille, että hän siis vain yhdellä ainoalla tavalla saattoi hyvittää kumppaninsa, nimittäin erottamalla hänet siveellisesti kokonaan tästä jutusta ja selittämällä julkisesti ja avoimesti, että hän, Arthur Clennam, yhtiön toinen osakas, oli omin päin, vieläpä vastoin yhtiökumppaninsa varoitusta, käyttänyt yhtiön varoja äsken perikatoon joutuneisiin keinotteluihin, ja että tämä hyvitys sopi nimenomaan tälle miehelle paremmin kuin useimmille muille ja että hänen sentähden ensimmäiseksi oli annettava tämä hyvitys. Näin ollen oli hänen aikomuksensa painattaa tämänsisältöinen selitys, jonka hän jo oli suunnitellut valmiiksi, panna se kiertämään liikkeen kaikkien kauppatuttavien keskuudessa sekä julkaista se sanomalehdissä. Tämän kaiken ohella (jonka selittely sai mr Ruggin kauheasti irvistelemään ja levottomasti liikuttelemaan jäseniänsä) aikoi hän lähettää kirjeen kaikille saamamiehille, jossa juhlallisesti vapautti yhtiökumppaninsa kaikesta edesvastuusta ja myös ilmoitti liikkeen pysähtyvän siksi, kunnes he olivat tehneet päätöksensä ja hänen yhtiökumppaninsa oli saanut tiedon asioista, ja jossa hän selitti alistuvansa heidän määräyksiinsä. Jos he, ottaen huomioon hänen kumppaninsa viattomuuden, voisivat järjestää asiat niin, että liike joskus vielä voisi edullisesti jatkua ja tointua nykyisestä vaikeasta tilastaan, niin silloin hänen oma osuutensa lankeaisi hänen yhtiökumppanillensa ainoana rahallisena hyvityksenä, jonka hän voisi antaa hänelle tuottamastaan harmista ja vahingosta, ja hän itse pyytäisi saada palvella liikettä vaatimattomana, uskollisena apulaisena saaden sen verran palkkaa, että juuri tulisi toimeen.

Vaikka mr Rugg selvästi näki, ettei mikään voisi estää Clennamia panemasta päätöstänsä toimeen, vaativat hänen kasvojensa vääntelyt ja jäsentensä levottomuus niin kipeästi jonkinlaista lievennystä vastalauseen muodossa, ettei hän voinut olla vaiti. »En vastusta teitä, sir», sanoi hän, »enkä ryhdy väittelemään kanssanne. Minä panen toimeen päätöksenne, sir, mutta tahdon kuitenkin ilmaista eriävän mielipiteeni.» Ja sitte mr Rugg jotenkin laajasti esitti vastalauseensa pääkohdat. Nämä olivat seuraavat: Koko kaupunki, saattoipa sanoa koko maa oli juuri nyt pahimmassa kuohumistilassaan viime paljastusten johdosta, ja suuttumus uhreja vastaan tulisi olemaan ankara; ne, jotka eivät olleet antautuneet petkutettaviksi, olisivat varmasti vimmaisen vihaisia niille, jotka eivät olleet ymmärtäneet olla yhtä viisaita kuin he, ja ne, jotka olivat tulleet petetyiksi, keksisivät varmasti syitä ja puolusteluja omaksi edukseen, joita yhtä varmasti tiesivät muilta petetyiltä puuttuvan kokonaan, mainitsemattakaan sitä sangen todennäköistä seikkaa, että jokikinen vahinkoon joutunut kiukkuisena uskottelisi itselleen, ettei hän ilman kaikkien muiden esimerkkiä ikinä olisi antautunut sellaisiin keinotteluihin; selitys, jonka Clennam aikoi julkaista, nostaisi tällaisena aikana varmasti suuttumuksen myrskyn häntä vastaan, josta seuraisi, ettei olisi toivomistakaan velkojilta mitään kärsivällisyyttä tai sovittelunhalua; se asettaisi hänet vain harhailevan ristitulen yksinäiseksi maalitauluksi, johon kuulia sataisi joka haaralta.

Kaikkeen tähän vastasi Clennam vain, että vaikka vastalauseessa kyllä oli järkeä, ei se kuitenkaan vähentänyt eikä voinut vähentää sen välttämättömyyden voimaa, joka selvästi vaati häntä vapaaehtoisesti ja julkisesti julistamaan yhtiökumppaninsa syyttömäksi kaikkeen. Sentähden hän kerta kaikkiaan pyysi mr Ruggia heti ryhtymään avustajaksi hänen päätöksensä toimeenpanossa.