Part 17

Laki oli merkillinen nähdä ja varsin tosissaan, kun hän, Leveästi keinutellen lornettiansa nauhasta ja keveästi kumarrellen kaikkeuden täyttävälle lautakunnalle, mahdollisimman satunnaisesti löysi itsensä mr Merdlen rinnalta ja käytti tilaisuutta puhuaksensa eräästä asiasta, jonka suhteen hän erikoisesti tahtoi pyytää tämän käytännöllisen älyn johdatusta. (Tässä pisti hän kätensä mr Merdlen kainaloon ja kuljetti häntä hiljalleen eteenpäin.) Muuan pankkiiri, joka saattoi olla nimeltään vaikkapa A.B., maksoi suurehkon summan, sanokaamme viisikymmentä tuhatta puntaa, eräälle asiakkaalleen, jota voimme nimittää P.Z:ksi. (Tässä he lähestyivät loordi Decimusta, jolloin laki tarttui lujemmin mr Merdleen.) Tämän, sanokaamme leskirouva P.Z:lle näin annetun lainan vakuudeksi sai A.B. käsiinsä P.Z:n omistaman rälssitilan, nimi olkoon Blinkiter Doddles, omistuskirjat. P.Z:n pojalla, esimerkiksi X.Y:llä, joka jo oli täysi-ikäinen, oli rajoitettu oikeus kaataa metsää Blinkiter Doddlesissa — mutta tämähän oli varsin sopimatonta! Se ei mitenkään käynyt päinsä, että hän loordi Decimuksen läsnäollessa pidätti isäntää kuivien lakikysymystensä pohdinnalla! Toisen kerran! Laki oikein häpesi eikä enää virkkaisi sanaakaan. Saisiko hän kunnian puhua muutaman sanan piispan kanssa? (Hän oli tällöin istuttanut mr Merdlen sohvaan loordi Decimuksen rinnalle, ja nyt tai ei milloinkaan sen piti tapahtua.)

Muu seura, paitsi tietysti piispaa, jolla ei ollut kaukaisinta aavistusta siitä, että jotakin oli tekeillä, oli hyvin kiihoittunut ja huvitettu ja kokoontui ryhmään viereisen huoneen takan ympärille, ollen muka huolettomasti juttelevinaan lukemattomista kirjavista pikkuasioista, silmien ja ajatusten salaa retkeillessä eristetyn parin luokse. Kuoro oli erikoisen hermostunut: kenties sitä vaivasi kamala aavistus, että silti oli hyvä pala livahtamaisillaan sivu suun. Piispa yksin puhui tasaisesti ja tyynesti. Hän keskusteli kuuluisan lääkärin kanssa siitä kurkun herpaantumisesta, joka hyvin usein vaivasi nuoria pappismiehiä, ja keinoista, millä tämän, kirkon keskuudessa kovin yleisen taudin leviäminen voitaisiin ehkäistä. Lääkäri oli sitä mieltä, että paras keino sen ehkäisemiseksi olisi se, että nuoret miehet pitäisivät yleisenä sääntönä oppia puhumaan, ennenkuin antautuivat puhujan ammattiin. Piispa kysyi epäröiden, oliko hän todella sitä mieltä. Ja lääkäri vastasi epäröimättä, että hän oli sitä mieltä.

Ferdinand yksin koko seurasta retkeili ryhmän ulkopuolella; hän pysytteli sen ja molempien sohvalla istujain keskivälillä, ikäänkuin suuri loordi toimittaisi jonkinlaista leikkausta, mr Merdle potilaana tai päinvastoin, ja hänen apuansa haavurina saatettaisiin tarvita minä hetkenä tahansa. Ja todellakin, neljännestunnin kuluttua loordi Decimus kutsui: »Ferdinand!» ja tämä meni ottamaan osaa neuvotteluun, jota kesti vielä viitisen minuuttia. Tämän jälkeen kuului puoliksi tukahdutettu läähätys kuoron puolelta, sillä loordi Decimus nousi sanomaan hyvästi. Ferdinandin taas muistutettua häntä olemaan suosiollinen pudisti hänen armonsa loistavasti kättä kaikkien seurassa olevien kanssa, sanoipa vielä laille: »Ettehän vain kyllästynyt äskeiseen juttuuni?», johon laki vastasi: »Päärynöihin vai pääreihin, mylord?» nokkelasti osoittaen täydellisesti ymmärtäneensä sukkeluuden ja hienosti vihjaten muistavansa sen koko elämänikänsä.

