Part 15

Arthur ei katsonut kannattavan virkkaa mitään, eikä hän olisi oikein kyennytkään, sillä hän oli kuin tukehtumaisillaan; hän vilkaisi vain vieraaseen ja meni ulos. Tämä napsautti hänelle vielä jäähyväisiksi sormiaan, ja hänen nenänsä painui viiksien ylle ja viikset kohosivat nenän alla rumaksi ja pahaenteiseksi hymyksi.

»Jumalan nimessä, Affery», kuiskasi Clennam, kun eukko avasi hänelle ovea pimeässä eteisessä ja hän hapuili ulos yötaivaan valossa, »mitä täällä tapahtuu?»

Affery oli kerrassaan aavemainen seistessään siinä pimeässä, pää esiliinan peitossa ja puhuen sen takaa matalalla, hillityllä äänellä.

»Älkää kysykö minulta mitään, Arthur. Olen kauan kulkenut kuin unessa. Menkää pois!»

Hän meni, ja Affery sulki oven hänen jälkeensä. Hän katsoi äitinsä huoneen ikkunoihin, joiden hämärä, keltaisten verhojen vaimentama valo tuntui toistavan Afferyn sanoja, jupisten: »Älkää kysykö minulta mitään. Menkää pois!»

SEITSEMÄSVIIDETTÄ LUKU

Kirje Pikku Dorritilta

Rakas mr Clennam.

Koska sanoin viime kirjeessäni olevan parasta, ettei kukaan kirjoita minulle ja koska siis toisen pienen kirjeen lähettäminen ei tuota teille muuta vaivaa kuin sen lukemisen (kenties ei teillä ole aikaa siihenkään, vaikka soisin olevan), niin käytän nyt muutaman hetken kirjoittaakseni teille. Tällä kertaa kirjoitan Roomasta.

Me läksimme Venetsiasta aikaisemmin kuin mr ja mrs Gowan, mutta he eivät viipyneet matkalla yhtä kauan kuin me eivätkä kulkeneet samaa tietä, niin että kun me saavuimme Roomaan, niin tapasimme heidät jo sijoittuneina erääseen Via Gregoriana nimiseen paikkaan. Varmasti te tunnette sen.

Kerron teille nyt heistä kaikki mitä voin, koska tiedän, että te kaikkein mieluimmin juuri haluatte kuulla siitä. Heidän asuntonsa ei ole erikoisen mukava, mutta kenties se ensi näkemältä tuntui minusta ikävämmältä kuin se olisi ollut teidän mielestänne, joka olette nähnyt monta vierasta maata ja erilaisia tapoja. Tietysti se on paljoa, paljoa — miljoonan kertaa — parempi kuin mitkään paikat, joihin minä olen tottunut, lukuunottamatta viime aikoja, ja kuvittelen, etten katsokaan sitä omillani, vaan hänen, mrs Gowanin, silmillä. Sillä on helppoa nähdä, että hän aina on kasvanut hellässä ja onnellisessa kodissa, vaikkei hän olisikaan kertonut sitä, kuten hän kuitenkin on tehnyt, puhuen suuresta rakkaudesta kotiinsa.

No niin, heidän asuntonsa on jotenkin kolkko; siihen noustaan kehnoja portaita ylös, ja siihen kuuluu melkein vain yksi ainoa avara, hämärä huone, jossa mr Gowan maalaa. Ne ikkunat, joista tahtoisin katsella ulos, ovat tukitut ja seinät ovat täynnä liitu- ja hiilipiirroksia, joita siellä ennen asuneet ovat tehneet — oh, monien vuosien kuluessa. Siellä on verho, joka on paremmin pölynharmaa kuin punainen ja joka jakaa huoneen kahtia; verhon takainen osasto on arkihuoneena. Kun ensimmäisen kerran kävin mrs Gowanin luona siellä, oli hän yksin; työ oli pudonnut hänen kädestänsä, ja hän istui katsellen taivaalle, joka loisti ikkunoiden yläosista. Älkää silti tulko levottomaksi, kun kerron tätä, vaikkei kaikki täällä ollutkaan niin iloista, valoisaa, rattoisaa eikä niin onnellista ja nuorekasta kuin olisin suonut olevan.

