Part 27

Hymyilin, ajatellen kokemusta, jonka tuo sana toi mieleeni, ja sanoin: »Ehkäpä minulla on onneton, vaikea luonne.»

»Sitä en sanonut.»

»Se on helppo tapa selittää mitä hyvänsä», sanoin.

»Saattaa olla, mutta minä en sanonut sitä. Tarkoitin aivan toista. Mieheni ja minä olemme joskus puhuneet asiasta, kun ikäväksemme olemme huomanneet, ettette tunne itseänne kotiutuneeksi luonamme.»

»Kotiutuneeksi? Oh! Te olette niin ylhäistä väkeä, mylady», vastasin.

»Onnettomuudekseni tulin käyttäneeksi sanaa, jonka saattaa — kuten nähtävästi on käynyt — ymmärtää aivan toisin kuin tarkoitukseni oli.» (Hän ei ollut odottanut minulta tällaista vastausta, ja hän häpesi sitä.) »Tarkoitan vain, ettette ole tuntenut itseänne onnelliseksi meidän luonamme. On vaikea ottaa puheeksi tällaista asiaa, mutta ehkä se kuitenkin olisi mahdollista kahden nuoren naisen kesken — lyhyesti, olemme pelänneet, että olette sallinut joidenkuiden perhesuhteiden, joihin ei kukaan voi olla syyttömämpi kuin te kaivaa mieltänne. Jos niin on, niin sallikaa meidän hartaasti pyytää, ettette anna niiden katkeroittaa mieltänne. Miehelläni itsellään oli, kuten yleisesti tiedetään, aikaisemmin hyvin iäkäs sisar, joka ei ollut hänen laillinen sisarensa, mutta jota kaikki rakastivat ja kunnioittivat —»

Älysin heti, että he olivat ottaneet minut taloonsa tuon kuolleen naisen tähden, kuka hän sitte lienee ollut, voidakseen mahtailla minulle ja käyttää minua hyödykseen; älysin, että tämä tieto yllytti lastenhoitajaa pistelemään minua, kuten hän oli tehnyt, ja niinikään älysin, että lasten arkuus ja pelokkuus epämääräisesti viittasi siihen, etten ollut muiden ihmisten kaltainen. Läksin talosta samana iltana.

Parin lyhytaikaisemman ja jotenkin samanlaisen kokemuksen jälkeen, joista ei nyt kannata puhua, jouduin toiseen perheeseen; täällä minulla oli vain yksi oppilas, viisitoistavuotias tyttö, talon ainoa tytär. Vanhemmat olivat iäkkäänpuoleisia, arvossapidettyjä, rikkaita ihmisiä. Muuan sisarenpoika, joka oli kasvatettu heidän perheessänsä, vieraili usein talossa, jossa muutenkin kävi paljon vieraita, ja hän alkoi osoittaa huomaavaisuutta minulle. Torjuin päättävästi hänen kohteliaisuutensa, sillä taloon tullessani olin varmasti päättänyt, etten sallisi kenenkään osoittaa minulle sääliä ja alentuvaisuutta. Mutta hän kirjoitti minulle kirjeen. Se johti siihen, että menimme kihloihin.

Hän oli vuotta nuorempi kuin minä ja näytti vieläkin nuoremmalta. Hän oli lomalla Intiasta; siellä hänellä oli toimi, jonka piti pian muuttua hyvin edulliseksi. Kuuden kuukauden päästä piti meidän mennä naimisiin ja matkustaa Intiaan. Minun oli määrä jäädä taloon ja siellä viettää hääni. Kellään ei ollut muistuttamista tätä järjestelyä vastaan.

En voi välttää sanomasta, että hän ihaili minua, mutta jos voisin, niin välttäisin. Turhamaisuudella ei ole mitään osaa tässä, sillä hänen ihailunsa kiusasi minua. Hän ei vaivautunut salaamaan sitä, niin että minusta tuntui, eläessäni noiden rikkaiden ihmisten loukossa, kuin hän olisi ostanut minut ulkomuotoni tähden ja asettaisi ostamansa tavaran näytteille puolustaakseen kauppaansa. Huomasin, että he mielessään arvioivat minua ja olivat uteliaita tietämään minkä arvoinen oikeastaan olin. Päätin, etteivät he saisi sitä tietää. Olin liikkumaton ja vaiti heidän seurassaan ja olisin sallinut kenen hyvänsä tappaa minut mieluummin kuin olisin millään tavoin vaivautunut saavuttaakseni heidän hyväksymisensä.

