Part 28

Synnynnäisellä ketteryydellään hahmoitteli hän käsillään korkean käyrän nenän ääriviivat, oli työntävinään silmät lähemmäksi toisiansa, pörrötti hiuksiansa, pullisti ylähuulensa edustamaan paksuja viiksiä ja heitti kuvitellun viitan raskaan liepeen toiselle olkapäällensä. Tätä tehdessään, mikä tapahtui niin nopeasti, ettei sitä voi kuvitella kukaan, joka ei ole tarkannut italialaista talonpoikaa, hymyili hän varsin merkillistä ja julmaa hymyä. Koko tämä muutos tapahtui hänessä nopeasti kuin valon heijastus, ja hän seisoi samassa hetkessä taas kalpeana ja hämmästyneenä suojelijansa edessä.

»Mitä ihmettä te tarkoitatte?» kysyi Clennam. »Tunnetteko Blandois-nimisen miehen?»

»En», vastasi mr Baptist ja pudisti päätänsä.

»Kuvailitte juuri miestä, joka oli läsnä, kun viimeksi kuulitte sen laulun, eikö niin?»

»Niin kyllä», ja mr Baptist nyökkäsi viisikymmentä kertaa. »No eikö häntä sanottu Blandoisiksi?»

»Ei!» kielsi mr Baptist. »Altro, altro, altro, altro!» Hän ei saanut tuota nimeä kyllin tehokkaasti torjutuksi, vaikka pudisti sekä päätänsä että etusormeansa yhtaikaa.

»Seis!» huudahti Clennam, levittäen kuulutuksen pulpetille.

»Oliko se tämä mies? Ymmärrättehän, kun luen ääneen.»

»Aivan. Täydellisesti.» 9

»Mutta seuratkaa itse mukana. Tulkaa tänne ja katsokaa olkani yli, kun luen.»

Mr Baptist lähestyi, seurasi joka sanaa vilkkailla silmillään, näki ja kuuli kaikki äärimmäisen kärsimättömästi, levitti sitte molemmat kämmenensä kuulutukselle, ikäänkuin olisi raivoisesti tarttunut kiinni saamaansa vahingolliseen eläimeen, ja huusi, katsoen kiihtyneenä Clennamiin: »Sama mies! Sama ihan!»

»Tämä hetki on tärkeämpi minulle kuin voitte aavistaakaan», sanoi Clennam hyvin kiihdyksissä. »Kertokaa, missä olette tavannut tämän miehen.»

Mr Baptist luki kuulutuksen toistamiseen hyvin hitaasti ja alakuloisena, vetäytyi sitte pari kolme askelta taaksepäin, teki liikkeen ikäänkuin olisi pudistellut pölyä käsistään ja vastasi hyvin vastahakoisesti:

»Marsigliassa — Marseillessa.»

»Mikä hän oli?»

»Vanki ja — altro! Luulen myös, että hän oli», mr Baptist hiipi lähemmäksi kuiskatakseen sen, »murhaaja!»

Clennam peräytyi ikäänkuin tuo sana olisi antanut hänelle iskun; niin kauheaan valoon joutui hänen äitinsä seurustelu tuon miehen kanssa sen kautta. Cavalletto vaipui toiselle polvellensa ja rukoili, kaikenlaisia eleitä tehden, häntä kuuntelemaan, mikä oli saattanut hänet tämän konnan seuraan.