Koska mr Gowan maalaa isän muotokuvaa (en varmasti tiedä, tuntisinko häntä siitä yhdennäköisyyden perustuksella, ellen olisi nähnyt hänen maalaavan sitä), olen saanut senjälkeen olla mrs Gowanin seurassa useammin kuin olisin saanut ilman tätä onnellista sattumaa. Hän on hyvin paljon yksin. Todella hyvin paljon.

Kerronko toisesta käynnistäni hänen luonansa? Menin sinne eräänä iltapäivänä, neljän tai viiden tienoilla, kun satuin pääsemään yksin kävelylle. Hän söi juuri päivällistä yksin ja hänen ruokansa oli tuotu jostakin sinne jonkinlaisessa lämmityskojeessa, jossa paloi tuli sisässä; hänellä ei ollut eikä hän näyttänyt odottavankaan muuta seuraa kuin vanhan miehen, joka oli tuonut hänen päivällisensä. Tämä kertoi hänelle pitkän jutun (muurien ulkopuolella liikkuvista rosvoista, jotka oli vangittu erään pyhimyksen patsaan luona) huvittaakseen häntä — kuten ukko sanoi minulle, kun tulin ulos, »koska minullakin on tytär, vaikka ei näin kaunis».

Minun pitää nyt puhua mr Gowanistakin, ennenkuin kerron sen vähän, mitä minun vielä on sanottava hänen vaimostaan. Hänen täytyy ihailla vaimonsa kauneutta ja ylpeillä hänestä, sillä kaikki kehuvat mrs Gowania, ja hänen täytyy rakastaa häntä ja hän rakastaakin epäilemättä — omalla tavallaan. Te tunnette hänen käytöksensä, ja jos se teidän silmissänne näyttää yhtä kevytmieliseltä ja tyytymättömältä kuin minun silmissäni, niin en ole väärässä ajatellessani, ettei hän ole sopiva mies vaimollensa. Ellei asia teidän mielestänne ole näin, uskon varmasti erehtyneeni, sillä teidän muuttumaton lapsiparkanne luottaa teidän ymmärrykseenne ja hyvyyteenne enemmän kuin hän ikinä voisi kuvatakaan, jos yrittäisi Mutta älkää pelästykö, hän ei yritäkään.

Epävakavan ja tyytymättömän olemuksensa tähden (arvelen niin, jos tekin olette samaa mieltä) välittää hän hyvin vähän työstään ja kutsumuksestaan. Hän ei tee mitään vakavasti ja kärsivällisesti; hän aloittaa töitä ja heittää ne taas, tekee yhden työn tai jättää toisen tekemättä, aina vain yhtä välinpitämättömänä ja huolettomana. Kun olen kuunnellut hänen keskusaltaan isän kanssa istunnoissa, olen aprikoinut, senköhän tähden hän ei usko kehenkään muuhun, koska hän ei usko itseensäkään. Mitähän te sanoisitte tähän kaikkeen? Tiedän, kuinka katsoisitte, ja kuulen melkein äänenne, kun Iron Bridgellä puhuisitte minulle tästä kaikesta.

