Part 20

Mrs Merdlen mainitessa herrasmiehiä, joita yhteiskunta sanoo rahamiehiksi, oli mr Dorrit rykäissyt, ikäänkuin sisäinen epävarmuus olisi pyrkinyt purkautumaan. Mrs Merdle oli huomannut sen ja palasi vielä asiaan.

»Onhan minun oikeastaan tarpeetonta huomauttaa tästä, ellei vain puhuakseni avomielisesti siitä, mikä on päivänselvää ja tärkeintä sille henkilölle, jota niin suuresti kunnioitan ja jonka kanssa toivon joutuvani vieläkin mieluisempaan kanssakäymiseen. Sillä eihän voi muuta kuin otaksua, että te katselette tällaisia asioita samalta kannalta kuin mr Merdle, vaikka mr Merdle satunnaisten olosuhteiden vaikutuksesta onnekseen tai onnettomuudekseen on joutunut toimimaan liikeyrityksissä, jotka, vaikka ovatkin laajoja, hiukan rajoittavat hänen näköpiiriänsä. Olen yhtä tietämätön liikeasioista kuin lapsi», vakuutti mrs Merdle, »mutta pelkään, mr Dorrit, että niillä on tällainen vaikutus».

Näin taitavasti mrs Merdle keinutteli mr Dorritia ja mr Merdleä vipulaudalla, niin että kumpikin vuoroin lennähti ylös ja vuoroin painui alas eikä kumpikaan ollut voitonpuolella; se oli kuin lieventävää lääkettä mr Dorritin yskälle. Hän pyysi äärimmäisen kohteliaasti saada vastustaa mrs Merdleä, tätäkin lahjakasta ja viehättävää naista (tämä kumarsi kiitokseksi kohteliaisuudesta), hänen otaksuessaan, että mr Merdlen liiketoiminnalla, joka oli aivan toista kuin muiden ihmisten vähäpätöiset yritykset, olisi muuta vaikutusta, kuin että se avarsi ja kohotti sitä neroa, joka oli tämän toiminnan sieluna. »Te olette itse jalomielisyys», vastasi mrs Merdle, hymyillen parasta hymyään; »toivokaamme, että niin on. Mutta minä olen melkein taikauskoinen, kun on kysymys liikeasioista.»

Mr Dorrit vastasi uudella kohteliaisuudella, jonka sisältönä oli, että liiketoiminta samoin kuin kallis liikeaika oli olemassa vain orjia varten ja ettei mrs Merdlellä, joka hallitsi ja ohjasi sydämiä mielensä mukaan, ollut sen kanssa mitään tekemistä. Mrs Merdle nauroi ja sai mr Dorritille luulotelluksi, että povi punastui — mikä oli hänen parhaita temppujaan.

»Sanon näin paljon vain siksi», selitti hän, »että mr Merdle aina on osoittanut suurta myötätuntoa Edmundia kohtaan ja aina sanonut hartaasti harrastavansa hänen parastaan. Tehän tunnette Edmundin julkisen aseman. Hänen yksityisasemansa on kokonaan mr Merdlen varassa. Kun olen niin typerän kykenemätön käsittämään liikeasioita, en todellakaan tiedä tämän enempää.»

Mr Dorrit taas lausui omaan nuottiin, että liike-elämä oli orjuuttajien ja tenhotarten ajatuspiirin alapuolella. Sitte mainitsi hän aikovansa herrasmiehenä ja isänä kirjoittaa mr Merdlelle. Tämän aikeen hyväksyi mrs Merdle täydestä sydämestä — tai täydellä teeskentelytaidollaan, mikä oli tarkalleen sama — ja lähetti itse seuraavassa postissa valmistavan kirjeen maailman kahdeksannelle ihmeelle.

