Part 22

»Koska aikani on jotenkin täpärällä», sanoi mr Merdle, kavahtaen äkkiä pystyyn, ikäänkuin olisi tällä välin odotellut jalkojaan ja kuin ne nyt juuri olisivat saapuneet, »täytyy minun nyt lähteä Cityyn päin. Voinko saattaa teidät jonnekin, sir? Hyvin mielelläni veisin teidät mukanani tai lähettäisin, minne haluatte. Vaununi ovat teidän käytettävinänne.»

Mr Dorrit muisteli itsellään olevan asiaa pankkiirillensa. Tämä asui Cityssä. Sepä sattui hyvin, mr Merdle veisi hänet Cityyn. Kunhan hän ei vain viivyttäisi mr Merdleä pukiessaan takin yllensä? Ei, ei, hänen täytyi tulla mukaan, mr Merdle tahtoi niin välttämättä. Mr Dorrit vetäytyi viereiseen huoneeseen, antautui kamaripalvelijansa huomaan ja palasi viiden minuutin kuluttua loistavana.

Ja sitte sanoi mr Merdle: »Sallitteko, sir? Tarttukaa käsivarteeni!» Ja nojautuneena mr Merdlen käsivarteen astui mr Dorrit portaita alas, näki palvelijat rappusissa ja tunsi, kuinka mr Merdlestä heijastuva valo loisti hänessäkin. Ja sitte vaunut, ajomatka Cityssä, ja ihmiset, jotka katselivat heitä, hatut, jotka lensivät harmaista päistä, ja yleinen kumartelu ja ryömiminen tämän ihmeellisen kuolevaisen edessä; tällaista harrasta polvistumista sai harvoin nähdä, totisesti harvoin. Sitä sietäisi suositella kaikenkaltaisten palvojien mietittäväksi — sekä Westminster Abbeyssa että S:t Paulin kirkossa, jonakin sunnuntaina vuodessa. Mr Dorrit kulki kuin huumaavassa unessa, ajaessaan näissä julkisissa riemuvaunuissa, läheten näin komeasti kaiken tämän kanssa sopusoinnussa olevaa päämääräänsä, kultaista rahamaailman katua.

Täällä mr Merdle astui maahan ja sanoi käyvänsä loppumatkan, jättäen vaivaiset vaununsa mr Dorritin käytettäviksi. Näin tämä uni yhä vain haltioitumistaan haltioitui, kun hän tuli ulos pankista yksin ja ihmiset katselivat häntä mr Merdlen asemesta ja kun hän hyvää vauhtia vieressään eteenpäin sielunsa korvilla usein kuuli huudahdettavan: »Mikä ihmeellinen mies, joka saa olla mr Merdlen ystävä!»

Päivällisille sinä päivänä, vaikka tämä kaikki tapahtui odottamatta ja valmistamatta, ilmestyi loistava seura henkilöitä, jotka eivät olleet tehtyjä maan tomusta vaan jostakin muusta ja jotka loivat loistoansa mr Dorritin tyttären avioliiton yli. Ja sinä päivänä alkoi mr Dorritin tytär todenteolla kilpailla sen naisen kanssa, joka ei nyt ollut läsnä, ja teki sen niin hyvin, että mr Dorrit tarpeen tullen olisi voinut vannoa mrs Sparklerin koko elämänsä ajan lekotelleen onnen ja ylellisyyden paisteessa eikä edes kuulleen sellaista karkeata englantilaista nimeä kuin Marshalsea.

Seuraavana päivänä ja sitä seuraavana ja joka päivä, jotka kaikki olivat siunatut uusilla päivällisvierailla, satoi mr Dorritin päälle kortteja kuin teatterilunta. Laki, piispa, valtiovarat, kuoro, jok'ikinen tahtoi tehdä tuttavuutta mr Dorritin, kuuluisan mr Merdlen ystävän ja avioliiton kautta hänen sukulaisensa, kanssa tai syventää jo alulla olevaa tuttavuutta. Kun mr Dorrit ilmestyi johonkin mr Merdlen monista Citykonttoreista asioilla itäänpäin (kuten hän usein teki, sillä kaikki sujui hämmästyttävän hyvin), raivasi Dorrit-nimi aina tien suoraan mr Merdlen suurenmoiseen läheisyyteen. Näin hänen unensa hurmaus kasvoi tunti tunnilta, kun hän yhä selvemmin tunsi, kuinka tämä tuttavuus oli kohottanut hänen asemaansa.

