Part 16

Laki saattoi olla sekä hienotunteinen että kovakourainen, riippuen siitä, kenen kanssa kulloinkin oli tekemisissä. Ferdinand Barnaclen kanssa hän oli kuin hämähäkinverkkoa. Hän oli myös aina vaatimaton ja itsensäkieltävä omalla tavallaan. Hänen olemuksensa vaihteli suuresti, mutta yksi johtolanka näkyi kaikissa hänen kudosmalleissaan. Jokainen, jonka kanssa hän joutui tekemisiin, oli hänen silmissään lautakunnan jäsen, jonka mielipiteeseen hänen täytyi koettaa vaikuttaa mikäli mahdollista.

»Aikooko kuuluisa isäntämme ja ystävämme», lausui laki, »meidän loistava liiketähtemme — antautua valtiolliseen toimintaan?»

»Aikooko? Onhan hän jonkun aikaa ollut parlamentinjäsenenä», vastasi kohtelias nuori Barnacle.

»Niin kyllä», myönsi laki nauraen erikoisia lautakunnan jäseniä varten sovellettua huvinäytelmänauruaan; se oli aivan toisenlaista kuin hänen alempiarvoisissa lautakunnissa istuville hullunkurisille käsityöläisille tarjoamansa ilveilynauru; »hän on ollut parlamentissa jonkun aikaa. Mutta tähän saakka tähtemme on ollut vaihteleva ja häilyvä? Eikö niin?»

Tavallisen todistajan olisi tämä »eikö niin?» houkutellut myöntävään vastaukseen. Mutta Ferdinand Barnacle katsoi vain tarkoittavasti lakiin heidän astellessaan portaita ylös eikä vastannut mitään.

»Aivan niin, aivan niin», vahvisti laki nyökäyttäen päätänsä, sillä hän ei hellittänyt vähällä tällaisissa asioissa, »ja sentähden sanoin meidän kokoontuvan täysi-istuntoon erikoista neuvottelua varten — tarkoittaen, että tästä tulee ylevä ja juhlallinen tilaisuus, jolloin, kuten kapteeni Macheath sanoo, 'tuomarit ovat koolla: peloittava näky!' Me lakimiehet olemme, katsokaas, vapaamielisen valmiit viittaamaan kapteeni Macheathiin, vaikka hän on ankara meitä kohtaan. Siitä huolimatta voisin mainita erään myönnytyksenkin kapteenin puolelta», ja laki pyöritteli leikillisesti päätänsä, sillä puhuessaan ylimalkaisesti ammatistaan hän oli aina tekevinään pientä pilaa itsestään, »myönnytyksen, että laki, suurin piirtein, ainakin on tarkoitettu puolueettomaksi. Sillä mitä kapteeni sanoo, jos tulkitsen hänet oikein — ja ellen» — hän teki huvinäytelmäeleen, koskettaen kumppaninsa olkapäätä lornetillaan, »niin oppinut ystäväni kyllä oikaisee minua:

»'Siit' asti kun lain koura uhkaa kaikkein yllä pahetta vaanien niin meissä kuin myös muissa, voi järkimies ain' ihmetellä, syystä kyllä, parempaa seuraa ettei nähdä hirsipuissa!'»

Näin puhellen saapuivat he saliin, jossa mr Merdle seisoi takkavalkean edessä. Hän hämmästyi niin suunnattomasti, kun laki astui sisään tällaiset sanat huulillaan, että vieraan täytyi selittää toistaneensa Gayn säkeitä. »Tosin hän ei kuulu Westminster Hallin suuruuksiin», sanoi hän, »mutta onhan hänelläkin arvonsa sellaisen miehen silmissä kuin mr Merdlen, joka omistaa niin suurenmoisen käytännöllisen maailmantuntemuksen.»

Mr Merdle näytti siltä kuin haluaisi sanoa jotakin, mutta sitten hän ei näyttänyt haluavankaan. Tällä väliajalla ehdittiin ilmoittaa piispan saapumisesta.