Hän sanoi, etten minä tehnyt itselleni oikeutta. Minä väitin vastaan ja huomautin, että koska juuri tarkoitin tehdä näin viimeiseen hetkeeni saakka, niin en voinut alentua mielistelemään ketään heistä. Hän oli pahoillaan, vieläpä loukkautunutkin, kun lisäsin toivovani, ettei hän panisi tunteitaan näytteille heidän läsnäollessaan; mutta hän lupasi uhrata rakkautensa vilpittömät ilmaisut minun mielikseni.

Tämän varjolla alkoi hän nyt mitata takaisin minulle. Hän saattoi tuntimäärin pysyä poissa kenen muun kanssa hyvänsä. Istuin kerran puolen iltaa yksin ja huomaamattomana, jolla välin hän keskusteli nuoren serkkunsa, oppilaani, kanssa. Näin koko ajan ihmisten silmistä, että heidän mielestänsä nämä kaksi paljoa paremmin sopivat yhteen kuin hän ja minä. Arvaten ihmisten ajatukset istuin ja katselin nuorta paria, kunnes huomasin, että se saattoi minut naurettavaksi, ja raivosin itseäni vastaan, koska olin rakastanut häntä.

Sillä minä olin rakastanut häntä. Huolimatta siitä, ettei hän ansainnut sitä eikä ajatellut niitä tuskia, joita se tuotti minulle — joiden tuskien olisi kiitollisuuden siteillä pitänyt liittää hänet minuun elämän iäksi — minä tosiaan rakastin häntä. Hänen tähtensä koetin sietää, että hänen serkkunsa ylisteli häntä ja teeskenteli luulevansa sen ilahduttavan minua, vaikka hyvin tiesi, kuinka se raastoi sydäntäni. Istuessani sulhaseni seurassa muistellen kaikkia kärsimiäni loukkauksia ja vääryyksiä ja punniten, eikö olisi viisainta paeta tykkänään talosta eikä enää milloinkaan nähdä häntä — silloinkin rakastin häntä.

Hänen tätinsä (emäntäni, suvainnette muistaa) lisäsi harkitusti ja tahallaan koettelemuksiani ja ikävyyksiäni. Erikoisen hauskaa oli hänestä lavealti kuvitella ja kuvailla tulevaa elämäämme Intiassa, kuinka järjestäisimme taloutemme ja keiden kanssa seurustelisimme, sittenkun hän olisi saanut virkaylennystä. Minun ylpeyteni nousi tätä julkeata tapaa vastaan, jolla hän kuvasi elämääni naimisissa vastakohdaksi nykyiselle riippuvaiselle ja halvalle asemalleni. Hillitsin suuttumukseni, mutta osoitin hänelle, että käsitin täydellisesti hänen tarkoituksensa, ja maksoin hänen kiusantekonsa teeskentelemällä nöyryyttä. Sanoin hänelle, että hänen kuvailemansa elämä varmaan oli aivan liian suuri kunnia minulle. Pelkäsin muka, etten kykenisi mukautumaan niin suureen muutokseen. Ajatella, että hänen tyttärensä kotiopettajatar joutuisi näin korkeaan asemaan! Hän nolostui ja he kaikki nolostuivat, kun minä vastasin tällä tavalla. He huomasivat, että minä täydellisesti ymmärsin hänen tarkoituksensa.

Näihin aikoihin, jolloin huoleni olivat suurimmillaan ja jolloin olin pahimmin vihoissani kihlatulleni hänen kiittämättömyydestään, hän kun varsin vähän välitti niistä lukemattomista ikävyyksistä ja nöyryytyksistä, joita sain kärsiä hänen tähtensä, näihin aikoihin alkoi rakas ystävänne mr Gowan käydä talossa. Hän oli siellä vanha tuttu, mutta oli ollut ulkomailla. Hän ymmärsi tilanteen yhdellä silmäyksellä ja ymmärsi myös minut.