Vain yksi asia ei esiintynyt näin kullanhohtoisena ja samalla keveänä mr Dorritin mielestä. Se oli hovimestari. Tämä hämmästyttävä henkilö katsoi, valvoessaan virallisesti päivällisen tarjoilua, mr Dorritiin tämän mielestä tuiki epäilyttävällä tavalla. Hän katsoi mr Dorritiin, tämän astuessa hallin läpi ja portaita ylös päivällisille, lasimaisen jäykästi, mistä mr Dorrit ei pitänyt. Istuessaan pöydässä näki mr Dorrit viinilasin läpi, juodessaan, kuinka hovimestari yhä katseli häntä kylmin aavemaisin silmin. Hän epäili, että hovimestari mahdollisesti tunsi jonkun marshalsealaisen tai ehkä oli nähnyt hänet Marshalseassa — kenties oli esitettykin hänelle. Hän katsoi hovimestariin niin tarkasti kuin yleensä sellaista henkilöä sopi katsoa, muttei sittekään voinut muistaa milloinkaan nähneensä häntä missään. Viimein hän oli taipuvainen otaksumaan, ettei miehessä ollut minkäänlaista kunnioituksen tunnetta, ettei tällä jättiläisellä ollut mitään älyä. Mutta siitä ei ollut suurtakaan apua, sillä ajattelipa hän mitä hyvänsä, piti hovimestari aina julkeasti häntä silmällä, vaikka katselikin lautaseen tai johonkin muuhun pöytäkaluston esineeseen, eikä milloinkaan päästänyt häntä näkyvistä. Liian uhkarohkeata olisi myöskin ollut vihjata hänelle, että tällainen tuijotus oli epämiellyttävää, tai kysyä, mitä hän sillä tarkoitti: siksi peloittava oli hänen ankaruutensa isäntäänsä ja tämän vieraita kohtaan eikä hän milloinkaan sallinut kenenkään lähestyä itseänsä liian vapaasti.

KOLMASKUUDETTA LUKU

Hävinnyt

Mr Dorritin vierailuaikaa oli enää jäljellä vain kaksi päivää ja hän pukeutui parastaikaa hovimestarin uutta tarkastusta varten (tämän uhrit pukeutuivat aina nimenomaan häntä varten), kun muuan hotellin palvelijoista ilmestyi, tuoden hänelle kortin. Mr Dorrit otti sen ja luki: »Mrs Finching.»

Palvelija odotti äänettömän kunnioittavana.

»Mies, mies», mr Dorrit kääntyi häneen syvän harmin vallassa, »selittäkää, mistä syystä tuotte minulle tällaisen naurettavan nimen. Se on minulle aivan outo. Finching, sir?» sanoi mr Dorrit, joka ehkä kosti hovimestarille välimiehen kautta. »Hm! Mitä tarkoitatte Finchingillä?»

Mies näytti pitävän Finchingiä yhtä hyvänä kuin ketä tahansa muuta, sillä peräytyessään mr Dorritin ankaran katseen edessä hän vastasi: »Erästä rouvaa, sir.»

»En tunne sennimistä rouvaa sir», vastasi mr Dorrit. »Ottakaa pois tämä kortti. En tunne ketään Finchingiä, en miestä enkä naista.»

»Anteeksi, sir. Tämä rouva sanoi tietävänsä, että ette tunne hänen nimeänsä. Mutta hän pyysi minua ilmoittamaan teille, että hän aikaisemmin oli tuntenut miss Dorritin. Nuoremman miss Dorritin, sanoi rouva, sir.»

