Part 18

»Mutta te olette väsynyt, sir. Antakaa minun valmistaa teille kupillinen teetä», sanoi mrs Plornish, »jos tahtoisitte alentua juomaan sitä täällä majassa; ja monet kiitokset siitä, että pidätte meitä ystävällisesti muistissanne».

Mr Plornish katsoi myöskin velvollisuudekseen isäntänä antaa oman henkilökohtaisen tunnustuksensa ja lausui sen siinä muodossa, joka aina ilmaisi hänen korkeimman käsityksensä juhlallisesta sydämellisyydestä.

»John Edward Nandy», sanoi mr Plornish, kääntyen vanhan herran puoleen. »Sir. Te ette liian usein saa nähdä vaatimattomia tekoja, joissa ei ole hitustakaan ylpeyttä, ja sentähden, kun näette sellaisia, niin osoittakaa niille kiitollisena kunnioitustanne, sillä jos ette tee niin ja elätte tarvitaksenne niitä niin on aivan oikein teille, jos jäätte niitä vaille.»

Siihen mr Nandy vastasi:

»Olen aivan samaa mieltä kuin sinä, Thomas, ja sinun mielipiteesi on sama kuin minun, ja sentähden ei enempää tarvitse sanoa, koska en ole toista mielipidettä, ja tässä, mielipiteessä, Thomas, meidän, sinun ja minun aina on yksimielisesti pysyttävä, ja koska ei ole mitään eroavaisuutta mielipiteissä, niin ei voi olla kuin yksi mielipide, ei, Thomas, Thomas, ei!»

Arthur kiitti, vähemmin muodollisesti, heitä siitä, että he panivat näin suuren arvon hänen perin vähäiselle huomaavaisuudelleen; ja mitä teehen tuli, selitti hän, ettei hän vielä ollut syönyt päivällistä, vaan oli menossa suoraan kotiin virkistymään pitkän työpäivän jälkeen; muuten hän olisi mielellään ottanut vastaan vieraanvaraisen tarjouksen. Koska mr Pancks jotenkin meluavasti höyryili valmistautuen lähtöön, lopetti Clennam kysymällä tältä herrasmieheltä, eikö hän tahtoisi liittyä hänen seuraansa. Mr Pancks vastasi, ettei hän parempaa pyytänyt, ja niin jättivät molemmat yhdessä Onnenmajan.

»Jos tulette luokseni, Pancks», sanoi Arthur heidän päästyään kadulle, »ja syötte kanssani päivällistä tai illallista, mitä siellä tarjottaneen, teette melkein armeliaisuudentyön; sillä minä olen väsynyt ja alakuloinen tänä iltana».

»Pyytäkää minulta suurempia palveluksia, kun tarvitsette», vastasi Pancks, »ja minä täytän pyyntönne».

Tämän omituisen ihmisen ja Clennamin välillä vallitsi äänetön ja yhä paraneva yhteisymmärrys ja sopusointu siitä hetkestä alkaen, jolloin mr Pancks lensi mr Ruggin ylitse Marshalsean pihassa. Kun vaunut vierivät pois muistettavana perheen lähtöpäivänä, seisoivat he molemmat katsellen sen jälkeen ja astelivat sitte verkalleen yhdessä pois. Kun Pikku Dorritin ensimmäinen kirje tuli, ei kukaan ollut hartaampi kuulemaan uutisia hänestä kuin mr Pancks. Toisessa kirjeessä, joka tällä hetkellä lepäsi Clennamin povitaskussa, mainittiin nimenomaan hänen nimensä. Vaikkei hän milloinkaan ennen ollut antanut minkäänlaista vakuutusta tai tunnustusta Clennamille ja vaikka se, mitä hän nyt juuri sanoi, oli kylläkin vähän sanoiksi puettuna, niin oli Clennamilla jo kauan ollut kasvava aavistus siitä, että mr Pancks, omalla omituisella tavallaan, oli kiintynyt häneen. Kaikki nämä langat yhteenpunottuina vaikuttivat, että Pancks oli hänelle todellisena ankkuriköytenä tänä iltana.