Mr Gowan liikkuu hyvin paljon seurapiireissä, joita täällä pidetään parhaina — vaikkei hän näytä nauttivan siitä eikä pitävän niitä minkään arvoisina ollessaan niissä — ja mrs Gowan on toisinaan mukana, vaikka viime aikoina hyvin vähän. Olen ollut huomaavinani, että ihmiset puhuvat hyvin epäjohdonmukaisella tavalla mrs Gowanista, ikäänkuin hän olisi löytänyt suuren, itsekkään onnen nähdessään mr Gowanin, vaikka nämä samat ihmiset eivät ole uneksineetkaan haluta häntä itselleen tai tyttärilleen. Myöskin liikkuu hän maaseudulla, piirtämässä luonnoksia, ja kaikkialla, missä on vieraita, tapaa hän tuttuja ja on hyvin tunnettu. Sitäpaitsi hänellä on ystävä, joka on paljon hänen seurassaan sekä kotona että muualla, vaikka hän kohtelee tätä ystävää hyvin kylmästi ja käyttäytyy varsin oikullisesti häntä kohtaan. Olen aivan varma (sillä hän on sanonut sen minulle), että mrs Gowan ei pidä tästä ystävästä. Minullekin hän on niin vastenmielinen, että tuntuu oikein helpottavalta, että hän nykyään on poissa täältä. Kuinka paljon helpottavammalta se tuntuukaan mrs Gowanista!

Päätin kertoa teille kaiken tämän, huolimatta siitä, että pelkäsin tuottavani teille hiukan, tosin aiheetonta levottomuutta, mutta tein sen saadakseni erikoisesti sanoa erään asian, nimittäin tämän: hän on niin uskollinen ja rakastava ja tietää varmasti omistaneensa tämän rakkautensa ja uskollisuutensa miehelleen ikiajoiksi, niin että voitte olla varma siitä, että hän rakastaa, ihailee ja ylistää häntä ja peittää hänen vikansa kuolemaansa saakka. Luulen, että hän salaa viat ja aina vastakin salaa ne itseltäänkin. Hän on antanut miehellensä sydämen, jota ei voi milloinkaan ottaa takaisin; eikä mies milloinkaan voi kuluttaa ja väsyttää sen hellyyttä, vaikka kuinka koettaisi. Te tiedätte, että tämä on totta, kuten tiedätte kaikki paljoa, paljoa paremmin kuin minä; mutta en voi olla kertomatta teille, millaiseksi hän osoittautuu, ja että te ette voi ajatella hänestä liian hyvää.

En ole tässä kirjeessäni vielä nimittänyt häntä nimeltä, mutta me olemme nyt niin hyviä ystäviä, että teen niin ollessamme kahden, rauhassa, ja hän puhuttelee minua myöskin nimeltäni — ei ristimänimeltäni, vaan sillä, jonka te annoitte minulle. Kun hän alkoi nimittää minua Amyksi, kerroin hänelle lyhyen tarinani ja pyysin häntä sanomaan minua Pikku Dorritiksi. Sanoin, että tämä nimi oli minulle rakkaampi kuin mikään muu, ja hänkin sanoo minua nyt Pikku Dorritiksi.

Kenties ette vielä ole saanut tietoja hänen isältään tai äidiltään ettekä tiedä, että hänellä nyt on pieni poika. Se syntyi vasta kaksi päivää takaperin ja juuri viikko senjälkeen kun he olivat tulleet tänne. Se tekee heidät hyvin onnellisiksi. Kuitenkin täytyy minun mainita, koska nyt kerron teille kaikki, että kuvittelen heidän olevan kireissä väleissä mr Gowanin kanssa ja että hänen ivaileva käytöksensä heitä kohtaan tuntuu heistä loukkaavan heidän rakkauttansa tyttäreen. Kun viimeksi eilen olin siellä, näin mr Meaglesin punastuvan, nousevan ylös ja lähtevän huoneesta, ikäänkuin olisi pelännyt sanovansa tämän suoraan, ellei tällä tavoin estäisi itseään siitä. Ja kuitenkin näyttävät molemmat olevan niin hienotunteisia, hyväntuulisia ja ymmärtäväisiä, että hänen pitäisi säästää heitä sellaiselta. Hän tekee kovin pahoin, kun ei ajattele heitä sen enempää.

