Part 14

»Todellako, todellako?» kummasteli patriarkka.

»Tahtoisitteko sentähden hyväntahtoisesti antaa minulle miss Waden osoitteen?»

»Voi, voi, voi», päivitteli patriarkka, »sattuipa hullusti. Jospa olisitte lähettänyt minulle sanan silloin, kun hän oli täällä. Huomasin kyllä sen nuoren tytön, mr Clennam. Kaunis, verevä nuori nainen, mr Clennam, tukka hyvin tumma ja silmät hyvin tummat. Ellen erehdy, ellen erehdy?»

Arthur vahvisti kuvauksen oikeaksi ja pyysi toistamiseen ja entistä painokkaammin: »Olisitteko ystävällinen ja antaisitte minulle hänen osoitteensa.»

»Voi, voi, voi!» huudahti patriarkka lempeästi pahoitellen. »Ai, ai, ai mikä vahinko, mikä vahinko! Minulla ei ole hänen osoitettansa, sir. Miss Wade asuu enimmäkseen ulkomailla, mr Clennam. Hän on tehnyt niin useita vuosia ja hän on (jos saan sanoa niin kanssaihmisestä ja naisesta) niin oikullinen ja epäluotettava, että hävettää, mr Clennam. Saattaa olla, etten tapaa häntä taas pitkän pitkään aikaan. Ehkä en tapaa häntä enää milloinkaan. Mikä vahinko, mikä vahinko!»

Clennam huomasi nyt, että hän saattoi odottaa yhtä paljon apua seinällä riippuvalta muotokuvalta kuin patriarkalta; mutta hän virkkoi siitä huolimatta:

»Mr Casby, voisitteko te antaa minulle joitakin tietoja miss Wadesta? Tahtoisin niitä ystävieni tähden ja hipaisin pitää asian niin salassa kuin vain katsoisitte velvollisuudeksenne vaatia. Olen tavannut hänet ulkomailla ja myöskin kotimaassa, mutten tiedä hänestä mitään. Voisitteko kertoa hänestä jotakin?»

»En mitään», vastasi patriarkka pudistellen päätänsä äärimmäisen hyväntahtoisesti. »En kerrassaan mitään. Ai, ai, ai, mikä suuri vahinko, että hän viipyi niin lyhyen ajan ja että te myöhästyitte! Hänen luottamusmiehenänsä liikeasioissa, liikeasioissa, olen toisinaan maksanut hänelle rahaa; mutta mitäpä hyötyä teillä, sir, on tästä tiedosta?»

»Todellakaan ei mitään», vastasi Clennam.

»Aivan niin», myönsi patriarkka hymyillen ihmisystävällisesti valkealle, »ei mitään, sir. Keksittepä viisaan vastauksen. Todellakaan ei mitään, sir.»

Clennam katseli kuinka patriarkka pyöritteli pehmeitä peukalojansa: juuri samalla tavalla pyörittelisi hän tätä kysymystäkin, jos ottaisi sen vielä puheeksi, näyttämättä siitä mitään uusia puolia ja sallimatta sen edistyä tuumankaan vertaa; tämä näky auttoi Clennamia huomaamaan, että hänen työnsä oli ollut turhaa. Hän saattoi istua ja miettiä asiaa kuinka kauan tahansa, sillä mr Casby, joka oli tottunut pelastumaan joka pulasta jättämällä kaikki kiiltävän päälakensa ja valkoisten hiustensa huomaan, tiesi voimansa olevan äänettömyydessä. Ja niin istui Casby pyöritellen, pyöritellen peukalojansa ja antaen sileän päälakensa ja otsansa säteillä suurenmoista hyväntahtoisuutta jokaisesta kuhmustaan ja kupurastaan.

