Part 26

Clennamin kasvot ilmaisivat hänen raskaan pettymyksensä, kenties myöskin epäilystä näiden sanain totuudesta, sillä miss Wade lisäsi entiseen tylyyn tapaansa: »Te ette usko sitä. Asia on kuitenkin niin. Mitä henkilökohtaiseen kanssakäymiseen tulee, näyttää siltä kuin sitä olisi ollut hänen ja teidän äitinne välillä. Ja kuitenkin te sanotte uskovanne _hänen_ selitystään, ettei hän tiedä enempää siitä miehestä.»

Näihin sanoihin samoin kuin niitä seuraavaan hymyyn kätkeytyi niin selvä epäluuloinen vihjaus, että se nosti veren Clennamin kasvoihin.

»Katsokaas, sir», jatkoi miss Wade mielihyvin iskiessään toistamiseen, »tahdon olla niin avomielinen kuin vain ikinä haluatte. Tunnustan, että jos välittäisin maineestani (kuten en tee) tai jos minulla olisi hyvä nimi suojattavana (jota minulla ei ole, sillä olen täysin välinpitämätön siitä, pidetäänkö sitä hyvänä vai huonona), niin katsoisin olevani pahasti häväisty, jos olisin ollut jonkinlaisissa tekemisissä tämän vekkulin kanssa. Kuitenkaan ei hän milloinkaan ole astunut _minun_ kynnykseni yli — ei ole milloinkaan istunut neuvottelemassa _minun_ kanssani puoleen yöhön saakka.»

Hän purki vanhaa katkeruuttaan ja kaunaansa kääntäen sen kärjen näin Clennamia vasten. Hänen luonteensa mukaista ei ollut säästää ja sääliä eikä hänellä ollut minkäänlaisia omantunnon vaivoja.

»Kerron teille varsin kernaasti, että hän on alhainen, rahanahne konna, että ensin näin hänen maleksivan Italiassa (jossa oleskelin joku aika takaperin) ja että käytin häntä sopivana välikappaleena edistämään eräitä silloisia pyrkimyksiäni. Lyhyesti, etujeni mukaista oli ja minua huvitti — tahdoin tyydyttää erästä voimakasta tunnetta — palkata palvelukseeni vakoilija, joka rahasta oli valmis tottelemaan käskyjäni. Palkkasin tämän heittiön. Ja olen varma siitä, että jos olisin tahtonut tehdä sellaisen sopimuksen, jos olisin kyennyt maksamaan hänelle kylliksi ja jos hän olisi voinut tehdä sen pimeässä, ilmijoutumisen vaaratta, olisi hän ottanut kenet hyvänsä hengiltä yhtä empimättä kuin nyt otti vastaan rahani. Tällainen on ainakin minun mielipiteeni hänestä, ja huomaan, ettei teidän suurestikaan eroa siitä. Teidän äitinne ajatus hänestä, otaksun (noudatan esimerkkiänne ja otaksun yhtä ja toista), oli suuresti erilainen.»

»Sallikaa minun muistuttaa teille», sanoi Clennam, »että äitini ensin joutui tekemisiin hänen kanssansa onnettomien liikeasioiden kautta».

»Onnettomat liikeasiat näyttävät viime kerrallakin saattaneen hänet yhteyteen miehen kanssa», vastasi miss Wade, »ja liikeaika näyttää olleen kovin myöhäinen».

»Vihjaatte siis siihen», sanoi Clennam, vääntelehtien kovakouraisten iskujen sattuessa, jotka jo olivat syvästi haavoittaneet häntä, »että olisi ollut jotakin —»

»Mr Clennam», keskeytti toinen tyynesti, »huomatkaa, etten puhu vihjaamalla miehestä. Hän on, sanon sen vielä peittelemättä, alhainen, rahanahne konna. Otaksun, että sellainen ihminen menee sinne, missä hänellä on ansion tilaisuutta. Ellen minä olisi tarjonnut hänelle tällaista tilaisuutta, ette olisi nähnyt meitä yhdessä.»