Hän oli ensimmäinen tapaamani ihminen, joka ymmärsi minut. Hän ei ollut käynyt talossa kolmea kertaa, ennenkuin huomasin, että hän seurasi jokaista mieleni liikettä. Näin sen selvästi siinä kylmän huolettomassa tavassa, jolla hän kohteli heitä kaikkia ja minua ja koko asiaa. Näin sen selvästi hänen keveästi vakuuttaessaan ylenmäärin ihailevansa tulevaa puolisoani, innostuneena puhuessaan kihlauksestamme ja tulevaisuudentoiveistamme, onnitellessaan meitä vastaisen rikkautemme johdosta ja alakuloisesti viitatessaan omaan köyhyyteensä — mikä kaikki tapahtui yhtäläiseen onttoon, virnistelevään, pilkalliseen tapaan. Tunsin itseni yhä katkerammaksi, yhä halveksittavammaksi, kun hän esitti kaikki minua ympäröivät olosuhteet uudessa, vihattavassa valossa, samalla teeskennellen kuvailevansa niitä parhaassa valaistuksessa minun ja itsensä ihailtaviksi. Hän oli kuin valepukuinen kuolema hollantilaisessa maalaustaiteessa: ottipa hän minkä hyvänsä käsivarrelleen, nuoruuden tai vanhuuden, kauneuden tai rumuuden, ja tekipä hän sen kanssa mitä tahansa, tanssi tai lauloi, leikki tai rukoili, aina muutti hän sen aaveeksi.

Ymmärrätte siis, että kun rakas ystävänne onnitteli minua, lausui hän todellisuudessa säälivänsä minua; kun hän lohdutteli minua ollessani suutuksissa, paljasti hän vain vertavuotavat haavani, ja kun hän selitti, että uskollinen nuori ritarini oli »maailman rakastunein nuorukainen, jolla oli mitä lämpimin sydän», niin hän vain kosketteli vanhaa epäluuloani, että olin joutunut naurunalaiseksi. Nämä eivät olleet erikoisen hyviä palveluksia, sanonette. Minulle ne sopivat hyvin, sillä ne olivat minun oman mieleni vastakaikua ja vahvistivat omia havaintojani. Pian aloin viihtyä rakkaan ystävänne seurassa paremman kuin kenenkään muun.

Huomatessani (kuten tein melkein heti), että tämä herätti mustasukkaisuutta, viihdyin vieläkin paremman tässä seurassa. Enkö minä ollut kärsinyt lemmenkateutta, ja yksin minunko osalleni sellaisen piti langeta? Ei. Tuntekoon hänkin, mitä se oli! Olin iloinen siitä, että hän saisi kokea sitä, kokea sitä oikein kipeästi, ja toivoin, että se tuntuisi todella kipeältä. Kirvelevän kipeältä. Hän oli kovin kesy mr Gowanin rinnalla, joka ymmärsi kohdella minua vertaisenaan ja osasi eritellä ja arvostella ympärillämme olevia kurjia ihmisiä.

Tätä jatkui, kunnes täti, emäntäni, otti puhuakseen minun kanssani. Asiaan tuskin kannatti kajota, hän kun tiesi, etten tarkoittanut mitään, mutta hän tahtoi kuitenkin omasta puolestaan vihjata (hän tiesi, ettei muuta tarvittu), että olisi parempi, jos hiukan vähemmin seurustelisin mr Gowanin kanssa.

Kysyin häneltä, kuinka hän saattoi vastata puolestani. Hän saattoi aina vastata siitä, etten tarkoittanut mitään väärää, vastasi hän. Kiitin, mutta sanoin mieluummin vastaavan! itse puolestani ja itselleni. Hänen muut palvelijansa olisivat luultavasti kiitollisia hyvästä todistuksesta, mutta minä en tarvinnut sellaista.

Keskustelua jatkui, ja sain aiheen kysyä, kuinka hän tiesi tarvitsevansa vain vihjata saadakseen minut tottelemaan. Syntyperänikö vai palvelija-asemani perusteella? En ollut myynyt itseäni sieluineni ruumiineni. Hän näytti arvelevan, että hänen hieno sisarenpoikansa oli käynyt orjamarkkinoilla ja ostanut itselleen vaimon.

Asia olisi luultavasti ennemmin tai myöhemmin päättynyt tällä tavalla, mutta hän sai sen ratkeamaan nyt yhdellä kertaa. Hän sanoi minulle, teeskennellen sääliä, että minulla oli onneton, vaikea luonne. Kuullessani taas toistettavan tätä vanhaa, häpeämätöntä vääryyttä en kestänyt enää, vaan sanoin kaikki, mitä olin tiennyt hänestä ja nähnyt hänessä, ja kaikki, mitä olin kärsinyt siitä saakka, kun olin alentunut olemaan kihloissa hänen sisarenpoikansa kanssa. Sanoin hänelle, että mr Gowan oli ainoa lohdutukseni alennustilassani, että olin sietänyt sitä liian kauan ja että pudistin sen hartioiltani liian myöhään, mutta etten tahtonut enää tavata ketään heistä. Enkä tavannutkaan.