Piispa astui sisään nöyränä, mutta kuitenkin rivakoin, nopein askelin, ikäänkuin haluten vetää jalkaansa seitsenpeninkulmaiset saappaansa ja lähteä kiertämään maailmaa tarkastamaan, että kaikki olivat tyydyttävässä kunnossa. Piispalla ei ollut aavistustakaan siitä, että jotakin tärkeätä oli tekeillä. Tämä oli hänen käytöksensä huomattavin piirre. Hän oli eloisa, vilkas, hilpeä, ystävällinen, lempeä, mutta niin hämmästyttävän viaton.

Laki liukui piispan luo kysellen kohteliaimmin piispattaren vointia. Tämä oli pahaksi onnekseen sattunut hiukan vilustumaan eräässä rippivannotustilaisuudessa, muuten hän voi hyvin. Samoin nuori herra piispa. Hän asui maaseudulla nuoren vaimonsa ja pienokaisten kanssa ja hoiti seurakuntaansa.

Sitten ilmestyivät Barnacle-kuoron edustajat ja senjälkeen mr Merdlen lääkäri. Laki, joka yhdellä silmännurkalla ja lornettinsa kulmalla tähyili jokaista sisääntulijaa, puhuipa hän kenen kanssa ja mistä asiasta hyvänsä, pyrki ovelin keinoin ja luontevan näköisesti juttusille jokaisen kanssa, kosketellen kunkin erikoisen lautakunnan jäsenen erikoista mieluisinta asiaa. Muutamien kuorolaisten kanssa naureskeli hän uniselle parlamentinjäsenelle, joka edellisenä iltana oli mennyt etuhuoneeseen ja äänestänyt väärin; toisten kanssa valitteli hän ajan uudistushaluista henkeä, jota ei edes voitu estää luonnottomalla tavalla harrastamasta yleisiä asioita, vieläpä valtion raha-asioita; lääkärin kanssa puhui hän pari sanaa yleisestä terveydentilasta, sitäpaitsi pyytäen häneltä pientä lausuntoa eräästä asiasta, joka koski muuatta lääkäriä, kiistämättä varsin oppinutta ja hienokäytöksistä miestä — näiden ominaisuuksien otaksui hän korkeimmassa kehityksessään kuitenkin kuuluvan eräille toisille lääkintätaidon harjoittajille (lautakuntakumarrus); toissapäivänä oli tuo ensinmainittu lääkäri esiintynyt todistajana oikeudessa ja silloin oli laki ristikuulustelussa päässyt selville siitä, että mies kuului uuden lääkintätavan kannattajiin, joka tapa lain mielestä — kuinka? — no niin, laki ajatteli näin; laki oli arvellut ja toivonut tohtorin sanovan niin. Rohkenematta väitellä lääkärien kanssa, tuntui hänestä kuitenkin, katsoen asiaa tavallisen järjen eikä ammatillisen ymmärtämisen kannalta, että tämä uusi järjestelmä oli — saattoiko hän näin etevän asianymmärtäjän kuullen sanoa sen? — huijausta! Ah! Tällaisen rohkaisun kannattamana uskalsi hän sanoa: huijausta, ja nyt oli laki saanut mielensä kevennetyksi.

Mr Tite Barnacle, jolla, samoin kuin tri Johnsonin kuuluisalla ystävällä, oli vain yksi ainoa ajatus päässänsä ja sekin väärä, oli ilmestynyt tällä välin. Tämä mainio herrasmies ja mr Merdle, jotka erilaisissa asennoissa ja märehtivän mietiskelevin ilmein istuivat keltaisella sohvalla takkavalkean valossa, eivät vaihtaneet halaistua sanaa keskenään; huomattava yhdennäköisyys vallitsi heidän ja vastakkaisella seinällä riippuvan Cuyp-maalauksen esittämien kahden lehmän välillä.