Kaikki mr Tite Barnacleen napitettu juhlallinen tärkeys lähti tämän jälkeen, ja sitte Ferdinand, joka meni oopperaan. Muutamat vieraista viipyivät vielä hetken, kihlaten kullattuja liköörilaseja kirjailtujen pöytien kanssa tahmeilla renkailla; he odottivat kiihkeästi, että mr Merdle sanoisi jotakin. Mutta mr Merdle kuljeksi, kuten tavallisesti, tylsänä ja hajamielisenä seurusteluhuoneissaan eikä virkkanut sanaakaan.

Parin päivän kuluttua ilmoitettiin koko kaupungille, että Edmund Sparkler, esquire, mainion, maailmankuulun mr Merdlen poikapuoli, oli nimitetty jäseneksi verukevirastoon; ja kaikille hartaille uskovaisille kuulutettiin, että tätä erinomaista nimitystä oli iloiten tervehdittävä suopeana ja armollisena suosion merkkinä, jonka suopea ja armollinen Decimus soi liikeharrastuksille, kun niiden täytyi tällaisessa suuressa liikemaassa — ja niin edespäin torventörähdysten säestämänä. Näin, hallituksen suosion kannattamana, edistyi ja menestyi ihmeellinen pankki samoin kuin kaikki muut ihmeelliset yritykset, ja uteliaita vaelsi Harley Streetille, Cavendish Squaren varrelle, vain töllistelemään taloa, jossa tämä kullattu ihmeolio asui.

Ja kun he näkivät hovimestarin kurkistavan ulos eteisen ovelta jonkun alentuvaisuuspuuskan aikana, ihmettelivät töllistelijät, kuinka rikkaalta hän näytti, ja aprikoivat, kuinka paljon rahaa hänellä saattoi olla ihmeellisessä pankissa. Mutta jos he olisivat tunteneet tämän kunnioitettavan Nemesiksen paremmin, eivät he olisi aprikoineet sitä, vaan olisivat pennilleen määritelleet tämän summan suuruuden.

YHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU

Raivoava kulkutauti

Samoin kuin kokemus varmasti todistaa ihmisen hengittävän ilmaa, samoin todistaa se myös, että siveellistä tartuntaa on vähintäin yhtä vaikea vastustaa kuin ruumiillistakin, että sellainen tauti leviää pahanlaatuisena ja nopeasti kuin rutto, että se kerran vauhtiin päästyään ei katso säätyä eikä toiminta-alaa, vaan tarttuu terveimpiinkin ja kehittyy erilaisimmissakin rakenteissa. Arvaamaton siunaus ihmiskunnalle olisi, että tämän tartunnan saanut, joka heikkona tai heittiönä sallii turmiollisten taudinitujen itsessään kehittyä, heti pidätettäisiin ja pantaisiin ankaran valvonnan alaiseksi (jottemme sanoisi: muitta mutkitta tuhottaisiin), ennenkuin myrkky on leviämiskykyistä.

Samoin kuin iso valkea kohinallaan laajalti täyttää ilman, niin humisi mahtavien Barnaclein loimuun puhaltama pyhä liekki Merdlen nimeä yhä äänekkäämmin. Se asui kaikkien huulilla ja soi kaikkien korvissa, Merdlen kaltaista miestä ei milloinkaan ollut nähty eikä milloinkaan nähtäisi. Kuten on sanottu, ei kukaan tiennyt mitä hän oli tehnyt, mutta kaikki olivat selvillä siitä, että häntä suurempaa ei ollut ilmestynyt.

