Part 21

Pikku Dorrit kuunteli tätä neuvoa uskaltamatta sanoa vastaan, muttei myöskään antanut Fannylle syytä luulla hänen aikovan noudattaa sitä. Näin tehtyään tavallaan lopun tyttövuosistaan ja järjesteltyään maallisia asioitansa kävi Fanny hänelle ominaisen kiihkeästi valmistelemaan vakavaa asemansa muutosta.

Nämä valmistukset olivat siinä, että hänen kamarineitonsa lähetettiin pikalähetin suojelemana Pariisiin hankkimaan sieltä morsiamen kapiot, joille kuitenkin on kerrassaan alhaista ja sopimatonta tässä kertomuksessa antaa kotimainen nimi; mutta noudattaen yleistä tapaa, että kertomuksen on pysyteltävä siinä kielessä, jolla se ilmoittaa olevansa kirjoitettu, se ei tässä suostu käyttämään ranskalaista nimitystä. Rikas ja kaunis pukuvarasto, jonka nämä asiamiehet muutamassa viikossa hankkivat, kuljetettiin sitte välillä olevien, tulliasemia vilisevien maiden läpi; näiden asemien varusväkenä oli suunnaton armeija nukkavieruja, univormupukuisia kerjäläisiä, jotka herkeämättä toistelivat »Kerjäläisen rukousta» tämän komeuden ääressä, ikäänkuin jokainen sotilas heistä olisi ollut muinainen Belisarius kerjäläisenä; heitä oli niin monta legionaa, että ellei pikalähetti olisi tuhlannut puolitoista vakallista hopearahoja heidän kurjuutensa lieventämiseksi, olisivat he penkoneet koko pukuvaraston repaleiksi, ennenkuin se olisi ollut Roomassa. Se saatiin kuitenkin kuljetetuksi tuuma tuumalta riemusaatossa kaikkien näiden vaarojen läpi ja saapui hienossa kunnossa matkansa päähän.

Täällä se levitettiin valittujen ystävättärien nähtäväksi joiden lempeissä sydämissä se herätti leppymättömiä tunteita. Samalla ryhdyttiin tarmokkaisiin valmistuksiin sen päivän varalle, jolloin muutamat sen kalleuksista joutuisivat kaiken kansan nähtäviksi. Kutsukortteja hääaamiaisille lähetettiin puolelle Romuluksen kaupungissa oleskelevalle englantilaiselle maailmalle; toinen puoli aseistautui ja asettui arvostelevina vapaaehtoisina eri asemiin juhlapaikan ulkopuolelle. Loistava ja ylhäinen englantilainen signor Edgardo Dorrit saapui ylimääräisellä postikyydillä liejuisia, syväraiteisia maanteitä pitkin Neapelista (jossa oli kiilloitellut ulkopintaansa jalostavassa seurustelussa neapelilaisen aatelin kanssa) kunnioittamaan juhlaa läsnäolollaan. Paras hotelli ja kaikki sen keittotaidolliset palvelushenget oli pantu työhön juhlaa voimistamaan. Mr Dorritin vekselit saivat melkein aikaan hyökkäyksen Torloniapankkiin. Brittiläinen konsuli ei ollut koko virka-aikanaan ollut tekemisissä tällaisten häiden kanssa.