Mr Dorrit rypisti kulmiansa ja myöntyi hetken, parin päästä sanomaan: »Ilmoittakaa mrs Finchingille, sir», painostaen nimeä, aivan kuin miesparka olisi ollut vastuussa siitä, »että hän voi tulla sisään».

Lyhyenä miettimisaikanaan oli hän ehtinyt harkita, että ellei hän ottaisi mrs Finchingiä puheillensa, saattaisi tämä alhaalla jättää jonkun sanoman tai puhua jotakin, mikä epäedullisesti viittaisi hänen menneisyyteensä. Tästä aiheutui myöntymys, ja Flora astui sisään palvelijan luotsaamana.

»Minulla ei ole kunnia», virkkoi mr Dorrit kortti kädessä ja sennäköisenä, kuin tämä kunnia ei olisi ensiluokkainen, jos se olisi ollutkin suotu hänelle, »tuntea tätä nimeä eikä teitä itseännekään, madam. Nostakaa tuoli, mies.»

Vastuunalainen mies totteli säpsähtäen ja hiipi sitten ulos varpaisillaan. Flora, ujosti väristen, esittäytyi ja veti harson silmiltään. Samalla kertaa levisi huoneeseen omituinen tuoksujen sekoitus, ikäänkuin hajuvesipulloon olisi erehdyksestä kaadettu konjakkia tai konjakkipulloon hajuvettä.

»Pyydän mr Dorritilta tuhannesti anteeksi ja sekin on liian vähän kun tunkeun tällä tavalla taloon mikä on tiedän sen julkeata naiselta ja yksinäiseltä lisäksi mutta arvelin sen kuitenkin olevan parasta vaikka se oli vaikeata ja näyttää sopimattomaltakin tosin mr F:n täti mielellään olisi seurannut mukana ja voimakasluontoisena ja älykkäänä hämmästyttänyt hänellä kun on elämänkokemusta jonka hän monivaiheisessa elämässään on hankkinut, mr F. itse sanoi usein että vaikka hän oli saanut hyvän kasvatuksen Blackheathin läheisyydessä joka maksoi kahdeksankymmentä guineaa mikä on aika paljon vanhemmille niin hän oppi ensimmäisenä vuotena matkustellessaan ja kaupatessaan erästä tavaraa josta ei kukaan tahtonut kuulla puhuttavan vielä vähemmin ostaa joka hänellä oli ennen viinikauppaa pitkän ajan enemmän kuin kuutena vuotena opistossa jota johti naimaton opettaja vaikka en tiedä enkä ole milloinkaan ymmärtänyt miksi naimaton olisi viisaampi kuin nainut mutta anteeksi tästä minun ei pitänyt puhua.»

Mr Dorrit seisoi kuin juurtuneena matolla, ymmärtämättä mitään.

»Minun täytyy myöntää ettei minulla ole mitään vaatimuksia tai oikeutuksia», jatkoi Flora, »mutta tunsin tämän rakkaan pienen olennon muuttuneissa oloissa tämä saattaa näyttää tunkeilevalta mutta niin se ei ole tarkoitettu ja taivas tietää ettei puoli kruunua päivässä ollut totisesti paljon sellaiselle ompelijalle kuin hän oli vaan päinvastoin eikä siinä suinkaan ole mitään alentavaa työmies on palkkansa ansainnut ja olisin näin suonut hänen saavan sen useammin ja enemmän ravitsevaa ruokaa ja vähemmän reumatismia selässä ja säärissä poloinen.»

»Madam», sanoi mr Dorrit vaivaloisesti hengittäen sillä välin kuin mr F:vainajan leski pysähtyi myös hengähtääkseen, »madam», ja mr Dorrit oli hyvin punainen, »jos tarkoitatte että — hm — entisinä aikoina — hm — eräs tyttäristäni — hm — olisi ollut tekemisissä — hm — päiväpalkkojen kanssa, madam, niin tahdon huomauttaa, että tämä tosiseikka — otaksuen, että se _on_ tosiseikka, ei milloinkaan ole ollut minun tiedossani. Hm. En olisi sallinut sitä. Hm. En milloinkaan! En milloinkaan!»