Bleeding Heart Yardissa, jossa ei ollut liikaa puolipennystäkään, oli tämä mallimies yhtä vilkkaan mielenkiinnon esineenä kuin pörssissä. Mrs Plornish, joka nyt, pieni vanha isäukkonsa ja Maggy apulaisina, piti mauste- ja sekatavarakauppaa pienessä siistissä puodissa Yardin hienossa osassa, portaiden yläpäässä, jutteli lavealti hänestä ostajiensa kanssa myymäpöydän ääressä. Mr Plornish, jolla oli pieni osake pienessä rakennusyhtiössä naapuristossa, kertoi seisten muurauslasta kädessä rakennustelineillä ja talojen katoilla kuulleensa, että mr Merdle oli _ainoa_, »huomatkaa», joka kykeni auttamaan heitä siihen, niihin he kaikki pyrkivät, »huomatkaa», hankkimaan heille hyvän toimeentulon. Huhu kuiskaili, että mr Baptist, mr ja mrs Plornishin ainoa vuokralainen, pani talteen ansionsa, jotka säästyivät hänen eläessään yksinkertaisesti ja kohtuullisesti, sijoittaakseen ne sitten johonkin mr Merdlen varmaan yritykseen. Naispuolisille yardilaisille, jotka tulivat saamaan muutaman luodin teetä ja satakunta naulaa lavertelua, antoi mrs Plornish tiedoksi, että he, »ma'am», olivat kuulleet serkultaan Mary-Annelta, joka työskenteli eräässä liinavaateliikkeessä, että mrs Merdlen puvut täyttivät kolme vaunua, että hän oli kauniimpi kuin kukaan, missään maassa elävä nainen ja että hänellä oli povi kuin marmoria, että mikäli he olivat kuulleet hänen poikansa edellisestä avioliitosta oli otettu hallitukseen; hän oli ollut kenraalina ja marssittanut sotajoukkoja ja kruunattu voitoilla, jos kaikkea kuulemaansa saattoi uskoa. Vielä tiesi mrs Plornish, että kerrottiin mr Merdlen sanoneen, että hän, jos olisi katsonut kannattavan, olisi voinut ottaa haltuunsa koko hallituksen, pyytämättä mitään voittoa, muttei voinut tehdä sitä tappiokseen. Eipä olisi luullut, arveli mrs Plornish, hänen kärsivän siitä suurtakaan vahinkoa, kun saattoi valehtelematta sanoa, että hänen tiensä oli laskettu kullalla. Oli todella ikävää, ettei voitu tehdä sitä hänelle kannattavaksi, sillä tällainen mies ja vain tällainen tiesi, kuinka leipä- ja liharuuan hinta oli noussut ja tällainen mies ja vain tällainen saattoi ja tahtoi saada sen alenemaan.

Niin yleisenä ja raivoisana riehui tämä kulkutauti Bleeding Heart Yardissa, etteivät potilaat tointuneet edes mr Pancksin vuokrankantopäiviksi. Näissä tilaisuuksissa sai tauti sen omituisen muodon, että potilas tunsi saavansa sanomatonta lohdutusta ja puolustusta viittaamalla ihmeitä tekevään nimeen.

»Kas niin!» saattoi mr Pancks sanoa vuokralaiselle, joka ei ollut maksanut. »Rahat tänne! Joutukaa!»

»Minulla ei ole rahaa, mr Pancks», saattoi vuokralainen vastata; »puhun totta, kun sanon, etten ole saanut edes kuusipennystä kokoon sitä varten».

»Tiedättehän, ettei tämä kelpaa», vastasi silloin mr Pancks; »ettehän voi odottaa, että tällainen kävisi päinsä, ettehän?»

Siihen vuokralainen alakuloisena myönsi: »En, sir»; hän ei todellakaan odottanut sitä.