Clennam pysyi vaiti kiusaantuneena siitä, että miss Wade alituisesti käänsi hänen katseltavakseen tämän synkän puolen asiasta, joka herätti puoliksi tukahdutettua vastakaikua hänen omassa sydämessään.

»Olen puhunut hänestä kuten vielä elossa olevasta», lisäsi miss Wade, »mutta voipa hän olla jo tieltä raivattukin. En tiedä sitä enkä väiltäkään siitä. Minä en enää tarvitse häntä.»

Syvään huoaten ja alakuloisen näköisenä Arthur Clennam nousi hitaasti. Miss Wade ei noussut, vaan sanoi katseltuaan häntä pitkään ja epäluuloisen tarkkaavasti, huulet vihaisesti yhteenpuristettuina:

»Hän oli rakkaan ystävänne mr Gowanin valiokumppani, eikö ollutkin? Miksette pyydä apua rakkaalta ystävältänne?»

Tämän rakkaan ystävän kieltäminen pyöri Arthurin kielellä, mutta hän tukahdutti sen muistaen entisiä taistelujaan ja päätöksiään ja vastasi:

»Mr Gowan ei ole nähnyt Blandoisia sen koommin kuin tämä lähti Englantiin eikä muutenkaan tiedä hänestä mitään. Hän oli vain satunnainen ulkomailla saatu tuttava.»

»Satunnainen ulkomailla saatu tuttava!» kertasi toinen. »Niin Rakkaan ystävänne täytyy koettaa huvitella itseään kaikilla tuttavuuksilla, joita vain on tarjolla, kun ottaa huomioon millainen vaimo hänellä on. Minä vihaan hänen vaimoansa, sir.» Kiukku, jolla tämä sanottiin, oli sitä merkillisempi, kun hän tavallisesti esiintyi erittäin hillitysti, ja se kiinnitti niin Clennamin mieltä, että hän jäi paikalleen. Se säkenöi hänen mustista silmistään hänen katsoessaan Clennamiin, se värisi hänen sieraimissaan ja tulisti hänen hengitystänsäkin; mutta hänen kasvoillaan sitävastoin oli rauhallisen halveksiva ilme ja hänen asentonsa oli niin tyynen ja ylpeän siro ja sulava, kuin jos hänen mielentilansa olisi ollut täysin välinpitämätön.

»Voin vain sanoa, miss Wade», huomautti Clennam, »ettei teillä voi olla mitään syytä sellaiseen tunteeseen, johon ei kukaan muu ota osaa».

»Voitte, jos tahdotte, kysyä rakkaalta ystävältänne tätä asiata», vastasi miss Wade.

»Olen tuskin niin läheisissä suhteissa rakkaan ystäväni kanssa», torjui Arthur, päätöksistään huolimatta, »että joutuisin koskettelemaan tätä asiaa, miss Wade».

»Minä vihaan häntä», vastasi toinen. »Vielä enemmän kuin hänen vaimoansa, sillä olin kerran kyllin typerä ja kyllin uskoton itselleni melkein rakastaakseni häntä. Te, sir, olette nähnyt minut vain jokapäiväisissä tilanteissa, ja uskallan väittää, että pidätte minua jokapäiväisenä, tavallista hiukan itsepintaisempana naisena. Ette ymmärrä mitä tarkoitan vihaamisella, ellette tunne minua sen paremmin; ette voi ymmärtää, ellette tiedä, kuinka huolellisesti olen tutkinut itseäni ja ympärilläni olevia ihmisiä. Tästä syystä olen jonkun aikaa tuntenut halua kertoa teille, millaista elämäni on ollut — en lauhduttaakseni mielipidettänne minusta, sillä en pane sille mitään arvoa — mutta jotta ymmärtäisitte, ajatellessanne rakasta ystäväänne ja hänen rakasta vaimoansa, mitä minä tarkoitan vihaamisella. Annanko teille jotakin, mitä olen kirjoittanut ja tallettanut luettavaksenne, vai enkö anna?»

