Part 25

»Hyvät naiset ja herrat, velvollisuuteni — hm — on lausua;— hm —teidät tervetulleiksi Marshalseaan. Tervetuloa Marshalseaan! Tila on — hm — hieman rajoitettu — rajoitettu — kävelypaikka saisi olla avarampi; mutta saatte huomata, että se ilmeisesti laajenee aikaa myöten — aikaa myöten, hyvät naiset ja herrat — ja ilma on, kaikki huomioonottaen, varsin hyvä. Se tulee — hm — Surreyn kukkuloilta. Tässä on ravintola. Hm. Sitä ylläpidetään — hm —laitoksen jäseniltä kootuilla pienillä avustuksilla. Siitä hyvästä on heillä pieniä — hm — taloudellisia etuja — kummaa vettä — yhteinen keittiö. Ne, jotka ovat kotiutuneet — hm — Marshalseaan, nimittävät mielellään minua — hm — Marshalsean isäksi. Olen tottunut siihen, että vierailijat kohtelevat minua — hm — Marshalsean isänä. Totisesti, jos monivuotinen oleskelu laitoksessa oikeuttaa tällaiseen — hm — kunnioitettavaan arvonimeen, niin voin — hm — huoletta ottaa vastaan tämän minulle suodun — hm —kunnianosoituksen. Tässä on lapseni, naiset ja herrat. Tyttäreni. Täällä syntynyt!»

Amy ei hävennyt sitä eikä hävennyt isänsä tähden. Hän oli kalpea ja pelästynyt, mutta hänellä ei ollut muuta huolta kuin rauhoittaa isäänsä ja saada hänet pois sieltä, hänen oman itsensä, tähden. Hän seisoi isän ja ihmettelevien kasvojen väessä, nojaten hänen rintaansa ja kohottaen kasvonsa hänen Puoleensa. Isä oli kietonut vasemman käsivartensa hänen ympärillensä, ja tuon tuostakin kuului tyttären matala ääni hellästi pyytävän häntä lähtemään hänen mukaansa pois.

»Täällä syntynyt», toisti mr Dorrit kyynelet silmissä. »Täällä syntynyt. Hyvät naiset ja herrat, tyttäreni. Onnettoman, mutta aina — hm — herrasmiehenä pysyneen isän lapsi. Köyhän tosin, mutta — hm — ylpeän. Aina ylpeän. Henkilökohtaisten ihailijoiden — hm — vain henkilökohtaisten ihailijoiden keskuudessa on tullut — hm — varsin yleiseksi tavaksi, että he mielellään tunnustavat puolivirallisen asemani täällä maksamalla — hm — pientä veroa, tavallisesti muistolahjojen — hm — rahallisten muistolahjojen muodossa. Pyydän huomauttaa, etten katso — hm — itsetuntoni loukkautuvan ottaessani vastaan näitä — hm — vapaaehtoisia muistolahjoja, joiden tarkoituksena on antaa — hm —tunnustus minun — hm — vaatimattomille pyrkimyksilleni ylläpitää — hm — hienoja käytöstapoja täällä. Hm. En katso itsetuntoni loukkautuvan. Hm. En pidä itseäni kerjäläisenä. En, torjun sen nimityksen. Samalla olkoon minusta kaukana, että tahtoisin — hm — loukata myötätuntoisten ystävieni hienoja tunteita vähääkään epäröimällä tunnustaa, että tällaiset lahjat ovat — hm — erittäin tervetulleita. Päinvastoin, ne ovat erittäin tervetulleita. Lapseni nimessä, ellen omassani, myönnän tämän ehdottomasti, säilyttäen samalla kuitenkin — hm — sanoisinko henkilökohtaisen arvokkuuteni. Hyvät naiset ja herrat, Jumala siunatkoon teitä, kaikkia.»