»Tiedätte, ettei isäntäni siedä tällaista», jatkoi mr Pancks. »Hän ei ole lähettänyt minua tänne tätä varten. Maksakaa! Joutuin!»

Vuokralainen saattoi silloin vastata: »Voi, mr Pancks, jos olisin se rikas herrasmies, jonka nimi on kaikkien huulilla — jos nimeni olisi Merdle, sir — niin maksaisin ilomielin.»

Vuokra-asiaa koskevat keskustelut pidettiin tavallisesti asumusten ovilla tai eteisissä, useiden yardilaisten hartaasti kuunnellessa. Tällaisiin vetoamisiin vastasivat he aina hiljaisella muminalla, ikäänkuin pitäen sitä lopullisesti vakuuttavana ja ratkaisevana; ja syyllinen, olkoonpa kuinka hämillään ja neuvoton tahansa siihen asti, reipastui siitä aina hiukan.

»Jos minä olisin mr Merdle, sir, niin ei teillä olisi syytä moittia minua. Ei, uskokaa minua», saattoi vuokravelallinen sitten jatkaa, päätänsä pudistellen. »Silloin maksaisin niin pian, mr Pancks, ettette ehtisi pyytääkään rahoja minulta.»

Taas kuului vastausmutina, joka sisälsi, että oli mahdotonta sanoa mitään reilumpaa ja että se melkein jo kävi vuokran suorituksesta.

Mr Pancks rajoittui nyt vain sanomaan, merkitessään asian muistikirjaansa: »No niin, silloin saatte oikeudenpalvelijat niskaanne ja teidät häädetään asunnostanne; niin teidän käy. Ei hyödytä puhua minulle mr Merdlestä. Te ette ole mr Merdle enempää kuin minäkään.»

»Ei, sir», vastaa velallinen, »mutta soisin teidän olevan hän, sir».

Kuuntelijat yhtyivät tähän heti ja kertasivat hartaasti:

»Soisimme teidän olevan hän, sir.»

»Olisitte lempeämpi meitä kohtaan, jos olisitte mr Merdle, sir», jatkoi vuokralainen innostuen, »ja se olisi parempi kaikille asianomaisille, parempi meille ja parempi teillekin. Teidän ei tarvitsisi kiusata ketään silloin, sir. Ei teidän tarvitsisi kiusata meitä eikä itseänne. Teidän itsenne olisi parempi olla ja jättäisitte muutkin rauhaan, jos olisitte mr Merdle.»

Mr Pancks, jonka aina valtasi vastustamaton kömpelyys hänen kuunnellessaan näitä epäsuoria kohteliaisuuksia, ei milloinkaan tointunut sellaisesta hyökkäyksestä. Hän saattoi vain purra kynsiään ja höyrytä edelleen seuraavan vuokravelallisen luokse. Säestävä yardilaisryhmä kokoontui nyt hänen juuri jättämänsä velallisen ympärille ja heidän suureksi lohdutuksekseen kierteli mitä ihmeellisimpiä huhuja heidän keskuudessaan mr Merdlen suurista rikkauksista.

Erään tällaisen tappion jälkeen, joita sattui monta monena vuokrankantopäivänä, käveli mr Pancks, muistikirja kainalossa, päättyneen päivätyön perästä mrs Plornishin kulmalle. Hänen asiansa ei ollut ammatillista, vaan tuttavallista laatua. Hänellä oli ollut raskas työpäivä ja hän kaipasi hiukan virkistystä. Hän oli tähän aikaan ystävällisissä suhteissa Plornish-perheen kanssa ja oli usein käynyt heillä samanlaisissa tilaisuuksissa ja ottanut osaa miss Dorritia koskeviin muisteloihin.