»Tarpeetonta puhua enää tästä asiasta», vastasi Flora, »enkä olisi suinkaan maininnut siitä mutta katsoin sen olevan hänelle kunniaksi ja käytin jonkinlaisena suosituskirjeenä ja että se on tosiseikka siitä ei ole epäilystäkään ja voitte olla varma siitä sillä tämä puku joka minulla nyt on päälläni todistaa sen ja on hyvin tehty vaikka se näyttäisi paremmalta kauniimmalla vartalolla sillä minun on liian lihava enkä tiedä mitä tekisin laihtuakseni mutta anteeksi eksyin taas asiasta.»

Mr Dorrit peräytyi jäykästi tuolinsa luo ja istuutui, Floran katsoessa häneen lepyttäväsi ja leikkiessä päivänvarjollaan.

»Tämä rakas pieni olento», jatkoi Flora, »joka pyörtyi aivan hervottomaksi ja kalpeaksi ja kylmäksi minun omassa talossani tai ainakin isän vaikkei se ole aivan oma mutta hyvin pitkäksi aikaa vuokrattu pilahinnasta samana aamuna jolloin Arthur — tyhmä tapa nuoruutemme ajoilta ja mr Clennam olisi paljoa sopivampi nykyoloissa ja varsinkin puhutellessa vierasta joka on ylhäisessä asemassa oleva herrasmies — kertoi hänelle iloisen uutisen jonka oli saanut kuulla Pancks-nimiseltä henkilöltä rohkaisee minua».

Kuullessaan mainittavan näitä molempia nimiä rypisti mr Dorrit otsaansa, tuijotti vieraaseensa, rypisti taas otsaansa, epäröi, sormet huulilla, kuten oli epäröinyt kauan sitten ja sanoi: »Pyytäisin, madam, että — hm —ilmoittaisitte asianne.»

»Mr Dorrit», sanoi Flora, »olette kovin hyvä kun sallitte minun tulla puheillenne ja varsin luonnollista on minusta että olette hyvä sillä vaikka olettekin komeampi huomaan yhdennäköisyyttä tosin olette iäkkäämpi mutta yhdennäköisyyttä kuitenkin, päätökseni tunkeutua luoksenne tein aivan omin päin neuvottelematta kenenkään ihmisen kanssa ja kaikkein vähimmin Arthurin kanssa — pyydän anteeksi Doyce ja Clennam en tiedä mitä sanon Clennam yksin — sillä tämän henkilön liittämiseksi kultavitjoilla ruusunhohteiseen aikaan jolloin kaikki tuska oli kaukana kuin taivas kannattaisi uhrata kuninkaan lunnaat vaikkei minulla ole aavistustakaan kuinka suuret ne olisivat mutta ilmaisen sillä vain kaikki mitä maailmassa omistan ja enemmän.»

Mr Dorrit toisti, kiinnittämättä huomiota viime sanojen vakavuuteen: »Sanokaa asianne, madam.»

»Tiedän hyvin ettei se ole luultavaa», aloitti Flora, »mutta se on mahdollista ja koska se on mahdollista ja kun ilokseni luin sanomalehdestä teidän tulleen Italiasta ja palaavan sinne takaisin päätin yrittää sillä voisittehan tavata hänet tai kuulla hänestä ja mikä siunaus ja helpotus se olisi meille kaikille!»

»Sallikaa kysyä, madam», sanoi mr Dorrit, ajatukset ja käsitykset hurjassa mylläkässä, »kenestä — hm — _kenestä_», toisti hän sanan, korottaen ääntänsä sulassa epätoivossa, »kenestä nyt puhutte».

»Italiasta tulleesta ulkomaalaisesta, joka hävisi Cityssä ja josta epäilemättä olette lukenut lehdistä samoin kuin minäkin», vastasi Flora, »puhumatta yksityisistä tietolähteistä kuten Pancks-nimisestä joista käy ilmi kuinka muutamat ihmiset ovat ilkeitä ja kuiskuttelevat rumia asioita toisista tuomiten luultavasti toisia itsensä mukaan ja kuinka paljon levottomuutta ja harmia se luottaakaan Arthurille — aivan mahdotonta voittaa sitä — Doyce ja Clennamille».