Arthur pyysi häntä antamaan Sen. Miss Wade meni lipastolle, avasi sen ja otti eräästä sisälaatikosta muutaman kokoonkäärityn paperiarkin. Osoittamatta minkäänlaista sovinnollisuutta, tuskin kääntyen hänen puoleensa, pikemmin puhuen vain kuvastimellensa puolustaakseen omaa itsepintaisuuttansa, sanoi hän antaessaan paperit:

»Tästä saatte nähdä, mitä minä tarkoitan vihaamisella! Mutta siitä ei sen enempää. Sir, tapaattepa minut asumassa tilapäisesti ja halvalla jossakin tyhjässä lontoolaisessa talossa tai vuokrahuoneessa Calaisissa, niin on Harriet aina luonani. Ehkä haluatte tavata häntä ennenkuin lähdette. Harriet, tule sisään!» Hän huusi tyttöä vielä toistamiseen. Toisesta kutsusta tuli Harriet, entinen Tattycoram, sisään.

»Täällä on mr Clennam», lausui miss Wade; »hän ei kuitenkaan ole tullut sinun tähtesi, hänellä ei ole enää toivoa sinusta. — Otaksun, että niin on laita nyt?»

»Niin on — minulla kun ei ole minkäänlaista arvo- tai vaikutusvaltaa.»

»Hän ei ole tullut etsimään sinua, mutta jotakuta hän kuitenkin etsii. Hän kysyy sitä Blandoisia.»

»Jonka seurassa näin teidät Strandilla Lontoossa.»

»Jos tiedät hänestä, Harriet, jotakin muuta kuin että hän tuli Venetsiasta — minkä me kaikki tiedämme — niin kerro siitä vapaasti mr Clennamille.»

»En tiedä hänestä mitään muuta», vastasi tyttö.

»Oletteko tyytyväinen?» kysyi miss Wade Arthurilta.

Hänellä ei ollut mitään syytä epäillä heitä; tytön käytös oli niin luonnollista, että se jo sinänsä olisi ollut vakuuttava, jos hänellä olisi ollut joitakin ennakkoepäilyksiä. Hän vastasi: »Minun täytyy hakea tietoja muualta.»

Hän ei ollut juuri vielä silloin lähdössä, mutta oli noussut seisomaan ennen tytön tuloa, ja tämä nähtävästi luuli hänen aikovan lähteä. Hän katsoi Clennamiin kiireesti ja kysyi:

»Voivatko he hyvin, sir?»

»Kutka?»

Tyttö keskeytti vastauksensa, joka olisi ollut »he kaikki», vilkaisi miss Wadeen ja sanoi: »mr ja mrs Meagles».

»Kyllä, kun viimeksi kuulin heistä. He eivät nyt ole kotimaassa. Heistä puhuttaessa, sallikaa minun kysyä, onko totta, että teidät on nähty siellä?»

»Missä siellä? Missä joku sanoo nähneensä minut?» kysyi tyttö luoden jurosti silmänsä alas.

»Katsomassa portin aukosta huvilan puutarhaan.»

»Ei», vastasi miss Wade. »Hän ei milloinkaan ole käynyt siellä.»

»Olette väärässä», väitti tyttö vastaan. »Kävin siellä ollessamme viime kerralla Lontoossa. Menin sinne eräänä iltapäivänä, kun jätitte minut yksin. Ja minä kurkistin portilta sisään.»

»Sellaista raukkaa!» huudahti miss Wade äärettömän halveksivasti. »Senkö verran merkitsevätkin kaikki meidän keskustelumme, meidän toveruutemme, kaikki entiset valittelusi!»

»Siinä ei ollut mitään pahaa, että kurkistin portilta», sanoi tyttö. »Näin ikkunoista, ettei perhe ollut kotona.»