»Olen ypöyksin», selitti Arthur heidän kulkiessaan eteenpäin. »Yhtiökumppanini on poissa, kiinni tehtävissä, jotka kuuluvat liikkeemme hänen hoitamaansa puoleen, ja te saatte olla täydessä vapaudessanne.»

»Kiitos. Ette kai äsken kiinnittänyt erikoista huomiota pikku altroon, vai mitä?» kysyi Pancks.

»En. Kuinka niin?»

»Hän on hilpeä veitikka, ja minä pidän hänestä», sanoi Pancks. »Jotakin oli hullusti päin hänen asioissaan tänään. Onko teillä aavistusta siitä, mikä häntä painaa?»

»Olen ihmeissäni! Ei minkäänlaista.»

Mr Pancks selitti kysymyksensä syyt. Tämä kaikki tuli aivan odottamatta, eikä Arthur voinut selittää sitä.

»Ehkäpä te kysyisitte häneltä», ehdotti Pancks, »koska hän on vieras täällä».

»Kysyisin mitä?»

»Mikä hänen mieltänsä rasittaa.»

»Minun kai pitäisi ensin itse huomata, että jokin vaivaa häntä», arveli Arthur. »Olen nähnyt, että hän on niin ahkera, niin kiitollinen (vähästäkin) ja niin luotettava, että näyttäisi siltä kuin epäilisin häntä. Mutta se ei suinkaan olisi oikeudenmukaista.»

»Totta kyllä», myönsi Pancks. »Mutta tiedättekös, te ette sovi kenenkään isännäksi, mr Clennam. Te olette aivan liiaksi hienotunteinen.»

»Mitä siihen tulee», vastasi Clennam nauraen, »niin en ole suurestikaan Cavalletton isäntä. Hän elää puunleikkauksellaan. Hänellä on pajan avaimet hallussaan, hän vartioi sitä joka toinen yö ja pitää yleensä huolta kaikesta siellä; mutta meillä on vain vähän hänen alaansa kuuluvaa työtä, vaikka annammekin hänelle kaikki mitä on. Ei, olen paremminkin hänen vakituinen neuvonantajansa ja pankkiirinsa. Siitä puhuen, niin eikö ole omituista, Pancks, että keinottelut, jotka nyt kummitellevat niin monen ihmisen aivoissa, ovat houkutelleet pikku Cavallettonkin pauloihinsa?» 9

»Keinottelut?» pihahti Pancks. »Mitkä keinottelut?»

»Nämä Merdle-huijaukset.»

»Ahaa! Pääomansijoitukset», ymmärsi Pancks. »Vai niin, vai niin, en arvannut teidän puhuvan pääomansijoituksista.»

Hän vastasi niin nopeasti, että Clennam vilkaisi häneen, epäillen hänen tarkoittavan enemmän kuin mitä sanoi. Mutta koska hän sen lisäksi alkoi astua nopeammin ja hänen koneistonsa työskentely samassa määrässä kiihtyi, ei Arthur enää jatkanut keskustelua siitä asiasta, ja he saapuivat pian hänen asunnollensa.

Pienelle pyöreälle pöydälle takan eteen katettu päivällinen, johon kuului liemiruoka sekä kyyhkyspiirakka ja jonka höysteeksi tarjottiin pullollinen hyvää viiniä, voiteli mr Pancksin koneiston erinomaiseen kuntoon, niin että kun Clennam otti esille itämaisen piipun ja ojensi toisen Pancksille, oli tämä herrasmies kerrassaan mainiolla tuulella.

He polttelivat hetkisen äänettöminä, Pancks kuin höyrylaiva, jolle kaikki merenkulkumerkit, tuuli, virrat ja suvannot, ennustavat onnellista matkaa. Hän puhui ensin ja aloitti näin:

»Niin. Pääomansijoituksia — se on jumi sopiva sana.»

