Part 19

Pikku Dorrit parka arveli viisaimmaksi pysyä aivan alallaan, koskei kuitenkaan voinut keksiä mitään rauhoittavaa, joka ei olisi herättänyt vastalauseita. Ensiksi Fanny pani tämänkin pahakseen ja päivitteli kuvastimellensa, kuinka kaikista sietämättömistä sisarista kiltti ja sävyisä sisar oli sietämättömin. Hän tiesi, sanoi hän, olevansa kyllä ajoittain ilkeällä tuulella, tiesi käyttäytyvänsä inhoittavasti, mutta arveli, ettei mikään silloin tekisi hänelle niin hyvää kuin se, että hänelle huomautettaisiin siitä; mutta kun hänellä onnettomuudeksi oli kiltti ja sävyisä sisar, ei hän _milloinkaan_ saanut kuulla siitä, joten seurauksena oli, että hän suorastaan oli kiusattu ja pakotettu käyttäytymään näin epämiellyttävästi. Sitäpaitsi (selitti hän vihaisesti kuvastimellensa) ei hän tahtonut saada anteeksi. Ei ollut ensinkään sopivaa, että hänen täytyi taipua saamaan anteeksi nuoremmalta sisareltaan. Ja niin aina kuitenkin kävi — hän joutui aina sellaiseen asemaan, että sai anteeksi, tahtoipa sitä tai ei. Lopuksi purskahti hän kiihkeään itkuun, ja kun hänen sisarensa istui hänen viereensä lohduttamaan häntä, sanoi hän: »Amy, sinä olet enkeli!»

»Mutta minäpä sanon sinulle, lemmikkini», aloitti hän, kun sisaren lempeys oli rauhoittanut häntä, »asiat ovat nyt kehittyneet sille kannalle, ettei tätä enää voi eikä saa jatkua tällä tavalla; tässä täytyy tapahtua muutos, suuntaan tai toiseen».

Tiedonanto oli epämääräinen, vaikka erittäin päättävä, ja Pikku Dorrit vastasi: »Puhukaamme siitä nyt.»

»Aivan niin, rakkaani», myönsi Fanny, kuivaten kyyneleitään. »Puhukaamme siitä. Olen järkevä nyt taas, ja sinun pitää neuvoa minua. _Tahdotko_ neuvoa minua, suloinen lapsi?»

Amykin hymyili tälle ajatukselle, mutta hän vastasi: »Tahdon, Fanny, parhaani mukaan.»

»Kiitos, rakas Amy», ja Fanny suuteli häntä. »Sinä olet ankkurini.»

Syleiltyään hellästi ankkuriansa, otti Fanny ruusuvesipullon pukupöydältä ja käski kamarineitonsa tuoda hänelle nenäliinan. Sitte lähetti hän tytön pois siksi illaksi ja valmistautui neuvottavaksi, tuon tuostakin kostutellen otsaansa ja silmiänsä, jäähdyttääkseen niitä.

»Kultaseni», aloitti Fanny, »meidän luonteemme ja mielipiteemme ovat kylliksi erilaisia (suutele minua taas, lemmikkini), jotta luultavasti hämmästyt sitä, mitä nyt aion sanoa sinulle. Että nimittäin meidän asemamme, huolimatta rikkaudestamme, on epäedullinen. Ehket ymmärrä, mitä tarkoitan, Amy?»

»Ymmärrän varmasti, jos vielä sanot muutaman sanan», lupasi Amy sävyisästi.

»Hyvä, rakkaani, tarkoitan, että huolimatta kaikesta olemme vastatulleita hienoon maailmaan.»

»Varmasti ei kukaan voi huomata sitä sinusta», huomautti Amy innokkaassa ihailussaan.