Onneksi jonkinlaisen ymmärrettävän tuloksen saavuttamiselle ei mr Dorrit ollut lukenut eikä kuullut mitään tästä asiasta. Sen johdosta mrs Finching, pyytäen monin kerroin anteeksi suuria käytännöllisiä vaikeuksia, joita hänellä oli etsiessään taskuansa hameensa monista poimuista, viimein veti esille siitä poliisikuulutuksen, jonka mukaan Blandois-niminen, viimeksi Venetsiasta tullut ulkomaalainen herrasmies käsittämättömällä tavalla oli sinä ja sinä yönä hävinnyt siitä ja siitä osasta Lontoon kaupunkia; hänen tiedettiin sinä ja sinä tuntina ilmestyneen siihen ja siihen taloon, ja talon asukkaat todistivat hänen lähteneen sieltä niin ja niin monta minuuttia ennen puoltayötä, mutta sen koommin ei häntä ollut nähty. Tämän kuulutuksen, jossa oli tarkat paikan- ja ajanmääräykset sekä salaperäisesti hävinneen ulkomaalaisen herrasmiehen yksityiskohtaiset tuntomerkit, luki mr Dorrit alusta loppuun saakka.

»Blandois!» sanoi mr Dorrit. »Venetsia! Ja nämä tuntomerkit. Minä tunnen tämän herran. Hän on ollut minun talossani. Hän on läheinen tuttava erään hyvästä perheestä olevan, mutta köyhissä oloissa elävän herrasmiehen kanssa, jonka — hm — hm — suojelija minä olen.»

»Sitä suuremmalla syyllä voin ilmituoda nöyrän ja hartaan pyyntöni», vastasi Flora, »että matkustaessani takaisin olisitte niin hyvä ja etsisitte tätä herraa kaikilla teillä ja kaikissa mutkissa kysyisitte häntä kaikissa hotelleissa ja oranssipuiden keskellä ja viinitarhoissa ja tulivuorten luona ja kaikkialla sillä hänen täytyy olla jossakin ja miksei hän tule esiin ja ilmoita missä on jotta kaikki selviäisi?»

»Pyydän kysyä, madam», ja mr Dorrit viittasi poliisikuulutukseen, »kuka on Clennam ja Kumpp.? Hm. Näen sen tässä mainittuna yhteydessä sen talon asukasten kanssa, johon mr Blandoisin oli nähty menevän; kuka on Clennam ja Kumpp.? Onko se sama henkilö, jonka aikaisemmin olen — hm — ohimennen — hm — tavannut ja jota luulen teidän maininneen?»

»Onko se — hm — sama henkilö?»

»Se on kerrassaan toinen henkilö», vastasi Flora, »jolla ei ole sääriä vaan pyörät ja joka on inhoittavin nainen vaikka onkin hänen äitinsä».

»Clennam ja Kumpp — hm — äiti!» huudahti mr Dorrit.

»Ja sitte vielä vanha mies sitäpaitsi», selitti Flora.

Tämä kuvaus näytti olevan vähällä sekoittaa järjen mr Dorritilta. Eikä sen selvittämiselle suinkaan ollut eduksi, että Flora nyt heittäytyi vuolassanaisesti erittelemään mr Flintwinchin kaulahuivia ja kuvaamaan miestä ruosteiseksi, sääryksiin puetuksi ruuviksi, tekemättä minkäänlaista selventävää erotusta hänen ja mrs Clennamin välillä. Tämä sekasotku, jossa mullin mallin myllersi mies ja nainen, sääret ja pyörät, ruosteinen ruuvi ja ilkeys ja säärykset, saattoikin mr Dorritin sellaiseen hämmennyksen tilaan, että hän oli säälittävä nähdä.