Päivä koitti, ja Kapitolion naarassusi olisi saattanut murista kateudesta nähdessään, millä tavalla Saaren raakalaiset nykyisin viettivät juhliaan. Paheellisten sotilaskeisarien murhaajapäiset kuvapatsaat, joiden inhoittavaa riettautta eivät kuvanveistäjät olleet kyenneet imartelemaan olemattomiin, olisivat saattaneet astua alas jalustoiltaan ryöstääkseen morsiamen. Tukkeutunut vanha suihkukaivo, jossa gladiaattorit ennen muinoin peseytyivät, olisi voinut virota uudelleen eloon juhlan kunniaksi. Vestan temppeli olisi saattanut kohota pystyyn raunioistaan vartavasten lisätäkseen juhlan loistoa. Olisivat kyllä saattaneet, mutta eivät kuitenkaan tehneet niin. Samaten kuin tuntevatkin olennot — kuten toisinaan luomakunnan herrat ja herrattaretkin — olisivat saattaneet tehdä paljon, mutta eivät tehneet mitään. Juhlamenot sujuivat ihailtavan komeasti: mustakaapuisia, valkeapukuisia, punaruskeakaapuisia munkkeja pysähtyi katselemaan vaunuja, lammasnahkoihin puettuja, kierteleviä talonpoikia kerjäili ja soitti huilua ikkunoiden alla, englantilaiset vapaaehtoiset marssivat ohi, päivä painui mailleen, juhla läheni loppuaan, tuhannet kirkonkellot kajahduttelivat vespersoittoaan häähumusta huolimatta, ja pyhä Pietari kielsi olevansa missään tekemisissä sen kanssa.

Mutta tähän aikaan oli morsian jo lähellä ensimmäisen päivätaipaleensa päätä, matkallaan Firenzeen. Nämä häät olivat merkilliset siitä, että morsian niissä oli kaikki kaikessa. Ei kukaan huomannut sulhasta. Ei kukaan huomannut ensimmäistä morsiusneitoa. Harvat olisivat säteilevän loiston tähden voineet erottaakaan Pikku Dorritia (jolla oli tämä osa suoritettavanaan), vaikkapa ehkä monikin etsi häntä katseillaan. Ja niin morsian sitte astui kauniisiin vaunuihinsa, sattumalta sulhasen seuraamana, ja vierittyään muutaman minuutin ajan tasaisesti kaunista kivitystä pitkin alkoi täristellä toivottomuuden lätäkön läpi ja sitte pitkän pitkää kurjuuden ja raunioiden reunustamaa viertotietä. Muidenkin häävaunujen kerrotaan sekä sitä ennen että sen jälkeen kulkeneen samaa tietä.

Kun Pikku Dorrit sinä iltana tunsi itsensä hiukan yksinäiseksi ja hiukan alakuloiseksi, ei mikään olisi ollut tehokkaampana vastapainona tälle masennukselle kuin jos hän olisi saanut istua käsitöineen isänsä luona, kuten entisinä aikoina, huolehtia hänen illallisestaan ja auttaa hänet levolle. Mutta sellaista ei käynyt ajattelemienkaan nyt heidän istuessaan loistovaunuissaan, mrs General ajajanistuimella. Ja illallinen! Jos mr Dorrit halusi illallista, oli hänellä italialainen kokki ja sveitsiläinen sokerileipuri, joiden täytyi panna päähänsä paavinhiipan korkuiset lakit ja keitellä kaikenlaisia salaperäisiä alkemistisiä sekoituksia kuparikattiloissa alakerran laboratoriossa, ennenkuin ateria saatettiin tarjota hänelle.

Mr Dorrit oli opettavainen ja ajatusrikas tänä iltana. Jos hän olisi ollut yksinkertaisen hellä ja rakastava, olisi hän tehnyt Pikku Dorritille paljon enemmän hyvää, mutta tämä hyväksyi hänet sellaisena kuin hän oli — milloinkapa hän ei olisi niin tehnyt! — ja teki hänestä parhaan mahdollisen. Mrs General vetäytyi viimein omalle puolellensa. Tämä hänen lähtönsä iltaisin tapahtui aina mitä kylmäkiskoisimmin juhlamenoin, ikäänkuin mielikuvitus olisi ollut jähmetytettävä kiveksi, jottei se pääsisi seuraamaan häntä. Suoritettuaan nämä kankeat valmistelunsa, jotka vastasivat jonkinlaista tyylikästä plutoonan harjoitusta, hän poistui. Silloin kiersi Amy käsivartensa isän kaulaan ja toivotti hänelle hyvää yötä.