Mutta nyt saapui loordi Decimus. Hovimestari, joka tähän saakka oli rajoittunut vain tavallisen tehtävänsä yhteen puoleen, nimittäin: katselemaan vieraita (paremmin uhkamielisesti kuin suosiollisesti) heidän tullessaan sisään, poikkesi nyt siinä määrin tavastaan, että tuli yläkertaan ilmoittamaan hänen ylhäisyytensä saapuneen. Loordi Decimus oli ylen mahtava pääri, ja vaatimaton nuori alahuoneen jäsen, Barnaclein viimeksi pyydystämä otus, joka oli kutsuttu tänne viettämään peijaisiaan, sulki silmänsä, kun hänen ylhäisyytensä astui sisään.

Siitä huolimatta oli loordi Decimuksesta hauska tavata tätä alahuoneen jäsentä. Hänestä oli hauska tavata mr Merdleä, hauska tavata piispaa, hauska tavata lakia, hauska tavata mr Tite Barnaclea, hauska tavata kuoroa, hauska tavata Ferdinandia, yksityissihteeriänsä. Loordi Decimus, vaikka kuuluikin maailman mahtaviin, ei ollut rakastettava käytökseltään, ja Ferdinand oli suurella vaivalla saanut hänet niin pitkälle, että hän huomasi kaikki, jotka tapasi täällä, ja vakuutti olevansa iloinen tavatessaan heitä. Kun tämä vilkkauden ja alentuvaisuuden puuska oli ohi, liittyi hänen ylhäisyytensä Cuyp-taulua jäljittelevään ryhmään ja rupesi siihen kolmanneksi lehmäksi.

Laki, joka jo tunsi saaneensa koko lautakunnan valtoihinsa ja sopivaksi nyt käydä esimiehen kimppuun, liukui tämän luokse, lornetti kädessä. Hän otti puheeksi ja esitti esimiehen arvosteltavaksi ilman ja sääsuhteet, arvellen niiden olevan virallisen vaiteliaisuusvaatimuksen yläpuolella. Laki kertoi kuulleensa (kuten jokainen sanoo kuulleensa, vaikka keneltä ja mistä jää ainaiseksi salaisuudeksi), että sinä vuonna ei saataisi ensinkään sälehedelmiä. Loordi Decimus ei ollut kuullut mitään sellaista persikoistaan, mutta luuli, jos hänen väkensä oli oikeassa, ettei omenoita tulisi ollenkaan. Ei omenoita? Laki oli ylenmäärin hämmästynyt ja huolissaan. Todellisuudessa oli hänelle aivan yhdentekevää, vaikkei koko maan pinnalla olisi kypsynyt ainoatakaan omenaa, mutta hänen näennäinen harrastuksensa tähän omenakysymykseen oli suorastaan tuskallinen. »No, mutta mistä, loordi Decimus — me kiusalliset lakimiehet haluamme aina koota tietoja, ja ne ovat meille usein arvaamattoman hyödyllisiä — mistä, loordi Decimus, tämä johtuu?» Loordi Decimus ei voinut esittää mitään selitystä siihen. Tähän olisi jo toinen pysähtynyt, mutta laki ei hellittänyt, vaan tarrautui häneen yhtä eloisasti kuin ennen, kysyen: »Entä päärynät sitten?»