Pysähdyin viime pisteeseen lukeakseni, mitä olin kirjoittanut. Ensin näytti minusta siltä kuin olisin ollut muka ymmärtävinäni ja selittävinäni kovin paljon asioita, niin etten aikonut lähettääkään kirjettäni. Mutta kun olin hiukan ajatellut asiaa, aloin kuitenkin toivoa, että te kyllä heti ymmärtäisitte, että olen tehnyt huomioitani vain teidän tähtenne ja että mitä luulen havainneeni, sen olen havainnut vain teidän mielenkiintonne innostamana. Todellakin voitte olla varma siitä, että asia on niin.

Ja nyt ei minulla tässä kirjeessä ole enää mitään sanottavaa tästä asiasta ja vain vähäsen muista.

Me voimme kaikki hyvin, ja Fanny edistyy päivä päivältä. Ette voi aavistaa, kuinka hyvä hän on minulle ja kuinka paljon vaivaa hän näkee minun tähteni. Hänellä on kosija, joka on seurannut häntä, ensin koko matkan Sveitsissä ja sitte Venetsiassa, ja joka juuri uskoi minulle aikovansa seurata häntä kaikkialle. Olin hyvin hämilläni hänen puhuessaan minulle siitä, mutta hän tahtoi puhua. En tiennyt mitä sanoa, mutta viimein vastasin, että oli viisainta olla tekemättä niin. Sillä Fanny on (vaikken minä sitä hänelle sanonut) aivan liian sukkela ja älykäs hänelle. Kuitenkin sanoi hän aikovansa edelleenkin seurata häntä. Minulla ei tietystikään ole ketään kosijaa.

Jos joskus pääsette tässä pitkässä kirjeessä tähän saakka, niin ehkä sanotte: »Varmaankaan ei Pikku Dorrit lopeta, ennenkuin on kertonut jotakin matkoistaan, ja nyt olisi aika tehdä se.» Niin minäkin ajattelen, mutten tiedä mitä kertoisin. Venetsiasta lähdettyämme olemme käyneet hyvin monessa ihmeellisessä paikassa, muun muassa Genuassa ja Firenzessä, ja olemme nähneet niin monta ihmeellistä asiaa, että minua miltei pyörryttää, kun ajattelen, kuinka monta niitä on. Mutta te voitte kertoa minulle niin paljon enemmän niistä, että miksipä väsyttäisin teitä kertomuksillani ja kuvauksillani?