»Miksi menit sen talon läheisyyteen?»

»Koska tahdoin nähdä sen. Koska tunsin, että olisi hauskaa taas nähdä se.»

Katsellessaan molempia toisiaan vastaan kääntyneitä kauniita kasvoja ymmärsi Clennam, että niiden molempien luonteiden täytyi herkeämättä raastaa ja kuluttaa toisiansa.

»Oh!» sanoi miss Wade, kylmästi siirtäen katseensa tytöstä, »eri asia on, jos tahdot nähdä sen paikan, jossa olit elänyt elämäsi ja josta minä sinut pelastin, koska olit päässyt selville siitä, millaista elämäsi siellä oli. Mutta onko tämä vilpittömyyttä, onko tämä uskollisuutta minua kohtaan? Näinkö suhtaudut yhteiseen asiaamme? Sinä et ole sen luottamuksen arvoinen, jota olen osoittanut sinulle. Sinä et ole sen ystävällisyyden ja hyväntahtoisuuden arvoinen, jota olen yhä suonut sinulle. Et ole koiraa parempi, ja viisainta olisi, että palaisit noiden ihmisten luo, jotka ovat kohdelleet sinua pahemmin kuin ruoskimalla.»

»Jos puhutte heistä noin vieraan kuullen, niin yllytätte minua asettumaan heidän puolellensa», sanoi tyttö.

»Palaa heidän luoksensa», tokaisi miss Wade, »palaa heidän luoksensa».

»Te tiedätte varsin hyvin», kivahti Harriet vuorostaan, »etten palaa heidän luoksensa. Tiedätte varsin hyvin, että olen luopunut heistä enkä milloinkaan voi, en tahdo enkä aio palata heidän luoksensa. Jättäkää siis heidät rauhaan, miss Wade.»

»Pidät heidän yltäkylläisyyttänsä parempana kuin niukempaa elämääsi täällä», vastasi toinen. »Sinä korotat heitä ja halvennat minua. Mitäpä muuta olisin voinut odottaa? Minun olisi pitänyt tietää se jo heti.»

»Asia ei ole niin», intti tyttö, kovasti punastuen, »ja te ette tarkoita mitä sanotte. Minä tiedän mitä tarkoitatte. Te soimaatte minua ja annatte salaa minun ymmärtää, ettei minulla ole ketään muuta, kenen puoleen kääntyä, kuin te. Ja koska minulla ei ole ketään muuta, kenen puoleen kääntyä, niin arvelette voivanne pakottaa minut tekemään tai jättämään tekemättä mitä ikinä tahdotte ja voivanne loukata minua kaikilla tavoin. Olette yhtä paha kuin hekin, tarkalleen. Mutta minä en tahdo tulla kesytetyksi enkä tahdo alistua. Sanon vielä kerran, että kävin katsomassa huvilaa, koska olen usein ajatellut, että tahtoisin nähdä sen vielä kerran. Kysyn vielä kerran kuinka he voivat, sillä pidin heistä ennen ja uskoin toisinaan, että he olivat hyviä minulle.»

Tämän jälkeen sanoi Clennam olevansa varma siitä, että he edelleenkin ottaisivat hänet ystävällisesti vastaan, jos hän vain joskus haluaisi palata.

»En ikinä!» huudahti tyttö kiihkeästi. »Sitä en milloinkaan tee. Kukaan ei tiedä sitä paremmin kuin miss Wade, vaikka hän pilkkaa minua, koska on tehnyt minut riippuvaiseksi itsestään. Ja minä tiedän niin olevan ja tiedän hänen olevan erittäin tyytyväisen saadessaan muistuttaa minulle sitä.»

»Varsin taitavasti kudottu valheverkko!» vastasi miss Wade yhtä kiukkuisesta kopeasti ja katkerasti, »mutta sittekin liian ohut peittääkseen sitä, minkä selvästi näen tässä. Minun köyhyyteni ei kestä kilpailussa heidän rahojensa kanssa. Parasta palata heti vain, parasta palata heti vain, niin pääsee siitä!»