Kauan senjälkeen kun laki oli kohonnut oikeuskansleriksi, kertoi hän vielä tästä mestaritempustaan. Loordi Decimuksella oli muisto päärynäpuusta, joka aikoinaan oli kasvanut hänen äitinsä talon takana Etonissa ja jossa hänen elämänsä ainoa sukkeluus kukoisti vuoden ympäri. Se oli selvä ja kouraantuntuva sukkeluus, joka koski Etonin päärynöiden ja parlamentin päärien välistä erotusta, mutta loordi Decimus arveli, ettei kukaan kuulija voinut nauttia sutkauksen hienoimmasta tuoksusta, ellei perinpohjin ja tarkkaan tuntenut puheenalaista päärynäpuuta. Sentähden ei kertomuksella aluksi ollut aavistusta sellaisesta puusta, sitte se vähitellen huomasi sen talvella, esitteli sen vaihtelevina vuodenaikoina, kuvasi kuinka se silmuili, kukki, kantoi hedelmiä, kypsytti hedelmänsä; lyhyesti sanoen, loordi, ennenkuin kiipesi makuuhuoneen ikkunasta varastamaan hedelmiä, viljeli puuta niin ahkerasti ja yksityiskohtaisesti, että viivästyneet kuulijat hartaasti kiittivät taivasta siitä, että puu oli istutettu ja jalostettu ennen loordi Decimuksen aikoja. Lain omenaharrastus hukkui ihan siihen kireään jännitykseen, jolla hän seurasi päärynäin vaiheita siitä hetkestä lähtien, jolloin loordi Decimus juhlallisesti aloitti: »Päärynöistä puhuessanne muistan erään päärynäpuun», sisältörikkaaseen loppuponteen saakka: »Ja niin siirrymme elämän moninaisissa vaiheissa Etonin päärynöistä parlamentin pääreihin»; jutun yhä kestäessä täytyi lain kulkea hänen ylhäisyytensä kanssa portaita alas, vieläpä istuutua hänen viereensä pöytään saadakseen kuulla sen loppuun. Silloin tiesi laki voittaneensa esimiehenkin suosion ja saattoi syödä päivällisensä hyvällä ruokahalulla.

Nämä päivälliset olivat omiaan herättämään ruokahalua, vaikkei hänen olisi ollutkaan nälkä. Harvinaisimpia ruokalajeja, kallisarvoisesti valmistettuja ja kallisarvoisesti tarjoiltuja, herkullisimpia hedelmiä, valituimpia viinejä, ihmeellisimpiä kulta- ja hopea-, lasi- ja porsliinitaideteoksia, lukematon joukko maku-, haju- ja näköaistia hiveleviä esineitä oli koottu pitopöytään. Oi, mikä ihmeellinen mies tämä Merdle oli, kuinka suuri mies, kuinka etevä ja mestarillinen, kuinka, siunattu ja kadehdittava — sanalla sanoen, kuinka rikas mies!

Isäntä söi tavallisen vaivaisen kahdeksantoista pennyn määrän ainaiseen huonosti sulattavaan tapaansa ja puhui omasta puolestaan niin vähän kuin tällainen ihmeellinen mies ikinä voi. Onneksi kuului loordi Decimus yleviin henkiin, joille ei tarvitse puhua, koska heillä aina on kylliksi tehtävää mietiskellessään omaa suuruuttansa. Tämän kautta kävi nuorelle vaatimattomalle parlamentinjäsenelle mahdolliseksi pitää silmänsä auki kylliksi kauan, jotta näki syödä päivällisensä. Mutta kohta kun loordi Decimus puhui, ummisti hän ne taas.

Miellyttävä nuori Barnacle ja laki olivat seuran puhujina. Piispakin olisi ollut erittäin rakastettava, ellei hänen viattomuutensa olisi tehnyt haittaa. Hän jäi kovin pian keskustelussa jäljelle. Kun vain vihjattiin johonkin tekeillä olevaan, oli hän kuin Hölmölästä kotoisin. Maallisista asioista hän ei ymmärtänyt kerrassaan mitään; ne olivat hänen näköpiirinsä ulkopuolella.

Sen huomasi hyvin, kun laki sattumalta kertoi ilokseen kuulleensa, että »meillä kohta on onni saada myöskin ystävämme mr Sparklerin selvä ja terve ymmärrys — ei prameileva ja kehuskeleva, mutta läpeensä terve ja käytännöllinen ymmärrys hyvän asiamme puolelle ja palvelukseen».

Ferdinand Barnacle nauroi ja myönsi, että niin saattoi olla. Ääni se oli yksikin ääni ja hyvä olemassa.