Hän kertoi täysin totuudenmukaisesti, kuinka se oli johtunut siitä, että hän oli kuljettanut kiellettyä tavaraa rajan yli, kuinka hänet oli päästetty aikoinaan vankilasta ja kuinka hän oli luopunut entisestä elämästään. Niinikään kuinka sama murhaaja, joka silloin nimitti itseään Lagnieriksi, vaikka hän aikaisemmin piti Rigaud-nimeä, herätti hänet keskellä yötä Päivänkoitto-nimisessä majatalossa Chalonsissa Saônen varrella, kuinka murhaaja oli ehdottanut, että he liittyisivät yhteen, kuinka hän niin pelkäsi ja inhosi murhaajaa, että karkasi hänen luotansa ennen päivänkoittoa ja kuinka häntä siitä lähtien oli ahdistanut pelko, että murhaaja taas tapaisi hänet ja esiintyisi hänen tuttavanansa. Kerrottuaan tämän, tehostaen erikoisesti oman kielensä mukaisesti sanaa murhaaja, mikä ei suinkaan tehnyt sitä vähemmin kauhistuttavaksi Clennamin kuulla, ponnahti hän pystyyn, hyökkäsi uudelleen kuulutuksen kimppuun ja huusi niin vimmaisesti, että se pohjoismaalaisen suussa olisi merkinnyt selvää mielenvikaisuutta: »Tämä on sama murhaaja! Tässä hän on!»

Intohimoisessa kiihkossaan oli hän ensin unohtanut sen tosiseikan, että oli viimeksi nähnyt miehen Lontoossa. Kun tämä seikka palasi hänen muistiinsa, herätti se Clennamissa toivon, että se oli tapahtunut sen illan jälkeen, jolloin hän oli käynyt äitinsä luona; mutta Cavallettolla oli niin tarkka aika- ja paikallismuisti, että kävi epäilemättömän selväksi, että se oli tapahtunut ennen tätä iltaa.

»Kuulkaas», virkkoi Arthur hyvin vakavana. »Tämä mies on, kuten tässä luemme, kadonnut jäljettömiin.»

»Josta olen hyvin tyytyväinen!» Ja Cavalletto kohotti hurskaasti silmänsä taivasta kohti. »Tuhannet kiitokset taivaalle siitä! Kirottu murhaaja!»

»Ei toki», väitti Clennam, »sillä en saa hetkenkään rauhaa ennenkuin olen kuullut jotakin hänestä».

»Riittää, hyväntekijäni, se on aivan eri asia. Anteeksi tuhannesti!»

»No, Cavalletto», ja Clennam tarttui lempeästi hänen käsivarteensa ja käänsi hänet niin, että he joutuivat seisomaan silmätysten. »Olen varma, että te olette harvinaisen kiitollinen siitä vähästä, mitä olen voinut tehdä hyväksenne.»

»Vannon, että niin on laita», huudahti toinen.

»Tiedän sen. Jos voisitte löytää tuon miehen tai saada selville minne hän on joutunut tai hankkia joitakin myöhäisempiä tietoja hänestä, niin tekisitte minulle kaikkein suurimman palveluksen, ja minä olisin teille (ja paljoa suuremmalla syyllä) yhtä kiitollinen kuin te minulle.»

»En tiedä mistä etsiä», huudahti pieni mies suudellen haltioituneena Arthurin kättä. »En tiedä mistä aloittaa. En tiedä minne mennä. Mutta rohkeutta! Riittää! Sama se! Minä lähden, jo tällä hetkellä!»

»Eikä sanaakaan kellekään muulle kuin minulle, Cavalletto.»

»Altro!» huudahti Cavalletto. Ja hän hävisi suurella kiireellä.

YHDEKSÄSKUUDETTA LUKU

Mistress Affery antaa ehdollisen uniansa koskevan lupauksen

Yksin jääneenä, elävinä yhä edessään mr Baptistin eli Giovanni Baptista Cavalletton ilmeikkäät katseet ja eleet, aloitti Clennam väsyttävän päivän. Turhaan koetti hän koota ajatuksiaan keskittämällä ne liiketoimiinsa tai muihin asioihin; ne ankkuroituivat vain tuohon ahdistavaan aiheeseen eivätkä kiintyneet mihinkään muuhun mietteeseen. Samalla tavoin kuin jos pahantekijä kytkettäisiin paikoilleen ankkuroituun venheeseen syvällä, kirkkaalla virralla ja tuomittaisiin, virratkoot hänen ohitsensa kuinka mittaamattomat vesimäärät tahansa, aina näkemään hukuttamansa lähimmäisen ruumis virran pohjalla, liikkumattomana, muuttumattomana, paitsi kun vesipyörteet tekevät sen leveämmän tai pitemmän näköiseksi, vuoroin laajentaen vuoroin supistaen sen kaameita ääriviivoja, samalla tavoin Arthur näki, vaihtelevien, toisiaan ajelevien ajatusten ja mielikuvien läpinäkyvän virran läpi, tummana, järkkymättömänä, paikaltaan hievahtamattomana tuon ainoan asian, josta hän turhaan koetti vapautua ja jota hän ei päässyt pakoon.