»Hyvä, lapsi kulta, ehkäpä ei», sanoi Fanny, »vaikka teet hyvin ystävällisesti ja kiltisti sanoessasi sen, rakkaani». Ja hän kostutti sisarensa otsaa ja puhalsi siihen hiukan. »Mutta sinä oletkin, kuten tiedämme, maailman suloisin pikku olento! Mutta asiaan, lapsi. Isä on erinomaisen hieno ja erinomaisen sivistynyt, mutta muutamissa pikkuasioissa hän on hiukan erilainen kuin muut hänen asemassaan olevat herrasmiehet, mikä johtuu osaksi siitä, mitä hän on saanut kokea elämässään, isä raukka, ja osaksi, luulisin, siitä, että hän usein luulee muiden ajattelevan sitä, kun hän puhuu heidän kanssansa. Setä, rakkaani, on aivan mahdoton. Vaikka hän onkin rakas olento, johon olen hyvin kiintynyt, on hän seuraelämässä kauhistuttava. Edward on hirveän tuhlaileva ja elosteleva. En tarkoita, että se itse asiassa on mitään epähienoa — ei millään muotoa — mutta tarkoitan, ettei hän tee sitä hienosti, ettei hän, jos saan niin sanoa, tuhlaamillaan rahoilla voi ostaa itselleen miellyttävää, puoleensavetävän elostelijan mainetta.»

»Poloinen Edward!» huokasi Amy ajatellen perheen koko elämää.

»Niin. Ja poloiset sinä ja minä», vastasi Fanny varsin terävästi. »Aivan totta! Ja sitte meillä ei ole äitiä, vaan on tuollainen kuin mrs General. Ja sanon sinulle, sen vielä kerran, kultaseni, että mrs General on, jos saan hiukan muutella tunnettua sananlaskua ja sovittaa sen häneen, hän on kuin kissa, hansikkaat käpälissä, joka _tahtoo_ pyydystää hiiren. Tämä nainen, olen aivan varma ja vakuutettu siitä, pyrkii meidän äitipuoleksemme.»

»Tuskin saatan uskoa, Fanny —» Mutta Fanny keskeytti hänet.

»Älä väittele minun kansani siitä, sillä minä tiedän sen paremmin», sanoi hän. Huomaten kuitenkin taas vastanneensa liian terävästi kostutti hän sisarensa otsaa ja puhalsi siihen. »Mutta asiaan vielä kerta, ystäväni. Minun on nyt päätettävä (olen ylpeä ja itsetietoinen, kuten tiedät, Amy, ehkäpä liiaksikin), uhraudunko, kohottaakseni perheen asemaa.»

»Millä tavoin?» kysyi Amy hätäisesti..

»En tahdo», jatkoi Fanny vastaamatta kysymykseen, »alistua tunnustamaan mrs Generalia äitipuolekseni, enkä tahdo joutua millään tavalla mrs Merdlen suojeltavaksi tai kiusattavaksi».

Pikku Dorrit laski kätensä kädelle, joka piteli ruusuvesipulloa, ja näytti entistä levottomammalta. Fanny oikein rääkkäsi otsaansa, läiskyttelemällä sitä ruusuveteen kastetulla nenäliinallaan, ja jatkoi kiivaasti:

»Ei kukaan voi kieltää, että hän tavalla tai toisella, yhdentekevä miten, on hankkinut itselleen erittäin hyvän aseman. Että hän joutuu erittäin ylhäisiin suhteisiin, sitä ei voi kukaan kieltää. Ja mitä tulee kysymykseen, onko hän viisas vai typerä, niin oikeastaan uskon, ettei viisas mies sopisikaan minulle. Minä en voi alistua. Minä en voisi kylliksi mukaantua viisaan miehen tahtoon.»

»Oi rakas Fanny!» huudahti Pikku Dorrit, jonka mieleen hiipi kauhuntunne, kun hän käsitti, mitä sisar tarkoitti sanoillaan. »Jos rakastaisit jotakuta, niin tunteesi muuttuisi aivan. Jos rakastaisit jotakuta, et enää olisi oma itsesi, unohtaisit ja menettäisit itsesi kokonaan rakkaudesta häneen. Jos rakastaisit häntä —» Fanny oli herennyt taputtelemasta otsaansa ja katsoi tuikeasti sisareensa.