Tähän mennessä oli suurin osa seurasta poven kärsimän suunnattoman nöyryytyksen tähden vetäytynyt toisiin huoneisiin. Ne harvat, jotka olivat viipyneet näin kauan, seurasivat muiden perässä, ja Pikku Dorrit jäi nyt vain isänsä ja palvelijoiden pariin ruokasaliin. Hänen kalleimpansa ja rakkaimpansa, eikö hän nyt seuraisi hänen mukanansa? Isä vastasi hänen kiihkeisiin pyyntöihinsä, ettei hän mitenkään kykenisi nousemaan ahtaita portaita ylös ilman Bobia; missä Bob oli, eikö kukaan voinut noutaa Bobia? Aikoen muka lähteä etsimään Bobia sai Pikku Dorrit hänet luotsatuksi ulos hilpeätä ihmisvirtaa vasten, joka nyt tuli sisään illan juhlaa viettämään, ja istutetuksi ajurin vaunuihin, jotka juuri olivat vapautuneet kuormasta, ja saatetuksi kotiin.

Hänen roomalaisen palatsinsa leveät portaat sekaantuivat hänen sumenneissa silmissään lontoolaisen vankilan ahtaisiin rappusiin, eikä hän sallinut kenenkään muun, veljeä lukuunottamatta, koskea itseensä kuin Pikku Dorritin. He saivat hänet ilman muuta apua saatetuksi hänen omaan huoneeseensa ja laskivat hänet vuoteelle. Ja tästä hetkestä alkaen hänen poloinen halvaantunut henkensä muisti vain sen paikan, jossa sen siivet olivat rikkoutuneet, muisti vain Marshalsean, jotavastoin uni, jossa se myöhemmin oli haihatellut, oli kuin pois pyyhkäisty! Kun hän kuuli askeleita kadulta, luuli hän niiden olevan vanhaa väsynyttä astuntaa vankilan kävelypaikalla. Kun sulkemisaika tuli, otaksui hän, että kaikki vieraat jätettiin lukon taakse. Kun ovien avaamisaika tuli, tahtoi hän niin välttämättä tavata Bobia, että heidän täytyi keksiä juttu, jonka mukaan Bob — tämä hyväntahtoinen portinvartija oli silloin jo monta vuotta ollut vainajana — oli vilustunut, mutta toivoi huomenna olevansa pystyssä taas tai ylihuomenna tai viimeistään sen jälkeisenä päivänä.

Hän kävi niin äärimmäisen heikoksi, ettei voinut nostaa kättäkään. Mutta hän suojeli yhä pitkäaikaisen tottumuksen mukaan veljeänsä ja saattoi kymmeniä kertoja päivässä, osoittaen jonkinlaista tyydytystä, sanoa nähdessään veljensä seisovan vuoteen ääressä: »Kelpo Frederick, istu. Olet todella kovin heikko.»

He koettivat tuoda mrs Generalin hänen luoksensa, mutta tästä hänellä ei ollut vähintäkään muistoa. Hänen aivoihinsa juuttui jonkinlainen epäluulo, että mrs General tahtoi syrjäyttää mrs Banghamin ja että hän oli juopotteleva. Sairas sinkautti tämän syytöksen häntä vastaan aivan hillittömästi ja hoputteli niin kiihkeästi tytärtänsä menemään vankilanjohtajan puheille ja pyytämään tätä ajamaan vieraan pois, ettei mrs Generalia enää tämän onnistumattoman käynnin jälkeen tuotu sairaan luokse.

Paitsi että hän kerran kysyi, oliko »Tip mennyt kaupungille», näyttivät hänen molemmat poissaolevat lapsensa aivan hävinneen hänen muististaan. Mutta se lapsi, joka oli tehnyt niin paljon hänen hyväkseen ja jota niin huonosti oli palkittu, oli aina hänen mielessään. Ei siten, että hän olisi säästänyt häntä tai pelännyt hänen rasittuvan valvoessaan ja hoitaessaan häntä; tämä seikka ei huolestuttanut häntä nyt enempää kuin ennenkään. Ei, hän rakasti Amya entiseen tapaansa. He olivat vankilassa taas, Amy hoiti häntä, ja hän tarvitsi Amya joka hetki eikä voinut käännähtää ilman hänen apuansa; toisinaan hän myöskin sanoi olevansa tyytyväinen, kun oli kärsinyt ja kestänyt aika paljon tyttärensä etua silmällä pitäen. Tämä taas kumartui hänen vuoteensa yli kääntäen tyynet kasvonsa hänen puoleensa ja olisi antanut oman henkensä hänen parantamisekseen.