Tämä näky edessään oli Arthur noussut lähteäkseen, kun sisätelakalta, jossa kelpo alus Pancks oli teljoillaan, silloin kun se ei risteillyt vesillä, alkoi kuulua melua ikäänkuin tämä laiva olisi tulossa heitä kohden. Arthurin huomiota herätti se, että tämä melu oli aluksi tulevinaan kuin kaukaa, ikäänkuin mr Pancks olisi tahtonut uskotella jollekin asiaa ajatelleelle, että hän tulla puhkui jostakin etäältä, jonne ei mitään ollut voinut kuulua.

Mr Pancks ja hän löivät kättä, ja edellinen toi isännällensä pari kirjettä allekirjoitettaviksi. Pudistaessaan Clennamin kättä raapaisi hän vain silmäkulmaansa vasemmalla etusormellaan ja päristi kerran, mutta Clennam, joka nyt ymmärsi hänet paremmin kuin ennen, käsitti, että hänen seniltaiset työnsä olivat loppuunsuoritetut ja että Pancks tahtoi puhutella häntä ulkona. Sentähden, sanottuaan jäähyväiset mr Casbylle ja (mikä oli paljoa vaikeampi toimitus) Floralle, käveli hän edestakaisin naapuristossa siellä päin, missä Pancks tavallisesti liikkui.

Hänen odotettuaan vain lyhyen ajan ilmestyi mr Pancks. Tämä pudisti uudelleen hänen kättänsä ja päristi taas merkitsevästi, ottaen sitte hatun päästänsä tuivertaakseen tukkaansa. Arthur arveli saaneensa viittauksen puhua hänelle, kuten sellaiselle, joka varsin hyvin tiesi, mitä jumi oli tapahtunut. Muitta mutkitta hän kysyi sentähden:

»Kai he todella olivat lähteneet, Pancks?»

»Kyllä», vastasi tämä, »he olivat jo lähteneet».

»Tietääkö hän, missä se nainen asuu?»

»En voi sanoa, mutta luultavasti.»

Mr Pancks ei tiennyt sitä? Ei, mr Pancks ei tiennyt sitä. Tiesikö mr Pancks jotakin hänestä?

»Luulisin tietäväni», vastasi kelpo mies, »yhtä paljon kuin hän itsekin tietää itsestään. Hän on jonkun lapsi — kenen hyvänsä — ei kenenkään. Hänet jätettiin täällä Lontoossa erääseen huoneeseen, jossa asui kuusi muuta ihmistä, ja ne olivat kyllin vanhoja ollakseen hänen vanhempiansa, ja hänen vanhempansa saattoivat siis olla näiden joukossa, eihän sitä tiedä. He saattavat olla missä talossa hyvänsä, jossa hän vierailee, millä kirkkomaalla tahansa, jonka ohi hän kulkee, hän saattaa kohdata heidät millä kadulla tahansa, voi tutustua heihin minä hetkenä hyvänsä eikä tiedä siitä mitään. Hän ei tiedä heistä mitään. Hän ei tunne ketään sukulaista. Ei ole milloinkaan tuntenut. Eikä tahdo milloinkaan oppiakaan tuntemaan.»

»Mr Casby ehkä voisi ilmoittaa hänelle jotakin?»

»Ehkä», sanoi Pancks; »otaksun, että hän voi, mutten tiedä. Hänellä on kauan hoidossaan ollut rahoja (ei ylen paljoa, kuten olen saanut selville), joita hänen on annettava tälle naiselle, kun hän ei tule toimeen muuten. Toisinaan hän on ylpeä eikä koske niihin pitkään aikaan; toisinaan hän on niin köyhä, että hänen täytyy ottaa niitä. Hän kärsii elämässään. Kiivaampaa, intohimoisempaa, häikäilemättömämpää ja kostonhaluisempaa naista ei ole maailmassa elänyt. Hän tuli tänä iltana saamaan rahaa. Sanoi tarvitsevansa niitä erikoiseen tarkoitukseen.»

»Arvelen sattumalta tietäväni», huomautti Clennam miettivänä, »mihin tarkoitukseen — tarkoitan, kenen taskuun rahat menevät».