»No, jopa jotakin!» huudahti hän. »Totisesti! Eräät näkyvät tietävän sangen paljon eräistä asioista! Jokaisella ihmisellä sanotaan olevan oma keppihevosensa, ja näyttääpä siltä kuin nyt olisin saanut tietää, mikä sinun on, Amy. Kas niin, pienokaiseni, laskin vain leikkiä», hän taputteli sisaren otsaa, »mutta älä huoli olla typerä jänönen ja puhua noin lennokkaasti ja kaunopuheisesti yli-ikäisistä mahdottomuuksista. No niin, palaan taas itseeni.»

»Rakas Fanny, salli minun ensin sanoa, että soisin mieluummin, että me työllä ansaitsisimme niukan toimeentulomme, kuin että olisit rikas ja ottaisit mr Sparklerin.»

»_Salli_ minun sanoa, rakas Amy!» matki Fanny. »Kyllähän minä _sallin_ sinun sanoa mitä hyvänsä. Enhän minä toivoakseni estä sinua puhumasta. Meidänhän piti juuri neuvotella. Ja mitä mr Sparklerin naimiseen tulee, niin ei minulla ole minkäänlaista aikomusta suostua häneen tänä iltana tai huomisaamunakaan.»

»Mutta jolloinkin?»

»En milloinkaan, mikäli nyt tiedän», vastasi Fanny välinpitämättömästi. Sitte tämä mielentila muuttui polttavaksi levottomuudeksi, ja hän lisäsi: »Sinä puhut, pienokaiseni, älykkäämmistä miehistä; mutta missä sellaisia on? Minä en ole nähnyt sellaisia läheisyydessäni.»

»Rakas Fanny, näin lyhyessä ajassa —»

»Lyhyessä tai pitkässä ajassa», keskeytti Fanny; »minä olen kyllästynyt tähän asemaamme, en ole tyytyväinen siihen, ja hyvin vähästä olen valmis vaihtamaan sen toiseen. Toiset tytöt, jotka ovat kasvatetut eri tavalla ja eläneet erilaisissa oloissa kuin minä, saattavat ihmetellä sanojani ja tekojani. Ihmetelkööt. He menettelevät oman luonteensa ja elämänkäsityksensä mukaan, minä omani mukaan.»

»Fanny, rakas Fanny, sinä tiedät sopivasi mr Sparkleria paljon etevämmän miehen vaimoksi.»

»Amy, rakas Amy», ivaili Fanny hänen huudahdustaan, »tiedän, että siten saan lujemman ja varmemman aseman, jossa voin paremmin pitää puoliani tuota häpeämätöntä naista vastaan».

»Senkötähden — suo anteeksi kysymykseni, Fanny — senkötähden menet naimisiin hänen poikansa kanssa?»

»Niin, kukaties», hymyili Fanny voitonriemuisena. »Tähän päämaaliin lienee monta vähemmin lupaavaa tietä. Tämä julkea ihminen ehkä ajattelee, että on suuri onni saada poikansa tyrkytetyksi minulle ja minut syrjäytetyksi. Mutta hänpä ehkä ei arvaakaan, kuinka aion kostaa hänelle, jos menen naimisiin hänen poikansa kanssa. Vastustan häntä kaikessa ja kilpailen hänen kanssansa. Pitäisin sitä elämäntehtävänäni.»

Päästyään tähän, laski Fanny pullon kädestään ja käveli edestakaisin huoneessa, pysähtyen tavantakaa puhuessaan.

»Erään asian voisin varmasti saada aikaan, lapseni: voisin tehdä hänet vanhemmaksi. Ja niin tekisinkin!»

Ja taas hän asteli.

»Puhuisin hänestä vanhana naisena. Olisin tietävinäni hänen ikänsä, ja ellen tuntisi sitä, niin kysyisin hänen pojaltansa. Ja hän saisi, Amy, kuulla minun sanovan, hellästi, oikein kunnioittavasti ja hellästi, kuinka kaunis hän vielä on huolimatta korkeasta iästään. Saisin, yhdellä iskulla, hänet tuntumaan vanhalta, sen kautta, että itse olen paljoa nuorempi. En ehkä ole yhtä kaunis kuin hän; en liene puolueeton tuomari tässä asiassa, mutta tiedän olevani kylliksi kaunis ärsyttääkseni häntä sillä. Ja tekisinkin niin!»