»Amy, rakkaani», sanoi mr Dorrit tarttuen hänen käteensä, »nyt päättynyt päivä on — hm — tuottanut minulle suurta mielenliikutusta ja tyydytystä».

»Ja hiukan väsyttänytkin sinua, rakas isä?»

»Ei», kielsi mr Dorrit, »ei ole; sellaista väsymystä, joka johtuisi tällaisesta, puhtainta tyydytystä tuottavasta tilaisuudesta, en tunne ensinkään».

Pikku Dorrit oli iloinen nähdessään hänet näin hyvällä mielellä ja hymyili hänelle herttaisesti.

»Ystäväni», jatkoi mr Dorrit. »Tämä tilaisuus — hm — oli tulvillansa hyvää esimerkkiä. Hyvää esimerkkiä, rakas lempilapseni — hm — sinulle.»

Pikku Dorrit säikähti tämän kuultuansa eikä, tiennyt mitä vastata, vaikka isä pysähtyi kuin odottaen hänen sanovan jotakin.

»Amy, rakas sisaresi, Fannymme, on suostunut — hm — hm — avioliittoon, joka on erinomaisesti harkittu laajentamaan — hm — meidän mahdollisuuksiamme seuraelämässä ja — hm — vahvistamaan yhteiskunnallista asemaamme. Lapseni, toivon, ettei se aika ole kaukana, jolloin — hm — löydämme sinullekin sopivan puolison.»

»Oi ei! Anna minun jäädä sinun luoksesi. Pyydän ja rukoilen, että sallit minun jäädä luoksesi. En tahdo mitään muuta kuin olla sinun kanssasi ja pitää huolta sinusta, rakas isä!» Hän sanoi tämän kuin äkkihätään joutunut.

»Ei, Amy, Amy», torjui isä, »tämä on heikkoutta ja mielettömyyttä, heikkoutta ja mielettömyyttä! Sinulla on — velvollisuuksia asemaasi kohtaan. Sinun tulee — hm — kehittää, kohottaa sitä ja — hm — tulla sen arvoiseksi. Mitä minusta huolehtimiseen tulee — niin voin — hm — kyllä pitää huolen itsestäni. Tahi», lisäsi hän hetken päästä, »jos tarvitsisin huolenpitäjää — hm — niin toivon, että — hm — kaitselmus suo minulle sellaisen. En voi — hm — hm — en voi, rakas lapseni, näin käyttää hyväkseni sinua ja — hm — ottaa sinulta vastaan sellaista uhria.»

Nytkö vasta hänen oli aika alkaa puhua itsensäkieltämisestä, vieläpä ikäänkuin se olisi erikoisen ansiokasta ja vieläpä ikäänkuin todella uskoen tähän teeskentelyynsä — jos se oli mahdollista!

»Älä puhu mitään, Amy. Sanon varmasti, etten voi tehdä niin. En — hm — saa tehdä niin. Hm — omatuntoni ei salli sitä. Sentähden, ystäväni, käytän tämän vaikuttavan ja ilahduttavan tapahtuman tarjoamaa tilaisuutta — hm — vakavasti ilmoittaakseni sinulle, että harras haluni ja tarkoitukseni nyt on saada sinut — hm—sopivasti (toistan: sopivasti) naitetuksi.»

»Ei, rakas isä, ei!»

»Amy», sanoi mr Dorrit, »olen aivan varma siitä, että jos tässä asiassa vedettäisiin johonkin henkilöön, joka erittäin hyvin tuntee seuraelämän, johonkin erittäin hienostuneeseen henkilöön, kuten esimerkiksi — hm — mrs Generaliin — niin ei tulisi kysymykseenkään muuta kuin yksi mielipide minun — hm — hellästi sinun parastasi harrastavista ja sopivista tarkoituksistani. Mutta koska tunnen sinun rakastavan ja tunnollisen luonteesi — hm — kokemuksesta, niin katson aivan riittäväksi sen, mitä nyt olen sanonut. Minulla ei nyt — hm — ole ehdolla ketään puolisoksi sinulle, rakkaani, eikä tiedossanikaan ole ketään. Tahdoin vain — hm — että ymmärtäisimme toisemme. Hm. Hyvää yötä, rakas ja ainoa jäljellä oleva tyttäreni. Hyvää yötä. Jumala siunatkoon sinua!»