Kirjeessään samoin kuin keskustelussaan ja neuvottelussaan suuresta kysymyksestä, jota ne koskivat, koristeli mr Dorrit aihettaan koukeroilla ja kiemuroilla, samoin kuin kijoitusmestarit koristelevat kirjoitus- ja laskuvihkoja, joissa alkeellisten laskutoimitusten otsakkeet hahmottuvat joutseniksi, kotkiksi, aarneiksi ja muiksi kaunokirjoituskoruiksi ja joissa isot kirjaimet häipyvät sieluineen ruumiineen kynä- ja mustehurmioihin. Siitä huolimatta sai hän kirjeensä tarkoituksen siksi selvästi lausutuksi, että mr Merdle saattoi säädyllisellä tavalla teeskennellä saaneensa tietonsa tästä lähteestä. Tämän mukaisesti mr Merdle sitte vastasi mr Dorritille. Mr Dorrit vastasi mr Merdlelle, ja mr Merdle vastasi mr Dorritille, ja pian tiedettiin, että kirjeitä vaihtavat vallat olivat päässeet tyydyttävään keskinäiseen ymmärtämykseen. Nyt, muttei ennemmin, ilmestyi miss Fanny näyttämölle, täysin varustettuna uutta osaansa varten. Nyt, muttei ennemmin, antoi hän mr Sparklerin kokonaan sulautua valoonsa ja loisti heidän molempien ja parinkymmenen muunkin puolesta. Tuntematta enää varman aseman ja arvon puutetta, joka oli tuottanut hänelle niin paljon huolta, alkoi tämä kaunis alus nyt purjehtia määrättyä suuntaa ja keinua aalloilla varmana ja tasapainoisena, osoittaen varsin huomattavaa purjehtimistaitoa.

»Koska valmistelut sujuvat näin tyydyttävästi, rakkaani, aion muodollisesti ilmoittaa — hm — asiasta mrs Generalille —»

»Isä», vastasi Fanny keskeyttäen isänsä tuon nimen kuullessaan, »en ymmärrä mitä tämä asia kuuluu mrs Generalille».

»Ystäväni», vastasi mrs Dorrit, »sehän on kohteliaisuudenosoitus — hm — hienolle, hyvinkasvatetulle —»

»Oh! Tuo mrs Generalin hienous ja hyvä kasvatus tekee minut ihan sairaaksi!» sanoi Fanny; »olen kyllästynyt koko mrs Generaliin».

»Kyllästynyt», toisti mr Dorrit, moittivan hämmästyneenä, »mrs — hm — Generaliin!»

»Kerrassaan ikävystynyt häneen, isä», vahvisti Fanny. »En todellakaan ymmärrä, mitä minun avioliittoni liikuttaa häntä. Pysyköön hän omissa naimapuuhissaan — jos hänellä on sellaisia.»

»Fanny», vastasi mr Dorrit juhlallisen, vakavan kankeana, keveästi, huolettomasti esiintyvän tyttärensä vastakohtana, »pyydän sinua selittämään — hm — mitä tarkoitat».

»Tarkoitan, isä», vastasi Fanny, »että jos mrs Generalilla sattuu olemaan joitakin omia avioliittosuunnitelmia, niin olen varma siitä, että ne vaativat kaiken hänen niukan aikansa. Ja jos ei hänellä ole sellaisia, niin sitä parempi, mutta sittekään en haluaisi mitään ilmoitettavan hänelle.»

»Salli minun kysyä, Fanny», sanoi mr Dorrit, »miksi ei».

»Siksi, että hän voi itsekin hankkia tiedon kihlauksestani, isä», vastasi Fanny. »Hän on totisesti kylliksi valpas. Sen olen nähnyt. Anna hänen itse ottaa selvä siitä. Ellei onnistu, niin hän saa tietää sen ainakin, kun olen naimisissa. Ja toivon, ettet katso minun käyttäytyvän pahasti sinua kohtaan, isä, Jos sanon, että mielestäni hän silloin saa tietää sen kyllin ajoissa.»

»Fanny», huudahti mr Dorrit, »olen hämmästynyt, olen tyytymätön kuullessani sinun näin — hm — oikullisesti ja käsittämättömistä syistä osoittavan vihamielisyyttä — hm — mrs Generalia kohtaan».