Arthur Clennam katseli heitä heidän seistessään siinä parin askeleen päässä toisistaan ahtaassa hämärässä huoneessa, kumpikin kopeasti hellien omaa vihaansa, kumpikin jäykän itsepintaisena raastaen ja kiusaten omaansa ja toisen sydäntä. Hän mainitsi jotakin poislähdöstä, mutta miss Wade taivutti vain hiukan päätänsä, ja Harriet, teeskennellen kurjan orjan ja palvelijan nöyryyttä (mutta uhkamielisenä silti), oli olevinaan liian alhainen huomattavaksi tai huomatakseen itse mitään.

Clennam astui pimeitä kiemurtelevia portaita alas pihaan; ja hänen mieltänsä painoi entistä raskaammin vaikutelma, joka siihen oli laskeutunut hänen katsellessaan elottoman muurin varjoa, elottomia pensaita, kuivunutta suihkukaivoa ja särkynyttä kuvapatsasta. Mietiskellen eri puolilta tässä talossa kuulemaansa ja näkemäänsä samoin kuin onnistumattomia pyrkimyksiänsä päästä hävinneen epäilyttävän olion jäljille, palasi Clennam Lontooseen ja Englantiin samalla laivalla, jolla oli tullutkin. Matkalla avasi hän paperikäärön ja luki sen, mitä seuraavassa luvussa kerrotaan.

SEITSEMÄSKUUDETTA LUKU

Itsekiduttajan tarina

Onnettomuudekseni en ole typerä. Varhaisesta lapsuudestani saakka olen keksinyt sen, mitä ympäristöni on luullut salavansa minulta. Jos minua aina olisi voitu pettää ja pimittää, sen sijaan että aina pääsin totuuden perille, niin olisin voinut elää yhtä rauhallista ja rattoisaa elämää kuin useimmat pöllöpäät.

Lapsuuteni kului isoäidin luona, se on: eräs nainen edusti tätä omaista ja otti itselleen tuon nimen. Hänellä ei ollut oikeutta siihen, mutta minä — joka kuitenkin olin siinä määrin typerä — en epäillyt häntä. Hänellä oli luonansa muutama oman perheensä lapsia ja muutamia vieraita. Kaikki olivat tyttöjä, yhteensä kymmenen minut mukaan lukien. Me asuimme kaikki yhdessä, ja meidät kasvatettiin yhdessä.

Lienen ollut noin kaksitoistavuotias, kun aloin huomata kuinka nämä tytöt kaikin tavoin pyrkivät kohtelemaan minua suojelevasti. Minulle kerrottiin, että olin orpo. Meidän joukossamme ei ollut muita orpoja, ja minä huomasin (siinä oli ensimmäinen haitta siitä, etten ollut typerä), että he olivat minulle ystävällisiä vain loukkaavasta säälistä, oman ylemmyytensä tunnossa. En luottanut näihin huomioihin heti harkitsematta. Koettelin heitä usein. Oli melkein mahdotonta saada heitä riitelemään kanssani. Jos joskus onnistuin jonkun kanssa, niin saatoin olla varma siitä, että hän palasi tunnin tai parin kuluttua luokseni ja alkoi lepytellä minua. Minä ärsytin heitä alituisesti enkä tiedä heidän milloinkaan odottaneen, että minä alkaisin hieroa sovintoa. He antoivat minulle aina anteeksi turhamaisuudessaan ja alentuvaisuudessaan. Aikuisten pienoiskuvia!

Yksi heistä oli minun valittu ystävättäreni. Rakastin tätä typerää houkkaa intohimoisesti, mitä hän ei ansainnut vähääkään, enkä voi muistella tätä kiintymystäni tuntematta häpeää, vaikka olinkin lapsi vain. Hänellä oli, kuten he sanoivat, herttainen ja hellä luonne. Hän osasi jaella ja jakelikin kauniita katseita ja helliä hymyilyjä jokaiselle. Luulen, ettei talossa ainoakaan paitsi minua tiennyt, että hän teki niin loukatakseen ja katkeroittaakseen minun mieltäni!