Jos Pikku Dorritin mieleen tänä iltana juolahti ajatus, että isä perin helposti luopui hänestä nyt, rikkaudessaan, ja aikoessaan asettaa toisen hänen sijallensa, niin hän karkoitti sen ajatuksen kohta. Hän pysyi isälle yhtä uskollisena nyt kuin vaikeinakin aikoina, jolloin oli yksin ollut vanhuksen tukena ja apuna, eikä hän nytkään, tuskaisessa levottomuudessaan, suonut mielessään sijaa ankarammille ajatuksille kuin että isä nyt katseli kaikkea heidän rikkautensa valossa ja lakkaamatta huolehtien Mitä, että he pysyisivät rikkaina ja yhä rikastuisivat.

He istuivat loistovaunuissaan, mrs General ajajan istuimella, vielä kolmen viikon ajan, jonka kuluttua mr Dorrit lähti Firenzeen yhtyäkseen Fannyyn. Pikku Dorrit olisi ollut iloinen, jos olisi saanut seurata häntä edes sinne, vain kaipuunsa tähden, ja olisi sitte palannut yksin Roomaan, ajatellen rakasta Englantia. Mutta vaikka pikalähetti olikin mennyt morsiamen mukaan, niin oli kamaripalvelija jäljellä; Pikku Dorritin vuoro ei olisi tullut niin kauan kuin palvelijoita oli rahalla saatavissa.

Mrs General heittäytyi elämään huolettomia päiviä — mikäli hän yleensä saattoi tehdä jotakin huolettomasti — kun koko roomalaispalatsi jäi heidän kahden, käytettäväkseen. Pikku Dorrit ajeli usein vuokravaunuissa, jotka oli jätetty heidän haltuunsa, astui niistä yksin ja käveli vanhan Rooman raunioita katsellen. Muinaisen avaran amfiteatterin, muinaisten temppelien, muinaisten muistorikkaiden kaarien, muinaisten ikitallattujen teiden, muinaisten hautojen rauniot merkitsivät, paitsi mitä ne itsessään olivat, hänelle lisäksi vanhan Marshalsean raunioita — hänen oman entisen elämänsä raunioita — sitä kansoittaneiden kasvojen ja olentojen raunioita — sen rakkauden, toivon, huolten ja ilojen raunioita. Istuen, kuten hän usein teki, jonkun muinaisesineen katkelmalla, näki yksinäinen tyttö edessään kaksi raunioiksi rauennutta toiminnan ja kärsimyksen maailmaa, näki täällä yksinäisyydessään, sinisen taivaan alla, niiden yhtyvän ja sulautuvan yhdeksi.

Ja sitte tuli mrs General ja haalistutti värin kaikesta, mihin kajosi, samoin kuin luonto ja taito oli haalistuttanut sen hänestä itsestäänkin, kirjoitti mr Eustacen hengessä papunsa ja prismansa joka paikkaan, mihin vain pääsi käsiksi, näki kaikki vain mr Eustacen ja kumppanien silmillä eikä havainnut mitään muuta, kaiveli esiin kuivimpia pieniä luukalikoita muinaisjätteiden joukosta ja hotkaisi ne katsomatta, arvostelematta — kuten mikäkin itämainen kuolleita nielevä Ghoulehirviö — hansikkaat käsissä.

KAHDESKUUDETTA LUKU

Edistystä

Kun vastanainut pariskunta saapui Harley Streetille, Cavendish Squaren varrelle, otti hovimestari heidät vastaan. He eivät kiinnittäneet tämän suuren miehen mieltä, mutta hän suvaitsi heitä. Ihmisten täytyy naida ja tulla naitetuiksi, muuten ei hovimestareita tarvita. Samoin kuin kansat ovat olemassa veroitettaviksi, samoin ovat perheet olemassa hovimestaroitaviksi. Tämä mahtava herra arveli epäilemättä, että luonnon järjestyksen mukaan rikasta väestöä oli ylläpidettävä häntä varten.