Clennam, entinen ilme silmissään, äänsi: »Ah!»

»Palaan siihen vielä, kuten näette.»

»Niin. Huomaan, että palaatte siihen vielä», myönsi Clennam, ihmetellen mistä syystä.

»Eikö ole omituista, että ne houkuttelisivat pikku altronkin pauloihinsa? Niinhän sanoitte äsken, vai kuinka?» kysyi Pancks poltellen.

»Niin sanoin.»

»Niin. Mutta ajatelkaas, että koko Yardin on käynyt samoin. Ajatelkaa, että he vuokrankantopäivinäni siellä täällä ja kaikkialla vastaavat minulle vain puhumalla niistä, joko he sitte maksavat tai ovat maksamatta. Merdle, Merdle, Merdle, aina vain Merdle.»

»Kummallista, kuinka tuollainen tarttuma saattaa levitä», ihmetteli Arthur.

»Niin kyllä», vastasi Pancks. Poltettuaan minuutin ajan lisäsi hän kuivakiskoisemmin, kuin hänen äskeinen voitelunsa olisi edellyttänyt: »Sentähden, katsokaas, etteivät nämä ihmiset ymmärrä, mistä on kysymys.»

»Eivät hitustakaan», vahvisti Clennam.

»Eivät hitustakaan», huusi Pancks. »Eivät tiedä mitään koroista, eivät tiedä mitään rahakysymyksistä. Eivät ole eläissään tehneet laskelmia, eivät milloinkaan askarrelleet sellaisissa, sir!»

»Jos he olisivat —» aloitti Clennam, kun Pancks, muuttamatta ilmettä, päästi sellaisen äänen, joka voitti kaikki hänen tavalliset sekä nenä- että kurkkutörähdyksensä ja joka heti vaiensi Clennamin.

»Jos he olisivat?» toisti Pancks kysyvällä äänensävyllä.

»Luulin teidän — puhuvan», vastasi Arthur, epäröiden, minkä nimityksen antaisi keskeytykselle.

»Enpä suinkaan. En vielä. Kohta kyllä. Jos he olisivat?»

»Jos he olisivat askarrelleet niissä», sanoi Clennam, hiukan epätietoisena siitä, miten suhtautuisi ystäväänsä, »niin kai he ymmärtäisivät asian paremmin».

»Kuinka niin, mr Clennam?» kysyi Pancks nopeasti, ja hänen olemuksestaan kävi omituisella tavalla ilmi, että hän keskustelun alusta alkaen oli ollut ladattuna sillä panoksella, joka nyt laukesi. »He ovat oikeassa, tiedättekö. He eivät ole selvillä asioista, mutta he ovat oikeassa.»

»Oikeassa, kun haluavat Cavalletton tavoin keinotella mr Merdlen kansaa?»

»Aivan niin, sir», vastasi Pancks. »Minä olen ottanut selvän niistä, minä olen tehnyt laskelmia, olen perehtynyt niihin. Ne ovat varmoja ja luotettavia.» Tyytyväisenä päästyään näin pitkälle, veti mr Pancks itämaisesta piipustaan niin pitkän savun kuin hänen keuhkonsa suinkin sallivat ja katseli Clennamia ovelasti ja lujasti, vedellen ja puhallellen sauhuja edelleen.

Ja sillä hetkellä alkoi Pancks levittää vaarallista tarttumaa, jolla hänet oli saastutettu. Tällä tavalla nämä taudit leviävät, tällä viekkaalla tavalla ne tarttuvat.

»Tarkoitatteko, kunnon Pancks», kysyi Arthur painokkaasti, »että tahtoisitte panna, sanokaamme esimerkiksi nuo tuhannen puntaanne, tällaisiin yrityksiin?»

»Varmasti», vakuutti Pancks. »Olen tehnyt sen jo, sir.» Mr Pancks veti taas pitkän haiun, puhalsi pitkään sen ilmoille ja loi taas pitkän, ovelan silmäyksen Clennamiin.