Kaiken uhallakin pidin tästä arvottomasta tytöstä niin paljon, että elämäni sen kautta kävi levottomaksi ja myrskyiseksi. Minua nuhdeltiin ja soimattiin alituisesti siitä että muka »kiusasin» häntä, toisin sanoen, että nuhtelin häntä hänen uskottomuudestaan ja itketin häntä, kun näytin osaavani lukea hänen sydämensä ajatukset. Kaikesta huolimatta rakastin häntä uskollisesti ja kerran menin hänen kanssaan hänen kotiinsa lomaa viettämään.

Hän oli kotona pahempi kuin koulussa. Hänellä oli joukoittain serkkuja ja tuttavia, ja meillä oli tanssiaisia hänen kodissaan ja kävimme tanssiaisissa muiden kodeissa, ja sekä kotona että kylässä kidutti hän minua sietämättömästi. Hänen pyrkimyksenänsä oli saada heidät kaikki rakastumaan häneen — tehdäkseen minut hulluksi mustasukkaisuudesta; hän oli tuttavallinen ja hyvissä väleissä kaikkien kanssa — tehdäkseen minut hurjaksi kateudesta. Kun jäimme kahden makuuhuoneeseemme iltaisin, soimasin häntä ja sanoin selvästi näkeväni hänen mielensä alhaisuuden; ja silloin hän itki itkemistänsä ja sanoi minua julmaksi, jolloin suljin hänet syliini pitäen häntä siinä aamuun saakka ja rakastaen häntä yhä yhtä paljon kuin ennenkin ja tuntien usein, että mieluummin kuin kärsin sillä tavalla pitelisin häntä sylissäni ja vaipuisin virran pohjaan — jossa yhä syleilisin häntä senkin jälkeen kun olisimme molemmat kuolleet.

Mutta tämä loppui, ja minä tunsin helpotusta. Perheessä oli täti, joka ei pitänyt minusta. Epäilen tokko heistä kukaan piti minusta; en minä sitä erikoisesti halunnutkaan, sillä sydämeni riippui vain tuossa ainoassa. Täti oli nuori nainen, jolla oli tapana totisin silmin tarkata minua. Hän oli häpeämätön nainen ja katseli minua peittelemättömän säälivästi. Erään tällaisen äsken kuvaamani yön jälkeen menin kasvihuoneeseen ennen aamiaista. Charlotte (se oli petollisen nuoren ystävättäreni nimi) oli mennyt alas ennen minua, ja minä kuulin sisään astuessani tädin puhuvan hänelle minusta. Jäin paikalleni lehvistön suojaan ja kuuntelin.

Täti sanoi: »Charlotte, miss Wade kiduttaa sinut hengiltä, eikä se saa jatkua.» Toistan sanasta sanaan, mitä kuulin.

No mitä hän vastasi? Sanoiko hän: »Minähän kidutan hänet hengiltä, minä kun pidän häntä piinapenkissä ja olen hänen teloittajansa, vaikka hän joka ilta vakuuttaa pitävänsä minusta uskollisesti, huolimatta siitä, että hän tietää, kuinka minä kohtelen häntä?» Sanoiko hän niin? Ei; ensimmäinen muistettava kokemukseni oli yhtäpitävä sen kanssa, millaiseksi tunsin hänet, ja entisten kokemusteni kanssa. Hän alkoi nyyhkyttää ja itkeä (hankkiakseen tätinsä myötätunnon) ja sanoi: »Rakas täti, hänellä on niin vaikea, onneton luonto; toiset tytöt koulussa, paitsi minua, koettavat kaikkensa parantaakseen sitä, kaikki me panemme parastamme.»