Sentähden hän alentui katselemaan vaunuja eteisen ovelta rypistämättä otsaansa sille ja sanoi varsin kohteliaasti eräälle alaiselleen: »Thomas, pidä huolta matkatavaroista.» Saattoipa hän vielä morsiamen yläkertaan mr Merdlen luokse, mutta tämä oli katsottava vain kohteliaisuudeksi kaunista sukupuolta kohtaan (jota hän suuresti ihaili; tiedettiinpä hänen olevan rakastunut erääseen kreivittäreen) eikä perheen vuoksi suoritetuksi velvollisuudeksi.

Mr Merdle kierteli takkamattoansa odotellen mrs Sparkleria, toivottaakseen hänet tervetulleeksi. Hänen niin tehdessään tuntuivat hänen kätensä pakenevan hihoihin, ja hän ojensi tulijalle sellaisen määrän hihankäännettä, että nuori rouva sai pudistaa kuin tunnetun Guy Fawkes-nuken kättä. Suudellessaan mrs Sparkleria tarttui hän sitäpaitsi ranteisiinsa ja peräytti sitte itsensä sohvien ja tuolien ja pöytien lomitse ikäänkuin sanoen itselleen omana poliisinaan: »Kas niin, ei mitään sellaisia temppuja! Tulkaa pois. Olen saanut teidät käsiini, kuten näette, seuratkaa siis minua rauhallisesti!»

Kun mrs Sparkler oli asettunut loistohuoneisiinsa — sisimpään pyhäkköön, joka oli sisustettu untuvilla, silkillä, purppuralla ja hienolla liinalla — tunsi hän, että hänen tiensä siihen saakka oli ollut riemukulkua ja että hän lähestyi päämääräänsä askel askeleelta. Häittensä aattona oli hän mrs Merdlen nähden keveästi lahjoittanut mrs Merdlen kamarineidolle vähäpätöisen muistolahjan (rannerenkaan, hatun ja kaksi pukua, kaikki uutta), noin neljä kertaa sen arvoisen, jonka mrs Merdle kerran oli antanut hänelle. Hän oli nyt sijoittuneena mrs Merdlen omiin huoneisiin, joita oli vielä ylimääräisesti kaunistettu, jotta ne olisivat kelvolliset hänen asuakseen. Hallitessaan ja vallitessaan täällä, ympärillään kaikki ylellisyys, jonka rikkaus voi hankkia ja äly keksiä, näki hän sielunsa silmillä kauniin poven, joka sykki tahdissa hänen voitonriemuisten ajatustensa kanssa, kilpailevan toisen, kauan jo vallassa ja kuuluisana olleen poven kanssa, voittavan sen loistossa ja syöksevän sen valtaistuimelta. Onnellinenko? Fanny lienee todella ollut onnellinen. Hän ei enää, toivonut olevansa kuollut.

Pikalähetti ei ollut hyväksynyt mr Dorritin aikomusta asettua asumaan ystävän taloon, vaan saattoi hänet mieluummin erääseen hotelliin Brook Streetille, Grosvenor Squaren varrelle. Mr Merdle määräsi vaununsa olemaan valmiina varhain seuraavana aamuna, jotta hän saisi heti aamiaisen jälkeen käydä tervehtimässä mr Dorritia.

Loistavat olivat vaunut, kiiltävä hevosten karva, välkkyilevät valjaat ja ylelliset ja komeat palvelijain puvut. Rikkaan miehen rikkautta vastasivat rikkaat varustukset. Oikeat Merdle-ajoneuvot! Varhaiset kadulla liikkujat katselivat niiden jälkeen ja sanoivat, pelonsekainen kunnioitus äänessä: »Siinä hän ajaa!»