»Rakas sisar, tuomitsisitko itsesi onnettomaan elämään tällaisen asian tähden?»

»Ei siitä tulisi onnetonta elämää, Amy. Sellaista elämää varten olen kuin luotu. Yhdentekevää, johtuuko se taipumuksesta vai olosuhteista, mutta tällainen elämä sopii minulle paremmin kuin ehkä mikään muu.»

Näissä sanoissa tuntui eräänlainen toivoton sointu, mutta naurahtaen ylpeästi alkoi hän taas kävellä huoneessa ja pysähtyi sitte sivuutettuaan suuren kuvastimen.

»Vartalo, vartalo, Amy! Hyvä. Sillä naisella on kaunis vartalo. Tunnustan sen enkä tahdo kieltää sitä. Mutta onko se mahdoton muiden saavuttaa? Enpä totisesti luulisi. Annettakoon eräälle paljoa nuoremmalle naiselle sama vapaus pukeutua, mikä hänellä naituna naisena on, niin saammepa nähdä, kultaseni!»

Tässä ajatuksessa oli jotakin miellyttävää ja imartelevaa, niin että hän hyväntuulisempana palasi entiselle paikallensa istumaan. Hän tarttui sisarensa käsiin, nosti ne päänsä yli ja taputteli kaikkia neljää kättä yhteen ja katseli nauraen sisartansa silmiin:

»Ja tanssijatar, Amy, jonka hän on ihan unohtanut — tanssijatar, joka ei ole vähääkään minun näköiseni ja josta en milloinkaan muistuta häntä, enhän toki! — hän tanssii hänen elämänsä läpi ja hänen tiellänsä, sellaisen sävelen mukaan, joka hiukan häiritsee hänen julkeata rauhallisuuttansa. Hiukan vain, Amy kulta, hiukan vain!»

Kohdatessaan sisarensa totisen ja rukoilevan katseen antoi hän kaikkien käsien vaipua alas ja laski yhden Amyn huulille.

»Älä huoli puhua minulle tästä, lapsi», sanoi hän tiukemmin, »siitä ei ole mitään hyötyä. Nämä asiat minä ymmärrän paljoa paremmin kuin sinä. En ole suinkaan vielä päättänyt mitään, mutta se on kohta tehtävä! Olemme nyt kaikessa rauhassa keskustelleet tästä asiasta ja voimme mennä levolle. Hyvää yötä, sinä kiltein ja rakkain pieni hiiri!» Näin sanoen irtautui Fanny ankkuristaan ja alistuttuaan näin paljon neuvottavaksi katsoi sen riittävän siksi kertaa.

Tästä lähtien alkoi Amy tarkata mr Sparklerin käytöstä orjuuttajaansa kohtaan toisin silmin, katsoen olevan syytä antaa enemmän merkitystä kuin tähän asti kaikelle, mitä heidän välillänsä tapahtui. Sattui aikoja, jolloin Fannyn näytti olevan miltei mahdotonta sietää mr Sparklerin älyllistä heikkoutta ja jolloin hän kävi niin kirpeän kärsimättömäksi, että oli vähällä antaa miehelle matkapassit. Toisin ajoin Fanny tuli paljoa paremmin toimeen hänen kanssansa; silloin mies huvitti häntä, ja hänen ylemmyydentuntonsa näytti pitävän vaakaa tasapainossa. Ellei mr Sparkler olisi ollut maailman uskollisin ja nöyrin ihailija, niin hän olisi ollut suuressa kiusauksessa pakenemaan koettelemustensa näyttämöltä niin kauas, että hänen ja hänen tenhottarensa välillä olisi vähintäin Rooman ja Lontoon välin pituinen matka. Mutta hänellä ei ollut enempää omaa tahtoa kuin höyrylaivaan köytetyllä venheellä, ja hän seurasi julmaa valtiatartaan myötä- ja vastatuulessa, yhtä lujasti häneen köytettynä.