Tämän jälkeen täti hyväili häntä, ikäänkuin hän olisi sanonut jotakin ylevää eikä halpaa ja vilpillistä, ja kannatti edelleen tuota inhoittavaa teeskentelyä sanomalla: »Mutta kaikella on järjelliset rajansa, kultaseni, ja minä huomaan, että tämä onneton tyttöparka tuottaa sinulle herkeämätöntä ja hyödytöntä surua kuin tällainen muuten hyvä pyrkimys oikeastaan kannattaisi.»

Onneton tyttöparka tuli piilostaan, kuten voitte arvata, ja sanoi: »Lähettäkää minut kotiin.» En enää sanonut heille kummallekaan enkä kenellekään koko talossa muuta kuin: »Lähettäkää minut kotiin, muuten kävelen sinne yksin yötä päivää!» Kun tulin kotiin, sanoin otaksutulle isoäidilleni, että ellei minua lähetetty täydentämään kasvatustani jonnekin muualle ennenkuin tuo tyttö ja kaikki muut palaisivat, polttaisin silmäni heittäytymällä tuleen mieluummin kuin sietäisin katsella heidän vilpillisiä kasvojansa.

Nyt jouduin nuorten naisten joukkoon, mutta en huomannut heitä sen paremmiksi. Kauniita sanoja ja kauniita verukkeita, mutta minä tunkeuduin heidän vilpillisten ajatustensa perille, kun he ylistelivät ja korottivat itseänsä ja alensivat minua ja huomasin, etteivät he olleet sen parempia. Ennenkuin erosin heistä, sain tietää, ettei minulla ollut mitään isoäitiä eikä muitakaan tunnettuja sukulaisia. Tämä tieto valaisi monta kohtaa sekä menneessä että tulevassa elämässäni. Sen kautta ymmärsin monta tilaisuutta, joissa ihmiset vain ylvästelivät ja halveksivat minua muka kohdellessaan minua hienotunteisesti tai tehdessään minulle palveluksia.

Erään liikemiehen hoitoon oli sijoitettu pieni pääoma minua varten. Minusta piti tulla kotiopettajatar. Minusta tuli kotiopettajatar ja jouduin köyhän aatelismiehen luokse, jolla oli kaksi tytärtä — pieniä lapsia vielä, mutta vanhemmat tahtoivat, että he kasvaisivat, jos mahdollista, kotiopettajattaren hoidossa! Äiti oli nuori ja kaunis. Kohta alussa hän oli kohtelevinaan minua erittäin hienotunteisesti. Salasin suuttumukseni, mutta tiesin varsin hyvin hänestä olevan hauskaa tällä tavalla osoittaa, että hän oli minun emäntäni ja että hän olisi voinut kohdella palvelijaansa toisellakin tavalla, jos olisi halunnut.

Sanoin, etten osoittanut suuttumustani, enkä tehtykään niin, mutta minä näytin ymmärtäväni hänen tarkoituksensa siten, etten tehnyt hänelle mieliksi. Kun hän yritti tyrkyttää minulle viiniä, join vettä. Jos pöydässä sattui olemaan jotakin herkkua, lähetti hän sen aina minulle, mutta minä kieltäydyin siitä aina ja söin niitä ruokalajeja, joita pidettiin halvempina. Näiden epäonnistumisten avulla torjuin tuikeasti hänen suojelevaisuutensa ja tunsin itseni riippumattomaksi.