Siinä hän ajoi, kunnes Brook Street pysähdytti hänet. Siinä jalokivi ilmestyi loistavasta lippaastaan, itse kaikkea muuta kuin loistavana.

Hälinää ja hämmästystä hotellissa. Merdle! Isäntä, muuten kopea herra, joka juuri oli ajanut kaupunkiin täysiverisellä parivaljakolla, tuli ulos häntä vastaan ja saattoi hänet yläkertaan. Kirjurit ja palvelijat kurkistelivat häntä sivukäytävistä ja sattuivat liikkumaan ovissa ja kulmauksissa saadakseen nähdä hänet. Merdle! Oi aurinko, kuu ja tähdet! Tämä suuri mies, rikas mies, joka tavallaan oli tarkastanut ja oikaissut Uuden Testamentin ja jo astunut taivaan valtakuntaan! Mies, joka saattoi kutsua kenet tahtoi aterioimaan kanssansa ja joka oli tehnyt rahaa! Kun hän nousi portaita ylös, asettui ihmisiä jo alemmille rappusille odottamaan, jotta hänen varjonsa hänen alas tullessaan lankeisi heihin. Samoin tuotiin ennen muinoin sairaita apostolien läheisyyteen — jotka _eivät_ kuuluneet seuraelämään _eivätkä_ olleet tehneet rahaa.

Mr Dorrit istui aamupuvussaan, sanomalehti kädessä aamiaispöydässään. Pikalähetti, kiihtymystä äänessä, ilmoitti: »Miss' Mairdale!» Mr Dorritin täpötäysi sydän hypähti, kun hän kavahti pystyyn.

»Mr Merdle — tämä on — hm — todella suuri kunnia. Sallikaa minun ilmaista — hm — minkä arvon, kuinka suuren arvon panen tälle — hm — hm —erinomaisen imartelevalle kohteliaisuudelle. Olen täysin tietoinen siitä, kuinka aikanne rajoitettu ja kuinka — hm — suunnattoman kallis se on.» Mr Dorrit ei saanut sanaa »suunnattoman» lausutuksi mielestään kyllin painokkaasti. »Olen äärettömän kiitollinen minulle osoittamastanne huomaavaisuudesta, kun — hm — näin varhain suotte — hm — minulle hetkisen — hm —korvaamattomasta ajastanne.» Mr Dorrit kirjaimellisesti vapisi puhutellessaan suurta miestä.

Mr Merdle lausui hillityllä, epäselvällä, epäröivällä äänellään jotakin, mikä saattoi olla mitä hyvänsä, ja sanoi lopuksi: »Iloitsen tuttavuudestanne, sir.»

»Olette kovin ystävällinen», vastasi mr Dorrit. »Todella ystävällinen.» Vierailija oli nyt istuutunut ja pyyhkäisi isolla kädellään väsynyttä otsaansa. »Toivoakseni voitte hyvin, mr Merdle?»

»Voin niin hyvin — niin, kuten tavallisesti», vastasi mr Merdle.

»Teillä lienee suunnattomasti työtä.»

»Koko lailla. Mutta — oh, eipä _minua_ juuri mikään vaivaa», vakuutti mr Merdle katsellen ympärillensä.

»Huono ruuansulatus kenties?» vihjaisi mr Dorrit.

»Luultavasti. Mutta minä — oh, olen varsin terve», vakuutti mr Merdle.

Hänen huulillaan näkyi mustia viiruja sillä kohdalla, missä ne yhtyivät, ikäänkuin siinä olisi ruutia räjähtänyt, ja hän näytti tänä aamuna olevan sellaisessa mielentilassa, jossa vilkkaampiluontoinen olisi ollut täydessä kuumeessa. Tämä ja hänen raskas tapansa sivellä otsaansa antoi mr Dorritille aiheen huolestuneihin tiedusteluihin.

»Mrs Merdle», jatkoi mr Dorrit mielistelevästi, »jäi Roomaan, kuten arvaatte — hm — kaikkien ihailijoiden ihailemana ja — hm — kaikkien huomaavien huomaamana, Rooman seurapiirien johtavana tenhottarena ja ihastuksena. Hän oli ihmeteltävän kaunis, kun läksin sieltä.»