»Sanon teille, mr Clennam, että olen ottanut selvän asioista», vakuutti Pancks. »Tällä miehellä on rajattomat apulähteet — suunnattomat pääomat — valtiollinen vaikutusvalta. Hänen yrityksensä ovat parhaat, ne ovat varmoja, ne ovat luotettavia.»

»Vai niin!» vastasi Clennam katsoen ensin vakavasti häneen ja sitte vakavasti valkeaan. »Te hämmästytätte minua!»

»Pyh!» puhalsi Pancks. »Älkää sanoko niin, sir. Teidän pitäisi itse tehdä samoin. Miksette tee kuten minä?»

Keneltä mr Pancks ensin oli saanut kulkutaudin tarttuman, sitä hänen olisi ollut yhtä mahdoton sanoa kuin mistä hänen elimistöönsä hänen tietämättään hiipinyt kuumetauti olisi alkuisin. Tällaiset rutot, samoin kuin monet ruumiillisetkin taudit, saavat ensin alkunsa ja kehittyvät ihmisten pahuudessa ja leviävät sitte heidän tietämättömyydessään, ja jonkun ajan kuluttua tarttuvat ne potilaisiin, jotka eivät ole tietämättömiä eivätkä pahoja. Ehkä oli niin, että Pancks oli saanut tarttuman tähän luokkaan kuuluvalta henkilöltä, ehkä oli toisinkin; joka tapauksessa esiintyi hän tämänlaatuisena potilaana, ja siksi hänen levittämänsä tartunta oli sitä tuhoisampi.

»Ja te olette todellakin sijoittanut pääomanne», Clennam oli jo edistynyt käyttämään tätä sanaa, »tuhannen puntaanne, näihin yrityksiin, Pancks?»

»Varmasti, sir!» vastasi Pancks reippaasti ja puhalsi sauhupilven ilmoille. »Olisin vain suonut niitä olevan kymmenen!»

Clennamin yksinäistä mieltä painoi tänä iltana raskaasti kaksi asiaa: toinen oli hänen yhtiökumppaninsa aina vain kauemmaksi siirtynyt toivo, toinen se, mitä hän oli nähnyt ja kuullut äitinsä luona. Tuntien suurta lohdutusta Pancksin seurasta ja myös voivansa luottaa häneen, otti hän puheeksi molemmat huolensa ja molemmat johtivat hänet takaisin kiihtyvällä nopeudella ja voimalla heidän keskustelunsa lähtökohtaan.

Tämä tapahtui erinomaisen yksinkertaisesti. Jätettyään pääomansijoitukset siksensä istui hän hetken vaiti, katsellen piipunsavunsa läpi tuleen, ja kertoi sitte Pancksille, kuinka ja miksi hän oli joutunut asioihin suuren kansallisen viraston kanssa. »Raskasta se on ollut ja raskasta se on Doycelle», lopetti hän vilpittömän harmin tuntein, jotka aina heräsivät hänessä tämän asian joutuessa puheeksi.

»Raskasta todella», myönsi Pancks. »Mutta tehän hoidatte hänen asioitansa, mr Clennam?»

»Mitä tarkoitatte?»

»Tehän hoidatte liikkeen raha-asioita?»

»Kyllä. Parhaani mukaan.»

»Hoitakaa niitä paremmin, sir», lausui Pancks. »Hankkikaa hänelle korvausta hänen raatamisestaan ja pettymyksistään. Käyttäkää ajan tarjoamat mahdollisuudet hänen hyväksensä. Hän, kärsivällinen ja työhönsä kiintynyt ammattimies, ei milloinkaan yrittäisi hyötyä näillä keinoin. Hän luottaa teihin, sir.»

»Koetan parastani, Pancks», vastasi Clennam huolestuneena. »En luule kykeneväni punnitsemaan ja arvostelemaan näitä uusia yrityksiä. Alan käydä vanhaksi.»