Rakas mr Clennam, koska viime kirjeessäni rohkenin puhua teille yksityisistä huolistani tällä matkalla, niin en tahdo nyt olla raukkamaisempi. Hyvin usein ajattelen näin: »Niin vanhoja kuin nämä kaupungit ovatkin, niin ei niiden ikä itsessään ihmetytä minua niin suuresti kuin se, että ne ovat olleet paikoillaan koko sen ajan, jolloin en minä ole tiennyt muuta kuin parin kolmen olemassaolosta enkä juuri mistään muustakaan vanhojen muuriemme ulkopuolella.» Siinä on jotakin surumielistä, en tiedä miksi. Kun kävimme katsomassa Pisan vinoa tornia, oli kirkas aurinkoinen päivä, ja torni ja sen naapurirakennukset näyttivät kovin vanhoilta ja maa ja taivas niin nuorilta, ja sen varjo maassa näytti niin pehmeältä ja yksinäiseltä! En voinut ensimmäiseksi ajatella, kuinka kaunis tai kuinka merkillinen se oli, vaan ajattelin: »Oi, kuinka monta kertaa, muurin luodessa varjoansa meidän huoneeseemme ja isän väsyneiden jalkojen astellessa edestakaisin vankilan pihassa, kuinka monta kertaa tämä paikka oli aivan yhtä rauhallinen ja suloinen kuin nytkin!» Se valtasi minut kokonaan. Sydämeni oli niin täysi, että kyyneleet puhkesivat silmiini, vaikka koetin kaikin voimin pidättää niitä. Sama tunne minulla on usein — usein. Elämämme käänteestä alkaen uneksin enemmän kuin ennen ja tiedättekö, näen itseni unissani aina aivan nuorena. Sanotte ehkä, etten nytkään ole ylen vanha. En, mutta en tarkoitakaan sitä. Uneksin olevani pieni lapsi, joka opettelee ompelemaan. Näen itseni usein siellä taas, näen pihassa vähemmin tuttuja kasvoja, joiden olen luullut unohtuneen aivan; mutta yhtä usein olen olevinani täällä ulkomailla — Sveitsissä, Ranskassa, Italiassa — missä vain olemme käyneet — mutta yhä pienenä lapsena. Olen uneksinut meneväni mrs Generalin luo puettuna siihen paikattuun pukuun, jonka aikaisimmin muistan itselläni olleen. Olen aina uudelleen uneksinut istuvani päivällispöytään Venetsiassa, kun on ollut paljon vieraita, ylläni äidin kuolemanjälkeinen surupuku, joka minulla oli kahdeksanvuotiaana ja jota käytin kauan senjälkeen kun se jo oli hyvin kulunut ja mahdoton korjata enää. Olin hyvin surullinen ajatellessani, kuinka vieraat pitäisivät tätä pukua soveltumattomana isäni rikkauteen ja kuinka suututtaisin ja häpäisisin häntä ja Fannya ja Edwardia, näin selvästi ilmaisemalla asian, jota he tahtoivat pitää salassa. Mutta minä en ole päässyt pienen lapsen ajatustavasta siinä asiassa; ja samassa hetkessä uneksin istuvani sydän kourassa pöydässä ja laskevani päivällisen kustannuksia ja miettiväni pääni ympäri, millä tavalla ne kaikki saataisiin maksetuiksi. En ole milloinkaan uneksinut itse olojemme muutoksesta enkä tuosta muistettavasta aamusta, jolloin tulitte kanssani takaisin kertomaan siitä, enkä milloinkaan ole uneksinut teistä.

Rakas mr Clennam, on mahdollista, että olen ajatellut teitä — ja muita — niin paljon päivällä, ettei ajatuksia riitä kiertelemään teitä öisinkin. Sillä minun täytyy nyt tunnustaa, että sairastan koti-ikävää — kaipaan niin kiihkeästi ja hartaasti kotia, että toisinaan itken, kun ei kukaan näe. En jaksa enää kestää sitä, että matkustamme poispäin siitä. Sydämeni kevenee hiukan, kun matkamme kulkee sinnepäinkin, vaikkapa vain muutaman peninkulman ja vaikka tiedän, että pian taas käännymme toiseen suuntaan. Niin rakas on minulle se seutu, jossa olen elänyt köyhyydessä ja kokenut teidän hyvyyttänne.

Taivas tietää, milloin lapsiparkanne pääsee takaisin Englantiin. Olemme kaikki ihastuneet täkäläiseen elämään (kaikki muut paitsi minä), eikä ole ollut puhetta kotiinpaluusta. Rakas isäni suunnittelee Lontoossa käyntiä myöhään keväällä joissakin omaisuutta koskevissa asioissa, mutta minulla ei ole toivoa päästä mukaan.

Olen koettanut hiukan edistyä mrs Generalin johdolla ja toivon, etten enää ole aivan yhtä tyhmä kuin ennen. Olen alkanut puhua ja ymmärtää jotenkin hyvin niitä vaikeita kieliä, joista kerroin teille. En muistanut viimeksi kirjoittaessani, että te osaatte niitä molempiakin, mutta muistin sen perästäpäin ja se auttoi minua eteenpäin. Jumala siunatkoon teitä, rakas mr Clennam. Älkää unohtako

alati kiitollista ja uskollista Pikku Dorritia.