»Mrs Merdleä pidetään yleensä varsin viehättävänä naisena», myönsi mr Merdle. »Ja hän onkin sitä, epäilemättä, huomaan sen kyllä.»

»Kukapa ei huomaisi!» huudahti mr Dorrit.

Mr Merdle käänteli kieltään suljetussa suussansa — se näytti olevan kovin kankea ja vaikeasti liikuteltava — kostutti huuliansa, siveli taas otsaansa ja katseli ympärilleen huoneessa, varsinkin tuolien alle.

»Mutta», sanoi hän ja katsoi ensimmäistä kertaa mr Dorritia kasvoihin, siirtäen kuitenkin heti taas silmänsä tämän liivinnappeihin, »jos keskustelemme viehättävistä naisista, on meidän otettava puheeksi teidän tyttärenne. Hän on erinomaisen kaunis. Sekä kasvoiltaan että vartaloltaan hän on tavallisuudesta poikkeava. Kun nuori pari eilen illalla saapui, hämmästyin todella sellaista suloa.»

Mr Dorrit ilmaisi suuren tyytyväisyytensä sanomalla — hm — hm — ettei hän voinut pidättyä lausumasta ilmi suusanallisesti, kuten oli kirjeellisestikin tehnyt, kuinka onnellinen ja ylpeä hän oli heidän perheittensä välille solmitusta liitosta. Ja hän ojensi kätensä. Mr Merdle katseli tätä kättä hetkisen, otti sen sitte omalleen, ikäänkuin tämä olisi ollut keltainen tarjotin tai kalalapio, ja palautti sen taas mr Dorritille.

»Arvelin, että minun tuli ensi työkseni ajaa tänne», sanoi mr Merdle, »tarjoamaan apuani, jos voisin jollakin tavoin palvella teitä, ja sanomaan toivovani, että kunnioitatte minua edes syömällä päivällistä kanssani tänään ja joka päivä kaupungissa oleskellessanne, silloin kun teillä ei ole parempaa tarjolla.»

Mr Dorrit oli haltioissaan tästä huomaavaisuudesta.

»Viivyttekö kauan täällä, sir?»

»En ole aikonut», vastasi mr Dorrit, »viipyä kauemmin kuin hm — pari viikkoa».

»Se on kovin lyhyt aika näin pitkän matkan jälkeen», huomautti mr Merdle.

»Hm. Kyllä», myönsi mr Dorrit. »Mutta totta puhuen — hm — rakas mr Merdle, olen huomannut ulkomailla oleskelun sopivan niin hyvin sekä terveydelleni että maulleni, että — hm — minulla on vain kaksi syytä tähän vierailuuni Lontoossa. Ensiksikin tämä — hm — erikoinen onni ja — hm — etuoikeus, jota nyt nautin ja jolle panen niin suuren arvon, ja toiseksi tarkoitukseni järjestää — hm — sijoitta, — tuota, — edullisimmin sijoittaa — hm, hm — rahani.»

»Hyvä, sir», sanoi mr Merdle käänneltyään taas kieltänsä »jos voin tässä olla teille joksikin avuksi, niin käskekää vain.»

Mr Dorritin puhe oli ollut tavallista hapuilevampaa, hänen lähestyessään tätä pulmallista kysymystä, sillä hän ei ollut oikein selvillä siitä, kuinka tällainen suuri pomo suhtautuisi siihen. Hän oli arvellut, eikö mahdollisesti yksityisestä pääomasta tai omaisuudesta puhuminen tuntuisi surkean nappikauppamaiselta tällaisesta suuresta tukkuliikkeen harjoittajasta. Hän tunsi suurta helpotusta mr Merdlen näin ystävällisesti tarjotessa apuansa, tarttui siihen heti ja antoi kiitollisuutensa tulvia mr Merdlen yli.