»Vanhaksi!» huudahti Pancks. »Ha, ha!»

Tässä ihmeellisessä naurussa ja puhallusten ja pärskähdysten sarjassa, jolla mr Pancks ilmaisi hämmästyksensä ja ehdottomasti torjui tämän väittämän, oli jotakin niin uskottavan aitoa, ettei voinut epäilläkään hänen olevan muuta kuin täysin tosissaan.

»Käydä vanhaksi!» huusi Pancks. »Kuulkaa, kuulkaa! Vanhaksi! Kuulkaa häntä, kuulkaa häntä!»

Näillä huudahduksilla ja jatkuvilla tohahduksilla kieltäytyi mr Pancks niin tarmokkaasti ottamasta kuuleviin korviinsakaan väittämää, että Arthur jätti sen sikseen. Hän pelkäsikin, että mr Pancksille voisi käydä hullusti siinä rajussa yhteentörmäyksessä, mikä tapahtui sisäänvedetyn savun ja ulospuhalletun ilman välillä hänen kurkussaan. Hylätessään toisen keskustelunaiheen johtui hän kolmanteen.

»Yhdentekevää, olenko nuori, vanha vai keski-ikäinen, Pancks», sanoi hän sopivan väliajan sattuessa, »joka tapauksessa olen hyvin tuskallisessa ja epävarmassa asemassa, jopa niin, että minulla on syytä epäillä sitäkin, onko mikään siitä, mikä näyttää kuuluvan minulle, todella omaani. Kerronko teille kuinka asia on? Uskonko teille suuren salaisuuden?»

»Uskokaa, sir», vastasi Pancks, »jos pidätte minua sen arvoisena».

»Pidän.»

»Voitte luottaa minuun!» Mr Pancksin lyhyt ja terävä vakuutus, jonka hän vahvisti nopeasti ojentamalla hiilisen kätensä, oli erittäin ilmeikäs ja luottamusta herättävä. Clennam puristi kättä lämpimästi.

Lievennellen vanhojen epäilystensä luonnetta, mikäli niiden selvä esittäminen salli, ja milloinkaan mainitsematta äitinsä nimeä, ja puhuen vain ylimalkaisesti eräästä sukulaisesta, kuvasi hän mr Pancksille suurin piirtein pahat aavistuksensa ja keskustelun, jonka todistajana hän oli ollut. Mr Pancks huudahteli niin hartaasti, että unohti itämaisen piipun ilot ja pisti sen ristikolle hiilihankojen ja -pihtien joukkoon käyttäen koko kertomuksen ajan käsiään pörrötelläkseen kankeita hiuspiikkejään, niin että hän esityksen lopussa oli kuin mikäkin työmies-Hamlet keskustelussa isänsä haamun kanssa.

»Tästä johdun, sir», huudahti hän, äkkiä koskettaen Clennamin polvea, »tästä johdun takaisin pääomansijoituksiin! En sano mitään siitä, että olette valmis antamaan pois omaisuutenne korjataksenne vääryyttä, jota ette milloinkaan ole tehnyt. Se on teidän tapaistanne. Jokaisen täytyy olla oma itsensä. Mutta tämän sanon: koska arvelette tarvitsevanne rahaa suojataksenne omaa vertanne paljastuksilta ja häpeältä, niin tehkää mitä voitte.»

Arthur pudisti päätänsä, mutta katsoi häneen samalla miettivästi.

»Tulkaa niin rikkaaksi kuin voitte, sir», pyysi Pancks hartaasti, keskittäen kaiken tarmonsa tähän pyyntöön. »Tulkaa niin rikkaaksi kuin kunnialla voitte. Se on teidän velvollisuutenne. Ei itsenne tähden, mutta muiden. Tarttukaa onnen siipeen. Poloinen mr Doyce (hän käy _todella_ vanhaksi) on teidän varassanne. Sukulaisenne on teidän varassanne. Ette tiedäkään, kuinka monen onni on teidän kädessänne.»