Mrs Plornishin puotikamari oli koristeltu hänen makunsa mukaan ja esitti puodinpuolisella seinällä pienen haavekuvan, josta mrs Plornish sanomattomasti nautti. Tämä puotikamarin runollinen koristelu oli siinä, että seinä oli maalattu esittämään olkikattoisen majan ulkopuolta. Ja taiteilija oli sovittanut siihen todellisen oven ja ikkunan niin vaikuttavasti, kuin niiden kovin epäsuhteellinen koko suinkin salli. Vaatimaton päivänkukka ja malva olivat maalatut kukoistavan komeiksi tämän maalaisasunnon ulkopuolelle, ja piipusta hulmusi sakea savu, joka todisti, että majassa elettiin hyvin, ja myös kenties, että nokikolari oli pitemmän aikaa laiminlyönyt tehtävänsä. Uskollinen koira oli kuvattu kynnykselle, valmiina käymään kiinni ystävällisen vierailijan sääriin ja puutarhan aidan takaa kohosi pyöreä kyyhkyslakka, kyyhkyspilven ympäröimänä. Ovella (sen suljettuna ollessa) näkyi kuparilaatan kuva, johon oli kirjoitettu Onnenmaja, T. ja M. Plornish, mies ja vaimo kun olivat yhtiökumppaneita. Runous ja taide eivät milloinkaan ole ihastuttaneet mielikuvitusta enemmän kuin ne yhtyneinä tähän majankuvaan ihastuttivat mrs Plornishia. Eikä haitannut, että Plornishilla oli tapana piippua poltellessaan nojata siihen, jolloin hänen hattunsa peitti kyyhkyslakan ja kaikki kyyhkyset, hänen selkänsä nielaisi koko majan, taskuihin työnnetyt kädet hävittivät kukoistavan puutarhan ja autioittivat lähimaiseman. Mrs Plornishille se yhä pysyi mitä kauneimpana majana, mitä ihmeellisimpänä haavekuvana, eikä se häirinnyt häntä, että mr Plornishin silmä ylettyi pari tuumaa olkikaton alaisen ullakkomakuuhuoneen yläpuolelle. Kun mrs Plornish, suljettuaan puodin, tuli onnensa majaan ja kuunteli isänsä laulun lurituksia, tuntui hänestä kuin hän eläisi suloista paimenrunoelmaa, kuin kulta-aika olisi uudelleen herännyt henkiin. Ja totisesti, jos tämä kuuluisa aikakausi todella heräisi henkiin tai jos sitä yleensä milloinkaan on ollut olemassa, niin on epätietoista, saattaisiko tai saattoiko se tuottaa montakaan yhtä vilpittömästi isäänsä ihailevaa tytärtä kuin tämä köyhä vaimo oli.

Kilahtelevan puotikellon ilmoittaessa jonkun vieraan tulevan riensi mrs Plornish katsomaan, kuka se oli. »Arvasin, että te sieltä tulette, mr Pancks, sillä tämähän on teidän tavallinen iltanne, eikö niin? Tässä on isä, katsokaas, hän tuli heti kellon kilahtaessa puotiin tekemään kauppaa kuten reipas nuori kauppapalvelija. Eikös hän ole terveen näköinen? Isä on iloisempi nähdessään teidän tulevan kuin ostajan, sillä hän pitää paljon juttelusta, ja kun se kääntyy miss Dorritiin, niin se on sitä mieluisempaa. Ette ole milloinkaan kuullut isän äänen olevan niin hyvässä kunnossa kuin nyt», kehui mrs Plornish; hänen oma äänensä värisi: niin ylpeä ja tyytyväinen hän oli. »Hän lauloi meille Strephonin eilen illalla niin erinomaisesti, että Plornish nousi seisomaan ja puhui hänelle pöydän yli; 'John Edward Nandy', sanoi Plornish isälle, 'en ole milloinkaan kuullut teidän livertelevän niin kuin tänä iltana livertelitte'. Eikö se ole hauskaa, mr Pancks, eikö?»