Hänen huoltensa kuormaa lisäsi suuresti hänen äsken saamansa varmuus, että Blandois, mikä hän sitten lienee ollut oikealta nimeltään, oli pahimpia roistoluonteita. Vaikka hänen häviämisensä voitaisiin selittää jo huomispäivänä, pysyi kuitenkin kieltämättömänä, muuttumattomana tosiasiana, että hänen äitinsä oli ollut tekemisissä tällaisen miehen kanssa. Että tämä kanssakäyminen oli ollut salaista ja että hänen äitinsä pelkäsi miestä ja alistui hänen edessänsä, sen toivoi hän olevan vain hänen omassa tiedossaan; kuitenkin, kuinka hän, tietäen tämän, voisi olla sovittamatta sitä vanhaan epämääräiseen pelkoonsa ja uskoa, ettei tällaisessa kanssakäymisessä ollut mitään pahaa!

Äidin päätös olla keskustelematta hänen kanssansa asiasta ja tieto hänen taipumattomasta luonteestaan lisäsi vielä avuttomuuden tuntoa. Oli kuin painajaisunta se ajatus, että äitiä ja isän muistoa saattoi uhata häpeä ja paljastus ja että hän itse oli suljettu kuin kuparimuurin taakse, estettynä tulemasta heille avuksi. Sen päämäärän saavuttaminen, joka hänellä oli ollut mielessä kotimaahan tullessaan ja johon hän koko ajan siitä saakka oli pyrkinyt, sen oli hänen äitinsä erinomaisen päättävästi tehnyt tyhjäksi juuri silloin, kun hän arveli vaaran pahimmin uhkaavan. Hänen neuvonsa, tarmonsa, toimeliaisuutensa, rahansa, luottonsa, kaikki apukeinonsa jäivät käyttökelvottomiksi ja tarpeettomiksi. Jos äidillä olisi ollut saduissa mainittu voima muuttaa kiveksi kaikki, jotka katsoivat häneen, ei hän olisi voinut lamauttaa poikaansa voimattomammaksi kuin hän teki kääntäessään synkässä huoneessaan järkkymättömät kasvonsa hänen puoleensa. Näin ainakin Clennam ajatteli alakuloisessa mielessään.

Mutta tämänpäiväisen havainnon tilanteeseen luoma valo yllytti hänet päättävämpään toimintaan. Luottaen tarkoituksensa oikeuteen ja tuntien uhkaavan vaaran yhä lähestyvän päätti hän, ellei äiti edelleenkään sallisi minkäänlaista lähestymistä, epätoivoissaan kääntyä Afferyn puoleen. Jos hän voisi saada eukon puhumaan ja tekemään mitä voi murtaakseen taloa sitovan salaperäisyyden lumouksen, voisi hän ehkä pudistaa sielustaan sen lamaannuksen, josta hän hetki hetkeltä tuli yhä kipeämmin tietoiseksi. Tämä päätös oli tuloksena sen päivän tuskasta, ja hän pani sen toimeen päivän kallistuessa iltaan.

Hänen ensimmäinen pettymyksensä oli, että hän tullessaan pihaan näki oven olevan auki ja mr Flintwinchin polttelevan piippuansa portailla. Jos olosuhteet olisivat olleet tavallisen edulliset, olisi mistress Affery avannut hänen kolkuttaessaan. Mutta nyt olivat olosuhteet tavallista epäedullisemmat, ovi oli auki, ja mr Flintwinch poltteli piippuansa portailla.