Kun hän pari kolme päivää näin tuskattomasti oli huonontumistaan huonontunut, huomasi tytär, että häntä vaivasi taskukellon tikitys — upean kultakellon, joka teki niin suuren numeron käynnistään kuin ei maailmassa mikään muu kävisi kuin se ja aika. Amy antoi sen pysähtyä, mutta isä oli yhä levoton, ja näkyi, ettei hän ollut sitä tarkoittanut. Vähitellen sai hän selitetyksi, että hän tahtoi lainata rahaa kelloa vastaan. Hän oli hyvin tyytyväinen, kun Amy oli ottavinaan sen viedäkseen panttilaitokseen, ja näytti senjälkeen nauttivan viinistään ja hyytelöstään, jotka eivät sitä ennen olleet maistuneet.

Pian huomattiin, että asianlaita todella oli näin, sillä muutaman päivän kuluttua lähetti hän pois kalvosinnappinsa ja sormuksensa. Hän oli hämmästyttävän tyytyväinen uskoessaan tyttärelleen näitä tehtäviä ja näytti arvelevan täten järjestävänsä asiat viisaimmin ja parhaiten. Kun nyt koristukset, ne, jotka hän saattoi nähdä lähimmässä ympäristössään, olivat poissa, vetivät vaatteet hänen huomionsa puoleensa; ja luultavaa on, että tyydytys, jonka hän tunsi saadessaan lähettää vaatekappaleen toisensa jälkeen luullun panttilainaajan luo, ylläpiti häntä muutamia päiviä.

Kymmenen päivää istui Pikku Dorrit näin hänen vuoteensa ääressä painaen poskensa hänen poskeaan vasten. Toisinaan oli hän niin uupunut, että uinahti muutaman minuutin ajan nukkuvan isänsä vieressä. Ja sitte hän heräsi muistaakseen, vuolaasti virtaavin, hiljaisin kyynelin, mikä hänen poskeensa kosketti, ja nähdäkseen, kuinka Marshalsean muurin varjoa syvempi varjo hiipi pieluksella lepäävien rakkaiden kasvojen yli.

Hiljaa, hiljaa häipyivät ison linnan suunnitelmaviivat, toinen toisensa jälkeen. Hiljaa, hiljaa silisivät ja kaunistuivat ristiin rastiin ryppyiset kasvot, joihin nämä suunnitelmaviivat olivat piirtyneet. Hiljaa, hiljaa hävisivät Marshalsean rautaristikkojen ja vankilamuurin harjapiikkien heijasteen uurtamat jäljet. Hiljaa, hiljaa muuttuivat harmaiden hapsien ympäröimät kasvot niin nuoriksi ja hänen omien kasvojensa kaltaisiksi, ettei Pikku Dorrit milloinkaan ollut nähnyt niitä sellaisina. Hiljaa, hiljaa ne sitte vaipuivat lepoon.

Aluksi oli setä kovin epätoivoinen. »Oi, veljeni! Oi William, William! Sinäkö menit ennen minua; yksinkö menit; sinäkö menit ja minä jäin! Sinä, joka olit niin etevä, niin erinomainen, niin ylevä, ja minä, tällainen poloinen hyödytön olento, joka en kelpaa mihinkään, jota ei kukaan kaipaisi!»

Oli hyvä Pikku Dorritille sillä kertaa, että hänellä oli setä, jota piti ajatella ja auttaa. »Setä, rakas setä, säästä itseäsi ja säästä minua!»