J.k. Muistakaa erikoisesti, että Minnie Gowan ansaitse säilyä teidän rakkaimmassa muistissanne. Teillä ei voi olla hänestä liiaksi jaloja ja yleviä ajatuksia. Unohdin mr Pancksin viime kerralla. Olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, jos tapaatte hänet, Pikku Dorritin parhaat terveiset. Hän oli hyvin hyvä P.D:lle.

KAHDEKSASVIIDETTÄ LUKU

Pidetään suurta isänmaallista kokousta

Merdlen kuuluisa nimi kävi päivä päivältä kuuluisammaksi maassa. Ei kukaan tiennyt, että tämä mainehikas Merdle milloinkaan olisi tehnyt mitään hyvää kenellekään, elävälle tai kuolleelle, tai millekään asialle maan päällä; ei kukaan tiennyt, että hänellä olisi minkäänlaisia kykyjä tai lahjoja, jotka olisivat voineet luoda talituikunkaan valoa millekään Aatamin poikien astumille lukuisille, sokkeloisille poluille, ei velvollisuuden eikä virkistyksen, ei tuskan eikä ilon, ei työn eikä levon, ei todellisuuden eikä unelmien poluille; ei kellään ollut vähintäkään syytä otaksua, että savi, josta tämä epäjumala oli muovaeltu, oli muuta kuin tavallisinta savea, jonka sisässä kytevä sydänlanka oli aivan samanlaatuinen kuin minkä muun savikuvan koossapitäjä tahansa. Kaikki tiesivät (tai luulivat tietävänsä), että hän oli koonnut äärettömiä rikkauksia, ja tästä syystä vain heittäytyivät maahan hänen eteensä, mikä oli alentavampaa ja vähemmin anteeksiannettavaa kuin se, että tietämättömin villi ryömii maakolostaan lepyttelemään kantona tai matelijana esiintyvää pimitetyn sielunsa jumalaa.

Ja kuitenkin tämän palvonnan ylhäiset papit aina näkivät miehen edessänsä elävänä vastalauseena ja varoituksena heidän alhaista mielenlaatuansa vastaan. Suuri yleisö palvoi sokeassa uskossa — vaikka kyllä tarkoin tiesi jumaloimisensa syyn — mutta alttaripalveluksen toimittajilla oli epäjumala tavallisesti silmiensä edessä. He istuivat hänen uhrijuhlissaan ja hän heidän. Häntä seurasi kaikkialla haamu, joka puhui ylhäisille papeille: »Tällaisetko merkit leimaavat sen, johon te uskotte ja jota tahdotte palvoa: katsokaa tämän miehen päätä silmiä, tarkatkaa hänen puhetapaansa, hänen käytöstänsä. Te olette verukeviraston vipukoneita, kansan johtomiehiä. Jos puolitusinainen teikäläisiä joutuu tukkanuottasille, niin tuntuu siltä kuin maaemo ei enää kykenisi tuottamaan uusia johtomiehiä. Siinäkö teidän arvonne ja ansiokkuutenne on että ylinnä muita suositte sellaisia henkilöitä, jotka hyväksyvät tämän miehen, liehakoivat häntä, työntävät hänet esille. Vai — jos kykenette oikein arvostelemaan niitä merkkejä, jotka aina tuon esille hänen ollessaan teidän seurassanne — omassa ylemmässä kunniallisuudessanne arvonne ja ansionne piilee?» Pari todella rumaa kysymystä, jotka aina seurasivat mr Merdleä kaikkialla ja jotka hiljaisen sopimuksen mukaan oli määrätty tukahdutettaviksi.

Mrs Merdlen ollessa ulkomailla piti mr Merdle suurta taloa yhä avoinna sen läpi virtaavaa vierastulvaa varten. Muutamat heistä ottivat ystävällisesti koko laitoksen huostaansa. Kolme neljä ylhäistä ja vilkasta naista saattoi nyt sanoa toisilleen: »Syökäämme päivällistä rakkaan Merdlemme luona ensi torstaina. Keitä kutsumme?» Rakas Merdlemme sai määräyksensä ja istui sitte kömpelönä pöydässä vieraitten joukossa ja kuljeksi senjälkeen tylsänä salongeissaan, herättämättä huomiota millään muulla tavoin kuin näyttämällä siltä, ettei hänellä ollut mitään muuta tekemistä vastaanoton kanssa kuin olla jaloissa ja tiellä.