»Hyvä, hyvä, hyvä!» torjui Arthur. »Jo riittää täksi iltaa.»

»Vielä sananen, mr Clennam», tinki Pancks, »ja sitte riittää täksi illaksi. Miksi jättäisitte kaiken voiton ahmateille, roistoille ja petkuttajille? Miksi jättäisitte kaiken mahdollisesti saatavan voiton minun isännälleni ja hänen kaltaisillensa? Ja kuitenkin te aina teette niin. Kun sanon te, tarkoitan teidän kaltaisianne miehiä. Tiedätte niin tekevänne. Näen sen joka Jumalan päivä. En näekään mitään muuta. Sen näkeminen kuuluu ammattiini. Sentähden sanon», kehoitti Pancks, »käykää kiinni ja voittakaa!»

»Mutta mitähän, jos käyn kiinni ja menetän?» tuumi Arthur.

»Se on mahdotonta, sir», vastasi Pancks. »Olen ottanut selvän siitä. Nimi kaikkialla mukana — rajattomat apulähteet — suunnaton pääoma — etevä asema — ylhäisiä tuttavuuksia — vaikutusvaltaa hallituksessa. Se on mahdotonta!»

Tämän lopullisen esityksen jälkeen rauhoittui Pancks vähitellen; hän salli hiustensa painua niin sileiksi kuin ne yleensä äärimmäisin suostutteluin saattoivat painua, otti piipun hiilihankojen ja -pihtien joukosta, täytti sen uudelleen ja poltteli. He eivät enää puhuneet paljoakaan, mutta pitivät seuraa toisillensa, äänettöminä jatkaen ajatuksissaan äskeisten aiheiden pohtimista, eivätkä eronneet ennen puolta yötä. Hyvästi heittäessään ja puristettuaan Clennamin kättä, kiersi mr Pancks hänet yltympäri ennenkuin höyrysi ulos ovesta. Tämän tempun käsitti Arthur merkitsevän vakuutusta, että hän ehdottomasti saattoi luottaa Pancksiin, jos hän joskus sattuisi tarvitsemaan apua, olipa sitten kysymyksessä joku sinä iltana mainituista asioista tai joku muu häntä mahdollisesti kohtaava vaikeus.

Lomahetkinään seuraavana päivänä, vieläpä huomionsa ollessa kiintyneenä muihin asioihinkin, mietiskeli Clennam mr Pancksin pääomasijoituksia ja sitä, että hän oli »ottanut selvän asioista». Hän ajatteli, että mr Pancks tässä asiassa oli herkkäuskoinen ja toivehikas, jota hän tavallisesti ei muuten ollut. Hän ajatteli suurta kansallista virastoa ja kuinka hauskaa olisi nähdä Doyce paremmassa asemassa. Hän ajatteli synkän uhkaavaa paikkaa, joka eli kodin nimisenä hänen muistissaan, ja kokoontuvia varjoja, jotka tekivät sen entistä synkemmän uhkaavaksi. Hän huomasi uudelleen, että mihin ikinä hän tuli, hän kaikkialla näki, kuuli ja kosketti kuuluisaa Merdle-nimeä, havaitsipa hän, että hänen oli vaikea istua pari tuntia oman pulpettinsakin ääressä jonkun aistimensa joutumatta jollakin tavoin kosketuksiin tämän nimen kanssa. Hänestä alkoi tuntua oudolta, että se esiintyi kaikkialla ja ettei kukaan muu kuin hän suhtautunut siihen epäluuloisesti. Mutta päästyään tähän hän alkoi huomata, ettei _hänkään_ enää katsellut sitä epäluuloisin silmin; hän oli vain sattumalta pysytellyt erillään siitä. Kun tämänlaatuinen tauti on tartuntakypsä, merkitsevät tällaiset oireet potilaassa, että hän on siihen sairastunut.