Vanhus ei ollut kuuro viime sanoille. Kun hän alkoi hillitä itseänsä, tapahtui se siksi, että hän tahtoi säästää Amya. Itsestään hän ei pitänyt väliä, mutta hänen kelpo sydämensä, joka näin kauan oli ollut puutuneena ja horroksissa ja joka nyt heräsi murtuakseen, ponnisti viimeiset voimansa ja kykynsä kunnioittaakseen ja siunatakseen veljentytärtä.

»Oi Jumala», huudahti hän ennenkuin he jättivät huoneen ja risti ryppyiset kätensä Pikku Dorritin pään päälle, »Sinä näet rakkaan velivainajani tyttären tässä! Kaikki, mitä minä puolisokeilla, syntisillä silmilläni olen katsellut, olet Sinä nähnyt selvästi ja kirkkaana. Sinun suojeluksessasi ei häneltä hiuskarvakaan katkea. Sinä turvaat ja tuet häntä hänen elämänsä viimeiseen hetkeen saakka. Ja minä tiedän, että Sinä palkitset hänet tulevassa elämässä!»

He istuivat yhdessä viereisessä hämärässä huoneessa melkein puoliyöhön saakka, hiljaisina ja murheellisina. Tavantakaa pyrki sedän suru etsimään lievennystä samanlaisissa purkauksissa, joissa se aikaisemmin oli ilmennyt, mutta paitsi että hänen heikot voimansa eivät olisi kestäneet tällaista jännitystä, muisti hän aina Amyn sanat, soimasi itseään ja koetti tyyntyä. Hän ei sallinut surunsa ilmetä muulla tavoin kuin usein huudahtamalla, että veli oli mennyt yksin, että he yhdessä olivat astuneet elämään, yhdessä, joutuneet onnettomuuteen, yhdessä kestäneet monivuotisen köyhyytensä, pysyneet yhdessä tähän päivään saakka ja että veli nyt oli mennyt yksin, yksin!

He erosivat raskain, murheisin mielin. Pikku Dorrit ei suostunut jättämään häntä, ennenkuin hän oli päässyt omaan huoneeseensa ja ennenkuin hän lepäsi vuoteellaan, vaatteissaan, hänen kättensä peittelemänä. Sitte Pikku Dorrit laskeutui omalle vuoteellensa ja vaipui sikeään uneen, uupumuksen ja levon uneen, joka kuitenkin oli murheen tietoisuuden läpitunkema. Nuku, hyvä Pikku Dorrit! Nuku yösi aamuun saakka!

Oli kuutamoyö, mutta kuu nousi myöhään, se kun oli viimeisessä vaiheessaan. Päästyään korkealle rauhaisella taivaanlaella se paistoi raollaan olevien ikkunaverhojen läpi. Juhlalliseen huoneeseen, jossa erään elämän harhailut ja erheet vastikään olivat päättyneet. Tässä huoneessa lepäsi kaksi rauhallista olentoa, kaksi yhtä hiljaista, tunteetonta olentoa, molemmat yhtä saavuttamattoman kaukana maasta ja kaikesta, mitä sen pinnalla eli ja kuhisi, vaikka he pian joutuisivat lepäämään sen povessa.

Toinen olento lepäsi vuoteessa, toinen, polvistuneena lattialle, oli nojallaan vuoteen yli, käsivarret luontevasti ja rauhaisesti peitolla, pää hiukan kumarassa, niin että huulet koskettivat kättä, jonka yli hän oli vetänyt viimeisen hengähdyksensä. Molemmat veljet olivat Isänsä edessä, etäällä tämän maailman vähätietoisista tuomioista, korkealla sen utujen ja usvien yläpuolella.