»Älä nimitä sitä vihamielisyydeksi, isä», pyysi Fanny, »sillä en katso mrs Generalin olevan sen arvoisen».

Nyt nousi mr Dorrit tuolistaan luja ja ankara ilme silmissään ja jäi seisomaan tyttärensä eteen täydessä arvokkaisuudessaan. Tämä, joka kierteli rannerengastaan, katsoi vuoroin häneen vuoroin poispäin ja sanoi: »No niin, isä. Olen kyllä pahoillani, jos et pidä tästä, mutta en voi sille mitään. En ole mikään lapsi eikä liioin Amy, ja minun täytyy saada puhua suuni puhtaaksi.»

»Fanny», sammalsi mr Dorrit juhlallisen äänettömyyden perästä, »jos pyydän sinua jäämään tänne siksi aikaa, kun muodollisesti ilmoitan mrs Generalille, mallikelpoiselle, hienolle naiselle, joka on — hm — luottamusta nauttiva perheemme jäsen — hm — ilmoitan hänelle meillä kohta tapahtuvasta muutoksesta, jos — hm — en vain pyydä sitä, vaan —hm — vaadinkin —»

»Oh, isä», huudahti Fanny terävän painokkaasti, »jos pidät sitä näin tärkeänä, niin on velvollisuuteni tietysti alistua. Toivon kuitenkin saavani pitää oman mielipiteeni tästä, sillä en voi sille mitään asioiden ollessa tällä kannalla.» Ja Fanny jäi paikalleen nöyränä, joka nöyryys kuitenkin äärimmäisyyksien läheisen sukulaisuuden tähden pian vaihtui uhmaksi; ja hänen isänsä, joka ehkä ei katsonut arvonsa sallivan vastata tai ehkei myöskään tiennyt mitä vastata, kutsui mr Tinklerin luoksensa.

»Mrs General.»

Mr Tinkler, joka oli tottumaton saamaan näin lyhyitä määräyksiä kauniin kiilloittajan suhteen, jäi odottamaan. Tässä pysähdyksessä vainusi mr Dorrit Maishalsean ja kaikki sen muistolahjat ja lensi kohta miehen silmille: »Kuinka rohkenette? Mikä on tarkoitus?»

»Anteeksi, sir», pyysi mr Tinkler, »mutta olisin tahtonut tietää —»

»Te ette halunnut tietää mitään, sir», huusi mr Dorrit tulipunaisena. »Älkää uskotelko minulle sellaista. Hm. Se ei ole totta. Te tahdoitte tehdä pilkkaa, sir.»

»Vakuutan, sir —» aloitti mr Tinkler.

»Älkää vakuuttako minulle mitään!» vastasi mr Dorrit. »En tahdo mitään vakuutuksia palvelijaltani. Te tahdoitte tehdä pilkkaa. Saatte lähteä talostani — hm — koko palvelijakunta saa lähteä tiehensä. Mitä te odotatte?»

»Vain määräyksiä, sir.»

»Se on valhe», ärähti mr Dorrit; »johan saitte määräyksenne. Hm — hm. Viekää terveiseni mrs Generalille ja ilmoittakaa, että pyydän häntä, jos hänelle sopii, tulemaan puheilleni pariksi minuutiksi. Siinä on määräykset teille.»

Toimittaessaan asiaansa huomautti mr Tinkler kenties, että mr Dorrit oli raivoisalla tuulella. Oli miten oli, mutta mrs Generalin hameet kuuluivat varsin pian kahisevan ulkopuolella, tullessaan — voisi melkein sanoa rientäessään — käytävää pitkin harvinaisella kiireellä. Lähempänä ovea ne kuitenkin hiljensivät vauhtia ja purjehtivat sitte sisään viileän tyynesti, kuten tavallista.

»Mrs General», sanoi mr Dorrit, »istukaa».