Näiden vaihtelujen aikana puhui mrs Merdle hyvin vähän Fannylle, mutta sitä enemmän Fannystä. Seuraelämässä, keskusteltaessa, häneltä suoraan kysyttäessä, oli hänen pakko katsella Fannyä lornettinsa läpi ja ylistää hänen vastustamatonta kauneuttansa. Se uhmaava mieliala, joka Fannyssä heräsi hänen kuullessaan näitä ylistelyjä (ja hän sattui tavallisesti kuulemaan ne), ei suinkaan tuottanut mitään myönnytyksiä puolueettomalle povelle; mutta tämän pahin kosto oli, että hän ääneensä huomautti: »Hemmoiteltu kaunotar — mutta eihän se ole ihme, kun näkee nuo kasvot ja tuon vartalon.»

Noin kuukauden tai kuuden viikon kuluttua neuvotteluillasta alkoi Pikku Dorrit olla huomaavinansa jonkinlaista uutta yhteisymmärrystä mr Sparklerin ja Fannyn välillä. Ikäänkuin sopimusta noudattaen ei mr Sparkler melkein milloinkaan puhunut, ensin vilkaisematta Fannyyn, ikäänkuin saadakseen lupaa. Tämä nuori neiti oli liian hienotunteinen vilkaistakseen takaisin, mutta jos mr Sparklerilla oli lupa puhua, pysyi Fanny vaiti; ellei, puhui hän itse. Sitäpaitsi milloin vain Henry Gowan yritti ystävällisesti vetää häntä yleisen huomion esineeksi, ei se onnistunut: hän ei antautunut vedettäväksi. Senlisäksi sattui Fanny usein juuri silloin, tarkoittamatta kerrassaan mitään, sanomaan jotakin purevaa, niin että Gowan peräytyi, ikäänkuin olisi pistänyt kätensä mehiläispesään.

Oli vielä eräs seikka, joka suuresti lisäsi Pikku Dorritin pahoja aavistuksia, vaikkei se itsessään ollut suurenarvoinen. Mr Sparklerin käytös häntä itseään kohtaan muuttui. Se kävi veljelliseksi. Toisinaan, kun hän sattui olemaan jonkun seuran ulkopiirissä — heidän omassa asunnossaan, mrs Merdlen luona tai muualla — huomasi hän mr Sparklerin salaa kiertäneen käsivartensa hänen ympärillensä tueksi. Hän ei milloinkaan sanallakaan selittänyt tämän huomaavaisuutensa syytä, hymyili vain, tyytyväinen, tylsä, hyvänsävyinen omistajanilme kasvoillaan, joka merkitsi pahaenteisen paljon niin tanakassa herrasmiehessä.

Eräänä päivänä oli Pikku Dorrit kotona, ajatellen raskain mielin Fannya. Heillä oli vierashuonerivinsä päässä huone, jossa oli iso ulkonemaikkuna, jonkun matkaa kadun ylle ulottuva, ja siitä näkyi Corsolla liikkuva maalauksellinen, vaihteleva elämä kadun kumpaankin suuntaan. Kolmen, neljän tienoilla jälkeen puolenpäivän, englantilaista aikaa, oli elämä siellä erittäin vilkasta ja erikoista ja Pikku Dorritilla oli tapana istua täällä mietiskelemässä, samoin kuin oli kulutellut aikaa parvekkeella Venetsiassa. Hänen istuessaan näin eräänä päivänä kosketti joku hiljaa hänen olkapäätänsä, ja Fanny virkkoi: »No, Amy kulta», ja istui hänen viereensä. Heidän istuimensa oli osa ikkunasta; kun kadulla liikkui joku kulkue, oli heillä tapana istuen tai polvillaan tällä penkillä katsella sitä, nojautuen ikkunassa riippuvia koreita verhoja vasten. Tänään ei ollut minkäänlaista kulkuetta, ja Pikku Dorrit oli ihmeissään nähdessään Fannyn olevan kotona tähän aikaan, jolloin hän tavallisesti istui hevosen selässä.