»Todellako?» sanoi Pancks. »Jos on kysymyksessä sopimus, niin neuvoisin toista osakasta tarkoin täyttämään sopimusehdot. En luottaisi tähän naiseen, niin nuori ja kaunis kuin hän onkin, jos olisin jollakin tavoin tehnyt hänelle vääryyttä, en vaikka saisin kaksin verroin isäntäni rahat. Paitsi», lisäsi hän kuin jättääkseen takaportin auki, »jos sairastaisin pitkällistä tautia ja tahtoisin päästä siitä».

Arthur, joka kiireesti muisteli omia havaintojaan miss Wadesta, huomasi, että ne olivat jotenkin yhtäpitäviä mr Pancksin mielipiteiden kanssa.

»Sitä ihmettelen», jatkoi Pancks, »ettei miss Wade ole tehnyt loppua isännästäni, tämä kun on ainoa hänen tiedossaan oleva, joka on jonkinlaisessa yhteydessä hänen elämäntarinansa kanssa. Tästä puhuttaessa täytyy minun sanoa, näin meidän kesken, että usein olen itse tuntenut kiusausta siihen.»

Arthur säpsähti ja sanoi: »Älkäähän toki, Pancks, älkää sellaista puhuko!»

»Ymmärtäkää minut oikein», selitti Pancks, ojentaen viisi purtua, hiilten mustaamaa kynttä Arthurin käsivarrelle, »en tarkoita, että tahtoisin katkaista hänen kaulansa. Mutta kaiken kalliin nimessä, jos hän menee liian pitkälle, niin katkaisen hänen tukkansa.»

Esiinnyttyään näin uudessa valossa lausumalla tämän kamalan uhkauksen puhahti ja tohahti mr Pancks muutaman kerran, ankaran vakava ilme kasvoillaan, ja mennä höyrysi matkaansa.

KUUDESVIIDETTÄ LUKU

Mrs Flintwinch näkee yhä useammin unia

Verukeviraston hämärissä odotushuoneissa vietti Arthur Clennam hyvän osan aikaansa yhdessä kaikenkaltaisten kiusallisten pahantekijöiden kanssa, jotka oli tuomittu muserrettaviksi tämän pyörän alla, ja täällä hänellä oli yllin kyllin aikaa kolmena neljänä päivänä perättäin perinpohjin miettiä viimeksi näkemäänsä vilahdusta miss Wadesta ja Tattycoramista. Hän ei ollut kyennyt saamaan asiasta irti sen enempää eikä vähempää ja oli nyt valmis jättämään sen tässä epätyydyttävässä tilassa sikseen.

Tänä aikana hän ei ollut käynyt äitinsä synkässä talossa. Kun nyt taas tuli ilta, jolloin hänellä oli ollut tapana käydä siellä, jätti hän asuntonsa ja kumppaninsa noin kello yhdeksän aikaan ja käveli verkalleen tätä nuoruutensa kolkkoa kotia kohden.

Se vaikutti aina vihaisena, salaperäisenä ja alakuloisena hänen mielikuvitukseensa, joka oli niin herkkä, että se näki koko naapuriston saman synkän varjon pimentämänä. Kun hän kolkkona iltana kulki siellä, tuntui kuin pimeät kadut olisivat olleet painostavien salaisuuksien kätköpaikkoja. Autiot liikekonttorit salaisuuksia sisältävine kirjoineen ja papereineen, jotka olivat lukitut arkkuihin ja kassakaappeihin, pankit, joiden salaisuudet kätkeytyivät vahvasti varustettuihin huoneisiin ja holveihin ja joiden avaimet olivat vain muutamien harvojen salaisissa taskuissa ja vain muutamien harvojen salaisessa tiedossa; suuren elämänmyllyn hajanaisten jauhattajien salaisuudet ja näiden jauhattajien joukossa epäilemättä rosvoja, väärentäjiä ja monenkarvaisia kavaltajia, joiden salaisuudet minkä koittavan päivän valossa hyvänsä saattoivat paljastua; hän saattoi kuvitella, että kaikki nämä salaperäisyydet tekivät ilman raskaaksi. Varjo tiheni tihenemistään, kuta lähemmäksi hän tuli sen lähdettä, ja hän ajatteli nyt yksinäisten kirkonholvien salaisuuksia: näissä ne, jotka olivat koonneet ja talletelleet salaisuuksia rautaisissa arkuissa, nyt itse vuorostaan olivat samalla tavalla talteen pannut, vaikkei kuitenkaan lepäämään harmia tuottamasta; sitten hän ajatteli ison virran salaisuuksia, kuinka se vyörytti kuohuvia aaltojansa peninkulmamäärin kahden vihaisesti tuijottavan, salaisuuksia täynnä olevan erämaan välitse, laajana, sameana ja sukuisena, pysyttäen loitolla raikkaan ilman ja raikkaan maaseudun, missä tuulet ja lintujen siivet suhisivat.