Mrs General taivutti sirosti päätänsä kiitokseksi ja vaipui mr Dorritin tarjoamalle tuolille.

»Madam», jatkoi tämä herrasmies, »koska hyväntahtoisesti olette ottanut — hm — muovaillaksenne tyttärieni käytöstä ja koska olen saanut sen käsityksen — hm — ettei mikään heitä koskeva — hm — ole teille yhdentekevää —»

»Mahdotonta ajatellakaan», vastasi mrs General äärimmäisen kylmäkiskoisesti.

»— sentähden tahdon ilmoittaa teille, madam, että läsnäoleva tyttäreni —»

Mrs General taivutti hiukan päätänsä Fannylle, joka teki syvän kumarruksen mrs Generalille ja sitte kohotti päänsä taas ylpeästi pystyyn.

»— että tyttäreni Fanny on — hm — suostunut menemään naimisiin mr Sparklerin kanssa, jonka te tunnette. Tämän kautta te, madam, vapaudutte vaikean tehtävänne — hm — vaikean tehtävänne toisesta puolesta.» Mr Dorrit toisti nämä sanat vilkaisten vihaisesti Fannyyn. »Mutta toivon, ettei se millään tavoin, ei välillisesti eikä välittömästi — hm — muuta tai supista sitä asemaa, johon te hyväntahtoisesti olette asettunut perheessäni.»

»Mr Dorrit», vastasi mrs General hansikoidut kädet mallikelpoisesti leväten päällekkäin, »on aina hienotunteinen ja arvioi ystävälliset palvelukseni liian suuriksi».

Miss Fanny rykäisi kuin sanoakseen: »Olette oikeassa!»

»Miss Dorrit on epäilemättä menetellyt niin viisaasti kuin olosuhteet suinkin sallivat ja suonee minun vilpittömästi onnitella itseään. Hyviksi enteiksi tälle perhetapahtumalle on katsottava se, että asianomaiset ovat vapaat intohimon kahleista», mrs General sulki silmänsä sanoessaan sen, ikäänkuin ei voisi sellaista puhuessaan katsoa kehenkään, »että se on sopusoinnussa lähimpien omaisten toivomusten kanssa ja että se liittää yhteen ja lujittaa uljaan perherakennelman eri osat. Toivon, että miss Dorrit sallii minun hartaimmin onnitella häntä.»

Tässä mrs General vaikeni ja lisäsi hiljaa itsekseen, piirteiden muovaamiseksi: »Pappa, peruna, pupu, papu, prisma.»

»Mr Dorrit», lisäsi hän ääneen, »on aina kovin kohtelias, ja pyydän kiittää tästä huomaavaisuudesta, tahdonpa lisätä: kunnianosoituksesta, joka on tullut osakseni sen kautta, että hän ja miss Dorrit näin aikaisin ovat ilmoittaneet minulle tapahtumasta. Niin hyvin kiitokseni kuin onnittelunikin osoitan sekä mr Dorritille että miss Dorritille.»

»Minulle ne ovat erinomaisen —sanomattoman tervetulleita», huomautti miss Fanny. »On suuri helpotus tietää, ettei teillä, mrs General, ole mitään asiaa vastaan; tuntuu kuin kivi vierähtäisi sydämeltäni. Tuskinpa tiedän mitä olisin tehnyt, jos teillä olisi ollut jotakin muistutettavaa, mrs General.»

Mrs General vaihtoi oikean hansikkaan vasemman päälle ja hymyili papu-prisma-hymyä.