Rakas ystävänne seurasi minua pakopaikkaani ja piti hyvin hauskaa purkautuneen kihlauksen kustannuksella, vaikka: hän samalla oli pahoillaan noiden kelpo ihmisten tähden (he olivat laatuaan parhaita, joita hän milloinkaan oli tavannut), ja surkutteli, että niin vähäinen rikos sai näin ankaran rangaistuksen. Ennen pitkää vakuutti hän, ja se oli todempaa kuin silloin luulinkaan, ettei hän ollut näin lahjakkaan ja lujatahtoisen naisen arvoinen; mutta — no niin, no niin!

Rakas ystävänne huvitti minua ja huvitti itseänsä niin kauan, kuin se miellytti häntä, ja sitten muistutti minulle, että molemmat olimme maailmaa kokeneita ihmisiä, ettei ollut olemassa mitään sellaista kuin runollisuus ja romantiikka, että me kumpikin olimme valmiit kulkemaan omaa tietämme etsien onneamme, kuten järkevät ihmiset ainakin, ja että molemmat tiesimme kohtaavamme toisemme maailman parhaina ystävinä, milloin tapaisimmekin. Niin hän sanoi, enkä minä väittänyt vastaan.

Ei kulunut pitkää aikaa kun sain tietooni, että hän kosiskeli nykyistä vaimoansa ja että tämä oli viety ulkomaille hänen ulottuvillaan. Vihasin tätä naista silloin yhtä paljon kuin nytkin, ja sentähden en tietysti voinut toivoa parempaa kuin että hän menisi naimisiin rakkaan ystävänne kanssa. Mutta minä olin vastustamattoman utelias näkemään hänet — niin utelias, että tunsin sen kuuluvan niihin harvoihin asioihin, jotka enää voivat tuottaa minulle huvia. Matkustelin hiukan, matkustelin, kunnes jouduin hänen seuraansa ja teidän. Siihen aikaan ette luultavasti vielä tuntenut rakasta ystäväänne ettekä vielä ollut saanut häneltä niitä erinomaisia ystävyydenosoituksia, jotka myöhemmin tulivat osaksenne.

Tässä seurassa kohtasin tytön, jonka asema monessa suhteessa merkillisesti muistutti omaani ja jonka luonteessa minun oli mielenkiintoista ja hauskaa löytää samaa kapinoimista kuin olen kertonut itsessänikin asuvan pöyhistelevää mahtailemista ja itsekkäisyyttä vastaan, joille ominaisuuksille annetaan kaikenlaisia kauniita nimiä, kuten hyvyys, lempeys, suojelus, suopeus ja niin edespäin. Niinikään kuulin usein sanottavan, että hänellä oli »onneton luonne». Hyvin ymmärtäen, mitä tarkoitettiin tuolla mukavalla lauseella, ja koska tarvitsin toveria, joka oli kokenut samaa kuin minä, päätin koettaa vapauttaa hänet hänen orjuudestaan ja alennuksestaan. Minun ei tarvitse kertoa, että menestyin tässä.

Siitä saakka olemme eläneet yhdessä ja jakaneet pienet varani.

KAHDEKSASKUUDETTA LUKU

Ken tuolta rientää iltamyöhään?