»Hyvää iltaa», toivotti Arthur.

»Hyvää iltaa», vastasi mr Flintwinch.

Savu nousi mutkikkaana mr Flintwinchin suusta, ikäänkuin se olisi kiertänyt hänen vinon ja väärän vartensa kokonaan ja palannut hänen vinon ja väärän kurkkunsa läpi, ennenkuin tuli ulos sekaantuakseen käyristä uuninpiipuista nousevaan savuun ja mutkikkaan virran usviin.

»Oletteko kuulleet mitään uutta?» kysyi Arthur.

»Emme ole kuulleet mitään uutta», vastasi Jeremiah.

»Vieraasta miehestä, tarkoitan», selitti Arthur.

»Vieraasta miehestä, tarkoitan minäkin.»

Hän näytti niin tylyltä seistessään siinä vinona ja vääränä, Että Clennamin mieleen juolahti eikä suinkaan ensimmäistä kertaa, että Flintwinch kenties oman etunsa nimessä oli raivannut Blandoisin pois tieltä. Hänenkö salaisuutensa ja turvallisuutensa olivat olleet vaarassa? Hän oli pienikasvuinen ja Koukkuselkäinen eikä kenties varsin voimakas, mutta hän oli sitkeä kuin vanha kuusi ja ovela kuin vanha naakka. Kun tuollainen mies hiipisi takaa paljoa nuoremman ja reippaamman miehen kimppuun ja tahtoisi häikäilemättä tehdä hänestä lopun, kävisi se hyvinkin päinsä tällaisessa yksinäisessä paikassa myöhäisellä hetkellä.

Sillä välin kun Clennamin sairaloisessa mielentilassa tämä ajatus vyöryi hänen tajuntaansa vakituisesti ankkuroituneen pääajatuksen yli, seisoi mr Flintwinch tuijottaen vastapäisen talon seinään porttikäytävän poikki, niska vinossa ja toinen silmä ummessa, ilkeä ilme kasvoilla, poltellen piippuansa; viimemainitussa toimituksessa näytti olevan pääpyrkimyksenä purra piipunvarsi poikki eikä nauttia tupakasta. Kaiketi hän sentään nautti omalla tavallaan siitäkin.

»Kun ensi kerralla tulette tänne, Arthur, niin voitte vaikkapa maalata muotokuvani», huomautti mr Flintwinch pilkallisesti kumartuessaan tyhjentämään piippunsa pesää.

Havahtuen ja hämillään pyysi Arthur anteeksi, jos oli epäkohteliaasti tuijottanut häneen. »Mutta ajatukseni askartelevat niin tässä asiassa», selitti hän, »että unohdan itseni».

»Häh! Enpä käsitä», huomautti mr Flintwinch välinpitämättömästi, »miksi se _teitä_ huolestuttaa, Arthur».

»Ettekö?»

»En», vastasi mr Flintwinch varsin lyhyesti ja jyrkästi, ikäänkuin olisi kuulunut koiran sukuun ja näykkäissyt Arthurin kättä.

»Eikö se merkitse minulle mitään, kun näen nuo kuulutukset tuolla ulkona? Eikö se merkitse minulle mitään, että näen ja kuulen äitini nimeä ja asuntoa mainittavan tässä yhteydessä?»

»En ymmärrä», intti mr Flintwinch kuoputellen sänkistä poskeansa, »että sen tarvitsee merkitä teille paljoakaan. Mutta sanonpa teille, mitä näen», ja hän vilkaisi ylös ikkunoihin, »näen takkavalkean ja kynttilänvalon äitinne huoneessa».

»Ja mitä se tähän kuuluu?» M

»Päättelen siitä, sir», vastasi mr Flintwinch kiemurtautuen häneen päin, »että jos on viisainta (kuten sananlasku neuvoo) jättää nukkuvat koirat rauhaan, niin on kenties yhtä viisasta jättää karanneetkin koirat rauhaan. Älkää huoliko niistä. Ne palaavat kyllä aikanaan.»