»Avioelämässäni aionkin ylinnä harrastaa teidän hyväksymisenne säilyttämistä», jatkoi Fanny, ja hänen vastahymyssään ei ollut hiventäkään papu- ja prisma-aineksia; »sen menettäminen tietäisi todella suurinta kurjuutta ja onnettomuutta. Toivon, ettette suuressa hyvyydessänne pane pahaksenne ja ettei isäkään pahastu, jos kuitenkin oikaisen pari pientä erehdystänne. Parhaimmatkin meistä ovat niin erehtyväisiä, että teillekin, mrs Gerenal, on sattunut yksi ja toinen hairahdus. Teille osoitettuun luottamukseen sisältyvä huomaavaisuus ja kunnianosoitus, josta niin painokkaasti puhuitte, on epäilemättä erittäin imartelevaa ja tyydyttävää laatua; mutta minulla ei ole mitään osaa siinä. Ansio siitä, että teille ilmoitettiin tästä asiasta, olisi minun ansionani ollut niin suuri, etten voi omistaa sitä, koska se ei kuulu minulle. Se on yksinomaan isän. Olen syvästi kiitollinen teille rohkaisustanne ja suojeluksestanne, mutta isä sitä on pyytänyt teiltä enkä minä. Minun tulee kiittää teitä, mrs General, minulle suomastanne helpotuksesta, kun annoitte suostumuksenne kihlaukseeni, mutta te ette ole minulle kiitollisuudenvelassa mistään. Toivon, että aina hyväksytte minun menettelyni, senkin jälkeen kun olen jättänyt kodin, ja että sisarenikin kauan saisi nauttia ja teidän armollisesta alentuvaisuudestanne, mrs General.»

Tämän sanottuaan, mikä lausuttiin mitä kohteliaimmin, lähti Fanny huoneesta, siroryhtisenä ja säteilevänä rynnätäkseen, päästyään näkyvistä, portaita ylös hehkuvin kasvoin ja syöksyäkseen sisarensa kimppuun, jota hän nimitteli myyräksi ja pudisteli, saadakseen hänen silmänsä paremmin auki, ja kertoi hänelle, mitä alhaalla oli tapahtunut, kysyen, mitä hän nyt ajatteli isästä.

Mrs Merdleä kohtaan käyttäytyi nuori neiti hyvin itsenäisesti ja itsetietoisesti, muttei vielä ryhtynyt varsinaisiin vihollisuuksiin. Toisinaan oli heillä pieniä otteluja, kuten silloin, kun Fannystä joskus tuntui kuin mrs Merdle olisi taputtanut häntä selkään tai kun mrs Merdle näytti erikoisen nuorelta ja kauniilta; mutta mrs Merdle lopetti aina hyvin lyhyeen nämä etuvartiokahakat vajoamalla siroimman välinpitämättömänä pieluksilleen ja kiinnittäen huomionsa johonkin muuhun. Seurapiirit (sillä tämä salaperäinen olio asusti seitsenkukkulaisessakin) arvelivat miss Fannyn muuttuneen suuresti edukseen kihloihin jouduttuaan. Hän oli paljoa avomielisempi, vapaampi ja herttaisempi eikä enää niin vaativainen; seurauksena oli, että häntä nyt ympäröi ihailijoiden ja seuralaisten lauma, mikä katkerasti harmitti naimaikäisten neitosten äitejä; nämä melkein nostivat kapinan seuraelämässä miss Dorritin tähden ja pystyttivät kapinalipun liehumaan. Nauttien aiheuttamastaan hämmingistä ja hälinästä liikkui miss Dorrit ylvään itsetietoisena seurapiireissä, johtipa mielenosoituksellisesti mr Sparklerinkin niiden läpi, näyttäen sanovan heille kaikille: »Oma asiani on, jos marssiessani riemukulussa teidän keskellänne mieluummin kuljetan saatossani tällaista heikkoa vankia kuin suurta ja voimakasta. Tahdon niin, ja siinä on syytä kylliksi!» Mr Sparkler omasta puolestaan ei kysellyt mitään, meni sinne, mihin häntä kuljetettiin, teki, mitä hänen käskettiin tehdä, ymmärsi, että kun hänen morsiamensa niitti kunniaa, niitti hänkin sitä samalla ja tuiki helpoilla ehdoilla ja oli vilpittömän kiitollinen siitä, että hänet näin avonaisesti tunnustettiin.