Arthur Clennam oli tehnyt tuloksettoman Calaisin-matkansa kiireisellä työajalla. Muuan raakalaisvalta, joka omisti huomattavia alueita maailmankartalla, tarvitsi palvelukseensa pari insinööriä, jotka olivat sukkelia tekemään keksintöjä ja tarmokkaita toteuttamaan niitä: käytännöllisiä miehiä, jotka kykenivät parhaista tarjolla olevista aineksista valitsemaan hyvän älynsä kulloinkin tarpeellisiksi katsomat miehet ja välineet ja jotka olivat yhtä rohkeita ja aikaansaapia käyttämään välineitänsä päämääriensä saavuttamiseen kuin suunnittelemaan näitä päämääriä. Tämä valta, raakalaisvalta kun oli, ei ymmärtänyt työntää suurta isänmaallista yritystä verukeviraston kätköihin, samoin kuin väkevä viini piilotetaan päivänvalolta kellariin, kunnes sen hehku ja voima on väljähtynyt ja kunnes viinitarhan työmiehet ja rypäleiden pusertajat ovat maatuneet maan tomuksi. Kuvaavan tietämättömänä se toimi, päättävästi ja tarmokkaasti, »kuinka-se-on-tehtävä»-periaatteen mukaisesti eikä osoittanut vähintäkään kunnioitusta suurta valtiollista »kuinka-se-ei-ole-tehtävä»-tiedettä kohtaan tai millään tavalla kannattanut sitä. Sillä oli todella raakalaismainen tapa riistää kaikki arvo viimemainitulta salaperäiseltä taidolta jokaisen valistuneen henkilön silmissä, joka joskus oli harjoittanut sitä.

Tästä johtui, että tarvittavia miehiä etsittiin, ja sellaisia löytyi myös, mikä sekin oli kovin sivistymätöntä. Ja kun miehet sitte löytyivät, kohdeltiin heitä erinomaisen luottavasti ja kunnioittaen (mikä taas todisti typerää valtiollista tietämättömyyttä) ja kutsuttiin kohta tulemaan ja ryhtymään tehtävään. Lyhyesti, heitä pidettiin miehinä, jotka aikoivat tehdä sen; he olivat yhteistyössä miesten kanssa, jotka aikoivat saada sen tehdyksi.

Daniel Doyce oli yksi näitä valittuja. Sillä kertaa ei voitu sanoa, viipyisikö hän poissa kuukausia vai vuosia Hänen matkavalmistuksensa ja heidän yhteisen liikkeensä kaikkien yksityisseikkojen ja tulosten tunnontarkka järjestely vaati paljon työtä lyhyessä ajassa, ja Clennam ahersi yöt päivät. Ensimmäisenä lomapäivänään livahti hän Kanaalin poikki ja yhtä nopeasti taas samalla laivalla takaisin sanomaan hyvästi Doycelle.

Tarkkaan ja huolellisesti näytti hän nyt tälle heidän raha-asiainsa tilan, heidän voittonsa ja tappionsa, velkansa ja saatavansa. Daniel tarkasti kaikki kärsivälliseen tapaansa ja ihaili kaikkea suuresti. Hän tutki tilejä aivan kuin ne olisivat olleet monin verroin nerokkaampi koneisto kuin mitä hän milloinkaan oli pannut kokoon ja seisoi sitten, lykkien hattua edestakaisin päässänsä ja katsellen ikäänkuin vaipuneena ihmeellisen koneen tarkasteluun.

»Se on kaunista, Clennam, säännöllisyydessään ja järjestyksessään. Mikään ei voi olla selvempää. Mikään ei voi olla paremmin suoritettu.»

»Olen iloinen siitä, että hyväksytte sen, Doyce. No niin — mitä sitte tulee pääoman hoitoon teidän poissa ollessanne ja sen käyttöön, mikäli sitä kulloinkin tarvitaan liikkeessä —» Hänen yhtiökumppaninsa keskeytti hänet.

»Mitä siihen samoin kuin kaikkeen senkaltaiseen tulee, niin jätän sen kokonaan teidän huostaanne. Te toimitte näissä asioissa edelleen meidän molempien puolesta kuten tähänkin saakka ja vapautatte siten minut epämieluisesta huolesta.»

»Kuten olen monesti sanonut, te väitätte syyttä itseltänne puuttuvan liikemieskykyä», huomautti Clennam.

»Saattaa olla niin», hymyili Doyce. »Saattaa olla toisinkin. Oli miten oli, minulla on kuitenkin kutsumus, jota olen tutkinut enemmän kuin näitä asioita ja johon minä paremman sovin. Luotan täydellisesti yhtiökumppaniin ja tyydyn siihen, että hän tekee sen, mikä on parasta. Jos minulla on joitakin ennakkoluuloja raha-asioissa», jatkoi Doyce ja laski taipuisan, taitavan ammattilaispeukalonsa kumppaninsa takinkäänteelle, »niin ne koskevat keinottelua. En luule itselläni olevan muita ennakkoluuloja. Minulla kai on tämä vain siksi, etten ole milloinkaan oikein ottanut selvää asioista.»

»Älkää toki nimittäkö sitä ennakkoluuloksi», sanoi Clennam. »Rakas Doyce, sehän on vain tervettä järkeä.»