Varjo tiheni yhä hänen lähestyessään taloa, ja nyt näki hän mielikuvituksessaan sen surullisen huoneen, jossa hänen isänsä aikoinaan oli asunut, ja siinä hänen kasvonsa rukoilevine silmineen, joiden hän oli nähnyt sammuvan, seistessään yksin hänen vuoteensa ääressä. Huoneen ummehtunut ilma huokui salaisuuksia, samoin kuin koko talon synkkyys, pöly ja lemu. Sen sydämessä asui hänen äitinsä, kasvot järkkymättöminä, tahto taipumattomana, tarkasti säilyttäen oman ja miehensä elämän salaisuudet ja tuikeasti uhmaten elämän viimeistä suurta salaisuutta.

Hän oli kääntynyt sille kapealle ja jyrkälle kadulle, josta päästiin taloa ympäröivään pihaan tai aitaukseen, kun toisetkin askeleet kääntyivät sille hänen takanaan ja niin hänen kintereillään, että hän työntyi seinää vasten. Äsken mainitut ajatukset täyttivät niin hänen mielensä, että yhteentörmäys tuli aivan odottamatta ja toinen kulkija oli ehtinyt meluavasti huutaa: »Anteeksi, se ei ollut minun syyni!» ja sivuutti hänet ennenkuin hänellä oli ollut tarpeeksi aikaa käsittääkseen, mitä hänen ympärillään tapahtui.

Kun tämä aika oli kulunut, havaitsi hän, että hänen edessään astuva mies oli sama, joka viime päivinä niin suuresti oli askarruttanut hänen ajatuksiaan. Tässä ei ollut kysymys satunnaisesta yhdennäköisyydestä, jota olisi lisännyt hänen miehestä saamansa voimakas vaikutelma. Se oli hän, sama, jota hän oli seurannut hänen kulkiessaan tytön kanssa ja jonka keskustelua miss Waden kanssa hän oli kuunnellut.

Katu oli jyrkkä alamäki ja mutkikas lisäksi, ja mies (joka, vaikkei ollut päissään, kuitenkin näkyi juoneen jotakin väkevää) astui niin nopeasti sitä alas, että hän hävisi Clennamin näkyvistä, kun tämä katsoi hänen jälkeensä. Aikomatta oikeastaan seurata häntä, mutta haluten vaistomaisesti pitää häntä hiukan kauemmin näkyvissä, kiirehti Clennam kulkuaan sivuuttaakseen sen mutkan, jonka taakse toinen oli hävinnyt. Hänen päästyään sen ohi ei miestä enää näkynyt.

Seisten nyt aivan lähellä äitinsä talon porttia katseli hän katua alas, mutta se oli tyhjä. Siinä ei näkynyt kylliksi ulkonevaa varjoa, joka olisi voinut peittää hänet, eikä läheistä mutkaa, jonka taakse hän olisi voinut kadota, eikä ollut myöskään kuulunut oven avautumista ja sulkeutumista. Siitä huolimatta päätteli hän, että miehellä oli ollut avain, jolla hän oli avannut jonkun monista kadun varrella olevista ovista.