»Mutta en tahdo pidättää teitä hetkeäkään enää», sanoi Flora, joka huomasi hänen tilansa, vaikkei voinut aavistaa, että se oli hänen aikaansaamansa, »jos olette niin hyvä ja herrasmiehenä lupaatte sekä matkallanne Italiaan että perillä etsiä sitä mr Blandoisia kaikkialta ylhäältä ja alhaalta ja jos löydätte hänet tai kuulette hänestä kehoittaa häntä tulemaan esiin jotta kaikki asiat selviäisivät».

Näihin aikoihin oli mr Dorrit sen verran tointunut hämmennyksestään, että kykeni tyydyttävän selvästi vastaamaan pitävänsä sitä velvollisuutenaan. Flora oli iloinen onnistumisestaan ja nousi sanoakseen hyvästi.

»Miljoonia kiitoksia», sanoi hän, »ja osoitteeni on kortissani, jos jotakin olisi ilmoitettava henkilökohtaisesti, en tahdo lähettää terveisiä pienelle rakkaalle olennolle se ehkä ei olisi sopivaa ja eihän enää ole jäänyt jäljelle mitään pientä rakasta olentoa tässä muutoksessa niin että miksi tekisin sen mutta sekä minä itse että mr F:n täti toivomme aina hänelle kaikkea hyvää emmekä vaadi omasta puolestamme mitään suosionosoitusta siitä voitte olla varma vaan päinvastoin sillä mitä hän otti tehdäkseen sen hän teki ja sitä ei voi sanoa useimmista meistä muista, puhumattakaan siitä että hän teki sen niin hyvin kuin sen saattoi tehdä ja minä itse olen yksi niitä sillä siitä alkaen kun aloin tointua mr F:n kuoleman jälkeen olen sanonut että tahtoisin oppia soittamaan urkuja joihin olen hyvin mieltynyt mutta minun täytyy häveten tunnustaa etten vielä osaa soittaa ainoatakaan nuottia, hyvää yötä!»

Kun mr Dorrit oli saattanut hänet huoneen ovelle ja saanut hiukan koota ajatuksiansa, huomasi hän, että tämä vastaanotto oli manannut esille vanhoja muistoja, jotka huonosti sointuivat yhteen Merdle-päivällisten kanssa. Hän kirjoitti lyhyen kirjeen, jossa pyysi anteeksi poisjäämistään siltä päivältä, ja tilasi päivällistä omiin huoneisiinsa hotellissa. Hänellä oli toinenkin syy tähän. Hänen oleskeluaikansa Lontoossa oli miltei päättynyt ja loppuaika kuluisi kutsuissa, matkavalmistukset olivat jo tehdyt, ja hän arveli oman tärkeytensä vaativan, että hän itse suoraan tiedustelisi yhtä ja toista Blandoisin häviämisestä, voidakseen sitte kertoa Henry Gowanille omien henkilökohtaisten kyselyjensä tuloksista. Hän päätti sentähden käyttää hyväksensä tämäniltaista vapautta ja mennä Clennam ja Kumpp:n luokse, jonne oli helppo osata poliisikuulutuksen tietojen mukaan, nähdäkseen omin silmin paikan ja tehdäkseen siellä pari kysymystä.

Syötyään niin yksinkertaisen päivällisen kuin hotelli ja pikalähetti sallivat ja torkahdeltuaan hetkisen takan ääressä, paremmin tointuakseen mrs Finchingin käynnin jälkeen, lähti hän yksin matkaan ajaen vuokravaunuissa. St Paulin syvä-ääninen kello löi yhdeksän, kun hän ajoi Temple Barin varjossa, joka seisoi hajamielisenä ja huonontuneen uuden ajanhengen hämmentämänä.