Hovimestari, tämän suuren miehen kiusanhenki, ei hellittänyt vähääkään ankaruuttansa. Näillä päivällisillä, joilla Povi ei ollut läsnä, piti hän silmällä kaikkea samalla tavoin kuin poven ollessa läsnä, ja hänen silmänsä vaikuttivat mr Merdleen kuin basiliskin silmät. Hän oli kova aina eikä olisi milloinkaan sallinut yhdenkään lautasen tai viinipullon olla toisin kuin piti. Hän ei olisi sallinut ainoitakaan päivällispitoja, jotka eivät olisi täyttäneet kaikkia vaatimuksia. Hän kattoi pöydän oman arvonsa kunniaksi. Jos vieraat suvaitsivat nauttia mitä tarjottiin, oli kaikki hyvin, mutta se tarjottiin hänen oman arvonsa ylläpitämiseksi. Kun hän seisoi tarjoilupöydän ääressä, näytti hän kuuluttavan: »Olen ottanut tehtäväkseni valvoa tätä, mikä nyt on edessäni, ja mitään sen vähempiarvoista en hyväksy.» Jos hän kaipasi poissaolevaa povea, kaipasi hän sitä vain oman asemansa täydentäjänä, joka olojen pakosta oli tilapäisesti häneltä riistetty. Samoin kuin olisi kaivannut tärkeätä pöytäkoristetta tai hienoa viininjäähdyttäjää, joka oli lähetetty pankkiin.

Mr Merdle lähetteli kutsuja Barnacle-päivällisille. Loordi Decimuksen piti tulla sinne, mr Tite Barnaclen samoin ja myöskin hauskan nuoren Barnaclen; Barnaclein parlamenttikuoro, joka eduskunnan ollessa hajalla kierteli maaseudulla liverrellen päämiehensä ylistystä, olisi myöskin edustettuna. Juhlasta tulisi suurenmoinen tilaisuus. Mr Merdle aikoi ryhtyä asioihin Barnaclein kanssa. Hän oli pitänyt pieniä, hienotunteisia neuvotteluja ylhäisen Decimuksen kanssa — nuori hauskakäytöksinen Barnacle välittäjänä — ja mr Merdle oli päättänyt heittää suuren rehellisyytensä ja suurten rikkauksiensa painon Barnaclein vaakakuppiin. Häijyt kielet kuiskailivat juonista ja keinotteluista, kenties koska oli kieltämätöntä, että jos ihmiskunnan kuolematon vihollinen olisi ollut voitettavissa keinottelulla, Barnaclet silloin olisivat keinotelleet hänet käsiinsä — isänmaan hyväksi, isänmaan hyväksi.

Mrs Merdle oli kirjoittanut mahtavalle puolisollensa — kerettiläiseksi oli leimattava se, joka ei tunnustanut, että tämä pomo yksin oli samanarvoinen kuin kaikki brittiläiset kauppiaat Whittingtonin ajoilta saakka yhteensä, sotkettuina yhdeksi ainoaksi, yltä yleensä kolmen jalan paksuudelta kullatuksi möhkäleeksi — niin, hän oli kirjoittanut tälle mahtavalle puolisollensa useita kirjeitä Roomasta lyhyen ajan kuluessa ja niissä hellittämättä vakuuttanut, että nyt jos milloin oli aika huolehtia Edmund Sparklerin tulevaisuudesta. Mrs Merdle oli osoittanut, että Edmundin asia oli tähdellinen ja että äärettömiä etuja oli voitettavissa, jos hän nyt heti saisi asiansa hyvin järjestetyiksi. Mrs Merdlen teonsanat taipuivat tämän asian kohdalla vain yhdessä tapamuodossa, käskytavassa, jolla oli ainoastaan yksi aikamuoto, nykyaika. Ja hän määräsi niin painokkaasti nämä teonsanat mr Merdlen taivutettaviksi, että tämän hidas veri ja pitkät hihankäänteet joutuivat kiihdyksiin.