KUUDES KUUDETTA LUKU

Johdantoa seuraavaan

Matkustajat nousivat laivasta Calaisin satamassa. Matalarantainen ja eloton oli tämä kaupunki, jonka alavaa, vesiperäistä maata kohden nousuvesi virtasi. Rantasärkän yllä oli ollut juuri sen verran vettä, että laiva pääsi liukumaan satamaan; nyt näytti tämä särkkä, jota matala vesihyöky huuhteli, veltolta merihirviöltä, joka oli noussut vedenpinnalle, niin että sen muoto sen nukkuessa epäselvästi kuulsi vedenkalvon alta. Laiha, kauttaaltaan valkoinen tulitorni kummitteli rannalla, ikäänkuin se olisi aikoinaan pyöreänmuotoisen, värikkään rakennuksen haamu, joka vuodatti alakuloisia kyyneleitä muistellen menneitä ottelujaan aallokossa. Mustat, hoikat paalut, jotka pitkissä riveissä törröttivät limaisina, märkinä ja ahavoituneina ja joissa vielä viime vuoksen jättämät meriruohot riippuivat kuin hautaseppeleet, saattoivat edustaa näkymätöntä merihautausmaata. Jokainen aaltojen huuhtelema, myrskyn pieksämä esine oli niin matala ja niin pieni avaran harmaan taivaan alla, tuulen ja meren pauhinassa, rajusti sitä vastaan kuohuvien hyrskyjen edessä, että oli ihmeteltävää, kuinka Calaisista oli jotakin jäljellä ja etteivät sen matalat portit ja muurit, sen matalat katot, kanavat ja hietakummut, sen matalat muurivarustukset ja tasaiset kadut olleet jo aikoja sitten luhistuneet jäytävän, valloittavan meren vaikutuksesta kuten lasten meren rannalle rakentamat linnoitukset.

Livahdettuaan limaisten, liukkaiden paalujen ja lautojen lomitse, kompuroituaan märkiä portaita ylös ja kohdattuaan monenkaltaisia merensuolaisia vaikeuksia, pääsivät matkustajat alkamaan lohdutonta pyhiinvaellustaan satamalaituria pitkin, jossa kaupungin kaikki ranskalaiset kulkurit ja englantilaiset maanpakolaiset (puolet kaupungin asukkaista) odottivat estääkseen heitä pääsemästä tointumaan hämmennyksestään. Kun kaikki englantilaiset olivat tyystin tarkastaneet heidät ja kaikki ranskalaiset kolmen neljännespeninkulman taipaleella sysineet ja tyrkkineet heitä käsikähmässä, kukin vaatien osansa heistä saaliina, olivat he viimein vapaat astumaan kaupungin kaduille ja hajaantumaan eri suunnille, yhä kiivaasti takaa-ajettuina.

Clennam, jota monenlaiset huolet ahdistivat, kuului tähän onnettomaan laumaan. Pelastettuaan avuttomimmat matkatoverinsa kaikkein pahimmista tilanteista hän nyt jatkoi kävelyhän yksin tahi niin yksin kuin saattoi, rasvaiseen takkiin ja lakkiin puetun kaupunkilaisen herrasmiehen seuratessa hänen perässään viidenkymmenen kyynärän päässä ja herkeämättä huutaessa hänen jälkeensä: »Hei! Tänne! Kuulkaas! Siir! Tänne! Siisti hotelli!»

Tämäkin vieraanvarainen henkilö jäi kuitenkin viimein jälkeen, ja Clennam sai jatkaa matkaansa kenenkään häiritsemättä. Kaupungissa tuntui rauhalliselta Kanaalilla ja satamassa vallinneen melun ja hälyn jälkeen, ja sen ikävyys oli miellyttävä tämän rinnalla. Hän tapasi uusia ryhmiä maanmiehiään, joilla kaikilla oli samanlainen harhaileva hämmentynyt ilme, ikäänkuin olisivat kukkineet itsensä kuihduksiin kuten eräät onnettomat kasvilajit ja tuntisivat itsensä pelkiksi rikkaruohoiksi. Niinikään näyttivät he kaikki kiertävän samaa rajoitettua kehää, päivän toisensa perästä, mikä suuresti muistutti hänelle Marshalsean elämää. Mutta hän ei kiinnittänyt heihin sen enempää huomiota kuin että tämä mielikuva ennätti syntyä hänen aivoissaan, vaan etsi erästä katua ja numeroa, jonka oli painanut muistiinsa.