Mr Flintwinch kääntyi jyrkästi ympäri tehtyään tämän huomautuksen ja astui pimeään eteiseen. Clennam seisoi paikallaan seuraten häntä silmillään, kun hän kumartui kouraisemaan tulitikkulaatikkoa pienessä sivuhuoneessa ja sai kolme neljä kertaa kouraistuaan yhden tikun käsiinsä, jolla sitte sytytti seinällä riippuvan hämärän lampun. Koko ajan sillä välin kuvitteli Clennam mahdollisia eri keinoja ja tapoja — ikäänkuin näkymätön käsi pikemmin kuin hänen oma mielikuvituksensa olisi loihtinut ne hänen eteensä — joilla mr Flintwinch oli suorittanut mustan tekonsa ja kuljettanut sen jäljet hämyisiä pimeitä katuja pitkin, jotka ympäröivät taloa.

»No, sir», kysyi Jeremiah äreästi, »suvaitsetteko mennä yläkertaan?»

»Äitini on kai yksin?»

»Ei ole yksin», vastasi ukko. »Mr Casby tyttärineen on hänen luonansa. He tulivat minun tupakoidessani ja jäin portaille polttamaan piippuni loppuun.»

Siinä oli toinen pettymys. Arthur ei virkkanut mitään ja nousi äitinsä huoneeseen, jossa mr Casby ja Flora olivat nauttineet teetä, anjovismuhennosta ja lämmintä paahtoleipää. Näiden herkkujen jäännöksiä ei ollut vielä korjattu pöydältä eivätkä niiden valmistamisen jäljet olleet hävinneet Afferyn tulenpaahtamilta kasvoiltakaan hänen seistessään siinä kuin mikäkin vertauskuvallinen olento keittiön paahtohaarukka kädessä; tavallisten tämänlaisten olentojen rinnalla oli hänellä se etu, että hänen vertauskuvallinen merkityksensä kävi selvästi ilmi hänen kädessään olevasta tunnuksesta.

Flora oli laskenut hattunsa ja huivinsa vuoteelle niin huolellisesti, että saattoi arvata hänen aikovan viipyä talossa jonkun aikaa. Mr Casbykin säteili takkavalkean läheisyydessä, hyväntahtoiset ohimot kiiltäen ikäänkuin paahtoleivälle levitetty lämminnyt voi olisi tihkunut patriarkallisen kallon läpi, ja kasvot niin punoittavina kuin jos anjovismuhennoksen värittävä aines olisi levinnyt patriarkallisille kasvoille. Kun Clennam vaihtaessaan tavallisia tervehdyksiä näki kaiken tämän, päätti hän viipymättä puhua äitinsä kanssa.

Oli kauan ollut tapana, koska mrs Clennam ei milloinkaan vaihtanut huonetta, että ne, joilla oli jotakin yksityistä hänelle sanottavaa, työnsivät hänet rullatuolissa pulpetin ääreen, jossa hän sitten istui tavallisesti selkä muuhun huoneeseen päin ja häntä puhutteleva henkilö nurkassa, vartavasten siinä aina seisovalla tuolilla. Paitsi että äiti ja poika eivät pitkään aikaan olleet keskustelleet kolmannen henkilön olematta läsnä, niin mrs Clennamin luona kävijät olivat tottuneet siihen, että tältä kysyttiin, keskeytystä anteeksi pyytäen, saisiko häntä puhutella liikeasioissa, ja että jos hän vastasi myöntävästi, hänet lykättiin äsken kuvatulle paikalle.

Sentähden, kun Arthur nyt lausui tällaisen anteeksipyynnön ja kysymyksen ja sitte lykkäsi hänet pulpetin ääreen, istuutuen itse tuolille, alkoi mrs Finching vain puhua äänekkäämmin ja nopeammin, ikäänkuin hienotunteisesti osoittaen, ettei hän voinut kuulla mitään, ja mr Casby siveli uneliaan tyynesti pitkiä valkoisia kiharoitansa.