Tässä kiihtymyksen tilassa oli mr Merdle vältellen hiponut katseillaan hovimestarin kenkiä kohottamatta silmiään tämän hämmennyttävän olennon ajatusten kuvastimeen ja ilmoittanut aikovansa pitää erikoislaatuiset päivällispidot: ne eivät tulisi varsin suuret, mutta aivan erikoiset. Hovimestari puolestaan ilmoitti, ettei hänellä ollut mitään sitä vastaan; hän oli valmis järjestämään ja valvomaan niin kalliiden pitojen toimeenpanoa kuin vain oli mahdollista, ja nyt oli pitopäivä tullut.

Mr Merdle seisoi eräässä salissaan, selin takkavalkeaan ja odotteli ylhäisiä vieraitansa. Harvoin, jos milloinkaan, rohkeni hän lämmitellä selkäänsä oman takkavalkeansa edessä, paitsi ollessaan aivan yksin. Hovimestarin läsnäollessa ei sellainen voinut tulla kysymykseenkään. Jos tämä hänen painostava palvelijansa nyt olisi ilmestynyt huoneeseen, olisi hän tarttunut ranteisiinsa poliisimaisella tavallaan ja kävellyt edestakaisin takan eteisellä matolla tai hiiviskellyt kalustonsa komeiden esineiden ympärillä. Vekkulimaiset varjot, jotka näyttivät pujahtavan esiin piilostaan, kun valkea leimahti korkealle, ja taas pujahtavan takaisin piiloihinsa, kun se vaimeni, olivat aivan riittävinä todistajina hänen heittäytyessään näin vapaaksi. Olivatpa ne enemmänkin kuin riittäviä, jos hänen levottomat silmäyksensä niihin merkitsivät jotakin.

Mr Merdlen oikea käsi oli täynnä iltalehtiä, ja iltalehdet olivat täynnä mr Merdleä. Hänen ihmeellinen yritteliäisyytensä, hänen ihmeellinen rikkautensa, hänen ihmeellinen pankkinsa olivat tämäniltaisten lehtien lihoittavana ravintona. Ihmeellinen pankki, jonka etevin suunnittelija, perustaja ja johtaja hän oli, oli viimeinen monista Merdle-ihmeistä. Niin vaatimaton oli mr Merdle kuitenkin, huolimatta näistä loistavista teoistaan, että näytti asuvan talossaan vain ulossottotuomion alaisena miehenä eikä suinkaan kauppa-kolossina, joka seisoi takkamatollaan hajasäärin, pienten alusten purjehtiessa sisään päivällisille.

Katsokaa, kuinka alukset laskevat satamaan! Kohtelias nuori Barnacle tuli ensimmäisenä, mutta laki saavutti hänet portaissa. Laki, jolla kuten tavallisesti oli mukanaan lornettinsa ja pieni lautakuntakumarrus, oli ylenmäärin iloinen tavatessaan kohteliaan nuoren Barnaclen ja otaksui, että »kohta saamme istua täysi-istunnossa, kuten me lakimiehet sanomme, pitämässä erikoista neuvottelua».

»Todellako», ihmetteli vilkas nuori Barnacle, jonka nimi oli Ferdinand, »kuinka niin?»

»Kas vain», hymyili laki. »Jos ette _te_ tiedä sitä, niin kuinka _minä_ sitte voisin tietää? Te oleskelette temppelin pyhimmässä, minä kuulun ulkopuoliseen ihailevaan laumaan.»