Pidin lapsista. He olivat arkoja, mutta näyttivät olevan taipuvaisia kiintymään minuun. Talossa oli lapsenhoitaja, punaposkinen nainen, joka tunkeilevasti teeskenteli ainaista iloisuutta ja hyväntuulisuutta, hän oli hoitanut molempia lapsia ja saavuttanut heidän kiintymyksensä ennenkuin minä näinkään heitä. Olisin melkein voinut tyytyä kohtalooni, ellei tätä naista olisi ollut. Hänen ovelat temppunsa pysyäkseen lasten suosiossa alituisessa kilpailussa minun kanssani olisivat eksyttäneet monen minun asemassani olevan; mutta minä älysin ne alusta alkaen. Sen varjolla, että hän järjesti huoneitani, palveli minua ja hoiti puvustoani (jossa kaikessa hän oli erittäin ahkera) oli hän aina läsnä. Ovelimpia hänen monista tempuistaan oli että hän muka koetti saada lapsia paremmin kiintymään minuun. Hän ohjasi heitä minun luokseni, houkutteli heitä minun seuraani. »Tulkaa kiltin miss Waden luo, tulkaa rakkaan miss Waden luo, tulkaa kauniin miss Waden luo. Hän pitää teistä paljon. Miss Wade on viisas nainen, joka on lukenut paljon kirjoja ja voi kertoa teille paljon enemmän ja hauskempia tarmona kuin minä. Tulkaa kuuntelemaan miss Wadea.» Kuinka saatoin kiinnittää heidän huomiotansa kun sydämeni kapinoi noin kömpelöjä juonitteluja vastaan? Kuinka saatoin ihmetellä, kun näin heidän viattomien kasvojensa kääntyvän minusta pois ja heidän käsivarsiensa kiertyvän hänen kaulaansa eikä minun. Hän katsoi silloin minuun, pudisti heidän kiharansa kasvoiltaan ja sanoi: »He tulevat kyllä pian teidän luoksenne, miss Wade; he ovat niin viattomia ja helläsydämisiä, ma'am; älkää olko pahoillanne siitä ma'am -» ja oli voitonriemuinen.

Vielä toinenkin tapa hänellä oli. Toisinaan kun hän näki näillä keinoin varmasti syösseensä minut synkän epätoivon mietiskelyihin, kiinnitti hän lasten huomion siihen, osoittaakseen millainen ero hänen ja minun välillä oli. »Hiljaa! Miss Wade-parka ei voi hyvin. Älkää melutko kultaseni, hänen päätänsä kivistää. Tulkaa lohduttamaan häntä. Tulkaa kysymään joko hän voi paremmin, pyytäkää häntä rupeamaan levolle. Toivon ettei teillä ole mitään huolia, ma'am. Älkää olko pahoillanne, ma'am, älkää olko surullinen!»

Tämä kävi sietämättömäksi. Hänen armonsa, emäntäni, tuli eräänä päivänä sisään kun olin yksin ja äärimmäisen tietoinen siitä, etten minä kestäisi tätä. Sanoin hänelle että minun täytyi lähteä pois, koska en sietänyt tuota naista, Dawesia.

»Miss Wade! Dawe-parka on hyvin kiintynyt teihin, tekisi mitä tahansa hyväksenne!»

Tiesin edeltäpäin jo, että hän sanoisi niin, olin valmistunut siihen; vastasin vain, ettei minun sopinut sanoa emäntääni vastaan, minun täytyi lähteä.

»Toivo, miss Wade», vastasi hän, ja hänen olemukseensa ilmestyi heti se ylemmyyden sävy, jonka hän tähän asti oli niin hatarasti salannut, »ettei mikään, mitä olen sanonut tai tehnyt yhdessäolomme aikana, ole oikeuttanut teitä käyttämään tuota epämiellyttävää sanaa emäntä. Sen on täytynyt tapahtua aivan tietämättäni ja tahtomattani. Pyydän, sanokaa mitä se on.»

Vastasin, ettei minulla ollut mitään valittamista emännästä eikä emännälleni, mutta että minun täytyi lähteä.

Hän epäröi hetkisen, istui sitte viereeni ja laski kätensä minun kädelleni. Ikäänkuin tämä kunnia olisi voinut hauduttaa mitkä muistot hyvänsä!

»Miss Wade, pelkään, että olette onneton jostakin syystä, johon minun vaikutukseni ei ylety.»