»Sepä hauskaa, että ajattelette niin», vastasi Doyce katsoen ystävällisesti häneen kirkkailla harmailla silmillään.

»Sattui niin», jatkoi Clennam, »että tuskin puolta tuntia ennen tänne tuloanne sanoin saman asian Pancksille, joka pistäysi täällä. Olimme molemmat yksimielisiä, että varmoista rahansijoituksista luopuminen on vaarallisimpia samoin kuin se on tavallisempiakin niistä hullutuksista, jotka ansaitsevat rikoksen nimen.»

»Pancks?» tuumi Doyce työntäen hattunsa takaraivolle ja nyökäyttäen päätänsä hyväksyvästi. »Niin, niin, niin! Hän on varovainen veitikka.»

»Hän on todella erinomaisen varovainen veitikka», vastasi Arthur. »Esikuvallisen varovainen.»

Molemmat tuntuivat saavan suurempaa tyydytystä mr Pancksin varovaisesta luonteesta kuin olisi odottanut pinnallisesti päättäen heidän keskustelustaan.

»Ja nyt, uskollinen kumppani», sanoi Daniel vilkaisten kelloaan, »koskei aika eikä vuoksi odota ketään ja koska olen valmis lähtemään, kimpsut ja kampsut odottavat portilla, niin sallikaa minun vielä sanoa eräs asia. Pyydän teiltä erästä asiaa.»

»Pyytäkää mitä vain — paitsi yhtä», Clennam kiirehti mainitsemaan tuon poikkeuksen, sillä hän näki kumppaninsa kasvoista, mitä tämä tarkoitti, »paitsi jättämään keksintönne oman onnensa nojaan».

»Sitä juuri aioin pyytää, ja te tiesitte sen», sanoi Doyce.

»Siihen minä vastaan: ei, varmasti vastaankin: ei. Kun kerta olen ryhtynyt asiaan, niin tahdon saada näiltä ihmisiltä määriteltyjä syitä, pätevän lausunnon, edes jonkinlaisen kunnollisen vastauksen.»

»Sitä ette saa», vastasi Doyce pudistaen päätänsä; »uskokaa minua, sitä ette milloinkaan saa».

»Koetan ainakin.» Clennam oli itsepäinen. »Eihän se haittaa, että yritän.»

»En ole aivan varma siitä», vastasi Doyce laskien pyytävästi kätensä hänen olkapäällensä. »Kyllä se on tuottanut minulle ikävyyksiä, ystäväni. Se on vanhentanut, väsyttänyt, suututtanut minua, tuottanut minulle pettymystä. Ei ole hyvä kenellekään, että hänen kärsivällisyyttänsä koetellaan ylenmäärin ja että hänen täytyy pitää itseänsä huonosti kohdeltuna. Minusta tuntuu jo nyt, että tulokseton kokemuksenne lykkäyksistä ja välttelyistä on tehnyt teidät vähemmän joustavaksi kuin ennen.»

»Yksityiset huolet saattavat tällä hetkellä olla syynä siihen», vastasi Clennam, »eikä nuo viralliset harmit. Ei vielä. En minä vielä ole haavoitettu.»

»Ette siis suostu pyyntööni?»

»En, varmasti en», kielsi Clennam. »Saisinhan hävetä, jos sallisin itseni näin pian karkoitettavan taistelukentältä, kun minua paljon vanhempi ja läheisemmin asiaan kiintynyt mies uljaasti taisteli niin kauan.»

Koskei mikään voinut järkyttää Clennamin päätöstä, veti Daniel Doyce kätensä pois, loi vielä jäähyväissilmäyksen konttoriin ja astui portaita alas hänen seurassaan. Doycen piti mennä Southamptoniin yhtyäkseen pieneen matkaseuraansa, ja portilla odottivat hyvin varustetut ja sullotut vaunut viedäksensä hänet sinne. Työmiehet olivat saattamassa häntä portilla ja ylpeilivät hänestä aika tavalla. »Onneksi olkoon, mr Doyce!» sanoi yksi heistä. »Minne tulettekin, he huomaavat saaneensa joukkoonsa miehen, joka tuntee työkalunsa ja jonka työkalut tuntevat hänet, miehen, joka tahtoo ja joka kykenee, ja ellei sellainen ole mies, niin kuka sitä sitten on!» Tämä järeän, yksinkertaisen työmiehen vapaaehtoisesti pitämä puhe (ei kukaan aavistanut, että hänessä piili sellaisia kykyjä) otettiin vastaan kolmella kaikuvalla eläköönhuudolla, ja siitä päivästä saakka nautti hän erikoista arvoa toverien joukossa. Eläköönhuutojen kaikuessa lausui Daniel sydämellisesti: »Jääkää hyvästi, miehet!» ja vaunut hävisivät näkyvistä ikäänkuin ilmanpaine olisi pyyhkäissyt ne Bleeding Heart Yardista.