Mr Pancks, joka ystävällisimmällä tavallaan oli pärskähdellyt ukolle, vastasi myöntävästi ja kysyi ohimennen, joko vilkas altro-veikko oli tullut kotiin työstä. Mrs Plornish vastasi »ei», ei vielä, vaikka hän oli luvannut olla kotona teen aikana, käytyään West-Endissä jonkun työn takia. Mr Pancks saatettiin sitte vieraanvaraisesti Onnenmajaan, jossa hän tapasi vanhemman master Plornishin, joka juuri oli palannut koulusta. Tiedustellessaan pikaisesti tämän nuoren opiskelijan senpäiväisiä edistysaskeleita, sai hän kuulla, että edistyneemmät oppilaat, jotka jo kirjoittivat isoja kirjaimia ja olivat päässeet M-kirjaimeen, olivat saaneet harjoiteltavakseen »Merdle» ja »Miljoona».

»Entä kuinka teidän asianne luistavat, mrs Plornish», kysyi Pancks, »koska tässä mainittiin miljoonia?»

»Varsin tasaisesti, sir», vastasi mrs Plornish. »Isä kulta, menisittekö puotiin ja järjestelisitte ikkunaa hiukan, ennen teetä, teillä kun on niin hyvä maku?»

John Edward Nandy tallusteli tiehensä tyytyväisenä täyttämään tyttärensä pyyntöä. Mrs Plornish pelkäsi aina kauheasti puhua raha-asioista vanhan herran kuullen, jottei vain mikään hänen mahdollisesti ilmaisemistaan vaikeuksista kuohuttaisi hänen mieltänsä niin, että hän syöksyisi takaisin köyhäintalolle; nyt mrs Plornish saattoi rauhassa uskoa huolensa mr Pancksille.

»On aivan totta, että liike käy tasaisesti», sanoi hän alentaen ääntänsä, »ja että on runsaasti ostajia. Ainoana haittana on luotto, sir.»

Tämän haitan tuntevat kipeästi useimmat, jotka ovat kaupallisesti tekemisissä Bleeding Heartin asukasten kanssa, ja se oli pahana kompastuskivenä mrs Plornishinkin liikkeessä. Kun mr Dorrit oli hankkinut hänelle tämän kaupan, osoittivat yardilaiset niin suurta myötätuntoa ja päättivät niin yksimielisesti kannattaa sitä, että se todella oli kunniaksi ihmisluonnolle. Tunnustaen hänen oikeutensa heidän jalomielisiin tunteisiinsa, koska hän jo kauan oli ollut heidän yhteiskuntansa jäsenenä, lupautuivat he ystävällisesti tekemään kauppaa mrs Plornishin kanssa, kävi miten kävi, eikä suosimaan mitään muuta liikettä. Jalojen tunteittensa vallassa olivat he poikenneet tavalliselta ladultaankin ja ostaneet, omiin tottumuksiinsa nähden, hiukan ylellisesti mausteita ja voita ja tuumivat keskenänsä, että jos he menivätkin hiukan yli rajojen, niin tapahtuihan se naapurin ja ystävän hyväksi, ja milloinka sitten oli lupa ylittää rajoja, ellei tällaisessa tapauksessa. Tällaisten kiihokkeiden varassa kävi liike erikoisen vilkkaasti ja varastossa olevat tavarat menivät nopeasti kaupaksi. Lyhyesti, jos yardilaiset vain olisivat maksaneet, olisi kauppa menestynyt loistavasti, mutta koska he yksinomaan rajoittuivat olemaan velkaa, ei kirjoihin vielä toistaiseksi ollut ilmestynyt minkäänlaista voittoa.