»No, Amy, mitäs sinä mietit, pienokainen?» kysyi Fanny.

»Ajattelen sinua, Fanny.»

»Todellako! Sellaista yhteensattumaa! Ilmoitanpa sinulle, että tässä on eräs toinenkin. Ethän vain ajatellut häntäkin, vai kuinka?»

Amy _oli_ todellakin ajatellut tätä toistakin, sillä se oli mr Sparkler. Sitä hän ei kuitenkaan sanonut, antaessaan hänelle kättä. Mr Sparkler tuli ja istui hänen toiselle puolellensa, ja Amy tunsi veljellisen tuen kiertyvän vyötäröllensä ja pyrkivän sulkemaan Fannynkin suojaansa.

»No, pikku sisko», sanoi Fanny huoaten, »kai arvaat, mitä tämä merkitsee?»

»Hän on yhtä kaunis kuin rakastettava», sammalteli mr Sparkler, »eikä hänessä ole mitään joutavaa hölynpölyä — kaikki on nyt selvää —»

»Sinun ei tarvitse selittää mitään, Edmund», keskeytti Fanny.

»Ei, lemmittyni», taipui mr Sparkler.

»Lyhyesti, kultaseni», ilmoitti Fanny, »me olemme nyt kihloissa. Meidän täytyy puhua siitä isälle joko tänä iltana tai huomenna, miten parhaiten sopii. Se on nyt tehty, eikä siitä ole juuri muuta sanottavaa.»

»Rakas Fanny», sanoi mr Sparkler nöyrästi, »haluaisin sanoa Amylle pari sanaa».

»Sano, sano, Herran nimessä», vastasi nuori neiti. H

»Olen varma siitä, rakas Amy, että jos kukaan tyttö maailmassa, lukuunottamatta sinun erinomaisen lahjakasta ja kaunista sisartasi, että jos kukaan tyttö maailmassa on vailla kaikkea joutavaa hölynpölyä —»

»Me tiedämme tuon kaiken, Edmund», keskeytti Fanny. »Älä huoli puhua siitä. Sano jotakin muuta kuin ettei meissä ole joutavaa hölynpölyä.»

»Kyllä, rakkaani», lupasi mr Sparkler. »Ja minä vakuutan sinulle, Amy, ettei mikään voi tuottaa suurempaa onnea minulle, minulle — lukuunottamatta sitä, että tällainen ihana tyttö on kunnioittanut minua valitsemalla minut, tällainen ihana tyttö, jossa ei ole hitustakaan —»

»Pyydän, Edmund!» keskeytti Fanny ja polkaisi kauniilla jalallaan hiljaa lattiaan.

»Rakkaani, olet oikeassa», sanoi mr Sparkler, »ja tiedän, että minulla on sellainen tapa. Mutta tahdoin sanoa, ettei mikään voi tuottaa suurempaa onnea minulle, minulle — lukuunottamatta sitä, että tämä maailman verrattomasti ihanin tyttö on ottanut minut — kuin että saan seurustella herttaisen Amyn kanssa. Saattaa olla, etten heti ymmärrä, kun on puhe kaikenlaisista asioista, ja tiedän», tunnusti mr Sparkler miehekkäästi, »että jos kyselisitte seurapiireiltä, niin olisi yleinen mielipide se, etten ymmärrä asioita; mutta sen, mikä koskee Amya, _sen_ minä ymmärrän!»

Ja mr Sparkler suuteli häntä sen merkiksi.

»Veitsen ja haarukan ja huoneen pidämme aina Amyn varalta», jatkoi mr Sparkler, joka kävi miltei lavertelevaksi, jos otti huomioon hänen entiset puheyrityksensä. »Isäukko on varmasti ylpeä saadessaan ottaa vastaan neitosen, jota minä pidän niin suuressa arvossa. Ja mitä äitiini tulee», jatkoi mr Sparkler, »joka on huomattavan hieno nainen, jossa ei —»

»Edmund, Edmund!» huusi miss Fanny entiseen tapaansa.