Tällä tavalla kului talvi, tuli kevät ja mr Sparklerin velvollisuus kutsui häntä Englantiin ottamaan omasta puolestaan osaa Sen nerouden, oppineisuuden, kaupan, älyn ja viisauden kuvastamiseen ja johtoon. Shakespearen, Miltonin, Baconin, Newtonin, Wattin maa, jossa eli ja oli elänyt joukoittain yliaistillisen ajattelijoita, luonnon ajattelijoita, miljoonissa muodoissa ilmenevän luonnon, tiedon ja taidon valtiaita ja Mestareja, tämä maa kutsui mr Sparkleria pitämään huolta siitä, jottei se joutuisi perikatoon. Mr Sparkler, joka ei voinut vastustaa isänmaansa sielun syvyyksiä kalvavaa hätähuutoa selitti, että hänen täytyi lähteä.

Tästä seurasi, että oli ratkaistava kysymys, milloin, missä ja kuinka mr Sparkler menisi naimisiin maailman parhaan tytön kanssa, jossa ei ollut mitään joutavaa hölynpölyä. Pysyttyään jonkun aikaa hiukan salaperäisenä, ilmoitti miss Fanny itse sisarellensa tämän ratkaisun.

»No, lapseni», sanoi hän eräänä päivänä haettuaan Amyn käsiinsä, »minäpä kerron sinulle jotakin. Keksin sen juuri nyt ja tietysti riensin heti sinun luoksesi puhumaan siitä.»

»Koskeeko se sinun avioliittoasi, Fanny?»

»Rakas lapsi», vastasi Fanny, »älä hätäile. Anna minun kertoa asiani sinulle omalla tavallani, sinä pieni hätäkello. Jos muuten vastaisin arvailuusi kirjaimellisesti, niin sanoisin: 'ei'. Sillä oikeastaan ei ole likimainkaan kysymys niin paljon minun avioliitostani kuin Edmundin.»

Pikku Dorrit näytti, ehkei aivan syyttä, olevan hiukan ymmällä siitä, kuinka tämä hieno erotus oli käsitettävä.

»Minä en ole missään pulassa», huudahti Fanny, »eikä minulla ole mitään kiirettä. Ei minua odoteta mihinkään virkaan eikä äänestämään. Mutta näin on Edmundin laita. Ja Edmund itse on hyvin alakuloinen ajatellessaan joutuvansa lähtemään yksin; enpä todellakaan haluaisi päästää häntä omin päin. Sillä jos vain on mahdollisuuksia tehdä joitakin tyhmyyksiä — ja niitähän yleensä kyllä on — niin Edmund tekee niitä varmasti.»

Esitettyään näin puolueettomasti, minkä verran hänen tulevaan mieheensä saattoi luottaa, riisui hän toimeliain elein hatun päästänsä ja riiputteli sitä nauhoista.

»Sentähden koskee tämä kysymys paljon enemmän Edmundia kuin minua. Meidän ei kuitenkaan tarvitse puhua siitä sen enempää. Se on itsestään selvä. No niin, rakkakin Amy! Kysymys, onko hänen matkustettava yksin vai ei, johtaa toiseen kysymykseen: onko meidän mentävä naimisiin täällä ja kohta vai kotona kuukausien kuluttua.»

»Huomaan, että kohta menetän sinut, Fanny.»