Kun hän lähestyi päämaaliansa ajaen syrjäkatuja ja joenvartta, näytti hänestä tämä Lontoon osa tähän vuorokauden aikaan rumemmalta kuin hän milloinkaan oli kuvitellut. Monta pitkää vuotta oli kulunut siitä, kun hän oli nähnyt sen, eikä hän milloinkaan ollut tuntenut sitä erikoisemmin: se näytti hänen silmissään salaperäiseltä ja synkältä. Se vaikutti niin voimakkaasti hänen mielikuvitukseensa, että kun ajaja pysähdytti, monta kertaa kyseltyään tietä, ja sanoi arvelevansa, että he nyt olivat etsimällään portilla, mr Dorrit jäi epäröiden seisomaan käsi vaununovella, melkein peläten tämän paikan synkkyyttä ja pimeyttä.

Se olikin tavallista synkempi tänä iltana. Kaksi kappaletta poliisikuulutusta oli naulattu sisäänkäytävän seinään, yksi kummallekin puolelle, ja kun lyhdyn valo lepatteli iltatuulessa, liukui niiden yli varjoja, jotka näyttivät rivejä seuraavien sormien sarjoilta. Paikkaa vartioitiin nähtävästi. Kun mr Dorrit pysähtyi, meni eräs mies tien poikki ja toinen ilmestyi jostakin pimeästä kolkasta sisältä; ja molemmat katsoivat häneen astuessaan ohi ja molemmat jäivät seisomaan läheisyyteen.

Koska aitauksessa ei ollut kuin yksi rakennus, ei ollut epäröimisen syytä, ja hän astui portaita ylös ja kolkutti ovelle. Ensi kerroksen kahdessa ikkunassa paistoi hämärä valo. Ovi kumahti ontosti ja kolkosti, ikäänkuin talo olisi ollut tyhjä. Mutta sitä se ei ollut, sillä melkein heti ilmestyi valoa näkyviin ja askeleita kuuluviin. Molemmat lähestyivät ovea, ketju narahti, ja oven aukossa seisoi nainen, pää ja kasvot esiliinan Peitossa.

»Kuka siellä?» kysyi hän.

Mr Dorrit vastasi, suuresti ihmeissään näkemästään, olevansa Italiasta ja haluavansa tietoja tuosta kadonneesta miehestä, jonka hän tunsi.

»Hoi!» huusi nainen särähtävällä äänellä, »Jeremiah!» Tämän jälkeen ilmestyi paikalle vanha käppyräinen mies, jonka mr Dorrit sääryksistä tunsi ruosteiseksi ruuviksi. Nainen näkyi pelkäävän vanhaa, kuivaa miestä, sillä hän veti esiliinan alas tämän lähestyessä ja paljasti kalpeat säikähtyneet kasvot. »Avaa ovi, senkin hupsu», sanoi ukko, »ja päästä herra sisään».

Mr Dorrit, joka ei voinut olla vilkaisematta ajajaansa ja vaunuihin, astui hämärään halliin. »Kas niin, sir», sanoi mr Flintwinch, »voitte kysyä mitä vain haluatte, täällä ei ole mitään salaisuuksia».

Ennenkuin toinen ennätti vastata, kuului ylhäältä naisen ääneksi voimakas, tuikea ääni kysyvän: »Kuka siellä on?»

»Kuka siellä on?» toisti Jeremiah. »Lisää tiedusteluja. Herrasmies Italiasta.»

»Saattakaa hänet tänne.»

Mr Flintwinch mutisi jotakin ikäänkuin katsoisi sen tarpeettomaksi; mutta kääntyen mr Dorritin puoleen sanoi hän: »Mrs Clennam. Hän tekee kuten haluaa. Saatan teidät hänen luoksensa.» Hän meni mr Dorritin edellä mustuneita portaita ylös; jälkimäinen, joka katsoi olevan syytä vilkaista taaksensa, näki naisen seuraavan perässä, pää taas äskeiseen outoon tapaan esiliinan peitossa.

Mrs Clennam istui kirjat auki edessään. »Vai niin», sanoi hän jyrkästi, katsellen tiukasti vierastaan. »Olette Italiasta, sir, vai kuinka? Entä sitte?»

Mr Dorrit ei saanut sillä hetkellä suustaan selvempää vastausta kuin: »Hm — kuinka?»

»Missä on kadonnut mies? Oletteko tullut tuomaan tietoja hänestä? Toivoakseni.»