»Tuskin — hm — uskalsin», sanoi hän, »vakuutan teille, tuskin uskalsin toivoa — hm — näin suurta etuoikeutta, että saisin käyttää hyväkseni teidän välitöntä neuvoanne ja apuanne. Vaikka tietysti olisin joka tapauksessa, kuten — hm — koko sivistynyt maailma, kulkenut mr Merdlen jälkiä.»

»Mehän voimme pitää toisiamme miltei sukulaisina, sir», sanoi mr Merdle, oudon mielenkiintoisesti tarkastellen maton kirjomallia, »ja siksi on teillä syytä odottaa apua minulta».

»Hm. Kovin ystävällistä, todellakin», huudahti mr Dorrit.

»Hm. Erinomaisen ystävällistä!»

»Niiden, joita sanoisin sivullisiksi, ei nykyään ole helppo päästä osallisiksi mihinkään edullisiin kauppoihin — puhun tietysti niistä, joissa minä olen mukana —»

»Tietysti, tietysti», huudahti mr Dorrit sellaisella äänensävyllä kuin ei muita kauppoja olisi olemassakaan.

»— muuta kuin hyvästä hinnasta. Tai kuten meillä on tapana sanoa, varsin tanakasta korosta.»

Mr Dorrit nauroi, mieli keveänä. Ha, ha, ha! Tanakasta korosta. Hyvä. Hm. Varsin kuvaavasti sanottu, todellakin »Olen kuitenkin», jatkoi mr Merdle, »pidättänyt itselleni vallan siroitella muutamia etuoikeuksia — ihmiset nimittävät yleensä mielellään niitä suosionosoituksiksi — joillekuille jonkinlaisena vaivojeni ja huolenpitoni tunnustuksena».

»Ja yhteiskunnallisen älynne ja neronne tunnustuksena», huomautti mr Dorrit.

Mr Merdle teki kuivasti nieleviä liikkeitä, vastaanottaen ja omistaen nämä ominaisuudet kuin ne olisivat olleet lääkemarjasia, ja lisäsi sitte:

»Eräänlaisena korvauksena niistä. Jos tahdotte, niin koetan, mikäli voin, käyttää eduksenne tätä rajoitettua valtaani (se on rajoitettu, sillä ihmiset ovat kateellisia).»

»Olette hyvin ystävällinen», vastasi mr Dorrit. »Olette _hyvin_ ystävällinen!»

»Tietysti», sanoi mr Merdle, »on näissä liikesuhteissa välttämättä tarpeen vääjäämättömin rehellisyys ja suoruus ja osanottajien välillä tinkimättömin, moitteettomin luottamus; muuten ne eivät menesty».

Mr Dorrit yhtyi innostuneena näihin jaloihin periaatteisiin.

»Sentähden», jatkoi mr Merdle, »voin myöntää teille vain määrätyn laajuisia etuoikeuksia».

»Ymmärrän. Rajoitettuja etuisuuksia», huomautti mr Dorrit.

»Niin, rajoitettuja. Ja täysin rehellisesti. Mitä taas neuvoihini tulee, niin on asianlaita aivan toisin. Niitä, mikäli niistä on hyötyä —»

Oh, mikäli niistä on hyötyä! (Mr Dorrit ei jaksanut sietää sellaisen epäilyksen varjoakaan, ei edes mr Merdlen itsensä puolelta tulevana.)

»— niitä voin mielin määrin jakaa, loukkaamatta yhtiökumppanini ja minun välillä vallitsevaa kunnian ja vilpittömyyden suhdetta. Ja ne», mr Merdle seurasi nyt kiinteän tarkkaavaisena ikkunoiden ohi ajavaa rikkakuormaa, »ovat käytettävissänne, milloin vain suvaitsette».

Uusia kohteliaisuuksia ja kiitoksia — mr Dorrit. Uusia otsansivelyjä — mr Merdle. Tyyntä ja hiljaista. Mr Dorritin liivinnappien tarkastelua — mr Merdle.