»Äiti, olen tänään kuullut jotakin, mistä olen varma, ettet mitään tiedä, mutta mikä sinun pitäisi tietää, tuon miehen menneisyydestä, jonka näin täällä.»

»Minä en tiedä mitään sen miehen menneisyydestä, jonka näit täällä, Arthur.»

Hän puhui äänekkäästi. Poika oli alentanut ääntänsä, mutta äiti torjui tämän tuttavallisen luottavaisuuden yrityksen kuten kaikki muut samanlaiset pyrkimykset ja puhui tavallisella kovalla töykeällä äänellään.

»En ole kuullut sitä kiertoteitse, vaan suoraan asiantuntevalta.»

Mrs Clennam kysyi häneltä, samaan sävyyn edelleen, oliko hän tullut tänne kertoakseen siitä.

»Katsoin oikeaksi, että saisit tietää sen.»

»Ja mitä se on?»

»Hän on istunut ranskalaisessa vankilassa.»

Mrs Clennam vastasi aivan rauhallisesti: »Sen minä kyllä voin uskoa hänestä.»

»Mutta pahantekijänä, äiti. Hän oli syytettynä murhasta.» Toinen säpsähti kuullessaan tuon sanan ja hänen kasvoillaan näkyi luonnollisen kauhun ilme. Kuitenkin hän puhui edelleen kovaa kysyessään:

»Kuka kertoi sinulle sen?»

»Mies, joka on ollut hänen vankilatoverinsa.»

»Otaksun, ettet tuntenut sen miehen menneisyyttä, ennenkuin hän kertoi tästä?»

»En.»

»Vaikka tunsit miehen?»

»Niin.»

»Aivan samoin kuin minun ja Flintwinchin oli laita tuon toisen miehen suhteen! Otaksun kuitenkin, ettei yhtäläisyys ole niin tarkka, että opit tuntemaan tiedoittajasi kirjeenvaihtajan kautta, jonka huostaan hän oli sijoittanut rahoja? Kuinka sen asian laita on?»

Arthurilla ei ollut muuta neuvoa kuin tunnustaa, ettei hän ollut tutustunut tiedoittajaansa minkään toimiston suositusten taikka yleensä minkäänlaisten välittäjien kautta. Mrs Clennamin tuikea tarkkaavaisuus laukesi vähitellen vakavaksi voitonriemuksi, ja hän vastasi jyrkän painokkaasti: »Katso siis, kuinka tuomitset muita, Arthur. Neuvon sinua, omaksi hyväksesi, ottamaan vaarin siitä, kuinka tuomitset muita.»

Hänen juhlallinen mahtipontisuutensa ilmeni yhtä paljon hänen katseessaan kuin painokkaissa sanoissaan. Hän katsoi yhä edelleen poikaansa; ja jos tällä tullessaan oli ollut jonkinlainen salainen toivo voida vaikuttaa häneen vähänkin, tuijotti hän nyt sen toivon ulos hänen sydämestään.

»Äiti, enkö siis voi tehdä mitään auttaakseni sinua?»

»Et mitään.»

»Etkö suo minulle minkäänlaista luottamusta, tehtävää tai selitystä? Etkö huoli minkäänlaisesta neuvosta? Etkö salli minun lähestyä sinua?»

»Kuinka voit kysyä minulta tuota? Sinähän itse erosit minun liikkeestäni ja minun asioistani. Sinun puoleltasi se tapahtui eikä minun. Kuinka voit tosissasi kysyä minulta tuollaista? Sinä tiedät, että jätit minut Flintwinchin huostaan, ja hän on nyt sinun paikallasi.»

Vilkaisten Jeremiahiin huomasi Clennam jo hänen sääryksistään, että hän mitä tarkkaavimmin koetti seurata heidän keskusteluaan, vaikka seisoi heinään nojaten ja leukaansa kuoputellen oli kuuntelevinaan Floraa, joka sekavimmalla tavalla laverteli erilaisista asioista, jolloin makrilli ja mr F:n täti jossakin käänteessä oli sekoitettu turilaihin ja viinikauppaan.