»Kaukana siitä — minä — hm — olen tullut saamaan tietoja hänestä.»

»Ikävä kyllä meille, mutta täältä niitä ei ole saatavissa. Flintwinch, näyttäkää herralle kuulutus. Antakaa hänelle useampia mukaan. Pidelkää kynttilää, jotta hän voi lukea.»

Mr Flintwinch teki työtä käskettyä, ja mr Dorrit luki kuulutuksen, ikäänkuin ei olisi ennen nähnyt sitä; hän oli tyytyväinen saadessaan tilaisuuden koota ajatuksiaan, joita talon ilmapiiri ja sen asukkaat olivat hiukan hämmentäneet. Katsellessaan paperia tunsi hän, kuinka mr Flintwinch ja mrs Clennam tähystivät häntä. Luotuaan sitten heihin katseensa hän huomasi, ettei se ollut mielikuvitusta.

»No, nyt tiedätte yhtä paljon kuin me, sir», sanoi mrs Clennam. »Onko mr Blandois teidän ystäviänne?»

»Ei — hm — tuttava vain», vastasi mr Dorrit.

»Onko teillä ehkä jotakin asiaa häneltä?»

»Minulla? Hm. Eipä suinkaan.»

Tutkiva katse kääntyi vähitellen lattiaan, hipaistuaan matkallaan mr Flintwinchin kasvoja. Mr Dorrit, joka oli tyytymätön huomatessaan, että häneltä kyseltiin, vaikka hän oli tullut kyselemään, yritti kääntää tämän odottamattoman asiain järjestelyn toisinpäin.

»Minä olen — hm — varakas herrasmies, asun nykyään Italiassa, jossa minulla on perheeni, palvelijani ja — hm — jotenkin suuri talouteni. Olen käymässä vain Lontoossa asioilla, jotka koskevat — hm — omaisuuttani, ja kun kuulin tästä oudosta häviämisestä, niin tahdoin henkilökohtaisesti ottaa selkoa asioista, sillä Italiassa on — hm, hm — englantilainen herrasmies, jonka palatessani varmasti tapaan ja joka läheisesti ja joka päivä on seurustellut monsieur Blandoisin kanssa. Mr Henry Gowan. Ehkä tunnette nimen?»

»En ole milloinkaan kuullut sitä.»

Mrs Clennam sanoi sen ja mr Flintwinch toisti.

»Toivoen — hm — voivani antaa hänelle selvän ja yhtenäisen kuvauksen tapahtumasta», sanoi mr Dorrit, »pyydän saada tehdä — pari kolme kysymystä».

»Vaikka kolmekymmentä, jos haluatte.»

»Oletteko kauan tuntenut monsieur Blansdoisin?»

»En vuottakaan. Mr Flintwinch tässä voi kirjojen muka ilmoittaa teille, milloin ja minkä pariisilaisen kauppahuoneen suosittelemana hän esittäytyi täällä. Jos se tuottaa teille jotakin tyydytystä», lisäsi mrs Clennam. »Meille ei ole siitä suurtakaan hyötyä.»

»Oletteko usein tavannut häntä?» B

»En. Kahdesti. Kerran ennen ja —»

»Ja tämän kerran», täydensi mr Flintwinch.

»Ja tämän kerran.»

»Anteeksi, madam», sanoi mr Dorrit, joka päästen taas arvokkaisuutensa ja tärkeytensä tuntoon alkoi kuvitella olevansa jonkinlainen korkeampi rauhantuomari, »saanko kysellä muutamia seikkoja voidakseni tyydyttävästi selostaa asiata sille herrasmiehelle, jota minulla on kunnia — hm — pitää palveluksessani tai suojella tai sanokaamme — hm — tuntea — tuntea — Oliko monsieur Blandois täällä liikeasioissa tässä lehdessä mainittuna iltana?»

»Hän nimitti niitä kyllä liikeasioiksi», vastasi mrs Clennam.

»Ovatko — anteeksi — ovatko — hm — ne senluontoisia, että niistä voidaan puhua?»