»Millainen pienokainen oletkaan», huudahti Fanny puoliksi suvaitsevaisena, puoliksi kärsimättömänä, »kun et malta odottaa! Pyydän, kultaseni, kuuntele minua loppuun! Tämä nainen», hän puhui tietysti mrs Merdlestä, »jää tänne pääsiäisen jälkeen, niin että jos menisin täällä naimisiin ja matkustaisin Edmundin kanssa Lontooseen, ennättäisin hänen edellensä. Se olisi jotakin. Edelleen, Amy. Kun tämä nainen olisi poissa tieltä, en luulisi olevani kovinkaan vastahakoinen myöntymään mr Merdlen ehdotukseen, jonka hän on tehnyt isälle, että nimittäin Edmund ja minä aluksi asettuisimme tuohon taloon — _tiedäthän_ — tuohon taloon, jossa sinä kerran kävit erään tanssijattaren kanssa, ystäväni — kunnes meidän oma huoneistomme on saatu valituksi ja kuntoon. Edelleen vielä, Amy. Isä on aina puhunut aikovansa matkustaa Lontooseen keväällä — katsos, jos Edmund ja minä olisimme naimisissa, niin voisimme matkustaa Firenzeen, jossa isä yhtyisi meihin, ja sitte voisimme kaikki kolme yhdessä matkustaa kotiin. Mr Merdle on pyytänyt isää asumaan tuossa samassa mainitsemassani talossa, ja otaksun, että hän suostuu siihen. Mutta hän on tekojensa herra, joten siitä asiasta en voi sanoa mitään varmaa (mutta se ei olekaan varsin tärkeätä)».

Fannyn tapa todeta tämä seikka ilmaisi mitä, selvimmin erotuksen isän, joka oli oma herransa, ja mr Sparklerin välillä, joka ei ollut sitä vähimmässäkään määrässä. Ei silti, että hänen sisarensa olisi huomannut sitä; hän ajatteli vain tulevaa eroa sisarestaan ja harrasta haluaan päästä mukaan Englantiin.

»Näinkö nyt siis on järjestetty, Fanny rakas?»

»Järjestetty!» toisti Fanny. »No mutta, lapsi, sinä olet oikein kärsivällisyyttä koetteleva. Huomasithan, että nimenomaan sovitin sanani niin, ettei syntyisi tällaista käsitystä. Sanoin, että varmasti esiintyisi tällaisia kysymyksiä ratkaistaviksi, ja tässä ne nyt ovat.»

Pikku Dorritin miettivät silmät katsoivat häneen hellästi ja tyynesti..

»No, suloisin tyttöni», sanoi Fanny, vaaputellen jotenkin kärsimättömästi hattuaan sen nauhoista, »ei tässä ole mitään tuijottamisen syytä. Pienten pöllöjen vain on lupa tuijotella. Odotan neuvoa sinulta, Amy. Mitä neuvot minua tekemään?»

»Etkö luule», kysyi Pikku Dorrit vakuuttavasti hetken mietittyään, »että asiaa kaikin puolin punniten olisi parasta siirtää kaikki pari kuukautta myöhemmäksi?»

»En, pikku kilpikonna», vastasi Fanny erikoisen terävästi, »sitä en ensinkään luule».

Näin sanoen viskasi hän hatun tykkänään kädestään ja heittäytyi tuoliin. Mutta melkein heti valtasi hänet taas hellyydenpuuska ja hän ponnahti ylös tuolistaan, polvistui lattialle ja sulki sisarensa tuoleineen päivineen syliinsä.

»Älä luule, että olen kiivas ja paha, lemmikkini, sillä sitä en ole. Mutta sinä olet niin merkillinen pieni olio! Sinä saatat toisen puraisemaan sinulta pään poikki, vaikka oikeastaan tahtoisi olla sinulle mahdollisimman hyvä. Enkös minä sanonut sinulle, rakkahin vauvani, että Edmundia ei uskalla päästää yksin matkustamaan? Ja etkö tiedä, ettei hän kykenisi siihen?»

»Kyllä, kyllä, Fanny. Niin sanoit, ja minä tiedän sen.»

»Niin, ja sinä tiedät sen», kiivastui Fanny taas. »No niin, lapsukaiseni! Jos ei häntä voi lähettää yksin, niin siitä seuraa kaiketi, että minun on lähdettävä mukaan.»

»Niin — siltä näyttää, rakkaani», myönsi Pikku Dorrit.

»No niin, koska olet kuullut, kuinka asiat voitaisiin järjestää niin, että tämä kävisi päinsä, niin onko tarkoituksesi neuvoa minua menettelemään näin?»