»Niin Pancks sanoi», jupisi hän itsekseen pysähtyessään osoitteen mukaisen synkän talon eteen. »Otaksun, että, hänen ilmoituksensa on paikkansapitävä ja hänen mr Casbyn irtonaisissa papereissa tekemänsä löytö oikea, sillä muuten tuskin pitäisin tätä hakemanani talona.»

Se oli eloton talo, johon kuului eloton muuri kadulle päin ja sivussa eloton portti; siinä riippui kellonnauha, joka aikaansai kaksi elotonta kilahdusta, ja kolkutin, joka kumahdutti niin elottoman kolahduksen, että sillä tuskin tuntui olevan kylliksi voimaa tunkeutuakseen edes halkeilleen oven läpi. Siitä huolimatta väännähti ovi auki elottoman saranan varassa, ja Clennam sulki sen astuessaan synkkään pihaan, joka hyvin pian päättyi perällä olevaan toiseen elottomaan muuriin; täällä oli yritetty kasvattaa aitaa köynnöstelevistä pensaista, jotka olivat elottomia, ja rakentaa keinotekoiseen luolaan suihkukaivoa, joka oli kuivunut, ja koristella tätä kuvapatsaalla, — joka oli hävinnyt.

Sisäänkäytävä oli vasemmalla ja sitä koristi, kuten porttiakin, kaksi ranskan- ja englanninkielistä ilmoitusta, joissa tarjottiin kalustettuja huoneita vuokralle heti. Pimeässä oviaukossa seisoi tanakka, hilpeä talonpoikaisnainen sukat jalassa, alushameisillaan, valkoinen myssy päässä ja renkaat korvissa, ja näytti hauskasti hampaitaan sanoessaan: »Tänne Siir! Ketä?»

Clennam, vastaten ranskaksi, sanoi haluavansa tavata talossa asuvaa englantilaista, naista. »Käykää sisään ja nouskaa portaita ylös, tehkää hyvin», vastasi talonpoikaisnainen ranskaksi niinikään. Clennam teki työtä käskettyä ja seurasi hänen perässään pimeitä, alastomia portaita ylös ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevaan pihanpuoliseen huoneeseen. Täältä oli ikävä näköala alakuloiseen pihaan, jossa näkyivät elottomat pensaat, kuivunut suihkukaivo ja hävinneen kuvapatsaan jalusta.

»Monsieur Blandois», ilmoitti Clennam.

Sitten nainen lähti huoneesta ja jätti hänet katselemaan sitä. Se oli tällaisissa taloissa yleisesti tavattavaa mallia. Kolea, ikävä, pimeä. Lattia vahattu ja hyvin liukas. Huone ei ollut kyllin avara luistelua varten, vaikka se ei olisi sopinut mihinkään muuhun tarkoitukseen niin hyvin kuin siihen. Ikkunoissa valkoisen ja punaisen kirjavat verhot, lattialla pieni oli matto, pieni pyöreä pöytä, jolla oli sekava rykelmä jalkoja allansa, kömpelöitä, rottinki-istuimisia tuoleja, kaksi punasamettipäällyksistä nojatuolia, jotka tarjosivat kylliksi tilaa epämukavaan istumiseen, lipasto, monista palasista kokoonpantu uunikuvastin, joka oli olevinansa yhtä kappaletta, pari koreata maljakkoa täynnä hyvin keinotekoisia kukkia ja niiden välissä kypärätön kreikkalainen sotilas, joka uhrasi kellon Ranskan suojelushengelle.

Hetken kuluttua avautui toiseen huoneeseen johtava ovi, ja eräs nainen astui sisään. Hän osoitti suurta hämmästystä nähdessään Clennamin, ja hänen katseensa kiersi huonetta etsien jotakuta toista.