Mr Baptist, tämä pieni kiitollinen uskottu mies, seisoi työmiesten joukossa ja oli hurrannut niin hyvin kuin vain ulkomaalaisena taisi. Oikeastaan ei kukaan maan päällä osaa hurrata niinkuin englantilaiset, jotka tosissaan hurratessaan innostuttavat ja kiihoittavat toisiaan siinä määrin kuin äänten kohinassa humisisi koko heidän historiansa kaikkien lippujen liehuessa, Alfred Suuren ajoilta saakka. Mr Baptist tuuskahti kuin tuuleen tämän rynnäkön edessä ja huohotti säikähtyneenä, kun Clennam viittasi häntä tulemaan toimistoon ja järjestämään kirjat ja paperit paikoillensa.

Lähdön touhua seuraavan rauhan vallitessa — sen tyhjyyden, joka tuntuu kaikessa eroamisessa ja joka on kaikkia ihmisiä odottavan suuren eroamisen edellensä luoma varjo — seisoi Arthur pulpettinsa ääressä uneksivana seuraten päivänsäteen pilkahtelua. Mutta hänen nyt vapautunut huomionsa palasi pian siihen aiheeseen, joka oli etualalla hänen ajatuksissaan, ja hän alkoi sadatta kertaa mietiskellä jokaista tuona iltana hänen mieleensä painunutta seikkaa, tuona iltana, jolloin hän näki Blandoisin äitinsä talossa. Uudelleen mies törmäsi häneen mutkikkaalla kadulla, uudelleen hän seurasi vierasta ja kadotti hänet näkyvistä, uudelleen ilmestyi sama mies hänen eteensä pihassa, katsellen taloa. Sitten hän oli seuraavinaan tulokasta ja seisovinaan hänen vieressään portailla.

»Ken tuolta rientää iltamyöhään? Compagnon de la Majolaine! Ken tuolta rientää iltamyöhään? Aina iloinen!»

Hän ei suinkaan ensimmäistä kertaa toistanut tuota lastenlaulua, jonka tätä säkeistöä outo mies oli hyräillyt seistessään hänen rinnallaan, mutta nyt hän ei lainkaan huomannut lausuneensa sitä ääneen, niin että hämmästyi kuullessaan toisen säkeistön:

»Kuninkaan miehist' on hän reippain, compagnon de la Majolaine! Kuninkaan miehist' on hän reippain, aina iloinen.»

Cavalletto oli kunnioittavasti esittänyt sekä sanat että sävelen, arvellen Clennamin pysähtyneen, koskei osannut pitemmälle.

»Ahaa te tunnette sen laulun, Cavalletto?»

»Kautta Bakkuksen, tunnenpa niinkin, sir! Kaikki tuntevat sen Ranskassa. Olen monta kertaa kuullut lapsukaisten laulavan sitä. Viimeksi kun kuullut sen olen», sanoi mr Baptist, entinen Cavalletto, joka tavallisesti palasi oman kielensä lauserakenteluun muistellessaan kotimaansa yhteydessä olevia asioita, »lauloi sitä suloinen vieno ääni. Vieno lapsenaan hyvin sievä, hyvin vieno. Altro!»

»Kun minä viimeksi kuulin sen», vastasi Arthur, »lauloi sitä ääni, joka oli kaikkea muuta kuin kaunis, kaikkea muuta kuin viaton». Hän sanoi sen paremmin itsekseen kuin kumppanillensa ja lisäsi itsekseen, toistaen miehen seuraavat sanat: »Kuolema ja kirous, sir, luonteeni mukaista on olla kärsimätön!»

»_Oho!_» huudahti Cavalletto hämmästyneenä ja muuttui samassa hetkessä kalpeaksi.

»Mikäs nyt on?»

»En. Te tiedätte, missä olen viimeksi kuullut tuon laulun!»