Miettien tätä omituista sattumaa ja omituista kohtausta kääntyi hän pihaan. Vilkaistessaan, vain tapansa mukaan, äitinsä huoneen himmeävaloisiin ikkunoihin, sattuivat hänen silmänsä juuri äsken näkyvistä hävinneeseen olentoon, joka seisoi nojautuneena pienen aution pihan rauta-aitaa vastaan, katsellen samoihin ikkunoihin ja nauraen itsekseen. Muutamat kulkukissat, joita aina laumoittain hiiviskeli täällä öisin ja jotka olivat säikähtäneet häntä, näkyivät pysähtyneen, kun hänkin pysähtyi, ja kyyröttivät nyt muurien harjoilla ja portinpylväillä ja muissa turvallisissa pakopaikoissa, katsellen häntä monessa suhteessa samanlaisin silmin kuin hänen omansa olivat. Mies oli pysähtynyt vain hetkeksi suodakseen itsellensä tämän huvin; hän astui heti edelleen, heitti kulkiessaan viitan liepeen olaltaan, nousi epätasaisiksi vajonneita portaita ylös ja kolkutti lujasti ovelle.

Clennamin hämmästys ei ollut niin valtava, ettei hän heti olisi voinut tehdä varmaa päätöstä. Hänkin astui portaita ylös ovelle. Hänen ystävänsä katsoi häneen rehennellen ja hyräili:

»Ken tuolta rientää iltamyöhään? Compagnon de la Majolaine! Ken tuolta rientää iltamyöhään? Aina iloinen!»

Sen jälkeen hän taas kolkutti.

»Olette kärsimätön, sir», huomautti Arthur.

»Niin olen, sir. Hitto vie, sir», vastasi vieras, »se kuuluu luonteeseeni».

He kuulivat, kuinka mrs Affery varovasti laski ketjun oven eteen, ennenkuin avasi, ja katsoivat molemmat sinnepäin. Affery raotti ovea, lepattava kynttilä kädessä, ja kysyi, kuka näin myöhällä vielä kolkutti ovelle. »Kas, Arthur!» lisäsi hän, nähdessään hänet ensiksi. »Ei, ettehän te? Ah, Herra varjelkoon! Ei», huudahti hän, kun näki toisen. »Hän taas!»

»Niin aivan! Hän taas, rakas mrs Flintwinch», huusi vieras »Avatkaa ovi ja antakaa minun syleillä rakasta ystävääni Jeremiahia! Avatkaa ovi ja laskekaa minut rientämään rakkaan Flintwinchini kaulaan!»

»Hän ei ole kotona», vastasi Affery.

»Noutakaa hänet!» huusi vieras. »Noutakaa Flintwinchini! Sanokaa hänelle, että täällä on hänen vanha Blandoisinsa, joka on saapunut Englantiin, kertokaa, että täällä, on hänen pieni poikansa, hänen kullanmurunsa, hänen lemmikkinsä! Avatkaa ovi, kaunis mrs Flintwinch, ja sallikaa minun sillä välin käydä tervehtimässä hänen armoansa — osoittamassa Blandoisin kunnioitusta hänen armollensa! Kai hänen armonsa elää vielä? Hyvä! Avatkaa siis!»

Arthurin yhä suuremmaksi ihmeeksi veti mrs Affery ketjun ovelta ja avasi, katsoen samalla merkitsevästi häneen kuin sanoakseen, ettei hänen kannattanut ruveta puheisiin tämän herrasmiehen kanssa. Enemmittä kursailuitta astui tämä eteiseen jättäen Arthurin tulemaan perässä »Joutukaa! Kiireesti! Noutakaa rakas Flintwinchini! Ilmoittakaa minut hänen armollensa!» huusi vieras saapastellen se kivilattialla.

»Affery, sanokaa minulle», sanoi Arthur lujalla äänellä ja jäykästi, silmäillen harmistuneena vierasta kiireestä kantapäähän, »kuka tämä herra on».