»Anteeksi, miss Wade. Minä olen yksin.»

»Se nimi, joka minulle äsken ilmoitettiin, ei ollut teidän.»

»Ei, tiedän sen. Suokaa anteeksi. Olen jo kokenut, ettei minun nimeni ole omiaan hankkimaan minulle pääsyä teidän puheillenne, ja sentähden rohkenin mainita sen henkilön nimen, jota paraillaan etsin.»

»Anteeksi», vastasi toinen osoittaen niin kylmäkiskoisesti erästä tuolia, että Clennam jäi seisomaan, »minkä nimen mainitsitte?»

»Mainitsin nimen Blandois.»

»Blandois?»

»Nimen, jonka te kyllä tunnette.»

»Omituista», sanoi nainen rypistäen otsaansa, »että te itsepintaisesti ja asianomaisen sitä haluamatta osoitatte mielenkiintoa minua ja tuttavuuksiani, minua ja asioitani kohtaan, mr Clennam. En ymmärrä, mitä tarkoitatte.»

»Anteeksi. Tunnetteko sen nimen?»

»Mitä se nimi teihin kuuluu? Mitä teillä on sen kanssa tekemistä? Liikuttaako se teitä, tunnenko vai enkö tunne jotakin nimeä? Tunnen monta nimeä ja olen unohtanut vielä useampia. Tämä nimi saattaa kuulua edellisiin, saattaa kuulua jälkimäisiinkin, mutta voi sattua niinkin, etten ole milloinkaan kuullut sitä. En tunne mitään syytä, jonka tähden tutkistelin tai antaisin tutkistella itseäni tässä suhteessa.»

»Jos sallitte», sanoi Clennam, »niin kerron teille syyn, miksi näin itsepintaisesti tarraudun tähän asiaan. Myönnän tarrautuvani siihen ja pyydän hartaasti teitä suomaan anteeksi, että teen niin. Asia koskee vain minua. En väitä, että se vähääkään liikuttaa teitä.»

»Hyvä, sir», vastasi toinen, kehoittaen uudelleen ja vähemmin kopeasti Clennamia istumaan; tämä noudatti nyt kehoitusta, kun emäntä itsekin istuutui. »Olen hyvilläni ainakin siitä, ettei nyt ole kysymys kenenkään ystävänne valinnanvapautta vailla olevasta orjattaresta, jonka minä olisin ryöstänyt. Kertokaa nyt syynne, olkaa hyvä.»

»Ensiksikin, määritelläksemme henkilön, josta puhumme», alkoi Clennam, »niin sallikaa minun huomauttaa, että hän on sama mies, jonka te tapasitte Lontoossa joku aika takaperin; muistanette kohdanneenne hänet virran luona — Adelphissa?»

»Te sekaannutte anteeksiantamattomalla tavalla minun asioihini», vastasi nainen katsoen häneen kylmän paheksuvasti. »Mistä tiedätte tämän?»

»Pyydän, ettette pane sitä pahaksenne. Pelkän sattuman kautta.»

»Minkä sattuman?»

»Vain sen, että näin teidät kadulla ja näin kohtauksenne.»

»Puhutteko omasta näkemästänne vai jonkun muun?»

»Omastani. Näin sen itse.»

»Tapahtuihan se oikeastaan avoimella kadulla», huomautti toinen miettien ja vähitellen lauhtuen. »Vaikkapa viisikymmentä henkilöä olisi voinut nähdä sen. Eikä se olisi merkinnyt mitään.»

»En katsokaan sen merkitsevän mitään, että näin tämän kohtauksen, en myöskään pane sitä yhteyteen käyntini enkä sen palveluksen kanssa, jota aion pyytää teiltä; se selittää vain tännetuloni.»

»Ahaa, te aiotte pyytää minulta palvelusta! Minusta tuntuikin», ja kauniit kasvot kääntyivät katkerina häneen päin, »että käytöksenne oli muuttunut lempeämmäksi, mr Clennam».