»Anteeksi, armaani», pyysi mr Sparkler, »tiedän, että minulla on sellainen tapa, ja kiitän sinua, ihastuttava tyttöni, että vaivaudut oikaisemaan minua, mutta kaikkihan myöntävät, että äitini on huomattavan hieno nainen, eikä hänessä todellakaan ole mitään sellaista».

»Olipa kuinka hyvänsä», vastasi Fanny, »mutta pyydän, älä enää mainitse sitä».

»En, rakkaani», lupasi mr Sparkler.

»Sinulla ei siis oikeastaan ole enää mitään sanottavaa, Edmund, vai kuinka?» tiedusti Fanny.

»Ei kerrassaan mitään, ihastuttava lemmittyni», vastasi mr Sparkler; »pyydän anteeksi, että olen puhunut näin paljon».

Mr Sparklerille selvisi, innoituksen tietä, että kysymys merkitsi, eikö hänen olisi parasta lähteä. Hän veti sentähden veljellisen tukensa pois ja selitti kohteliaasti aikovansa heidän luvallansa lähteä. Hänen ei tarvinnut lähteä saamatta Amyn onnentoivotuksia, mikäli tuleva käly kykeni sielunsa hädässä ja tuskassa tuomaan ne ilmi.

Hänen mentyään huudahti Amy: »Oi Fanny, Fanny!» kääntyi valoisassa ikkunassa sisarensa puoleen, vaipui hänen syliinsä ja itki siinä. Ensin Fanny nauroi, mutta pian painoi hän kasvonsa sisaren kasvoja vastaan ja itki hänkin — hiukkasen. Viimeisen kerran Fanny nyt osoitti, että hänen sisimmässään piili tukahdutettu tai voitettu tunne tämän asian takia. Tästä hetkestä alkaen oli hänen valitsemansa tie selvänä hänen edessään ja hän astui sitä ominaisin käskevin, itsepintaisin askelin.

YHDESKUUDETTA LUKU

Ei mitään varsinaista syytä tai estettä, jonka tähden nämä kaksi eivät voisi liittäytyä yhteen

Kun mr Dorrit kuuli, että hänen vanhempi tyttärensä oli myöntynyt mr Sparklerin kosintaan ja lupautunut hänelle, otti hän tiedon vastaan heti erinomaisen arvokkaasti ja isällisen ylpeyden täyttämänä; hänen arvokkuutensa kasvoi sen kautta, että tämä avioliitto avasi suurempia edullisia mahdollisuuksia hienojen tuttavuuksien saamiseen, ja hänen isällistä ylpeyttänsä lisäsi miss Fannyn osoittama altis ymmärtämys ja myötätunto hänen elämänsä suurta päämäärää kohtaan. Hän ilmaisi tyttärellensä, että tämän ylevä kunnianhimo herätti.

Ei mitään varsinaista syytä tai estettä vastakaikua isän sydämessä, ja siunasi Fannya velvollisuutensa tuntevana, oikein ajattelevana lapsenaan, joka uhrautui kohottaakseen perheen nimen loistoa.