»Affery, sanokaa minulle», matki vieras, »kuka — ha, ha, ha! — kuka tämä herra on».

Onneksi kuului mrs Clennamin ääni hänen huoneestaan yläkerrasta. »Affery, anna heidän molempien tulla ylös. Arthur, tule heti luokseni!»

»Arthur?» huudahti Blandois, heilauttaen hattuansa käsivarsi suorana ja korjaten leveätä hajasääri-asentoansa tehdäkseen siron kumarruksen. »Hänen armonsa poika? Olen hänen armonsa pojan nöyrin palvelija.»

Arthur katsoi häneen taas yhtä vähän imartelevasti kuin ennenkin, pyörähti korollaan vastaamatta tervehdykseen ja nousi yläkertaan. Mistress Affery otti avaimen oven takaa ja livahti ketterästi hakemaan herraansa ja miestänsä.

Syrjästäkatsoja, joka olisi ollut mukana monsieur Blandoisin ensi kertaa ilmestyessä tähän huoneeseen, olisi huomannut, että mrs Clennam nyt otti hänet vastaan eri tavalla kuin silloin. Hänen kasvoistaan sitä ei näkynyt, ja hänen hillitty käytöksensä samoin kuin hänen luja äänensä olivat täydellisesti hänen vallassaan. Erotus oli siinä, ettei hän, siitä alkaen kun mies tuli huoneeseen, siirtänyt silmiään hänestä hetkeksikään ja että hän pari kolme kertaa, kun vieras kävi kovaääniseksi, huojutteli itseään hiukan edestakaisin tuolissaan, jossa hän istui selkä suorana, kädet liikkumattomina käsinojilla, ikäänkuin vakuuttaaksensa hänelle, että häntä nyt kyllä kuunneltaisiin niin paljon kuin hän vain tahtoi. Arthur huomasi tämän kyllä, vaikkei kyennyt arvostelemaan tämän ja edellisen kohtelun erotusta.

»Madame», sanoi Blandois, »tehkää minulle kunnia ja esitelkää minut monsieur pojallenne. Näyttää siltä, madame, että monsieur poikanne on taipuvainen valittamaan minusta. Hän ei ole kohtelias.»

»Sir», sanoi Arthur puuttuen nopeasti puheeseen, »kuka lienettekin ja kuinka olettekin joutunut tänne, niin jos olisin tämän talon isäntä, en vitkastelisi vähääkään ajaessani teidät ulos».

»Mutta sinä et ole se», huomautti hänen äitinsä katsomatta häneen. »Ikävä kyllä et saa noudattaa kohtuutonta mieltäsi, sillä sinä et ole tämän talon herra, Arthur.»

»Sitä en pyydäkään, äiti. Jos paheksun tämän henkilön käytöstä täällä, ja paheksunkin siinä määrin, etten, jos minulla olisi jotakin sananvaltaa, sietäisi häntä hetkeäkään kodissani, niin teen sen vain sinun tähtesi.»

»Siinä tapauksessa, että olisi jotakin paheksuttavaa, voisin kyllä tehdä sen itse», vakuutti äiti, »ja tekisinkin varmasti!»

Heidän väittelynsä esine, joka oli istuutunut, nauroi ääneen ja pieksi säärtänsä kädellään.

»Sinulla ei ole oikeutta», sanoi mrs Clennam, aina vain tarkaten Blandoisia, vaikka yhä puhutteli poikaansa, »puhua loukkaavasti herrasmiehestä (kaikkein vähimmin vierasmaalaisesta) sentähden, ettei hän sovellu sinun mittapuuhusi tai käyttäydy sinun sääntöjesi mukaan. On mahdollista, että tämä herra samoista syistä ei hyväksy sinua.»

»Soisin sen», vastasi Arthur.