»Vankina ranskalaisessa vankilassa, syytettynä murhasta», toisti mrs Clennam tyynesti kooten sen, mitä hänen poikansa oli sanonut. »Siinäkö kaikki, mitä olet saanut kuulla hänestä hänen vankilatoveriltaan?»

»Pääasiassa kaikki.»

»Entä oliko tuo toveri ollut hänen apulaisenaan ja myös murhaaja? Mutta tietysti hän antaa itsestään paremman todistuksen kuin ystävästään, turhaahan on kysyäkään. Tästäpä vieraamme saavat uutta puheenaihetta. Casby, Arthur kertoo minulle —»

»Seis, äiti! Seis, seis!» Hän keskeytti äitinsä kiireesti, koska ei suinkaan ollut ajatellut kuuluttaa kaikille sitä, mitä oli kertonut.

»Mitä, nyt?» kysyi mrs Clennam tyytymättömänä. »Mitä vielä?»

»Pyydän teitä suomaan anteeksi, mr Casby — ja teitä myös, mrs Finching — puhuisin vielä pari sanaa äitini kanssa —»

Hän oli laskenut kätensä äidin tuolille, sillä muuten tämä olisi jalan polkaisulla lattiaan käännetty äkkiä ympäri. He olivat yhä silmätysten. Mrs Clennam katsoi häneen hänen aprikoidessaan, mitä mahdollisesti seuraisi siitä, mitä hän ei ollut tarkoittanut eikä edeltäpäin arvannut, että nimittäin Cavalletton paljastus tulisi yleisesti tunnetuksi, ja kiireesti päätellessään, että oli parasta olla puhumatta siitä; kenties hänellä ei kuitenkaan ollut tähän sen selvempää syytä kuin varmaksi katsomansa luulo, että äiti pitäisi tämän vain omana ja yhtiökumppaninsa tietona.

»Mitä nyt?» kysyi mrs Clennam toistamiseen, kärsimättömästi. »Mitä tahdot vielä?»

»En tarkoittanut, äiti, että kertoisit, mitä olen ilmoittanut sinulle.»

»Panetko tämän jonkinlaiseksi ehdoksi minulle?»

»No niin, panen.»

»Huomaa siis! Sinä tästä teet salaisuuden enkä minä». Hän kohotti kätensä. »Sinä, Arthur, kannat tänne epäilyksiä ja epäluuloja ja vaadit selityksiä, ja sinä tuot tänne salaisuuksia. Mitä luulet sen merkitsevän minulle, missä ja mikä tämä mies on ollut? Mitä se saattaa kuulua minuun? Koko maailma tietäköön sen, jos haluaa, minua se ei liikuta. No, päästä minut nyt.»

Arthur taipui hänen käskevän mutta samalla voitonriemuisen katseensa edessä ja lykkäsi hänen tuolinsa sinne, mistä oli tuonutkin sen. Sitä tehdessään huomasi hän mr Flintwinchinkin katseessa voitonriemua, joka varmasti ei ollut Floran ansiota. Se, että hänen tiedonantonsa samoin kuin koko yrityksensä ja tarkoituksensa näin käännettiin häntä itseään vastaan, vakuutti hänelle selvemmin kuin äidin taipumattomuus ja lujuus, ettei hän pääsisi tämän kanssa minkäänlaisiin tuloksiin. Muuta keinoa hänellä ei ollut kuin vedota vanhaan ystäväänsä. Afferyyn ja pyytää hänen apuansa.