Mr Pancks aikoi juuri pörröttää hiuksensa pystyyn kuin piikkisian piikit miettiessään tätä asioiden tilaa, kun vanha mr Nandy palaten majaan salaperäisen näköisenä pyysi heitä välttämättä tulemaan katsomaan mr Baptistin outoa käytöstä; hän näytti kohdanneen jotakin, mikä oli pelästyttänyt häntä. Kaikki kolme menivät puotiin ja katsellen ikkunasta näkivät mr Baptistin, kalpeana ja kiihtyneenä, panevan toimeen seuraavanlaisia outoja kohtauksia. Ensin he huomasivat hänen piiloutuvan Yardiin johtavain portaiden yläpäähän ja kurkistavan katua ylös ja alas, varovasti pistäen päänsä esiin aivan puodinoven takaa. Erittäin huolekkaan tähystetyn jälkeen tuli hän esille piilostaan ja astui ripeästi katua alas ikäänkuin muka mennäkseen tykkänään tiehensä; sitte kääntyi hän äkkiä ja astui samaa vauhtia ja samaa teeskennellen katua ylös. Astuttuaan saman verran katua ylös kuin oli astunut sitä alaskin poikkesi hän kadun toiselle puolen ja katosi. Viime tempun tarkoitus selvisi vasta, kun hän kiireesti astui puotiin katuportailta ja selitti tehneensä pitkän ja salaperäisen kierroksen Yardin toiseen, Clennamin ja Doycen puoliseen päähän, kulkeneensa Yardin läpi ja pujahtaneensa sitte sisään. Hän oli aivan hengästyksissään, mikä oli luonnollista, ja hänen sydämensä tuntui olevan nopeammassa liikkeessä kuin pieni ovikello, joka värisi ja kilisi hänen takanaan, hänen kiivaasti suljettuaan oven.

»Hei, vanha veikko!» sanoi Pancks. »Altro, vanha poika! Mikäs on hätänä?»

Mr Baptist tai signor Cavalletto ymmärsi nyt englantia melkein yhtä hyvin kuin mr Pancks itse ja osasi puhuakin sitä aika hyvin. Siitä huolimatta mrs Plornish, anteeksiannettavan turhamaisena taidostaan, joka teki hänestä vähäistä vaille italiattaren, astui esiin ruveten tulkiksi.

»Hän tahto tietä, mikä hätä», tulkitsi hän.

»Tulkaa pieneen Onnenmajaan, padrona», vastasi mr Baptist, pudistellen innokkaasti oikean kätensä etusormea ominaiseen tapaansa ja antaen liikkeelle tällä kertaa erittäin salaperäisen leiman. »Tulkaa sinne!»

Mrs Plornish ylpeili padrona-arvonimestä, jonka hän katsoi paremmin tarkoittavan hänen asemaansa italiankielen taitajana kuin talon emäntänä. Hän noudatti heti mr Baptistin pyyntöä, ja he menivät kaikki sisään.

»Mine toivo, ettei te pelkä», sanoi mrs Plornish sitten, tulkiten mr Pancksia uudella tavalla, kekseliäs kun oli. »Mite tapahtu. Puhuke, padrona!»

»Olen nähnyt erään», vastasi Baptist, »olen tavannut hänet».

»Henet? Mike henet?» kysyi mrs Plornish.

»Pahan miehen. Maailman pahimman miehen. Olin toivonut, etten milloinkaan enää näkisi häntä.»

»Kuinka tietä, ette hen on paha?» kysyi mrs Plornish.

»Älkää siitä huoliko, padrona. Tiedän sen liiankin hyvin.»

»Nekiko hen teite?» kysyi mrs Plornish.

»Ei. Toivoakseni. En luule, että hän näki.»

»Hän sanoo», tulkitsi mrs Plornish lempeän alentuvasti isälleen ja Pancksille, »tavanneensa pahan miehen, mutta toivovansa, ettei paha mies nähnyt häntä. — Miksi», kysyi mrs Plornish, ottaen italiankielen taas käytäntöön, »te ei tahto, ette paha mies näke?»

»Padrona hyvä», vastasi pieni ulkomaalainen, jota mrs Plornish niin hienotunteisesti suojeli, »pyydän, älkää kysykö. Sanon vielä, älkää huoliko siitä. Pelkään sitä miestä. En tahdo nähdä häntä, en tahdo, että hän tuntee minut — ei milloinkaan enää. Vielä kerta, pyydän hartaimmin, älkäämme puhuko siitä.»