»Niin —siltä näyttää, rakkaani», vastasi Pikku Dorrit taas.

»No hyvä!» huudahti Fanny alistuva ilme kasvoillaan, »minun kai täytyy sitten tehdä niin! Tulin luoksesi, ystäväiseni, kun olin kahden vaiheilla ja ymmärsin, että oli päätettävä. Nyt olen tehnyt päätökseni. Teen siis näin!»

Taipuen näin sisarelliseen neuvoon ja olojen vaatimusten mukaan, muuttui Fanny oikein hyväntahtoiseksi, kuten ihminen, joka on luopunut omista mielihaluistaan rakkaimman ystävänsä tähden ja jonka omatunto riemuitsee tehdystä uhrauksesta. »Sinä olet sittenkin, Amyseni, maailman paras pienokainen ja varsin järkevä, enkä käsitä, kuinka tulen toimeen ilman sinua!» sanoi hän sisarelleen ja sulki hänet kiinteämpään ja todella hellään syleilyyn. »Ei silti, että ajattelenkaan luopumista sinusta, lemmikkini, enpä suinkaan, sillä toivon, että aina pysymme miltei erottamattomina. Ja nyt, Amy, annan sinulle neuvon. Kun jäät tänne yksin mrs Generalin kanssa —»

»Kun jään tänne yksin mrs Generalin kanssa?» toisti Pikku Dorrit hiljaa.

»No tietysti, kultaseni, kunnes isä tulee takaisin. Ellet katso Edwardia seuraksesi, joksi hän varmasti ei kelpaa kotonakaan ollessaan ja vielä vähemmin matkustellessaan Neapelissa tai Sisiliassa. Aioin sanoa — vaikka sinä pieni sekoittaja sait minut keskeytetyksi — että kun jäät tänne yksin mrs Generalin kanssa, Amy, niin älä salli hänen millään tavoin yrittää ovelasti uskotella sinulle, että isällä on joitakin aikeita hänen suhteensa tai hänellä isän suhteen. Hän yrittää kyllä, jos vain voi. Minä tiedän, kuinka hänen hansikoidut kätensä osaavat hiipiä ja hamuilla. Mutta älä ole millään muotoa ymmärtävinäsi häntä. Ja jos isä palatessaan kertoisi sinulle aikovansa tehdä mrs Generalin äidiksesi (mikä on kylläkin luultavaa, kun minä lähden pois), niin neuvon sinua heti vastaamaan: 'Isä, minä pyydän lausua paheksumiseni siitä. Fanny arveli näin käyvän, ja hän paheksuu sitä ja minä paheksun myöskin.' Tosin en usko, että sinun paheksumisesi vaikuttaa vähintäkään tai että saisit sen sanotuksi edes jommoisellakin ponnella. Mutta tässä on kysymyksessä periaate — tyttärellinen periaate — ja minä pyydän sinua, ettet alistu mrs Generalin tytärpuoleksi tehostamatta sitä tekemällä lähimpiesi olon mahdollisimman epämiellyttäväksi. En odotakaan, että jaksat pitää puoliasi — se on selvää, kun on kysymys isästä — mutta tahdon kuitenkin herättää velvollisuudentuntosi valveille. Mikäli minä voin auttaa sinua tai mikäli voin vastustaa sellaista avioliittoa, niin teen sen, siitä voit olla varma, rakkaani. Jos asemani naineena, jonkun verran viehätysvoimaa saaneena naisena — jota asemaa aina aion käyttää tämän naisen vastustamiseksi — jos tämä asemani suo minulle jotakin vaikutusvaltaa, niin panen sen liikkeelle, luota siihen, ahdistaakseni ja uhatakseni mrs Generalin päätä ja valhetukkaa (sillä olen varma siitä, ettei se ole hänen omansa; ruma se on, enkä voi käsittää, että kukaan täysijärkinen ihminen haluaisi uhrata rahoja sen ostamiseen).»