Laki oli perin pahoillaan siitä, ettei nähnyt tänään hyvää ystäväänsä mr Sparkleria, »mr Merdle».

»Hän on matkoilla mrs Merdlen kanssa», vastasi puhuteltu herra, heräten vähitellen pitkäaikaisesta hajamielisyydestä, jonka kestäessä hän oli sujauttanut lusikan hihaansa. »Ei ole välttämätöntä, että hän on täällä läsnä.»

»Ihmeitätekevä Merdle-nimi riittää epäilemättä aikaansaamaan kaikki», sanoi laki tehden lautakunta-kumarruksensa.

»Niin — kyllä — luulisin niin», myönsi mr Merdle pannen lusikan pois ja kömpelösti pujottaen kätensä toinen toisensa hihansuihin. »En usko, että kannattajani siellä millään tavoin asettuvat vastahankaan.»

»Malliväkeä!» ihaili laki.

»Hauskaa, että hyväksytte ne», sanoi mr Merdle.

»Entä ne toiset kaksi paikkaa», jatkoi laki, ja hänen terävät silmänsä välkähtivät, kun hän varovasti vilkui mahtavaan naapuriinsa; »me lakimiehet olemme aina uteliaita ja utelevia, poimimme tilkun sieltä, toisen täältä monikirjavaa tietovara varastoamme varten, sillä emme tiedä, missä mutkassa mikin pala saattaa olla tarpeen — mutta kuinka väestön laita on niissä kahdessa toisessa paikassa? Taipuvatko he mallikelpoisesti tämän yritteliäisyyden ja kuuluisan nimen laajan ja yhä laajenevan vaikutusvallan alle, antautuvatko nämä pienet purot helposti ja tyynesti ja niin kauniisti, kuin olisi kysymys luonnonlakien vaikutuksesta, näin johdettaviksi yhtymään majesteetilliseen virtaan sen kulkiessa ihmeellistä uraansa, hedelmöittäen rannikoltaan? Onko tämä kaikki niin varmaa, että heidän kulkunsa voidaan edeltäpäin arvata ja tarkoin laskea?»

Mr Merdle, joka joutui hiukan hämilleen lain kaunopuheisuudesta, katseli kotvan levottomana lähintä suola-astiaa ja vastasi sitten epäröiden:

»He ovat täysin selvillä siitä, sir, mitä ovat velkaa yhteiskunnalle. He valitsevat sen, jonka vain lähetän sinne sitä varten.»

»Hauska tietää», sanoi laki, »hauska tietää».

Kysymyksessä olevat kolme paikkaa olivat kolme kurjaa kolkkaa tällä saarella, kolme pientä tietämätöntä, pöhnäistä, juopottelevaa, likaista, syrjäistä vaalipiiriä, jotka olivat kupsahtaneet mr Merdlen taskuun. Ferdinand Barnacle nauroi kevyeen tapaansa ja huomautti hilpeästi, että he olivat kerrassaan siistiä seuraa. Piispa, joka hengessään harhaili rauhan polkuja, oli hajamielinen ja mistään tietämätön.

»Mitähän perää on siinä jutussa», kysyi loordi Decimus luoden katseensa ympäri pöydän, »jonka olen kuullut eräästä herrasmiehestä: kauan istuttuaan velkavankilassa huomattiin hän kuuluvaksi rikkaaseen perheeseen ja sai periä suuren määrän rahoja? Olen kuullut monenlaisia vihjauksia tästä. Tiedättekö te, Ferdinand, siitä jotakin?»

»Tiedän vain sen», vastasi tämä, »että hän on tuottanut virastolle, johon minulla on kunnia kuulua, loppumattomasti harmia ja syössyt meidät pulasta toiseen». Loistava nuori Barnacle puhui näin vain kurillaan, ikäänkuin sanoakseen: »Tiedämme, minkä arvoisia nämä puheenparret ovat, mutta onhan niitä viljeltävä, peli on pidettävä käynnissä.»