Mr Sparklerilta, sittenkun miss Fanny salli hänen ilmestyä, ei mr Dorrit suinkaan tahtonut salata, että liitto, jonka ehdottamisella tämä kunnioitti häntä, oli hänelle erikoisesti mieluinen, niin hyvin siitä syystä, että se oli sopusoinnussa hänen tyttärensä Fannyn välittömien tunteiden kanssa, kuin myös, koska he sen kautta joutuivat mieluisiin perhesuhteisiin mr Merdlen, ajan suuren hengen kanssa. Mrs Merdlestä puhui hän niinikään hyvin ylistävin sanoin seuraelämää johtavana, huomattavana, erinomaisen hienona, sirona ja kauniina naisena. Hän katsoi velvollisuudekseen huomauttaa (ollen varma siitä, että mr Sparklerin kaltainen tahdikas herrasmies hienotunteisesti ymmärtäisi hänet), ettei hän voinut katsoa kosintaan lopullisesti suostutun ennenkuin hänellä olisi tilaisuus vaihtaa mielipiteitä asiasta mr Merdlen kanssa, saadakseen varmuuden siitä, että tämän erinomaisen herrasmiehen suunnitelmiin kuului suoda hänen (mr Dorritin) tyttärellensä sellainen asema, jota hän tyttärensä olojen, myötäjäisten ja toivomusten perusteella toivoi voivansa, näyttämättä omanvoitonpyyteitä, vaatia hänelle tässä talossa, jota saattoi nimittää suuren maailman keskustaksi. Mainitessaan tästä, kuten hän isänä ja jonkinmoisessa asemassa olevana herrasmiehenä katsoi velvollisuudekseen, tahtoi hän kuitenkin välttää valtioviisasta salaperäisyyttä ja suoraan myöntää, että hän nyt ehdollisesti suostui kosintaan ja hyvin luultavasti lopullisestikin hyväksyisi sen, sekä kiittää mr Sparkleria siitä kunniasta, jonka tämä osoitti hänelle ja hänen perheellensä. Hän lopetti tekemällä vielä muutamia yleisluontoisempia huomautuksia — hm — riippumattomasta herrasmiehestä ja — hm — kenties liian puolueellisesta ja hellästä isästä. Lyhyesti, hän vastaanotti mr Sparklerin tarjouksen jotenkin samaan tapaan kuin olisi vastaanottanut häneltä kolme, neljä puolikruunusta menneinä aikoina.

Mr Sparkler, joka oli aivan ällistyksissään hänen viattomaan päähänsä kohdistetusta sanatulvasta, vastasi lyhyesti ja sattuvasti; tämä vastaus ei sisältänyt enempää eikä vähempää kuin sen, että hän jo kauan oli huomannut, ettei miss Fannyssä ollut mitään joutavaa hölynpölyä ja ettei hän luullut isäukon millään tavalla vastustavan asiaa. Hänen päästyään näin pitkälle sulki hänen hellyytensä esine häneltä suun, aivan kuin jousikannellisen lippaan, ja lähetti hänet pois. Kun mr Dorrit kohta senjälkeen tuli vierailulle poven luokse, otettiin hänet erinomaisen armollisesti vastaan. Mrs Merdle oli kuullut asiasta Edmundilta. Ensin hän oli hämmästynyt, koskei ollut luullut Edmundin ajattelevan naimista. Seurapiirit eivät myöskään luulleet Edmundin ajattelevan naimista, Olihan hän tietysti naisena (»me naiset havaitsemme vaistomaisesti tuollaiset seikat, mr Dorrit!») huomannut, että Edmund oli rajattomasti ihastunut miss Dorritiin, ja hän itse oli suoraan sanonutkin, että mr Dorritilla oli suuri edesvastuu hartioillaan, kun oli tuonut näin hurmaavan tytön ulkomaille panemaan maan miestensä päät pyörälle.

»Saanko kunnian päätellä, madam», kysyi mr Dorrit, »että — hm — hyväksytte sen suunnan, johon mr Sparklerin tunteet ovat kohdistuneet?»

»Vakuutan teille, mr Dorrit», vastasi povi, »että omasta puolestani olen ihastunut».

Mr Dorrit tunsi itsensä hyvin tyytyväiseksi.

»Olen omasta puolestani ihastunut», toisti mrs Merdle.

Tämä satunnainen toistelu houkutti mr Dorritin lausumaan toivomuksensa, ettei mr Merdle kieltäisi hyväksymistänsä.

»En voi», vastasi mrs Merdle, »ottaa varmasti vastatakseni mr Merdlestä; herrasmiehillä, nimenomaan sellaisilla, joita yhteiskunta sanoo rahamiehiksi, on omat käsityksensä näistä asioista. Mutta arvelen — se on vain otaksuma, mr Dorrit — arvelen, että mr Merdle yleensä» — tässä hän hetkisen tarkasteli itseään ennenkuin lisäsi huolettomasti — »on varsin ihastunut».