VIIDESKYMMENES LUKU

Neuvotteluja

Kun brittiläiset keltaisen Tiberin rannoilla saivat tietää, että heidän älykäs kansalaisensa mr Sparkler oli nimitetty heidän verukevirastonsa jäseneksi, eivät he piitanneet siitä enempää kuin mistä hyvänsä muusta englantilaisissa lehdissä lukemastaan onnettomuudesta tai rikoksesta. Toiset nauroivat, toiset arvelivat täysin riittäväksi puolustukseksi, että virka todellisuudessa oli pelkkä nimivirka ja että siihen kelpasi kuka pöllöpää hyvänsä, joka vain osasi kirjoittaa nimensä; toiset juhlallisemmat valtiolliset oraakkelit tunnustivat Decimuksen menetelleen viisaasti, vahvistaessaan asemaansa, ja arvelivat, että kaikkien Decimuksen annettavissa olevien virkojen ainoana perustuslaillisena päämääränä oli vahvistaa hänen asemaansa. Oli siellä muutamia harvoja sapekkaita brittiläisiä, jotka eivät tunnustaneet näitä uskonkappaleita, mutta heidän vastalauseensa oli pelkästään teoreettinen. Käytännössä he eivät panneet kortta kokoon tässä asiassa, arvellen sen kuuluvan joillekin muille brittiläisille, joiden nimet ja olinpaikat olivat tuntemattomat. Samaten kotimaassa suuri joukko brittiläisiä puolsi innokkaasti neljänkolmatta peräkkäisen tunnin aikana sitä mielipidettä, että noiden näkymättömien ja tuntemattomien brittiläisten »pitäisi nostaa kysymys asiasta» ja että jos he tyynesti alistuivat siihen, eivät he olleet parempaa kohtelua ansainneet. Mutta mihin luokkaan nämä välinpitämättömät brittiläiset kuuluivat, missä ja miksi nämä onnettomat olennot piileksivät, miksi he aina ja joka tilaisuudessa laiminlöivät omien etujensa valvomisen, kun niin monet muut brittiläiset eivät voineet käsittää ja selittää sellaista leväperäisyyttä, sitä ei tiennyt kukaan. Näihin kysymyksiin ei löytynyt vastausta keltaisen Tiberin eikä mustan Thamesinkaan rannoilta.

Vastaanottaessaan onnitteluja tämän tapahtuman johdosta levitteli mrs Merdle uutista siron välinpitämättömänä, tällä tavoin saattaen sen edulliseen valoon, samoin kuin kehys kohottaa jalokiven kauneutta. Niin, sanoi hän, Edmund oli ottanut vastaan viran. Mr Merdle tahtoi, että hän ottaisi sen, ja hän suostui. Hän toivoi, että Edmund viihtyisi siinä, muttei todellakaan tiennyt sitä varmasti. Hänen täytyisi sen takia oleskella paljon kaupungissa ja hän viihtyi paremmin maalla. Se ei kuitenkaan ollut mikään epämiellyttävä asema — ja se oli joka tapauksessa asema. Ei käynyt kieltäminen, että se oli kohteliaisuus mr Merdleä kohtaan eikä ollut hullumpi asia Edmundillekaan, jos hän vain viihtyi siinä. Sekin oli hyvä, että hänellä oli jotakin tekemistä ja että hän ansaitsi jotakin tehdessään sitä. Toinen asia oli sitte, kumpi häntä miellyttäisi enemmän, tämä toimi vai armeija.