Virkkamatta mitään tyytyi tämä ilmaisemaan vastalauseensa pelkällä eleellä. Sitte mainitsi hän Blandoisin häviämisestä, josta miss Wade luultavasti oli kuullut. Ei, vaikka se ehkä saattoikin olla luultavaa mr Clennamista, mutta hän ei ollut kuullut mitään sellaisesta. Katsokoon mr Clennam ympärillensä (sanoi hän) ja päätelköön itse, kuinka paljon yleisiä uutisia saattoi joutua naisen korville, joka huhujen kierrellessä oli istunut vain täällä, hautoen mietteitään. Kiellettyään näin tietävänsä asiasta — ja Clennam uskoi hänen puhuvan totta — kysyi hän, mitä toinen tarkoitti Blandoisin häviämisellä. Tämän kautta joutui Clennam kertomaan koko jutun yksityiskohtia myöten ja ilmaisemaan, kuinka tuskaisen välttämättä hän halusi tietää mihin mies oikeastaan oli joutunut ja haihduttaa ne synkät epäluulon pilvet, jotka olivat kokoontuneet hänen äitinsä talon ympärille. Miss Wade kuunteli ilmeisen hämmästyneenä, ja hänessä saattoi huomata enemmän hillityn mielenkiinnon merkkejä kuin ennen, mutta tämä mielenkiinto ei kuitenkaan voittanut hänen pidättyvää, kopeata, umpimielistä käytöstään. Clennamin lopetettua sanoi hän vain:

»Ette ole vielä sanonut, sir, kuinka tämä kaikki liikuttaa minua ja minkä palveluksen aiotte pyytää minulta. Tahtoisitteko puhua siitä nyt?»

»Otaksun», sanoi Arthur yhä koettaen lauhduttaa hänen hallista käytöstänsä, »että koska olette kanssakäymisessäsään ehkä sanoa luottavassa kanssakäymisessä — tämän henkilön kanssa —»

»Sanokaa ja otaksukaa minun puolestani mitä haluatte» huomautti toinen, »mutta minä en allekirjoita teidän otaksumianne, mr Clennam, enkä kenenkään muunkaan».

»— että koska olette ainakin henkilökohtaisessa kanssakäymisessä hänen kanssansa», sanoi Clennam muuttaen otaksumansa muotoa tehdäkseen sen, kuten toivoi, vähemmin pahennusta herättäväksi, »niin voitte kenties kertoa minulle jotakin hänen entisyydestänsä, pyrkimyksistään, tavoistaan, tavallisesta asuinpaikastaan tai antaa minulle pienen viittauksen, jonka johdolla parhaalla menestyksellä etsisin häntä, joko löytääkseni hänet tai saadakseni selville minne hän on joutunut. Tätä palvelusta pyydän teiltä ja teen sen tuskaisin mielin, kuten toivon teidän ottavan huomioon. Jos jostakin syystä tahdotte määrätä minulle joitakin ehtoja, niin pidän niitä arvossa tiedustelematta niistä sen enempää.»

»Te satuitte näkemään minut kadulla tämän miehen seurassa», huomautti miss Wade kiinnittäen ilmeisesti, Clennamin harmiksi, huomionsa enemmän omiin mietteisiinsä kuin hänen pyyntöönsä. »Tunnette siis miehen ennestään?»

»En ennestään, vasta sen jälkeen. En ollut milloinkaan ennen nähnyt häntä, mutta näin hänet uudelleen samana iltana, jolloin hän hävisi. Äitini talossa näin hänet. Jätin hänet sinne. Tästä paperista näette kaikki, mitä hänestä tiedetään.»

Hän ojensi hänelle yhden kappaleen painettuja kuulutuksia, jonka miss Wade luki vakavana ja tarkkaava ilme kasvoillaan.

»Tässä on enemmän kuin mitä _minä_ tiedän hänestä.»