»Tämä herra», jatkoi mrs Clennam, »toi edellisellä käynnillään mukanaan suosituskirjeen erittäin arvossapidetyiltä ja luotettavilta liiketuttavilta. En aavistakaan millä asialla hän nyt on tullut luoksemme. Olen täysin tietämätön siitä, eikä minun voi odottaa osapuillekaan arvaavan, minkä luontoinen tämä asia on», hänen tavallinen tiukkuutensa tiukkeni hänen hitaasti ja painokkaasti tehostaessaan näitä sanoja, »mutta kun hän esittää sen, kuten aion pyytää häntä tekemään, minulle itselleen ja Flintwinchille, kun hän palaa, niin saamme epäilemättä nähdä, että se on enemmän tai vähemmän yhteydessä tavallisten liikeasioittemme kanssa ja että sen edistäminen on meille sekä hyödyllistä että mieluisaa. Muu ei voi tulla kysymykseen.»

»Saammepa nähdä, madame», sanoi liikemies.

»Saamme nähdä», myönsi toinen. »Tämä herra on tuttu Flintwinchin kanssa; kun hän viimeksi oli Lontoossa, muistan kuulleeni, että heillä oli ollut jonkunlainen illatsu tai veljelliset istujaiset. En yleensä tiedä paljoa siitä, mitä tapahtuu huoneeni ulkopuolella, ja vähäpätöisten maallisten asiain häly ei kiinnitä mieltäni, mutta muistan kuulleeni puhuttavan siitä.»

»Aivan niin, madame, se on totta.» Blandois nauroi taas ja vihelsi portailla hyräilemänsä laulun loppukertoa.

»Sentähden, Arthur», sanoi hänen äitinsä, »tulee tämä herra tänne tuttavana eikä vieraana, ja on kovin ikävää, että sinun kohtuuton harmisi on loukannut häntä. Pahoittelen sitä. Sanon sen tälle herralle. Sinä et sano sitä, tiedän sen, ja sentähden sanon minä sen omastani ja Flintwinchin puolesta, sillä meitä molempia hänen asiansa koskee.»

Alhaalta kuului, kuinka avain pistettiin lukkoon ja ovi avattiin ja suljettiin. Hetken päästä ilmestyi mr Flintwinch, jonka sisään astuessa vieras nousi tuolistaan ääneen nauraen ja kietoi hänet syleilyynsä.

»Mitä kuuluu, rakkahin ystäväni?» sanoi hän. »Kuinkas elämä luistaa, Flintwinch? Ruusunpunaisena. Sitä parempi, sitä parempi! Ah, mutta tehän olette nuori ja raikas kuin kevään kukkanen! Ah, poikaseni! Kelpo, kunnon poikani!»

Tuhlaten tällaisia kohteliaisuuksia Flintwinchille huojutteli hän häntä puolelta toiselle käsi hänen kummallakin olkapäällänsä, kunnes tämä herrasmies, joka tässä menossa näytti entistä kuivemmalta ja vinommalta, heilahteli kuin pysähtymäisillään oleva hyrrä.

»Jo viime kerralla minulla oli aavisteleva tunne siitä, että meistä tulisi paremmat ja läheisemmät tuttavat. Joko se on tapahtunut, Flintwinch? Joko tuntuu siltä?»

»Ei, sir, ei erikoisesti», ärähti Flintwinch. »Eikö olisi parempi, että istuutuisitte? Olette kai tilannut ja saanut hieman lisää sitä portviiniä?»

»Ahaa, pikku veitikka, pikku porsas!» huusi vierailija. »Ha, ha, ha!» Ja viskaten mr Flintwinchin luotaan kuin kyllästyneenä pilkkaamaan, hän istuutui taas.