Näin puhui povi, joka oli erikoisen taitava tekemään asian pieneksi ja menetelmällään kohottamaan sen arvoa. Tällä välin Henry Gowan, jonka Decimus oli hylännyt, kulki kaikissa tuttavissaan Kansanportin ja Albanon välillä vannoen melkein (muttei aivan) kyyneleet silmissä, että Sparkler oli hyväntahtoisin, vaatimattomin ja herttaisin aasi, mikä milloinkaan on pureksinut heinää julkisen elämän laitumella, ja että hän (Gowan) iloitsi hänen (tämän rakkaan aasin) nimityksestä niin vilpittömästi, että vain yksi asia olisi voinut ilahuttaa häntä enemmän, nimittäin se, että hän itse olisi saanut tuon viran. Hän vakuutti, että toimi oli ihan omiaan Sparklerille. Siinä ei ollut mitään tekemistä, ja Sparkler suorittaisi sen mainiosti; siitä oli nostettava suuri palkka, ja Sparkler kykenisi mainiosti nostamaan sen; se oli ilahuttava, sopiva ja suurenmoinen nimitys, ja hän oli melkein valmis suomaan nimittäjälle anteeksi oman syrjäyttämisensä, iloitessaan siitä, että tämä rakas aasi, johon hän oli kovin kiintynyt, oli saanut näin erinomaisen tallin. Eikä hänen hyväntahtoisuutensa pysähtynyt tähän. Hän vaivautui kaikissa seuraelämän tilaisuuksissa vetämään mr Sparklerin näkyville ja tekemään hänet huomatuksi seurassa, ja vaikka tämä hienotunteinen menettely aina johti siihen, että nuori herra teki henkisesti surkean ja avuttoman vaikutuksen, ei ystävällistä tarkoitusta käynyt epäileminen.

Ellei mahdollisesti mr Sparklerin tunteiden esine sattunut epäilemään sitä. Miss Fanny oli nyt siinä vaikeassa asemassa, että yleensä tiedettiin mr Sparklerin kosiskelevan häntä ja ettei hän ollut antanut tälle matkapassia, vaikka kohtelikin häntä oikullisesti. Näin ollen oli hän siksi riippuvainen tästä herrasmiehestä, että tunsi nolostuvansa, kun Sparkler käyttäytyi tavallista naurettavammin, ja tuli toisinaan, nopeaälyinen kun oli, hänelle avuksi Gowania vastaan, tehden hänelle siten monta hyvää palvelusta. Mutta näin menetellessään häpesi hän hänen puolestaan ja oli kahden vaiheilla antaako hänelle matkapassit vai rohkaistako häntä entistä enemmän; sitäpaitsi kiusasi häntä pelko, että hän päivä päivältä yhä pahemmin hämmentyisi epävarmuuteensa, ja epäilys, että mrs Merdle voitonriemuisena seuraisi hänen huoliaan ja vaikeuksiaan. Koska hänen mielessään vallitsi tällainen sekasorto, ei ole ihmeteltävää, että hän eräänä iltana kovin kiihtyneenä palasi kotiin mrs Merdlen talossa pidetyistä tanssiaisista ja konsertista ja että hän, sisarensa koettaessa hellästi rauhoittaa häntä, työnsi hänet pois pukupöydän äärestä, missä hän istui kiukuissaan puserrellen itkua ja poven aaltoillessa selitti halveksivansa kaikkia ja haluavansa kuolla.

»Rakas Fanny, mitä on tapahtunut? Kerro minulle.»

»Tapahtunut, sinä pieni myyrä», matki Fanny; »ellet olisi umpisokea, et voisi kysyä sellaista. Rohkenetkin kehua itselläsi olevan silmät päässä, kun kysyt minulta, mitä on tapahtunut!»

»Mr Sparkleristako on kysymys, rakkaani?»

»Mister Sparkleristako?» matki Fanny hillittömän pilkallisesti, ikäänkuin tämä olisi viimeinen auringon alla, joka saattaisi juolahtaa hänen mieleensä. »Ei, neiti lepakko, ei hänestä.»

Samassa silmänräpäyksessä katui hän nimitelleensä sisartaan ja selitti nyyhkyttäen käyttäytyvänsä inhoittavasti, mutta että kaikki ärsyttivät häntä.

»Ehket voi oikein hyvin tänä iltana, rakas Fanny.»

»Joutavia!» vastasi nuori neiti suuttuen taas. »Olen yhtä terve kuin sinäkin. Kenties terveempikin, enkä kuitenkaan ylpeile sillä.»