Tämä puheenaine oli niin vastenmielinen hänelle ja tukahdutti niin hänen tavallisen vilkkautensa, että mrs Plornish ei enää ahdistellut häntä, varsinkin kun tee jo jonkun oli seissyt hautumassa hellan reunalla. Mutta hän oli kuitenkin hyvin hämmästynyt ja utelias, vaikkei kysellytkään mitään, samoin kuin mr Pancks, jonka ilmeikäs hengitys oli työskennellyt raskaasti siitä saakka, kun pieni mies oli tullut huoneeseen, aivan kuin veturin höyrykone kuljettaessaan raskasta kuormaa jyrkässä ylämäessä. Maggy, joka nyt oli paremmin puettu kuin ennen, vaikka hänen myssyllänsä yhä uskollisesti oli sama hirviömäinen muoto, oli alusta pitäen pysytellyt syrjässä suu ja silmät selkoselällään; tämä tuijotus ja ammotus eivät suinkaan vähentyneet siitä, että puheenaine näin kesken kaiken katkaistiin. Mutta ei kuitenkaan puhuttu siitä, vaikka asiaa joka puolella tunnuttiin ajateltavan; poikkeuksena eivät suinkaan olleet nuoret Plornishit, jotka ottivat osaa illallisateriaan siinä mielentilassa kuin olisi ollut melkein turhaa syödä voileipää, kun kuitenkin tuskallinen mahdollisuus oli käsillä, että maailman häijyin mies ennen pitkää ilmestyisi ja soisi heidät suuhunsa. Mr Baptist alkoi vähitellen vilkastua, mutta hän ei liikahtanut paikaltaan oven takaa, ikkunan pielestä, joka ei kuitenkaan ollut hänen tavallinen paikkansa. Joka kerta, kun kello soi, säpsähti hän ja kurkisti varovasti ikkunasta, pienen ikkunaverhon kulma kädessään ja lopulla peittäen kasvonsa; nähtävästi hän ei ollut ensinkään varma siitä, että hänen pelkäämänsä mies ei ollut verikoiran tarkalla vainulla päässyt hänen jäljillensä, huolimatta hänen kierroksistaan ja mutkistaan.

Parin kolmen ostajan sekä mr Plornishin tulo askarruttivat häntä tällä tavalla tarpeeksi, jotta huoneessa olijoiden huomio koko ajan pysyi kiintyneenä häneen. Tee oli juotu ja lapset vuoteessa, ja mrs Plornish oli juuri velvollisuudenmukaisesti ehdottamaisillaan, että hänen isänsä laulaisi heille Chloesta, kun kello soi ja mr Clennam astui sisään.

Hän oli myöhään istunut kirjojensa ja kirjeittensä ääressä, sillä hänen aikansa haaskautui pahasti veruke viraston odotushuoneissa. Sitäpaitsi oli hän alakuloinen ja levoton siitä, mitä viimeksi oli tapahtunut hänen äitinsä luona. Hän näytti väsyneeltä ja yksinäiseltä; sellaiseksi hän tunsikin itsensä, mutta siitä huolimatta hän palasi konttoristaan tätä tietä, kertoakseen saaneensa toisen kirjeen miss Dorritilta.

Tämä uutinen teki sellaisen vaikutuksen Onnenmajassa, että yleinen huomio kääntyi pois mrs Baptistista. Maggy, joka heti ilmestyi etualalle, olisi tahtonut vetää sisäänsä tietoja pikku äidistä korvillaan, nenällään, suullaan ja silmillään, elleivät viimemainitut olisi olleet täynnä kyyneleitä. Hän oli erikoisesti mielissään, kun Clennam vakuutti, että Roomassa oli sairaaloita, erittäin hyvin hoidettuja sairaaloita. Mr Pancksin arvo kohosi huomattavasti, koska häntä oli erikoisesti muistettu kirjeessä. Jokainen kuunteli tyytyväisenä ja innostuneena, niin että Clennam sai runsaan palkan vaivastaan.