Hämmästys, epäluulo, suuttumus ja häpeä, jotka valtasivat Arthurin tätä katsellessa, mykistivät hänet. Mr Flintwinch, joka viimeksi saadusta kyydistään oli lennähtänyt parin kolmen kyynärän päähän, tointui siitä, kasvojen ilme muuttumattoman tylsänä; hän oli vain hiukan hengästynyt ja katsoi tiukasti Arthuriin. Hän oli ulkonaisesti aivan yhtä puumainen ja vaitelias kuin tavallisissakin oloissa; ainoa huomattava erilaisuus hänessä oli se, että kaulahuivin solmu, joka yleensä asusti toisen korvan alla, nyt oli kiertynyt niskaan, muodostaen täällä koristeellisen lisäkkeen, joka hieman muistutti kankipalmikkoa ja antoi hänelle jonkinlaisen hovimaisen leiman.

Samoin kuin mrs Clennam ei siirtänyt silmiään Blandoisista (johon ne vaikuttivat samalla tavoin kuin kiinteä katse alempaan koiralajiin), samoin ei Jeremiah kääntänyt katsettaan Arthurista. Olisi voinut luulla heidän äänettömästi sopineen siitä, että kumpikin hoitaa oman piirinsä. Näin, nyt syntyneen äänettömyyden aikana, seisoi Jeremiah kuoputellen leukaansa ja katsellen Arthuriin, ikäänkuin yrittäisi jollakin koneella vääntää ajatuksia hänestä ilmoille.

Hetken päästä vieras nousi, ikäänkuin äänettömyys olisi käynyt ikäväksi, ja asettui kärsimättömästi seisomaan selin pyhään tuleen, joka oli palanut monen monta vuotta. Silloin mrs Clennam ensi kerran liikahdutti toista kättänsä, tehden perin pienen, poispäin viittaavan eleen ja sanoi:

»Ole hyvä ja jätä meidät puhumaan asioistamme, Arthur.»

»Äiti, teen sen hyvin vastahakoisesti.» ä

»Se ei merkitse mitään kuinka teet sen», vastasi äiti. »Jätä meidät. Tule takaisin toisen kerran, kun katsot velvollisuudeksesi kuluttaa ikävän puolituntisen täällä. Hyvää yötä.»

Hän ojensi villasormikkaihin verhotun kätensä, jotta poika saisi koskettaa sitä, kuten heidän tapansa oli, ja Arthur kumartui rullatuolin yli koskettaakseen huulillaan hänen kasvojaan. Hänestä tuntui, että äidin poski oli tavallista jäykempi ja kylmempi. Kun hän suoristautuen seurasi äitinsä silmien suuntaa mr Blandoisiin, Flintwinchin hyvään ystävään, napsautti tämä sormiaan äänekkäästi ja halveksivasti.

»Hyvin hämmästyneenä ja hyvin vastahakoisesti jätän teidän — teidän liiketuttavanne äitini huoneeseen, mr Flintwinch», virkkoi Clennam.

Liiketuttava napsautti taas sormiaan.

»Hyvää yötä, äiti.»

»Hyvää yötä.»

»Minulla oli kerran ystävä, hyvä toveri Flintwinch», virkkoi Blandois, seisten hajasäärin tulen edessä ja niin ilmeisesti tarkoittaen sanottavansa huoneesta poistuvan Clennamin kuultavaksi, että tämä pysähtyi ovelle, »minulla oli kerran ystävä, joka oli kuullut niin paljon tämän kaupungin synkistä puolista ja tavoista, ettei yön aikaan uskaltanut olla yksin kahden hänelle pahaa suovan henkilön kanssa — hiisi vie, ei tällaisessakaan kunnioitettavassa talossa kuin tämä — ellei ollut ruumiillisesti voimakkaampi heitä. Hyi sellaista pelkuria, rakas Flintwinch! Vai mitä!»

»Kurja raukka, sir.»

»Niin juuri! Kurja raukka! Hän ei olisi tehnyt sitä, ellei olisi tiennyt, että heillä, vaikka olikin halu vaientaa hänet, ei ollut siihen voimaa. Hän ei olisi juonut lasillista vettä tällaisessa tapauksessa — ei näin kunnioitettavassakaan talossa kuin tämä, rakas Flintwinch — ellei olisi nähnyt heidän ensin juovan ja nielevän myös!»