»Pulasta toiseen?» toisti loordi Decimus majesteettisesti pysähtyen ja mietiskellen näitä sanoja, niin että ujon parlamentinjäsenen täytyi ummistaa silmänsä oikein lujasti. »Pulasta toiseen?»

»Todella epämiellyttävä juttu», huomautti mr Tite Barnacle vakavan paheksuvasti.

»Millainen oli tämä juttu», kysyi loordi Decimus, »minkäluontoisia nuo — pulat, Ferdinand?»

»Ooh, se on mainio juttu, parhaita laatuaan», vastasi nuori herra. »Tämä mr Dorrit (hänen nimensä on Dorrit) joutui, aikoja ennen kuin haltiatar ilmestyi pankista ja antoi hänelle omaisuuden, vastaamaan meille sitoumuksen allekirjoituksesta, jota sitoumusta ei ollut ensinkään täytetty. Hän oli osakas jonkinlaisessa tukkuliikkeessä — he ostivat ja möivät väkijuomia tai nappeja tai viinejä tai kenkämustetta tai kaurajauhoja tai villoja tai sianlihaa tai hakasia ja lehtisiä tai rautaa tai siirappia tai jalkineita tai jotakin muuta sellaista, jota tarvittiin armeijalle tai merimiehille tai jollekin muulle — ja sitte liike teki vararikon, ja meidän kuuluessa saamamiesten joukkoon pidätettiin petkuttajat kruunun puolesta kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, ja niin edespäin. Kun haltiatar sitten oli ilmestynyt ja mr Dorrit tahtoi maksaa meille saatavamme, niin totta vie olimme joutuneet sellaiseen mallikelpoiseen maksuosoituksia ja vastamaksuosoituksia, varmennuksia ja vastavarmennuksia vilisevään tilaan, että kului kuusi kuukautta, ennenkuin tiesimme, millä tavoin ottaisimme vastaan rahat ja millä tavoin kuittaisimme ne. Siitä muodostui virallisen työtavan riemuvoitto», kertoi kaunis nuori Barnacle nauraen sydämellisesti. »Sellaista kaavakkeiden määrää ette ole nähneet eläissänne. 'Totisesti', sanoi asianajaja minulle eräänä päivänä, 'jos pyytäisin saada tältä virastolta kolmetuhatta puntaa, sensijaan että nyt pyydän saada maksaa ne sille, niin ei siitä tulisi tämän suurempaa vaivaa'. 'Niin, olette oikeassa, vanha veikko', vastasin minä, 'ja vasta tiedätte, että meillä todellakin tehdään työtä'.» Miellyttävä nuori Barnacle lopetti, nauraen taas sydämellisesti. Hän oli kerrassaan hauska, hilpeä veitikka, ja hänen käytöksensä oli erittäin rakastettavaa.

Mr Tite Barnacle ei katsellut asiaa aivan yhtä rattoisella tavalla. Hän otti kovin pahakseen, että mr Dorrit oli vaivannut virastoa tahtomalla maksaa rahat, ja piti karkeana muotovirheenä sitä, että hän teki sen näin monen vuoden kuluttua. Mutta mr Tite Barnacle oli napitettu mies ja sentähden tärkeä henkilö. Kaikki napitetut miehet ovat tärkeitä. Kaikki napitetut miehet ovat luotettavia. Oli miten oli, aina napitettu mies lumoo ihmiset; oli miten oli, viisauden uskotaan säilyvän ja kasvavan napitetulla, mutta haihtuvan napittamattomalta; ja varmaa on, että tärkeimpinä henkilöinä pidetään juuri napitettuja. Mr Tite Barnaclea ei ikinä olisi arvioitu puoleenkaan nyt käyvästä arvostaan, ellei hänen takkinsa aina olisi ollut napitettu valkoiseen kaulahuiviin saakka.