Mutta tämäkin yksinkertainen ja tuloksiltaan aivan epätietoinen, vetoaminen näytti olevan kaikkein vaikeimpia tehtäviä. Affery oli niin täydellisesti molempien ovelien orjuudessa, jotka pitivät järjestelmällisesti ja vuoroin häntä silmällä, ja muuten hän niin pelkäsi liikkua talossa, että näytti edeltäpäin jo mahdottomalta saada puhutella häntä kahdenkesken. Sitäpaitsi ja ennen kaikkea oli mistress Affery jollakin tavein (ei ollut vaikea arvata miten, kun tunsi hänen herransa ja miehensä tuikeat perustelut) elävästi tietoinen siitä, kuinka vaarallista oli missään tilaisuudessa sanoa mitään; siksi hän koko ajan oli nyt pysytellyt nurkassa suojaten itseään kaikelta lähestymiseltä vertauskuvallisella työaseellaan, niin että kun Flora oli kääntynyt hänen puoleensa sanoen pari sanaa ja pullonvihreä patriarkka samoin, oli hän vain kuin kuuromykkä torjunut heidän keskusteluyrityksensä paahtohaarukallaan.

Yritettyään useita kertoja turhaan houkutella Afferya kääntämään päätänsä raivatessaan pöytää ja pestessään teekalustoa Clennam keksi sopivan juonen, johon Flora sai olla apuna. Hän kuiskasi tälle: »Ettekö voisi sanoa haluavanne katsella huoneita?»

Flora-parka, joka oli ainaisessa levottomassa odotuksessa, että Clennam taas muuttuisi nuorukaiseksi ja uudelleen rajusti rakastuisi häneen, ihastui ylenmäärin tästä kuiskauksesta, ei vain sen salaperäisyyden hurmaamana, vaan koska toivoi sen valmistavan tietä hellälle kohtaukselle, jossa Arthur tunnustaisi tunteittensa laadun. Hän alkoi heti toimia viittauksen mukaan.

»Ah tätä poloista vanhaa huonetta», sanoi Flora katsellen ympärillensä, »on liikuttavaa nähdä mrs Clennam aivan entisensä kaltainen paitsi enemmän savun mustaama sehän oli arvattavakin aikaa myöten ja niin käy meidän kaikkien meidän täytyy tyytyä jos se sitten on meistä hauskaa tai ei niin on minun itseni käynyt jos en ole tullut juuri savuisemmaksi niin kauhean paljon lihavammaksi mikä on sama tai vielä pahempi, kun ajattelen menneitä aikoja jolloin isän oli tapana tuoda minut tänne pikkuruisena tyttönä suunnaton määrä kylmänvihoja kiipesin tuolille jalat käsinojilla ja tuijotin Arthuria — anteeksi mr Clennamia — pikkuruinen poika hänellä oli päällään mekko ja peloittavan iso kaulus ennenkuin mr F. ilmestyi synkkänä varjona taivaanrannalle ja alkoi osoittaa kohteliaisuutta aivan kuin tunnettu kummitus eräässä B:llä alkavassa paikassa Saksassa tässä on siveellinen opetus elämän polut ovat samanlaisia kuin polut pohjoisessa Englannissa jossa saadaan hiiltä ja valmistetaan rautaa ja muita tavaroita joihin sekoitetaan tuhkaa.»

Maksettuaan huokauksella veronsa ihmiselämän katoavaisuudelle riensi Flora edelleen päämääräänsä kohti.

»Ei silti että pahin vihollinenkaan olisi voinut väittää että tämä talo siihen aikaan oli hilpeä ja rattoisa talo sellainen se ei ole milloinkaan ollut mutta aina hyvin juhlallinen, hellä sydän palauttaa muistiin erään tapahtuman nuoruuden ajalta kun arvostelukyky ei vielä ollut kypsä kun Arthur — piintynyt tapa — mr Clennam — vei minut käyttämättömään homeisuudestaan merkilliseen keittiöön ja ehdotti että hän piilottaisi minut sinne elinajakseni ja elättäisi minua sillä, mitä saisi kätketyksi aterioiltaan kun hän ei ollut kotona lupapäivinä ja kuivalla leivällä epäsuosion aikoina joita näinä onnen aikoina sattui varsin usein, olisiko sopimatonta ja liikaa jos pyytäisin saada elvyttää noita muistoja ja kulkea talon läpi?»