»Saanko kysyä», sanoi loordi Decimus, »onko mr Darritilla — tai Dorritilla perhettä?»

Kun ei kukaan muu puhunut mitään, vastasi isäntä: »Hänellä on kaksi tytärtä, mylord.»

»Oh! Te tunnette hänet?» tiedusti loordi Decimus.

»Mrs Merdle tuntee. Mr Sparkler tuntee myös. Totta puhuen», sanoi mr Merdle, »luulen melkein, että mr Sparkler on ihastunut toiseen näistä nuorista neideistä. Hän on tunteellinen ja — otaksun — että valloitus —» Tässä mr Merdle vaikeni ja katseli pöytäliinaa, kuten hänen tapansa oli huomatessaan jonkun katsovan häneen tai kuuntelevan häntä.

Laki oli tavattoman iloinen siitä, että Merdlet ja tämä perhe jo olivat joutuneet kanssakäymisiin keskenään. Hän huomautti matalalla äänellä pöydän yli piispalle, että tässä oli eräänlainen rinnakkaisilmiö sille fysikaaliselle laille, jonka mukaan samanluontoiset esineet vetävät toisiaan puoleensa. Hänen mielestään tämä rikkauden kyky vetää rikkautta puoleensa oli hyvin, hyvin mielenkiintoinen ja merkillinen — se oli jonkinlaisessa epämääräisessä yhteydessä magneetin ja yleisen vetovoiman kanssa. Piispa, joka oli pudonnut takaisin maan päälle tämän puheenaineen joutuessa pohdittavaksi, myönsi niin olevan. Hän arveli olevan todella erittäin tärkeätä yhteiskunnalle, että henkilö, joka oli joutunut näin vaativaan asemaan, odottamatta saanut käsiinsä vallan hyvään ja pahaan yhteiskunnassa, näin sai sulautua tunnetumpaan, mahtavampaan tekijään, jonka vaikutus (»kuten ystävämme, jonka pöydässä nyt istumme») aina on ollut sopusoinnussa yhteiskunnan parhaiden harrastusten kanssa. Kahden kilpailevan liekin, suuremman ja pienemmän asemesta, joiden kummankin loiste, yksin loistaen, olisi synkkä ja häilyvä, olisi meillä näin yksi yhteensulautunut, pehmeäloisteinen valo, jonka lempeät säteet levittäisivät tasaista lämpöä ympäri maan. Piispa näytti mielestään esittäneen asian erittäin onnistuneesti, niin että hän viipyi siinä kauemminkin; ja laki (jottei menettäisi lautakuntansa jäsentä) oli istuvinaan hänen jalkojensa juuressa kuuntelevana oppilaana.

Päivällistä jälkiruokineen syötiin kolme tuntia, jonka tähden vaatimaton parlamentinjäsen ennätti nopeammin jäähtyä loordi Decimuksen varjossa kuin lämmetä ruuasta ja juomasta, ja hän tunsi itsensä kovin viluiseksi. Loordi Decimus loi, kuten korkea torni tasaisessa maisemassa, varjonsa pöytäliinan yli, himmensi valot kelpo kansanedustajalta, jähmetytti hänen ytimensä ja antoi hänelle masentavan tunnon laajoista välimatkoista. Kun hänen armonsa pyysi onnetonta vaeltajaa juomaan kanssansa, verhoutuivat tämän horjuvat askeleet synkimpään varjoon, ja kun hänen armonsa toivotti: »Terveydeksenne, sir!» oli kaikki hänen ympärillään autiota erämaata.

Viimein alkoi loordi Decimus, kahvikuppi kädessä, kuljeksia huoneessa katsellen tauluja ja aiheuttaen mielenkiintoisia arvailuja läsnäolijoiden mielissä, milloin hän mahdollisesti lopettaisi kuljeksimisensa ja sallisi pienempien lintujen lentää yläkertaan, mikä ei käynyt päinsä, ennenkuin hän oli kääntänyt jalot siipensä siihen suuntaan. Jonkun verran viivyteltyään ja suotta vain ojennettuaan lentimiänsä liiteli hän seurusteluhuoneisiin.

Ja täällä esiintyi vaikeus, joka aina on käsillä, kun kaksi henkilöä vartavasten saatetaan yhteen päivälliskutsuille, jotta he saisivat neuvotella. Jokainen (paitsi piispa, jolla ei ollut aavistusta mistään) tiesi vallan hyvin, että nämä päivälliset oli syöty ja juotu nimenomaan sitä varten, että loordi Decimus ja mr Merdle saisivat keskustella viisi minuuttia toistensa kanssa, Näin huolellisesti valmistettu tilaisuus oli nyt tullut, ja siitä hetkestä alkaen näytti siltä, ettei mikään inhimillinen oveluus voinut saada päähenkilöitä edes samaan huoneeseen. Mr Merdle ja hänen ylhäinen vieraansa pysyttelivät itsepintaisesti näköpiirin vastakkaisilla äärillä. Turhaan kohtelias Ferdinand vei loordi Decimuksen katsomaan mr Merdlen läheisyydessä olevia pronssihevosia. Silloin mr Merdle väisti ja asteli poispäin. Turhaan hän saattoi mr Merdlen kertomaan loordi Decimukselle harvinaisista dresdeniläisistä maljakoista. Silloin taas loordi Decimus väisti ja asteli poispäin, juuri kun Ferdinand oli saattanut toisen hänen luoksensa.

»Oletteko milloinkaan nähnyt tällaista?» kysyi Ferdinand lailta, epäonnistuttuaan parikymmentä kertaa.

»Usein», vastasi laki.

»Ellen minä lykkää toista sovittuun nurkkaan, johon te talutatte toisen, niin en ikinä pääse täältä irti», sanoi Ferdinand.

»Hyvä», vastasi laki, »minä pidän huolen Merdlestä, jos tahdotte, mutten mylordista».

Ferdinand nauroi, harmissaankin. »Hiisi vieköön molemmatkin!» sanoi hän katsoen kelloaan. »Minä tahdon päästä pois. Miksi lemmossa he eivät tapaa toisiaan? Kumpikin tietää, mitä he tahtovat ja aikovat. Katsokaa nyt heitä!»

He häämöittivät yhä näköpiirin vastakkaisilla äärillä, kumpikin luonnottomasti teeskennellen olevansa muistamattakaan toista, mikä ei olisi näyttänyt hullunkurisemman läpinäkyvältä, vaikka heidän aikeensa olisi ollut kirjoitettuna heidän selkäänsä. Piispa, joka juuri oli ollut kolmantena lain ja Ferdinandin seurassa, mutta jonka viattomuus oli estänyt häntä pysymästä mukana keskustelussa ja ikäänkuin voidellut hänet oliiviöljyllä, näkyi nyt lähestyvän loordi Decimusta ja alkavan puhella hänen kanssansa.

»Minun kai täytyy saada Merdlen lääkäri pyydystämään ja pidättämään hänet», tuumi Ferdinand, »ja sitte houkuttelen mahtavan sukulaiseni neuvotteluun, jos voin — ja jos en voi, niin laahaan hänet siihen».

»Jos kunnioitatte minua pyytämällä vähäistä apuani», sanoi laki hymyillen veitikkamaisinta hymyään, »niin antaudun suurimmalla ilolla käytettäväksenne. En luule, että kukaan yksin pystyy tähän. Mutta jos tahdotte karsinoida mylordin tuonne etäisimpään seurusteluhuoneeseen, jossa hän nyt näkyy olevan innokkaassa keskustelussa, niin minä otan tehtäväkseni tuoda rakkaan Merdlemme sinne ja tehdä karkaamisen hänelle mahdottomaksi.»

»Sovittu!» sanoi Ferdinand. »Sovittu!» sanoi laki.